9. LUKU.
WILDRAKE VIISASTUNEENA.
Wildrake jäi työhuoneeseen, kuten sanoimme, yksikseen ihmettelemään. Usein puheltiin, että Cromwellilla, — taitavalla ja teräväjärkisellä valtiomiehellä, tyynellä ja hätäilemättömällä päälliköllä, joka oli voittanut niin suuria vaikeuksia ja kiivennyt sellaisiin korkeuksiin, että hän näytti jo vallitsevan kukistamaansa maata — oli monien muiden neromiesten tavoin synnynnäistä taipumusta raskasmielisyyteen, joka toisinaan osoittausi sekä sanoissa että teoissa Se oli ensin havaittu siinä äkillisessä ja merkillisessä muutoksessa, jolloin hän tyyten luopuen nuoruutensa huikentelusta yhtyi hyvin ankaraan uskonnollisten velvollisuuksien noudattamiseen, joskus näyttäen arvelevan, että ne toimittivat hänet läheisempään ja kiinteämpään kosketukseeni henkimaailman kanssa. Tämän merkillisen miehen sanotaan väliin tuona ikäkautenaan joutuneen henkisiin harhakuviin tai oman käsityksensä mukaan profeetallisiin lähestyvän loiston ja kummallisten, syvien ja salaperäisten voimien herätteisiin, jotka ennustivat hänelle uutta henkisen suuruuden jaksoa niinkuin hänen varhaisempien vuosiensa tunnusmerkkeinä oli ollut ylenpalttisen hulluttelun ja hurjistelun oikkuja. Jokin tällainen haltioittuminen näytti selittävän sitä mielenkuohun liiallisuutta, jota hän oli nyt ilmaissut.
Näkemäänsä kummeksiessaan tunsi Wildrake hiukan huolestusta omasta puolestaan. Vaikka hän ei ollut ajattelevaisimpia kuolevaisia, oli hänellä järkeä tietääkseen, että on vaarallista joutua suurivaltaisten miesten heikkouksien todistajaksi, ja hän jäi niin pitkäksi aikaa yksikseen, että johtui vähitellen salaa epäilemään, eikö kenraali saattaisi tulla houkutelluksi sulkemaan säilyyn tai poistamaan tieltänsä henkilöä, joka oli nähnyt hänen näköjään alentuvan omantuntonsa muistuttelujen painosta sen korkealentoisuuden tasolta, jota hän yleensä pyrki tavoittamaan muun maailman yläpuolelle asettuen.
Tässä hän kuitenkin teki vääryyttä Cromwellille, joka oli vapaa sekä äärimäisestä kademielisestä epäluuloisuudesta että kaikesta verenhimoa lähenevästä katkeruudesta. Pearson tuli noin tunnin kuluttua ja kutsui Wildraken mukaansa, opastaen hänet erääseen etäiseen huoneeseen, jossa hän tapasi kenraalin istumassa matalalla rallilla. Hänen tyttärensä oli saapuvilla, mutta jäi jonkun matkan päähän, näköjään puuhaillen jossakin naisellisessa neulomatyössä ja tuskin kääntäen päätänsäkään Pearsonin ja Wildraken ilmestyessä.
Ylikenraalin viittauksesta lähestyi Wildrake häntä kuten äskenkin. "Toveri", lausui Cromwell, "vanhat ystäväsi kavalierit pitävät minua vihamiehenään ja käyttäytyvät minua kohtaan ikäänkuin haluten tehdä minusta sellaisen. Minä vakuutan, että he toimivat omaksi haitakseen, sillä minä katson ja olen aina katsonut heidät rehellisiksi ja kunniallisiksi hupsuiksi, jotka typeryydessään juoksivat kaulansa silmukkoihin ja päänsä kiviseiniin, jotta Stuartiksi nimitetty mies eikä yksikään muu olisi heidän kuninkaansa. Niitä hupsuja! Eikö ole mitään kirjaimista sommiteltuja sanoja, jotka kuulostaisivat yhtä hyvältä kuin Kaarlo Stuart, saadessaan viereensä tuon loihtuisen arvonimen'? Niin, sana Kuningas on kuin sytytetty lamppu, joka heittää saman kirkkaan kultauksen mille hyvänsä aakkosten yhdistelmälle, ja kuitenkin pitää teidän vuodattaa vertanne nimen takia! Mutta sinä kohdastasi et joudu kokemaan minulta mitään ikävyyttä. Tässä on pätevä määräys Woodstockin palatsihuvilan luovuttamiseksi herrasi huostaan tai niille, jotka hän määrää sijaansa. Hän epäilemättä pitää seurassaan enonsa ja sievän serkkunsa. Menestystä matkallesi — ajattele, mitä olen sinulle puhunut. Sanotaan kauneuden olevan johtotähtenä sille pitkälle nuorukaiselle, josta oli äsken puhetta; mutta luullakseni on hänellä nyt muut vetovoimat tolansa suuntaajina kuin kirkkaat silmät ja kultaiset kutrit. Olkoon miten hyvänsä, sinä tiedät aikeeni — kurkistele, kurkistele, tähystele alituiseen ja visusti jokaista ryysyä, joka vilahtaa pensasaidan raosta tai raitin sivulta — nämä ovat päiviä, jolloin kerjäläisen kaapu voi Verhota kuninkaan lunnaita. Tuossa on sinulle moniaita jeveitä Portugalin kolikoita — hiukan vieraita massillesi, mulenama. Vielä kerran, ajattele kuulemaasi ja" — hän lisäsi Matalammalla ja pontevammalla äänellä — "unohda näkemäsi. Terveiseni herrallesi — ja vielä viimeisen kerran: muista — ja unohda."
Wildrake kumarsi syvään, palasi majataloonsa ja läksi Windsorista niin joutuin kuin suinkin.
Saman päivän ehtoopuolella yhtyi kavalieri puritaniseen ystäväänsä, joka jännittyneenä odotteli häntä heidän kohtauspaikakseen sovitussa Woodstockin majatalossa.
"Missä olet ollut? — mitä olet nähnyt? — mikä kumma epävarmuus kuvastuu katseissasi? — ja miksi et vastaa minulle?"
"Siksi että teet niin monta kysymystä yhtaikaa", vastasi Wildrake, laskien syrjään matkaviittansa ja pistomiekkansa. "Miehellä on vain yksi kieli vastatakseen, ja minun on melkein takertunut kitalakeen."
"Irroittaneekohan sen ryyppy?" esitti eversti; "vaikka kaithan oletkin koetellut sitä taikaa jokaisessa oluvilassa tiesi varrella. Tilaa pois, mitä haluat, mies, kunhan vain olet joutuisa."
"Everard", kielsi Wildrake, "minä en ole maistanut edes kylmää vesikupillista koko päivänä".
"Sittepä oletkin siitä syystä epäkunnossa", arveli eversti.. "Voitele vikaasi konjakilla, jos tekee mielesi, mutta herkeä jo olemasta noin haaveellisen juhlallinen ja koko olemuksestasi poikkeava kuin nyt näyttäydyt tuolla vaiteliaalla tuulellasi."
"Everard", ilmoitti kavalieri hyvin totisena, "minä olen muuttunut mies".
"Muutut mielestäsi jokaisena vuoden päivänä ja vuorokauden tuntina", sanoi Everard. "No, veikkoseni, sanopas nyt, oletko nähnyt kenraalin ja saanut hänen valtuutensa takavarikkomiesten häätämiseen Woodstockista."
"Olen nähnyt paholaisen", kertoi Wildrake, "ja tosiaan saanut häneltä valtakirjan".
"Anna tänne", pyysi Everard hätäisesti tavoittaen kääryä.
"Suo anteeksi, Mark", selitteli Wildrake, "jos tietäisit, missä tarkoituksessa tämä asiakirja on myönnetty — jos tietäisit, vaikka aikomuksenani ei ole sitä sinulle mainita, millaisia toiveita liittyy siihen, että sinä otat sen vastaan, niin on minulla sinusta se mielipide, Mark Everard, että sinä yhtä hyvin ottaisit punaisena hehkuvan hevosenkengän paljaalla kädellä alasimelta kuin kajoisit tähän paperiliuskaan."
"No, mitä joutavia", vähitteli Everard; "tuo johtuu joistakuista intomielisistä uskollisuuskäsityksistäsi, jotka kyllä ovat määrätyissä rajoissa oivallisia, mutta ärsyttävät meidät raivostuksiin, kun ne yltyvät leimahtelemaan ylen korkealle. Älä ajattele — kun minun nyt kerran täytyy puhua kanssasi suoraan — että minä murheetta näen vanhan kuningasvaltamme kukistumisen ja toisen hallitusmuodon joutuvan sen sijalle; mutta pitäisikö entisyyden kaipuun estää minua alistumasta ja menemästä apuun sellaisiin toimenpiteisiin, jotka ovat omiaan vakiinnuttamaan tulevaisuuden? Kuninkaan asia on hukassa, vaikka sinä ja jokainen muu Englannin kavalieri olisi vannonut toisin; se on hukassa, eikä se siitään enää kohoa — pitkiin aikoihin ainakaan. Parlamentista on useaan kertaan syrjäytetty ja siivilöitty ne miehet, jotka olivat kyllin urheita säilyttääkseen ajatusvapautensa, ja se on nyt supistunut kouralliseksi valtiomiehiä, jotka ovat menettäneet kunnioituksensa kansaa kohtaan, saatuansa näin kauvan pitää hallussaan asiain ylijohdon. He eivät voi seistä kauvan, jolleivät saa supistetuksi armeijaa, mutta äsken palvelijoina olleet soturit ovat nyt herroina ja kieltäytyvät lukumääränsä vähentämisestä. Ne tuntevat voimansa ja tietävät pystyvänsä elelemään palkattuina ja vapaissa asunnoissa kautta Englannin niin kauvan kuin haluavat. Sanonpa sinulle, Wildrake, että jos me emme turvaudu ainoaan mieheen, joka kykenee vallitsemaan ja hoitelemaan niitä, voimme odottaa sotatilan julistamista koko maalle; ja minä puolestani toivon mitään meille mahdollisesti suotavien etuoikeuksien säilyttämistä ainoastaan Cromwellin viisauden ja suvaitsevaisuuden avulla. Nyt tiedät salaisuuteni. Sinä käsität, että minä en tee parhaan tahtoni, vaan parhaan voinani mukaan. Minä soisin — en kenties niin kiihkeästi kuin sinä — mutta kuitenkin todella soisin, että kuningas olisi voitu palauttaa valtaistuimelle hyvillä sovinnon ehdoilla, meille ja hänelle itselleen turvallisilla. Ja nyt, hyvä Wildrake, niin kapinalliseksi kuin minut ajatteletkin, älä luule tomua pahemmaksi kapinoitsijaksi kuin vastahakoiseksi. Jumala tietää, että minä en ole koskaan luopunut rakastamasta ja kunnioittamasta kuningasta, silloinkaan kun olen vetänyt miekkani hänen huonoja neuvonantajiansa vastaan."
"Äh, rutto sinut periköön", väitti Wildrake, "tuo on juuri sitä ikuista laverrusta — samaa te kaikki sanotte. Kaikki te taistelitte kuningasta vastaan puhtaassa rakkaudessa ja uskollisuudessa ettekä muutoin. Älyän kuitenkin haastelusi ytimen, ja tunnustan pitäväni siitä enemmän kuin osasin odottaa. Armeija on nyt karhunanne, ja vanha Noll on karhunkaitsijanne, ja sinä olet kuin maalaiskonstaapeli, joka lyöttäytyy hyviin väleihin kaitsijan kanssa, estääkseen tätä laskemasta otsoa irti. No, saattaa tulla päivä, jolloin aurinko paistaa meidän puolellemme aitaa, ja sitte sinä ja kaikki kunnon hyvänsään ihmiset, jotka mielistytte voimakkaampaan puolueeseen, tulette puoltamaan meidän ponnistuksiamme."
Suurestikaan tarkkaamatta ystävänsä sanoja eversti Everard tutki huolellisesti Cromwellin valtakirjaa. "Se on rohkeampi ja jyrkempi kuin odotin", hän sanoi. "Kenraalin täytyy tuntea itsensä voimalliseksi, kun hän asettaa oman arvovaltansa niin suoranaisesti valtakunnanneuvostoa ja parlamenttia vastaan."
"Et epäröitse toimia sen nojalla?" tiedusti Wildrake.
"En, toden totta", vastasi Everard. "Mutta minun on varrottava, kunnes saan avukseni pormestarin, joka luullakseni hyvillä mielin näkee noiden miesten häädön palatsihuvilasta. Minun ei sovi yksinomaan nojata sotilaalliseen valtaan, jos mahdollista."
Astuen sitte huoneen ovelle hän lähetti talon palvelijan hakemaan järjestysvallan päätä, pyytäen ilmoittamaan tälle, että eversti Everard halusi puhutella häntä niin pian kuin suinkin kävi päinsä.
"Olet varma siitä, että hän tulee kuin koira vihellyksestä", virkkoi Wildrake. "Sana kapteeni tai eversti panee lihavan porvarin ravaamaan nykyisin, kun yksi säilä vastaa viittäkymmentä ammattikunnallista vapaakirjaa. Mutta tuolla on rakuunia, samoin kuin sekin kolkkonaamainen heittiö, jonka minä äskettäin säikäytin, irvistäessäni hänelle ikkunasta. Luuletko niiden vintiöiden talttuvan hyvällä?"
"Kenraalin valtakirja merkitsee heille enemmän kuin kymmenen parlamentin päätöstä", vakuutti Everard. "Mutta on aika sinun syödä, jos olet tosiaan haukkaamatta ratsastanut tänne Windsorista."
"En pidä väliä", epäsi Wildrake. "Antoipa kenraalisi minulle aamiaisen, joka luullakseni pätee kelpo toviksi, jos koskaankaan pystyn sitä sulattamaan. Kautta messun, se painoi niin raskaasti omaatuntoani, että minä vein sen kirkkoon, nähdäkseni voisinko sulattaa sitä siellä muiden syntieni ohella. Mutta vielä mitä."
"Kirkkoon — kirkon ovelle, tarkoitat", oikaisi Everard. "Minä tunnen tapasi — sinä aina kohotat hattuasi kunnioittavasti kynnyksellä, mutta harvoinpa astut sen yli."
"No", vastasi Wildrake, "ja jos sieppaankin hytyrän päästäni ja polvistun, niin eikö ole säädyllistä osoittaa samaa arvonantoa kirkossa kuin palatsissa? Onko muka hienoa nähdä anabaptistienne ja brownilaistenne ja kaikkien teidän muiden kerääntyvän saarnaa kuulemaan yhtä kursailemattomasti kuin siat kaukalon ääreen? Mutta tässä tulee ruokaa, ja nyt käsiksi pöytärukoukseen, jos kykenen muistamaan."
Everardissa herätti siinä määrin harrastusta hänen tätinsä puolison ja serkkunsa kohtalo, ja hän suunnitteli niin hartaasti heidän palauttamistansa rauhalliseen kotiinsa sen peloittavan nuijan suojaan, jota jo pidettiin Englannin johtosauvana; ettei hän tullut huomanneeksi suurta muutosta tosiaan tapahtuneeksi kumppaninsa tavoissa ja ulkonaisessa esiintymisessä ainakin. Hänen käyttäytymisensä ilmaisi usein jonkunlaista rynnistelyä vanhojen hillittömien halujen ja joidenkuiden vereksien pidättymispäätösten välillä, ja oli melkein hullunkurista nähdä, kuinka vastakääntyneen käsi tuon tuostakin ihan itsellään tapaili isoa mustaa nahkaleiliä, joka sisälsi kahden kaksinkertaisen kivipullon verran väkiolutta, ja miten se aina viime hetkessä siirtyi parantuneen naukkailijan paremman harkinnan pakoituksesta syrjään ja tarttuikin kaatamaan isosta kannusta terveellistä ja puhdasta vettä.
Ei ollut vaikea havaita, että raittius ei ollut vielä käynyt helpoksi ja että jos sillä olikin omaksujansa älyllinen tarmo Puolellaan, ulkonainen ihminen mukautui siihen vastahakoisesti ja kapinoitsevasti. Mutta kunnon Wildrake oli hirveästi peljästynyt siitä tolasta, jota Cromwell oli hänelle esittänyt, ja hänet oli vallannut tunne, joka ei ole katolilaiselle uskonnolle erikoinen: hän oli itsekseen tehnyt juhlallisen päätöksen, että jos hän eheänä ja kunniallisesti selviäisi tuosta vaarallisesta puhelusta, osoittaisi hän kiitollisuuttansa taivaan suosiollisuudesta, luopumalla joistakuista synneistä, jotka helpoimmin viettelivät häntä, ja liiatenkin ryypiskelystä, johon hän monien nurjamielisten vertaistensa tavoin luontui liiaksi.
Tämä päätös tai vala oli osittain varokeino, samalla kun se tyydytti uskonnollista mielijohdetta. Hän nimittäin älysi hyvin mahdolliseksi, että nykyisessä tilanteessa saattaisi hänen haltuunsa osua vaikeita ja arkaluontoisia asioita, joiden hoitelussa hänen olisi sovelias toimia jonkun paremman osviitan mukaan kuin Rabelaisin ylistämän Pullon. Tarkoin noudattaen tätä järkevää vakaumusta hän ei koskenut olueen eikä konjakkiin, jotka oli asetettu hänen eteensä, ja kieltäysi jyrkästi kanarinviinistä, jolla hänen ystävänsä tahtoi parantaa hänen ateriaansa. Juuri kun poika korjasi pois lautaset ja ruokaliinat sekä jo mainitsemamme ison leilin ja oli enää parin askeleen päässä ovelta, näkyi, kuitenkin kavalierin jäntevä käsivarsi vasiten venyvän, kun se ojentausi pitkälle hiukioimen nutun poimuista, pidätti peräytyvän Ganymedeen ja leiliin tarttuen vei sen huulille, jotka hiljaa hengähtivät: "P—u minut — tarkoitan, taivas minulle anteeksi antakoon — me olemme vaivaisia savikaavoja — yksi vaatimaton kulaus on sallittava hauraudellemme."
Niin jupisten hän painoi ylettömän astian leukapielilleen, ja pään verkalleen ja asteettain taipuessa taaksepäin sitä mukaa kun oikea käsi ylensi leilin pohjaa, alkoi Everard suuresti epäillä, tokko juoja ja kolpakko eriäisivät ennen kuin jälkimäisen koko sisältö oli siirtynyt edelliseen. Roger Wildrake malttoi sentään idartaa, kohtuullisen arvion mukaan nieltyänsä yhdellä henkäisyllä noin puolitoista tuopillista.
Hän laski astian sitte takaisin tarjottimelle, huohotti syvään keuhkojensa kevennykseksi, käski pojan laputtaa tiehensä lopuin juomin, jolloin hänen äänensä ilmaisi jonkunlaista lausujan lujuuden pelokasta epäilyä, ja sitte Everard-ystäväänsä kääntyen purki mieltänsä kohtuuden kiittelyyn, huomauttaen juuri maistamansa suuntäyden vahvistaneen häntä enemmän kuin jos hän olisi kellistellyt pöydässä maljoja neljä tuntia yhteen menoon.
Hänen ystävänsä ei vastannut, mutta itsekseen hän ei voinut olla arvelematta, että Wildraken raittiusharrastus oli tehonnut haarikkaan hänen ainoassa siemauksessaan yhtä paljon kuin kohtuullisemmat naukkaajaat olisivat voineet saada aikaan, jos olisivat istuneet maistelemassa kokonaisen illan. Mutta puheenaineen muutti isäntä, joka tuli ilmoittamaan hänen arvollisuudelleen eversti Everardille, että Woodstockin kunnioitettava pormestari ja kunnianarvoisa pastori Holdenough halusivat tavata häntä.