IX LUKU
Suuttuneena siitä, että hänen ystävänsä — ainakin hänen mielestään — olivat liian kylmäkiskoisia asialle, joka häneen niin kipeästi koski, oli Hobbie eronnut heistä ja kulki nyt ypöyksin kotiinpäin. "Tulen korvennettava!" kirosi hän, maltittomasti kannustaen perin uupunutta ja horjahtelevaa hevostansa, "sinäkin olet juuri samanlainen kuin kaikki muut. Enkö minä ole kasvattanut sinua ja syöttänyt sinua ja hoitanut sinua näillä omilla käsilläni, vaan nyt sinä kuitenkin horjahtelet ja tahdot taittaa niskani, kun olen pahimmassa hädässä? Mutta sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin — kaikkein kaukaisin sukulainen siinä joukossa on minun serkkuni kymmenennessä polvessa, ja yöt päivät olisin minä parhaalla sydänverellänikin ollut valmis heitä auttamaan. Mutta he, minun ymmärtääkseni, pitivät hellemmin huolta tuosta maantierosvosta, Westburnflatista, kuin omasta heimoveljestään. Vaan olisipa jo aika, että Heugh-footin kynttilät alkaisivat näkyä — voi minua poloista!" jatkoi hän muistaen kohtaloansa, "ei Heugh-footista enää loista mitään kynttilää eikä takkavalkeaa! Jollei minulla olisi mummoani ja siskojani ja Grace parkaa, niin olisipa sydämessäni tunne, joka käskisi minua iskemään kannukset tämän luontokappaleen kupeisiin ja hyppäämään tuon louhikkovietteen yli veteen, niin että kaikesta tulisi kerrassaan loppu." Tämmöisen epätoivon vallassa hän käänsi hevosensa mökkiin päin, missä hänen omaisensa olivat saaneet turvapaikan.
Lähestyessään ovea hän kuuli sisartensa kuiskuttavan ja naureskelevan. "Piruko on mennyt tuohon naisväkeen!" kirosi Hobbie parka, "he nauraisivat ja tyrskähtelisivät ja hohottaisivat vaikka parhaan ystävänsä ruumisarkun ääressä. — Mutta olenpa sentään iloinen, että he voivat pitää päänsä niin hyvin pystyssä, nuo hupsut hupakkoraukat. Mutta koko vahingon kuorma onkin minun niskoillani, sehän on totta, eikä heidän."
Näin itsekseen puhuen hän sitoi hevosensa vajan seinään.
"Saatpa nyt tulla toimeen ilman satulavyötä, poikaseni", sanoi hän ratsullensa; "sinä ja minä olemme nyt molemmat typötyhjiä. Meille olisi melkein ollut parempi, jos olisimme ryöpsähtäneet Tarras-kosken syvimpään syvänteeseen!"
Tällä hetkellä keskeytti hänen ajatuksensa hänen nuorin sisarensa, joka tuli juosten ulos ja huusi hänelle puolitukahtuneella äänellä, ikäänkuin olisi tahtonut väkisin hillitä jotain tunnetta. "Mitä sinä täällä teet, Hobbie, ja puuhailet oriin kanssa, kun täällä on vieras Cumberlandista. Hän on odottanut sinua jo tunnin ajan, jollei kauemminkin? Kiiruhda tupaan, mies, kyllä minä riisun satulan hevoselta."
"Vierasko Cumberlandista?" huudahti Hobbie, viskasi hevosen suitset sisarensa käsiin ja riensi mökkiin. "Missä hän on? Missä hän on?" huusi hän katsahtaen hartaasti ympärilleen nähdessään vain naisia. "Toiko hän sanomia Gracesta?"
"Hän ei huolinut odottaa hetkeäkään kauemmin", virkkoi vanhempi sisar, hänkin tukahduttaen nauruaan.
"Hyi, lapset, hyi!" lausui vanha emäntä iloisesti toruen, "eipä teidän toki pitäisi kiusata Hobbie veikkoanne tällä tavoin. Katsopas ympärillesi, poikaseni, etköhän huomaa, että täällä on nyt yksi enemmän kuin aamulla lähtiessäsi?"
Hobbie katsoi hartaasti ympärilleen. "Täällä te olette, mummo, ja täällä te, kolme siskoani."
"Onpahan meitä nyt neljäskin, Hobbie poikaseni", virkkoi nuorin, joka tällä hetkellä astui tupaan.
Samassa olikin Hobbie jo temmannut syliinsä Grace Armstrongin, jota hän ei ollut huomannut sisään tullessaan, sillä hän oli piiloutunut Hobbien sisaren kaulavaatteen alle. "Kuinka sinä uskalsit tehdä tuolla tavalla?" sanoi Hobbie.
"Ei se ollut minun syyni", puolusti Grace itseään, koettaen peittää kasvot käsiinsä, osaksi salatakseen punastumistansa, osaksi varjellakseen itseään siltä suudelmasateelta, jolla sulhanen nyt rankaisi häntä tästä pienestä petoksesta. "Ei se ollut minun syyni, Hobbie! Sinun pitäisi suudella Jeanietä ja kaikkia noita muita, sillä nehän ovat syyllisiä."
"Niinpä tahdonkin tehdä", sanoi Hobbie ja suuteli nyt sisariansa sekä mummoansa sen satakin kertaa, ja kaikki tyynni puoleksi nauroivat ja puoleksi itkivät ilosta. "Minä olen onnellisin mies", huusi Hobbie, viskautuen melkein rauenneena tuolille, "minä olen onnellisin mies maan päällä!"
"Sitten, oi rakas lapseni", lausui vanha mummo, joka ei koskaan antanut jumalisiin kehoituksiin sopivan tilaisuuden mennä ohitse niinä hetkinä, jolloin sydän on niille erittäin avoinna, "sitten, oi poikani, ylistä häntä, joka muuttaa kyyneleet hymyksi ja surun iloksi samoin kuin hän muutti pimeyden valoksi ja loi maailman tyhjästä! Enkö minä sanonut sinulle, että kun sinä vain saisit sanotuksi: tapahtukoon hänen tahtonsa! — silloin tulisi sinulle myös tilaisuus sanoa: olkoon hänen nimensä ylistetty?"
"Niinhän te sanoitte — juuri niillä sanoilla, mummo kulta. Minä ylistänkin häntä hänen armostaan, ja siitä myös, että hän jätti minulle tämän hyvän äidin, kun oma äitini oli mennyt", sanoi kelpo Hobbie tarttuen mummon käteen, "että hän jätti minulle tämän äidin, joka aina kehoittaa minua muistamaan Herraa niin myötä- kuin vastoinkäymisessä."
Nyt seurasi juhlallinen hetki, jonka tämä toisiaan rakastava perhe vietti hiljaisesti rukoillen ja lausuen puhtain ja hartain sydämin kiitollisuutensa siitä, että Jumala oli niin arvaamatta saattanut heidän ryöstetyn rakkaansa takaisin heidän syliinsä.
Kaikkein ensiksi Hobbie rupesi nyt tiedustelemaan, miten Gracelle oli käynyt. Tämä kertoi kohtalostaan laveasti kaikkine yksityiskohtineen, mutta pääsisällys hänen kertomuksessaan oli seuraava: hän oli herännyt meluun, kun rosvot olivat murtaneet ovet auki ja kun muutamat palvelijat, jotka kuitenkin heti kukistettiin, yrittivät tehdä vastarintaa. Puettuaan joutuisasti päälleen hän oli juossut alakertaan ja tunnettuaan sekamelskassa Westburnflatin, jonka silmiltä oli naamio luiskahtanut, hän oli ollut varomaton ja huutanut rosvoa nimeltä anoen armoa. Westburnflat oli silloin kohta tukkinut Gracen suun, temmannut hänet huoneesta ja nostanut hevosen selkään erään kumppaninsa taakse.
"Minä väännän niskat nurin tuolta riivatulta", ärjähti Hobbie, "vaikka koko maassa ei olisikaan ketään muuta jäljellä koko Graemen suvusta!"
Grace kertoi edelleen, että rosvot olivat kuljettaneet häntä etelään, jonne he myös ajoivat ryöstetyn karjan, kunnes oli päässyt rajan yli Englannin puolelle. Silloin äkkiä eräs mies, jonka Grace tunsi Westburnflatin sukulaiseksi, tuli täyttä neliä ajaen ja ilmoitti rosvojen päällikölle Westburnflatin saaneen varmasta lähteestä tiedon, että asia kääntyisi heille turmioksi, jollei ryöstettyä tyttöä palautettaisi omaisilleen. Lyhyen keskustelun jälkeen oli joukon päällysmies siihen suostunut. Grace nostettiin nyt uuden vartijansa taakse, joka sanaakaan virkkamatta ajoi kiireesti syrjäisimpiä polkuja myöten Heugh-footille päin ja ennen yötä laski pelästyneen ja väsyneen tytön maahan, noin puolen mailin päähän hänen omaistensa asuinpaikasta.
Lukemattomat hartaat onnentoivotukset kaikuivat nyt kaikilta suunnilta. Mutta kun tämä ilo oli asettunut, tunkeutui mieleen toisia, vähemmän hauskoja ajatuksia.
"Tämä on kurja paikka teidän kaikkien asuttavaksenne", sanoi Hobbie katsahtaen ympärilleen. "Minä tosin voin hyvin maata ulkovajassa hevosen vieressä niinkuin olen jo tehnyt monena pitkänä yönä vuorilla — mutta kuinka te tulette täällä toimeen, sitä en voi saada päähäni! Enkä myöskään, mikä on vielä pahempi, voi sitä asiaa parantaa, — pahin kaikesta on se, että koittaa huomispäivä sekä ylihuominen teidän tilanne siitä parantumatta."
"Oli se kamalan julma teko", virkkoi yksi sisarista katsellen ympärilleen, "kun he näin riistivät ja raastoivat ihmisparat typötyhjiksi."
"Eivätkä jättäneet meille yhtään härkää eikä hiehoa", lisäsi nuorin veli, joka nyt astui sisään, "ei uuhta, ei karitsaa, ei yhtään heinän- tai ohran-syöjää."
"Jos heillä olisi ollut jotain riitaa meidän kanssamme", sanoi Harry, toinen veli, "emmekö me olisi olleet valmiit sitä taistelulla ratkaisemaan? Ja että meidän kaikkien piti vielä olla poissa kotoa, joka ainoan poissa vuorilla! — Totta maar', jos me vain olisimme olleet kotona, eipä olisikaan silloin William Graemen vatsa vaatinut aamuryyppä tänä päivänä. Mutta eipä hän pääse rangaistuksestaan yli eikä ympäri, eikö niin Hobbie?"
"Meidän naapurimme ovat määränneet päivän, jolloin meidän pitää hieroa Castletonissa sovintoa hänen kanssaan vierasten miesten läsnäollessa", vastasi Hobbie surullisesti. "He tahtoivat järjestää asian oman mielensä mukaan, muuten ei olisi saatu heiltä mitään apua."
"Sovinto hänen kanssansa!" huusivat molemmat veljet yhtaikaa, "tämmöisen väkivaltaisen rosvontyönkö jälkeen, jommoista ei ole kuultu eikä nähty tässä maassa muinaisten vainopäivien jälkeen!"
"Juuri niin, pojat, ja minun vereni kiehahtikin siitä; mutta — Grace Armstrong on sen taas koreasti asettanut."
"Mutta karjamme, Hobbie", virkkoi John Elliot, "aivanhan me olemme häviöllä. Harry ja minä kävimme ulkolaitumilta keräämässä mitä siellä saattoi olla, mutta siellä oli tuskin sorkkaakaan jäljellä. Enpä tiedä kuinka me voimme tulla toimeen — meidän täytynee lähteä sotaan, pelkään minä. Westburnflatilla ei ole varaa, vaikka olisikin tahtoa, maksaa meidän vahinkoamme; häneltä emme saa mitään korvausta, paitsi sen, minkä otamme hänen omista luistansa. Hänellä ei ole yhtään nelijalkaista paitsi tuo pahankurinen koni, jolla hän ratsastelee, ja sekin on pahasti lamautunut hänen yöretkillään. Me olemme joutuneet perinjuurin häviöön."
Hobbie katsahti surullisesti Grace Armstrongiin, joka vastasi siihen luomalla silmänsä alas ja huokaamalla hiljaa.
"Älkää olko niin alakuloisia, lapsukaiseni", lausui mummo, "onhan meillä kelpo ystäviä, jotka eivät suinkaan jätä meitä tähän hätään. Onhan herra Thomas Kittleloof serkkuni kolmannessa polvessa äidin puolelta; hänellä on koko kasa hopeata ja onhan hän sitä paitsi saanut paroninkin arvon, siitä että hän oli toimitusmiehenä, kun meidän maamme yhdistettiin Englantiin."
"Hän ei antaisi äyriäkään, vaikka hän sillä voisi pelastaa meidät nälkään nääntymästä", sanoi Hobbie, "ja jos hän antaisikin, niin jokainen sillä rahalla ostettu leipämuru tarttuisi kurkkuuni muistaessani, että se oli osana siitä hinnasta, jolla meidän vanhan Skotlantiparan kruunu ja itsenäisyys myytiin."
"Onpa sitten Dunderin herra, joka on vanhimpia sukuja Tiviotdalessa."
"Hän istuu Tolbooth-linnassa, äiti, Midlothianin Sydämessä[16] tuhannen shillingin vuoksi, jotka hän on ottanut velaksi Saunders Wyliecoatilta, tuolta kirjurilta."
"Voi sitä mies-parkaa!" huudahti vanha Elliotin emäntä, "emmekö voisi lähettää hänelle jotain, Hobbie?"
"Te unohdatte, mummo kulta, että olemme itse avun tarpeessa", sanoi Hobbie vähän maltittomasti.
"Niinpä minä tosiaan unohdin, kultaseni", vastasi hyväntahtoinen emäntä, "aivan samassa hetkessä; onhan niin luonnollista, että suku ja heimo muistetaan ennen omaa itseä. Mutta onhan nuori Earnscliffkin olemassa."
"Hänellä ei ole liikaa itselläänkään ja mokoma suuri sukunimi kannettavanaan", virkkoi Hobbie, "häpeä olisi sälyttää vielä meidänkin vaivamme hänen niskoilleen. Ja kuulkaa, kun sanon teille, mummo, eihän siitä ole mitään apua, että te istutte näin ja luettelette koko sukunne ja heimonne arvonimet ikäänkuin noissa kelpo nimissä olisi taikavoima, joka voisi meitä auttaa. Suuret herrat ovat jo unohtaneet meidät, ja meidän omaan säätyymme kuuluvilla ei ole itselläänkään juuri liikaa, millä toimeen tulla. Meillä ei ole yhtään ystävää, joka voisi tai tahtoisi auttaa meitä laittamaan tätä taloa taas kuntoon."
"Sitten, Hobbie, turvautukaamme ainoastaan häneen, jolla on voimaa nostaa meille ystäviä ja varoja lakealta kankaaltakin, niinkuin on tapana sanoa."
Hobbie kavahti jaloilleen. "Te olette oikeassa, mummo!" huudahti hän. "Te olette oikeassa! Minä tunnen erään ystävän lakealla kankaalla, joka sekä voi että myös tahtoo auttaa meitä. Tämän päiväiset hyörimiset ja pyörimiset ovat saattaneet pääni aivan pyörryksiin. Minä jätin tänä päivänä niin paljon kultaa maahan Mucklestane-Moorilla, että voisin sillä varustaa uudestaan vaikka kaksikin kertaa Heugh-footin talon tavaroilla ja karjalla, ja minä olen aivan varma, ettei Elshie kieltäisi meitä sitä käyttämästä."
"Elshiekö?" kysyi mummo kummastuneena. "Mitä Elshietä sinä tarkoitat?"
"Mitä muuta minä tarkoittaisin, kuin Viisasta Elshietä, Mucklestanen vanhusta?" vastasi Hobbie.
"Jumala varjelkoon, poikaseni, että lähtisit noutamaan vettä rikkinäisistä vesialtaista tai hakisit apua niiltä, jotka ovat tekemisissä paholaisen kanssa! Ei heidän lahjoistansa tule koskaan onnea eikä koskaan ole siunausta heidän teillänsä. Ja koko maakunta tietää, että tuo Elshie ei ole hyvä mies. Voi jos täällä olisi laki voimassa ja se suloinen, rauhallinen oikeuden käyttö, joka saattaa kuningaskunnat kukoistamaan rehellisyydessä ja hurskaudessa, niin eipä sallittaisi mokoman pysyä elossa! Noita ja velho ovat maan kirouksena ja turmiona."
"Totta tosiaan, äiti", vastasi Hobbie, "sanokaa vain mitä tahdotte, mutta minun luullakseni ei noidilla eikä velhoilla ole enää samaa voimaa kuin ennen muinoin. Sen ainakin tiedän, että tuommoinen pahan miettijä kuin Ellieslaw'n ukko, tai tuommoinen pahantekijä, kuin tuo helvetin heittiö Westburnflat, ovat maalle suuremmaksi kiusaksi ja kiroukseksi kuin koko joukko pahimpia noita-ämmiä, jotka koskaan ovat ratsastaneet luudanvarrella tai lukeneet loitsujaan laskiaisaattona. Ei Elshie olisi juuri hopussa tullut polttamaan taloani ja talliani poroksi, ja tahdon kuin tahdonkin mennä kysymään, eikö hän ottaisi rakentaakseen niitä jälleen. Hänen tavaton taitonsa on kuuluisa koko maakunnassa aina Broughiin asti, joka kuuluu Stanmoren piiriin."
"Malta vielä vähäisen, poikaseni, muista toki, että hänen apunsa ei ole kaikille ollut onneksi. Kuolihan Jack Howden lehtien karisemisen aikana samaan tautiin, josta Elshie oli häntä parantavinaan. Ja vaikka hän paransi Lambsiden lehmän suotaudista,[17] niin onpa sitä vastoin kulkutauti vaivannut hänen lampaitansa pahemmin kuin koskaan ennen. Ja sitten olen kuullut hänen haukkuvan koko ihmiskuntaa niin pahoin, että tuntuu siltä kuin hän tahtoisi lyödä Luojaa vasten silmiä. Ja muistathan itsekin sanoneesi hänet ensi kerran nähtyäsi, että hän oli pikemmin menninkäisen kuin elävän olennon näköinen."
"Älkää, äiti", sanoi Hobbie, "ei Elshie ole niin musta kuin miksi häntä mustataan. Häntä on kyllä julma katsella, niin kyttyräselkäinen hän on, se on totta, ja rumia sanoja hänellä myöskin on suussaan, mutta hän haukkuu pahemmin kuin puree. Jos nyt siis saisin hiukan haukatakseni, sillä en ole tänä päivänä saanut vielä suuhuni muruakaan, niin kävisin pariksi kolmeksi tunniksi pitkäkseni hevosen viereen ja lähtisin sitten Mucklestane-Moorille kohta aamun koittaessa."
"Miksi ei nyt kohta yöllä, Hobbie?" kysyi Harry. "Minäkin tulisin kanssasi."
"Minun hevoseni on väsyksissä", vastasi Hobbie.
"Sinä saat ottaa minun hevoseni", sanoi John.
"Mutta minä olen itsekin hiukan väsyksissä."
"Sinäkö väsyksissä?" pilkkasi Harry. "Hyi häpeä! Olen nähnyt sinun istuvan satulassa koko vuorokauden yhtä mittaa, enkä ole koskaan kuullut suustasi tuommoista sanaa kuin 'väsymys'."
"Yö on kovin pimeä", sanoi Hobbie nousten ylös ja katsoen ulos mökin ikkunasta, "ja totta puhuakseni, ja häpeä hiiteen — vaikka Elshie todellakin on kelpo mies, niin tahtoisinpa kuitenkin mieluummin valoisan päivän seurakseni, kun menen hänen puheilleen."
Tämä suora tunnustus teki lopun väittelystä, ja Hobbie, valittuaan siten keskitien veljensä uhkarohkean neuvon ja mummon pelkurimaisten varoitusten välillä, virvoitti itseään ruoalla, semmoisella mitä tässä mökissä oli tarjona. Sitten hän, sanottuaan kaikille sydämelliset jäähyväiset, meni vajaan ja kävi pitkäkseen uskollisen ratsunsa viereen. Hänen veljensä ottivat yhteiseksi vuoteekseen muutamia olkikupoja, jotka olivat levitetyt navetan permannolle, missä Annaplen lehmä muulloin seisoi, ja naisväki valmisti itselleen yösijan niin mukavasti kuin mökissä oli mahdollista.
Heti kun päivä alkoi koittaa, nousi Hobbie ja suittuaan sekä satuloituaan hevosensa läksi matkaan Mucklestane-Moorille. Hän ei tahtonut seuraansa kumpaakaan veljeään, sillä hän luuli kääpiön olevan myöntyvämmän, jos hänen luokseen tultiin yksin.
"Se mies", arveli hän itsekseen, "ei rakasta seuraa, yksi ihminen kerrallaan on jo hiukan enemmän kuin hän sietää. Olisipa hauska tietää, lieneekö hän pujahtanut ulos hökkelistään korjaamaan tuota rahasäkkiä. Jollei hän ole sitä tehnyt, niin on joku mahtanut saada siitä hyvät tuomiset itselleen, ja minä saan aika pitkän nenän. Hei, Tarras", sanoi hän hevoselleen, iskien kannukset sen kupeisiin, "ojenna jalkojasi paremmin, poikaseni, meidän pitää joutua paikalle, jos mahdollista, ensimmäisinä."
Hän oli nyt kankaalla, jota nousevan auringon säteet jo alkoivat valaista. Tuolle pienelle mäelle, jonka rinnettä hän paraikaa ajoi alas, näkyi kääpiön asunto selvästi, vaikka kaukaa. Mökin ovi aukeni ja Hobbie näki omin silmin sen kumman, josta hän jo monesti oli kuullut puhuttavan. Kaksi ihmishahmoa (jos kääpiötä sopi siksi sanoa) astui ulos erakon yksinäisestä asunnosta ja seisoi nyt ulkoilmassa ikäänkuin puhellen keskenään. Pitempi kumartui äkkiä nostaakseen jotakin, joka oli maassa oven vieressä, sitten molemmat astuivat vähän syrjemmäksi ja seisahtuivat, ikäänkuin hartaasti keskustellen. Koko Hobbien taikauskoinen pelko heräsi uudestaan, kun hän näki tämän. Oli yhtä vähän luultavaa että kääpiö avaisi ovensa jollekin kuolevaiselle kuin että joku tulisi vapaaehtoisesti sinne yöllä käymään. Siinä varmassa uskossa, että hän näki noidan puhelemassa isäntänsä kanssa, pidätti Hobbie yhtaikaa sekä hevostaan että hengitystään, sillä hän ei tahtonut suututtaa kumpaakaan noista olennoista häiritsemällä äkkiä heidän keskusteluansa. He olivat luultavasti kuitenkin huomanneet hänen tulonsa, sillä tuskin Hobbie oli hetken aikaa seisonut paikallansa, kun kääpiö jo palasi mökkiinsä. Hänen seurassaan oleva pitempi hahmo pujahti kasvitarhan aitauksen taakse ja katosi kummastelevan Hobbien silmien edestä.
"Onkohan ihminen koskaan ennen nähnyt tuommoista!" ihmetteli hän, "mutta minä olen nyt niin pahassa pulassa, että ratsastan tältä mäeltä hänen luokseen, vaikka siinä olisi itse Belsebub."
Vaikka hän oli näin rohkaissut mieltänsä, niin hän kuitenkin hillitsi hevosensa juoksua, kun hän, tultuaan juuri sille paikalle, missä tuo pitkä haamu viimeksi oli näyttäytynyt, huomasi pienen, pyöreän, karvaiselta näyttävän olennon, joka tirkisteli kanervikosta aivan kuin pieni mäyräkoira.
"En ole koskaan kuullut hänellä olevan koiraa", virkkoi Hobbie, "mutta monta pirua sanotaan olevan hänellä ympärillään — Herra Jumala suokoon minulle anteeksi, että tulin maininneeksi sen nimen! — Kas, se pysyy paikallaan, mikä se sitten lieneekin — kun ei vain olisi mäyrä — mutta kuka voi tietää, mihin kaikkiin muotoihin haltiat voivat pukeutua ihmistä peloittaakseen — ken voi taata, ettei se muutu leijonaksi tai krokotiiliksi, kun tulen likemmäksi. Entä, jos viskaisin sitä kivellä. Sillä jos se muuttaa muotoaan, kun tulen sen likelle, niin eipä Tarras silloin voi olla karkaamatta; ja olisi liian raskasta taistella yhtaikaa pirun ja hevosen kanssa."
Hobbie viskasi varovasti kiven, mutta hahmo ei liikahtanut. "Eipä se olekaan elävä olento", virkkoi Hobbie astuen lähemmäksi. "Onpa vain sama rahasäkki, jonka hän viskasi eilen ulos ikkunasta ja tuo toinen kummallinen pitkä huiskale on tuonut sen nyt näin paljon likemmäksi minua." — Hobbie meni lähemmäksi ja nosti maasta raskaan, karvaisesta nahasta tehdyn säkin, joka oli täpötäynnä kultaa. "Herra Jumala armahtakoon!" virkkoi hän, kun hänen sydämensä vuoroin täyttyi riemulla ja uuden elämän toivolla, vuoroin pelolla, että tämä apu oli annettu jossakin pahassa tarkoituksessa. — "Herra Jumala armahtakoon! Hirvittää, kun pitää sormin koskea sellaiseen, joka äsken on ollut pahan olennon kynsissä. En saa mielestäni pudistetuksi uskoa, että tässä kaikessa on saatana tehnyt vehkeitänsä. Mutta minä olen päättänyt käyttäytyä kuin rehellinen mies ja hyvä kristitty ainakin, tapahtukoon sitten mitä tahansa."
Hän lähestyi mökin ovea, kolkutti useita kertoja, mutta kun ei tullut vastausta, hän korotti äänensä ja huusi mökin asukkaalle: "Elshie! Elshie vanhus! Minä tiedän, että sinä olet kotona ja valveilla, sillä minä näin sinut oven edustalla, kun ratsastin mäkeä alas. Tahdotko tulla hetkeksi ulos miehen puheille, jolla on lausuttavana sinulle paljon kiitoksia? — Kaikki mitä sinä puhuit Westburnflatista oli täyttä totta, mutta hän on jo lähettänyt Gracen terveenä ja vahingoittumattomana takaisin, niin ettei meille ole tullut mitään sellaista vahinkoa, jota emme voisi kestää ja kärsiä. Tahdotko tulla hetkiseksi ulos, mies, tai edes vain sanoa, kuuletko mitä minä puhun? No hyvä, vaikka et vastaa mitään, tahdon kuitenkin jatkaa juttuani. Minä olen niin ajatellut, että olisi ikävä nuoren kihlatun parin, semmoisen kuin Gracen ja minun, lykätä häänsä moneksi vuodeksi eteenpäin, kunnes olisin käynyt ulkomailla ja palannut sieltä varakkaana miehenä. Ei kuulu enää olevan lupaakaan ottaa sodassa saalista niinkuin ennen muinoin, eikä kuningattaren palkkakaan ole kovin runsas — siitä ei juuri suuria summia säästy. Sitäpaitsi minun mummoni on vanha — ja sisareni saisivat vain istua ja torkkua uunin nurkassa, kun minulla ei olisi myötäjäisiä, millä heitä auttaisin. — Ja Earnscliff tai muut naapurit, taikka kukaties sinä itsekin, Elshie, voisitte kenties joskus olla jonkin hyvän avun tarpeessa, jonka Hobbie Elliot voisi teille toimittaa — ja surkeatahan olisi, jos vanha Heugh-footin talo jäisi kokonaan kylmille. Olenpa siis arvellut — mutta piru vieköön minut, puhuakseni suuni puhtaaksi", jatkoi hän keskeyttäen sanatulvansa, "jos rupean anomaan armon lahjoja semmoiselta, joka ei viitsi sanoa minulle edes yhtä sanaa, että voisin tietää, kuuleeko hän, mitä puhun!"
"Puhu mitä tahdot — tee mitä tahdot", vastasi kääpiö viimeinkin mökistään, "mutta lähde tiehesi ja jätä minut rauhaan."
"Hyvä, hyvä", sanoi Elliot, "kun sinä kumminkin tahdot kuulla minua, niin puhun aivan lyhyesti. Koska olet niin hyvä ja sanot tahtovasi lainata minulle niin paljon rahaa, että voin sillä jälleen rakentaa ja varustaa Heugh-footin talon, niin tahdon puolestani ottaa vastaan sinun hyväntahtoisen apusi syvästi kiitollisena. Ja totta puhuen, luulisin sen olevan yhtä hyvin tallella minun käsissäni kuin omissasikin, jos sinä jätät sen tällä lailla jokaisen lurjuksen otettavaksi, puhumattakaan siitä, että se voi joutua hukkaan teljettyjen ovien ja lukkojenkin takana, kun parhaat naapuritkin tekevät tuhoja, niinkuin äsken sain vahingokseni kokea. Sanon vielä kerran, että minä, koska sinä pidät minusta sen verran huolta, tahdon hyvällä mielellä ottaa vastaan ystävällisen lahjasi. Äidilläni on elinaikainen omistus- ja minulla perintöoikeus Wideopenin tilaan ja me annamme sinulle rahoistasi siihen kiinnityskirjan ja maksamme korot puolivuosittain. Saunders Wyliecoat kirjoittaa kiinnityskirjan, eikä sinulle tule menoja siitä."
"Lopeta jo toki lorusi ja lähde siitä tiehesi!" virkkoi kääpiö. "Sinun lörpöttelevä, härkäpäinen rehellisyytesi tekee sinut sietämättömämmäksi kuin jos olisit vikkeläsorminen hoviherra, joka ottaisi toisen miehen koko omaisuuden vaivaamatta häntä pienimmälläkään kiitoksella, selityksellä, tai anteeksipyynnöllä. Mene tiehesi, sanon minä, sinä olet noita kesyluontoisia orjia, joiden sana on yhtä hyvä vakuus kuin heidän velkakirjansa. Pidä rahat, niin hyvin pääoma kuin korotkin, kunnes niitä sinulta joskus vaadin."
"Mutta", jatkoi itsepäinen talonpoika, "meillä on, Elshie, kummallakin sekä elämä että kuolema edessämme, ja olisi tosiaankin parempi, jos olisi jotain paperille kirjoitettuna tämän asiamme vakuudeksi. Jos siis kirjoittaisit vain pienen muistiinpanon tai muun lipun, millä lailla itse tahdot, niin minä kopioittaisin sen ja kirjoittaisin nimeni alle hyvämaineisten vierasten miesten nähden. Kuitenkin, Elshie, minä pyytäisin, ettet panisi siihen mitään, mikä voisi olla minun sielulleni vahingoksi, sillä aion viedä paperin papinkin luettavaksi, ja siitä tulisi sinulle itsellesi vain turhaa vastusta. Mutta nyt minä lähdenkin pois, sillä sinä mahdat jo olla kyllästynyt minun lörpöttelyyni, ja minäkin olen kyllästynyt sellaiseen lörpöttelyyn, johon ei tule mitään vastausta. — Ja jonakin päivänä tuon sinulle palasen hääkakkua, ja ehkä tuon Gracenkin silloin nähtäväksesi. Sinun mielesi ihastuisi nähdessäsi Gracen, vaikka olisit kuinka tyly — Herra Jumala! toivon että kääpiö voi hyvin, vaikka hän huokasikin raskaasti — tai kenties hän luuli minun puhuvan taivaallisesta armosta[18] eikä Grace Armstrongista. Voi mies parkaa, pelkäänpä pahoin, ettei hän olekaan oikealla tiellä! Mutta epäilemättä hän on minulle hyvä kuin pojalleen, vaikka hauskannäköinenpä isä minulla olisi ollut, jos hän olisi ollut hänen kaltaisensa."
Hobbie lakkasi viimeinkin kiusaamasta hyväntekijäänsä loruillaan. Hän ratsasti iloisena kotiin näyttämään saalistansa ja neuvottelemaan, millä lailla se vahinko, minkä Westburnflatin Ruskea Rosvo oli tuottanut hänen talolleen, saataisiin parhaiten korjatuksi.