34. LUKU.
MIINOITETTU TORNI.
Seudun perimystiedot sekä muutamat historiallisetkin todisteet vahvistivat sitä mielipidettä, että Woodstockin vanhassa kuninkaallisessa palatsihuvilassa oli sokkelo eli yhtenäinen jakso salaisia käytäviä, jotka oli etupäässä rakennuttanut Henrik Toinen rakastajattarensa Rosamond Cliffordin suojelemiseksi mustasukkaiselta kuningattareltaan, kuuluisalta Eleanorilta. Tohtori Rochecliffe oli tosin tuollaisessa vastustushalussa, joka toisinaan valtaa muinaistutkijat, rohjennut toisin selittää noiden sekavien huone- ja käytäväsarjojen tarkoitusta, joita oli koverrettu kuninkaallisen maatalon seiniin; mutta kieltämätön oli se tosiseikka, että sitä rakennettaessa oli joku normandialainen arkkitehti äärimäiseen asti käyttänyt sitä keinokasta taitoa, jota he ovat usein osoittaneet muualla, piiloitettujen käytävien ja pakokammioiden luomisessa. Siellä oli portaita, joita näköjään noustiin pelkästään vain laskeutumista varten — käytäviä, jotka melkoisen matkan kierreltyään palasivat lähtökohtaansa — salaovia ja luukkuja, siirreltäviä paneileja ja nostoristikkoja. Oliverilla oli kyllä apunaan jonkunlainen pohjakaava, jonka oli laatinut Joseph Tomkins, hän kun oli aikaisemmin t:ri Rochecliffen palveluksessa ollessaan tutustunut paikkaan; mutta se havaittiin vaillinaiseksi. Lisäksi sattui joukkueen etenemisen tielle varsin hankalia esteitä, — lujia ovia, väliseiniä ja rautaristikkoja, joten etsijät haparoitsivat pimeässä epävarmoina, eivätkö he lähenemisen sijasta olleetkin loittonemassa sokkelon loppupäästä. Heidän oli pakko tuottaa paikalle aputyöläisiä moukareineen ja muine työkaluineen, murtamaan pari tuollaista ovea, jotka vastustivat kaikkia muita avaamiskeinoja. Uurastettaessa noissa hämyisissä käytävissä, missä he tuon tuostakin olivat tukehtumaisillaan toimenpiteittensä pöllyttelemään tomuun, sotureita oli vaihdettava useaankin kertaan, ja vanttera korpraali Armo-olkoon-täällä itse huohotti ja puhalteli kuin matalaan veteen joutunut tuurakala. Ainoastaan Cromwell pitkitti tutkimuksiaan talttumattoman innokkaasti — rohkaisi sotamiehiä heidän parhaiten tajuamillaan kehoituksilla väsähtämästä uskon puutteeseen — ja turvasi sopiviin paikkoihin asetetuilla vahtisotureilla sen alueen, joka oli jo saatu tarkastetuksi. Hän hymyili ivallisesti, kun keksi terävällä ja huomaavaisella silmällään sen köysistön ja koneiston, jolla Desborough-paran makuusija oli mullistettu ylösalaisin, sekä useita jäännöksiä erilaisista valepuvuista ja salaisia pääsyteitä, joilla Desboroughia, Bletsonia ja Harrisonia oli johdettu harhaan. Hän osoitti niitä Pearsonille sen enemmittä huomautuksitta kuin sisältyi huudahdukseen: "Niitä typeriä hupsuja!"
Mutta hänen apulaisensa alkoivat menettää reippautensa ja lannistua, tarviten hänen kaikkea intoansa oman toivehikkuutensa elvyttämiseen. Hän käänsi sitte heidän huomionsa ääniin, joita tuntui kuuluvan edestäpäin, ja tehosti sitä seikkaa todistuksena siitä, että he olivat seuraamassa jotakuta tasavallan vihollista, joka oli peräytynyt näihin tavattomiin varustuksiin, toteuttaakseen ilkimielisiä suunnitelmiaan.
Miehet masentuivat viimein väkisinkin kaikesta tästä rohkaisusta huolimatta. He supattelivat keskenään Woodstockin paholaisista, nämä kun saattoivat kaiken aikaa viekoitella heitä eteenpäin huoneeseen, jonka sanottiin olevan palatsihuvilassa, jotta sen navassa pyörivä lattia syöksisi tulijat pohjattomaan kuiluun. Humgudgeon huomautti, että hän oli sinä aamuna kysynyt raamatun ilmoitusta arvan asemesta, ja hänen osalleen oli sattunut lause; "Eutykhus putosi alas kolmannelta parvelta." Cromwellin tarmokkuus ja käskyvalta taivuttivat heidät kuitenkin pitkittämään aherrustansa, kun sitä virkistettiin ruokavaroilla ja väkijuomilla.
Heidän kaikista uupumattomista ponnistuksistaan huolimatta valkeni jo aamu, ennen kuin etsijät olivat ehtineet tohtori Rochecliffen työhuoneeseen, jonne he lopultakin saivat pääsyn — paljoa työläämmällä tavalla kuin itse tohtorin käyttämällä. Mutta siellä heidän kekseliäisyytensä oli kauvan ymmällä. Hajalleen siroitelluista monenlaisista esineistä päättäen sekä aterioimiseksi ja asumiseksi tehtyjen valmistusten perusteella näytti siltä, että he olivat saapuneet sokkelon varsinaiseen keskivarustukseen; mutta vaikka siitä avautui useita käytäviä, ne päättyivät kaikki kohtiin, joihin he olivat jo tutustuneet, tai johtivat muihin osiin taloa, missä heidän omat vahtisotamiehensä vakuuttivat, että ketään ei ollut pyrkinyt heidän ohitseen. Cromwell pysyi kauvan kerrassaan epätietoisena. Sillävälin hän käski Pearsonin ottaa talteen salakirjoitukset ja muut tärkeämmät paperit, joita oli pöydällä. "Tosin siinä ei ole paljoakaan", hän lisäsi, "mitä en jo tiedä Taatun Tomkinsin välityksellä. Rehti Joseph — sinun vertaistasi nokkelaa ja perinpohjaista asiamiestä ei ole jäänyt Englantiin!"
Kenraali koetteli miekkansa nupilla melkein jokaista seinäkiveä ja lattiapalkkia, kunnes hän melkoisen viivytyksen jälkeen käski tuoda paikalle vanhan ritarin ja tohtori Rochecliffen siinä toivossa, että hän saisi heiltä urkituksi jotakin selvitystä tämän huoneen salaisuuksista.
"Jos teidän ylhäisyytenne antaisi minun haastatella heitä", esitti Pearson, joka oli aito palkkasoturi ja purjehtinut merirosvona Länsi-Intiassa, "niin luulenpa, että otsan ympäri tiukkaan sidotulla narulla ja sitä pistoolinperällä kiertäen saisin heiltä joko totuuden puhkeamaan huulilta tai silmät päästä".
"Mitä puhutkaan, Pearson!" sanoi Cromwell inhoten; "meillä ei ole mitään valtuutta sellaiseen julmuuteen, ei englantilaisina eikä kristittyinä. Me saatamme surmata ilkimielisiä niinkuin rusennamme vahinkoeläimiä, mutta heidän kiduttamisensa on kuolemansynti, sillä kirjoitettu on: 'Hän herätti heitä kohtaan sääliä niissä, jotka ottivat heidät vangiksi'. Ei, minä peruutan määräyksen heidän tutkimisestaankin, toivoen itsellemme ilmankin suotavan viisautta heidän salaisimpienkin juoniensa keksimiseksi."
Tovin kuluttua sai Cromwell aatoksen. "Tuokaa minulle tänne tuoli", hän sanoi, ja asettaen sen toisen ikkunan alle, joita huoneessa oli kaksi niin korkealla seinässä, että niitä ei tavoittanut lattialta, hän kapusi ikkunakomeroon, joka seinän paksuuden mukaan oli kuusi tai seitsemän jalkaa syvä. "Tule ylös tänne, Pearson", käski kenraali; "mutta ennen kuin tulet, lisää vartio kaksinkertaiseksi Lemmentikkaiksi nimitetyn pikkutornin juurelle ja huuda tuomaan toinen petardi. No, tule nyt."
Aliupseeri oli kyllä rohkea taistelukentällä, mutta hän oli niitä, joita huimaa ja tympäisee suuri korkeus. Hän hätkähti taaksepäin nähdessään syvyyden, jonka kaltaalla Cromwell seisoi ihan välinpitämättömänä, kunnes kenraali saattolaisensa käteen tarttuen veti hänet eteenpäin niin pitkälle kuin toinen vain suinkin suostui lähenemään. "Luulenpa löytäneeni tien", virkkoi päällikkö, "mutta sepä ei totisesti ole helppo! Näetkös, me seisomme oviholvissa lähellä Rosamondin tornin huippua, ja tuo pikkutorni, joka kohoaa vastapäätä jalkojemme tasalle, on se Lemmentikkaiksi nimitetty rakennelma, josta huikenteleva normandialainen tyranni pääsi laskusiltaa myöten jalkavaimonsa asuntoon."
"Totta kyllä, herra kenraali, mutta laskusilta on poissa", huomautti
Pearson.
"Niin on, Pearson", vastasi kenraali; "mutta vikkelä mies voisi hypätä meidän seisomasijaltamme tuon tornin hammasharjalle".
"Sitä en luule, herra kenraali", epäili Pearson.
"Mitä!" sanoi Cromwell; "entä jos verikostaja olisi kintereilläsi, surma-ase kädessään?"
"Likeisen kuoleman pelko voisi vaikuttaa paljon", myönsi Pearson. "Mutta kun katselen tuota jyrkkää syvyyttä kumpaisellakin puolella ja meidän ja tuon tornin välillä ammottavaa tyhjyyttä, jonka täytyy olla kaksitoista jalkaa leveä, tunnustan suoraan, että mikään muu kuin mitä uhkaavin vaara ei saisi minua yrittämään. Huh — pelkkä ajatus huimaa päätäni! Minua vapisuttaa nähdä teidän korkeutenne seisomassa siinä huojuen kuin aikoisitte loikata tyhjään ilmaan. Sanon vieläkin, että minä tuskin henkenikään pelastamiseksi seisoisin noin lähellä reunaa kuin teidän korkeutenne."
"Voi, halpa ja rappeutunut henki!" virkahti kenraali; "tomumajan sielu, etkö tekisi sitä ja enemmänkin, omistaaksesi valtakunnan! nimittäin, mitämaks", hän jatkoi muuttaen sävyänsä kuin liikaa sanoneena, "jos sinut kutsuttaisiin tekemään tätä, jotta siten tulemalla suureksi Israelin heimojen keskuudessa voisit lunastaa vankeudesta Jerusalemin — niin, ja ehkä suorittaa jonkun suuren työn tämän maan ahdistetun kansan hyväksi?"
"Teidän korkeutenne saattaa tuntea sellaisia kutsumuksia", tuumi upseeri, "mutta niistä ei ole vaivaiselle Gilbert Pearsonille, uskolliselle saattolaisellenne. Teitte minusta eilen pilaa, kun yritin haastaa teidän kieltänne, ja minä en sen paremmin kykene toteuttamaan aikeitanne kuin käyttämään puheenlaatuannekaan."
"Mutta, Pearson", virkkoi Cromwell, "sinä olet kolmasti tai neljästikin käyttänyt minusta puhuttelusanana teidän korkeutenne".
"Olenko, herra kenraali? Sitä en huomannut. Pyydän anteeksi", sanoi upseeri.
"No, eihän siinä ollut mitään pahaa", haastoi Oliver. "Seison todellakin, korkealla ja saatan kenties nousta korkeammalle — vaikka minunlaiseni yksinkertaisen sielun olisikin soveliaampi palata aurani ja taloustointeni ääreen. En kuitenkaan tahdo kilvoitella Ylintä tahtoa vastaan, jos minut kutsutaan suorittamaan vielä enemmän siinä tärkeässä asiassa. Sillä tokihan hän, joka on ollut brittiläiselle Israelillemme avun kilpenä ja voitollisuuden miekkana, saaden sen viholliset nujerretuiksi valehtelijoina, ei luovuta laumaa noille hupsuille Westminsterin paimenille, jotka keritsevät lampaat eivätkä niitä ruoki ja ovat toden teolla päivätyöläisiä eivätkä paimenia."
"Toivon näkeväni teidän armonne potkaisevan ne kaikki alas portaita", vastasi Pearson. "Mutta saanko kysyä, minkätähden me pitkitämme tätä puhelua juuri nyt, ennen kuin olemme saaneet talteen yhteisen vihollisen?"
"En viivyttele hetkeäkään", sanoi kenraali. "Sulje pääsytie noille niin sanotuille Lemmentikkaille alhaalta, koska pidän melkein varmana, että se henkilö, jota olemme yön mittaan kaahanneet varustuksesta toiseen, on viimein hypännyt tuon hammasharjan laelle siitä paikasta, missä me nyt seisomme. Kun tornia vartioidaan alhaalta, niin hänen turvapaikkansa osoittautuu rotan loukuksi, mistä ei ole mitään paluuta."
"Tässä kamarissa on ruutinassakka", esitti Pearson; "eikö; olisi parempi miinoittaa torni, jos hän ei suostu antautumaan ja räjähdyttää koko hökötys sata jalkaa korkealle ilmaan?"
"Kah, sinua tyhmyriä", sanoi Cromwell lyöden häntä tuttavallisesti olalle, "jos sinä olisit tehnyt sen sanomatta minulle, niin se olisi ollut hyvä palvelus. Mutta me annamme ensin haasteen torniin ja harkitsemme sitte, kelpaako petardi tarkoitukseemme — miinoittaminenhan siinä kuitenkin lopullisesti auttaa. Puhaltakaa haaste sieltä alhaalta."
Torvet raikuvat hänen käskystään, kunnes vanhat seinät kaikuilivat jokaisesta komerostaan ja holvikäytävästään. Ikäänkuin haluamatta nähdä esille odottamaansa henkilöä Cromwell peräytyi kuten nostattamaansa haamua pelkäävä taikuri.
"Hän on tullut hammasharjalle", ilmoitti Pearson kenraalilleen.
"Millaisena asultaan tai näöltään?" kysyi Cromwell kamarista.
"Harmaja matkapuku, hopeasaumainen, ruskeat kävelysaappaat, leikelty kaulahuivi, harmaa hattu ja töyhtö, musta tukka."
"Hän se on, hän se on!" riemuitsi Cromwell; "ja taaskin on ääretön armo suotu!"
Sillävälin Pearson ja nuori Lee uhmasivat toisiansa kumpainenkin paikaltaan.
"Antautukaa", sanoi edellinen, "muutoin räjäytämme teidät ilmaan varustuksessanne".
"Olen liian korkeata sukua, antautuakseni kapinoitsijoille", vastasi Albert omaksuen sävyn, jota kuningas olisi saattanut käyttää sellaisessa asemassa.
"Otan teidät todistajiksi, että hän on hyljännyt armon", huusi Cromwell innoissaan. "Totisesti hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle. — Yksi teistä tuokoon alas ruutinassakan; koska hän mielellään lentelee korkealla, niin me lisäämme, mitä liikenee sotamiesten patruunavöistä. Tule mukaan, Pearson; sinä ymmärrät tätä hommaa. Korpraali Armo-olkoon-täällä, seiso sinä visusti ikkunalavalla, missä kapteeni Pearson ja minä äsken olimme, ja käännä pertuskasi kohti, jos joku pyrkii ohitsesi. Sinä olet vanttera kuin härkä, ja takaanpa pitäväsi puoliasi itse epätoivoakin vastaan."
"Mutta", virkkoi korpraali, vastahakoisesti kavuten ylös, "se paikka on kuin temppelin harja, ja kirjoitettu on, että Eutykhus putosi alas kolmannelta parvelta ja nostettiin ylös kuolleena".
"Syystä että hän nukkui vartiopaikallaan", vastasi Cromwell kerkeästi. "Varo sinä huolimattomuutta, ja silloin eivät jalkasi luiskahda. — Te neljä sotamiestä jäätte tänne tukemaan korpraalia, jos tulee tarvis, ja te ja korpraali peräydytte holvikäytävään heti kun torvet antavat peräytymiskäskyn. Se on luja kuin kasematti, ja siellä olette turvassa miinan vaikutuksilta. Sinä, Zerubabel Robins, tietenkin toimit heidän kersanttinaan."
Robins kumarsi, ja kenraali poistui huoneesta yhtyäkseen niihin, jotka odottivat ulkona.
Hänen saapuessaan eteissuojaman ovelle kuului petardin räjähdys, ja hän näki sen onnistuneen, sillä sotamiehet ryntäsivät miekkojansa ja pistoolejaan heilutellen sisään tornin takaovesta, joka oli siten saatu murretuksi auki. Riemukas värähdys, johon sentään sekaantui kauhuakin, sävähti kunnianhimoisen soturin suonissa.
"Nyt — nyt!" hän huusi; "ne ovat iskeneet häneen käsiksi!" Hänen toiveensa pettyivät. Pearson ja muut palasivat nolostuneina ilmoittamaan, että heidät oli pysähdyttänyt paksukankinen rautaristikko, joka sulki kapeat portaat, ja he olivat nähneet samanlaisen esteen noin kymmentä jalkaa korkeammalla. Väkivallalla suoriutuminen olisi maksanut monta henkeä, kun epätoivoinen ja hyvillä aseilla varustetta mies hallitsi portaita heidän yläpuolellaan. "Hyväinen aika", huokasi kenraali, "meidän velvollisuutemme on säästellä väkeämme. Mitä neuvot sinä, Gilbert Pearson?"
"Meidän täytyy käyttää ruutia, mylord", vastasi Pearson, joka näki
herransa liian kainoksi pidättämään itselleen homman koko ansiota.
"Portaiden jalustan alle saa helposti ja mukavasti sovitetuksi komeron.
Meillä on onneksi makkara! sytyttimen laittamiseksi — ja niinpä —"
"Ka, minä tiedän kykeneväsi hoitamaan sellaista hommaa hyvin", sanoi Cromwell. "Mutta minä, Gilbert, lähden tarkastamaan vartioita ja annan niille määräyksen etääntyä turvallisen matkan päähän, kun puhalletaan peräytymismerkki. Sinä annat niille viiden minuutin ajan tähän tarkoitukseen."
"Kolmekin riittää hyvin joka sorkalle", tuumi Pearson. "Kylläpä ne ovat rampoja, jotka kaipaavat enempää sellaisella asialla — minä pyydän vain minuutin, vaikka itse viritän sytyttimen."
"Ota vaari", käski Cromwell, "että sitä sielu-parkaa kuunnellaan, jos hän tahtoo antautua. Hän saattaa katua paatumustansa ja huutaa armoa."
"Ja armo hänen pitää saaman", vastasi Pearson, "jos hän huutaa niin kovaa, että minä kuulen, sillä tuon kirotun petardin räjähdys lumpeutti minut kuuroksi kuin lienee lemmon emo".
"Hiljaa, Gilbert, hiljaa!" sanoi Cromwell; "sinä puhut pahentavasti".
"Perhana, sir, minun täytyy puhua joko teidän tavallanne tai omallani", vastasi Pearson, "jollei minun ole oltava mykkä kuten kuurokin! — Pois nyt tarkastamaan vartiopaikkoja, ja pian kuulette toimittavani hiukan melua maailmaan."
Cromwell hymyili säveästi ajutanttinsa kiivastelulle, taputti häntä hartioihin ja sanoi häntä hulluksi mieheksi, käveli vähän matkaa ja kääntyi sitte takaisin kuiskaamaan: "Mitä teet, tee pian." Sitte hän palasi jälleen vartiosoturien ulkokehään päin, kääntäen päänsä tuon tuostakin ikäänkuin katsoakseen, että korpraali saamansa luottamustehtävän käyttämiseksi yhä ase ojolla vartioitsi Rosamondin tornin ja viereisen varustuksen välistä kamalaa kuilua. Nähdessään hänen seisovan paikoillaan kenraali jupisi partaansa: "Tuo mies on väkevä ja urhoollinen kuin karhu, ja tuollaisella paikalla yksi voi enemmän torjuessaan kuin sata rynnätessään." Hän loi vielä viimeisen katseen kookkaaseen haamuun, joka seisoi tuolla ilmavalla paikalla kuin joku goottilainen kuvapatsas, ase puolittain tähdättynä vastapäistä tornia kohti, tyvi tuettuna oikeata jalkaansa vasten, teräslakin ja kiilloitetun haarniskan välkkyessä nousevan auringon säteissä.
Cromwell jatkoi sitte kulkuansa, antaakseen välttämättömät määräykset, että sellaiset vartiosoturit, joiden asema saattoi olla vaarallinen miinan räjähtäessä, loittonisivat torven kajahtaessa paikoille, jotka hän heille osoitti. Milloinkaan, ainoassakaan elämänsä tilaisuudessa, hän ei ilmaissut suurempaa levollisuutta ja malttia. Hän oli suopea ja leikkisäkin sotureita kohtaan, jotka ihailivat häntä, ja kuitenkin hän muistutti tulivuorta purkauksen edellä — ulkonaisesti oli kaikki rauhallista ja tyyntä, samalla kun sata ristiriitaista tunnetta riehui hänen povessaan.
Korpraali Humgudgeon pysyi sillaikaa vakaasti paikoillaan; mutta veteraani tunsi nykyisen asemansa kuitenkin peräti tukalaksi, vaikka hän oli niin lujaluontoinen soturi kuin Rautakylkien mainehikkaassa rykmentissä yksikään ja oli saanut melkoisen osuuden sitä haltioittuvaa kiihkomielisyyttä, joka niin tehokkaasti terästi noiden ankarain uskonkiivailijain luontaista urheutta. Peitsenmitan päässä hänestä kohosi torni, joka oli lennähtämäisillään jyhkeinä lohkareina ilmaan, ja hän ei suurestikaan luottanut sen ajan pituuteen, mikä suotaisiin hänen pelastautuakseen noin vaarallisesta naapuruudesta. Alituisen valppauden velvollisuutta haittasikin osittain tämä luonnollinen tunne, joka sai hänet tuon tuostakin kääntämään katseensa alhaalla hyöriviin miinoittajiin, sen sijaan että olisi herkeämättä pitänyt silmällä vastapäistä tornia.
Vihdoin kohtauksen jännitys kohosi äärimäisilleen. Moneen kertaan pistäydyttyään torniin ja sieltä takaisin noin kahdenkymmenen minuutin aikana Pearson astui ulos nähtävästi viimeistä kertaa, kantaen kädessään ja kävellessään kierittäen auki ulkomuotonsa mukaan makkaraksi nimitettyä liinaista säkkiä, joka vahvasti ommeltuna tötteröksi ja sullottuna täyteen ruutia oli käytettävä miinan räjäyttämiseen. Hän oli juuri lopullisesti sovittamassa sitä kuntoon, kun tornissa vartioitsevan korpraalin huomaavaisuus vastustamattomasti kohdistui yksinomaan räjähdysvalmistuksiin. Mutta hänen tähyillessään, miten ajutantti veti esiin pistoolin ampuakseen ja torvensoittaja piteli torveansa kuin odottaen määräystä peräytymismerkin antamiseen, tapasi onneton vartija kohtalonsa vähimmin aavistamallansa tavalla. Nuorena, ketteränä, rohkeana ja täydellisesti kylmäverisenä oli Albert päättänyt tehdä hurjan yrityksen, ampumarei'istä huolellisesti tarkkailtuaan kaikkia piirittäjiensä toimenpiteitä. Vastapäiselle lavalle asetetun etuvartijan käännettyä hänestä pois päänsä, taivuttaen sen hiukan alaspäin, hän äkkiä ponnahti rotkon yli, vaikka hänen tavoittamansa uusi jalansija oli tuskin kyllin leveä kahdelle henkilölle, paiskasi yllätetyn soturin täpärältä seisomapaikalta ja syöksähti itse alas kamariin. Jättimäinen huovi sinkosi suoraan alas kaksikymmentä jalkaa, törmäsi ulkonevaan rintavarustukseen, joka survaisi onnettoman sivulle, ja mätkähti sitte maahan niin kamalan voimakkaasti, että pää etumaisena jysäytti multaan kuusi tuumaa syvän kuopan ja rusentui kuin munankuori. Tuskin tietäen, mitä oli tapahtunut, mutta kuitenkin säikähtäneenä ja tyrmistyneenä tämän raskaan ruumiin suistumisesta lähelleen, Pearson laukaisi pistoolinsa sytyttimeen ilman mitään ennakkovaroitusta; ruuti leimahti, ja miina räjähti. Jos ruutipanos olisi ollut runsaampi, olisi ulkopuolella seisovista moni saattanut joutua vaurioon; mutta räjähdys oli vain siksi voimakas, että pirstasi sivullepäin osan seinää juuri kivijalan yläpuolelta. Se riitti kuitenkin sortamaan rakennuksen tasapainon. Savupilvessä, joka verkalleen tyveltä huippuun päin nousten alkoi vähitellen kiehtoa tornia kuin käärinliina, huojui ja tärisi se sitte kaikkien silmissä, joilla oli miehuutta katsella noin kamalaa näkyä. Hitaasti kallistui rakennus ensin ulospäin, mutta paiskautui sitten äkillisesti tyvelleen ja jyskähti maahan suunnattomina möhkäleinä, joiden vastustuskyky osoitti muuraustyön oivallisuutta. Miinoittaja pakeni heti sytytyksensä jälkeen niin hätääntyneenä, että oli törmätä kenraaliinsa, joka oli lähenemässä häntä, samassa kun rakennuksen huipulta irtautunut tavaton kivenlohkare sinkosi muita edemmäksi ja täräytti tanteretta kyynärän päässä heistä.
"Sinä olet ollut kovin hätäinen, Pearson", sanoi Cromwell mitä levollisimmin; "eikö ketään ole kaatunut tuossa Siloen tornissa?"
"Joku putosi", ilmoitti Pearson yhä kiihdyksissään, "ja tuolla hänen ruumiinsa makaa puolittain hautautuneena raunioihin".
Nopein ja päättäväisin askelin Cromwell lähestyi paikkaa ja huudahti: "Pearson, sinä olet toimittanut minut häviöön — nuori mies on pelastunut. Tämä on oma etuvartijamme — hukka on sille epatolle omiaan! Mädätköön raunioissa, jotka hänet rusensivat!"
Samassa kajahti Rosamondin tornin lavalta huuto; rakennus näytti nyt vielä korkeammalta kuin ennen, kun sen rinnalta oli hävinnyt naapuritorni, joka tavoitti sen korkeutta, vaan ei sitä saavuttanut. "Vanki, herra kenraali — vanki — kaiken yötä ajamamme kettu on nyt loukussa — Herra on luovuttanut hänet palvelijainsa käsiin."
"Huomatkaa pitää hänet tarkoin vartioittuna", huudahti Cromwell, "ja tuokaa hänet piammiten alas siihen huoneeseen, joka on salaisten käytävien varsinaisena pääsytienä".
"Kyllä tuodaan, teidän ylhäisyytenne." Nämä huudahdukset koskivat Albert Leetä; hänen liikkeensä olivat olleet kovaonniset. Hän oli, kuten kerroimme, sysännyt lavalta vastaansa asettuneen voimakkaan soturin ja heti hypännyt alas Rochecliffen kamariin. Mutta sinne asetetut soturit heittäysivät hänen kimppuunsa, ja nujakan jälkeen, joka oli tuollaista ylivoimaa vastaan toivoton, olivat he paiskanneet nuoren kavalierin maahan; hänen sitkeitten ponnistustensa kiskaisemina oli kaksi heistä kaatunut hänen ylitseen. Samassa oli kuulunut tuima paukaus, joka ukkosen jyrähdyksen tavoin tärisytti koko ympäristöä, kunnes tukeva ja vankka torni huojui kuin uljaan laivan masto ollessaan katkeamaisillaan yli laidan. Jonkun silmänräpäyksen kuluttua seurasi tätä toinen kumea ääni, ensimältä matalana jymynä, mutta sitten yltyen ikäänkuin kosken pauhuksi, kun se taivasta ja maata hämmästyttäen syöksähtää kurimukseen vaahtoavana ja kumisevana. Niin kauhea oli tosiaan naapuritornin kaatuessa syntynyt rymähdys, että vanki ja hänen voittajansa jäivät pariksi minuutiksi hievahtamattomiksi toistensa syleilyyn.
Albert pääsi tajulleen ja toimintakykyiseksi ensimäisenä. Hän ravisti syrjään ne, jotka makasivat hänen päällään, ja epätoivoisesti ponnistautuessaan jaloilleen hän osittain onnistuikin. Mutta hänellä oli vastassaan miehiä, jotka olivat tottuneet kaikenlaatuisiin vaaroihin ja saivat tarmonsa takaisin melkein yhtä pian kuin hänkin; he rynnistivät taas heti hänen kimppuunsa ja painoivat hänen kätensä alas. Uskollisena luottamustehtävälleen, päättäneenä viimeiseen asti säilyttää omaksumansa osan, hän huudahti ponnistustensa tultua lopullisesti ehkäistyiksi: "Kapinalliset konnat! surmaisitteko kuninkaanne?"
"Hei, kuulitteko tuota!" huusi muuan huovi kersantille, joka johti joukkoa. "Enkö iskekin tätä katalan isän poikaa viidennen kylkiluun alle niinkuin Moabin tyrannia löi Ehud vaaksan mittaisella väkipuukolla?"
Mutta Robins vastasi: "Kaukana olkoon meistä, Laupias Strickalthrow, surmata kylmäverisesti jousemme ja keihäämme vanki. Tredaghin[30] väkirynnäköstä asti olemme mielestäni vuodattaneet kylliksi verta — henkenne uhalla, älkää siis tehkö hänelle mitään pahaa, vaan ottakaa häneltä aseet ja viekäämme hänet valitun välikappaleen eteen, kenraalimme tutkittavaksi, jotta hän menettelee vangin suhteen niinkuin on hänen silmissään otollista."
Se huovi, jonka riemastus oli ensimäisenä toimittanut Cromwellille viestin ikkunalavalta, palasi tuomaan heidän tilapäisen upseerinsa määräystä vastaavan käskyn, ja aseista riisuttuna ja sidottuna vietiin Albert Lee vankina siihen huoneeseen, joka oli saanut nimensä hänen esi-isänsä voitoista, ja asetettiin kenraali Cromwellin eteen.
Kun hän itsekseen harkitsi, minkä verran aikaa oli kulunut Kaarlon lähdöstä, kunnes mokoma piiritys oli päättynyt hänen omaan vangitsemiseensa, Albertilla oli täysi syy toivoa, että hänen kuninkaallinen herransa oli ehtinyt suoriutua paostaan. Kuitenkin hän päätti viimeiseen asti eksyttää kiinniottajiaan, jotta kuninkaan turvallisuus yhä varmistuisi. Petosta ei hänen luullakseen voitu hetimiten havaita, hän kun oli pölyn ja savun tahrima, jotapaitsi muutamista nujakassa saaduista naarmuista tihkui verta.
Tässä kehnossa tilassa, mutta käyttäytyen niin arvokkaasti kuin ruhtinaalliseen osaan soveltui, Albert työnnettiin Victor Leen huoneeseen, missä nojaili hänen isänsä omassa lepotuolissa sen asian voitokas vihollinen, jolle Lee-suku oli ollut polvi polvelta uskollinen.