X LUKU
Kolme rosvoa kaappasi mun,
Ja sitoi mustahan ratsuhun,
Ja tukkesi suuni ja vei mun pois —
Min tyttö raukkanen tehdä vois! —
Mut — Taivas armonsa suokohon! —
En tiedä, ketkä ne olleet on.
Kristabella.
Meidän täytyy nyt mennä hiukan taaksepäin kertomuksessamme selittääksemme, millä tavalla neiti Vere oli joutunut siihen vaikeaan tilaan, josta Earnscliff ja Elliot ystävineen ja seuralaisineen, heidän saapuessaan aivan toisessa tarkoituksessa Westburnflatin tornin edustalle, olivat hänet äkkiarvaamatta pelastaneet.
Aamulla ennen sitä yötä, jolloin Hobbien talo ryöstettiin tyhjäksi ja poltettiin, pyysi herra Vere tytärtään kanssansa pitemmälle kävelylle Ellieslaw'n linnan ympäristöllä oleville ihanille maille. "Kuuleminen ja kuuliaisuus ovat yhtä", tämä Itämaan hirmuvaltiaan sananparsi oli täälläkin täydessä voimassa. Siksi Isabellan sydän vapisi hänen seuratessaan isäänsä noita epätasaisia polkuja pitkin, jotka väliin polveilivat rantaa myöten, väliin kapuilivat ylös joen kallioäyräille. Palvelija, joka kenties oli varta vasten typeryytensä tähden valittu, oli heidän ainoana seuralaisenaan. Isänsä vaitiolosta Isabella arvasi, että hän oli valinnut tämän syrjäisen, yksinäisen tien voidakseen häiritsemättä ottaa puheeksi Sir Frederickin kosinnan, josta he olivat jo niin monta kertaa puhelleet, ja että hän nyt mietiskeli kuinka hän vaikuttavimmalla tavalla voisi tyttärellensä osoittaa, että hänen täytyi välttämättä suostua tähän sulhaseen. Mutta tuo pelko näytti jonkin aikaa olevan aiheeton. Ne harvat sanat, joita isä aika ajoin sanoi Isabellalle, koskivat ympäröivän jylhän-jalon seudun ihanuutta, mikä joka askeleella yhä vaihteli muotoaan. Näihin isän puheisiin, jotka näyttivät lähtevän synkempien ja samassa myös tärkeämpien huolien rasittamasta sydämestä, koetti tytär vastata niin iloisesti ja huolettomasti kuin hän peloltaan suinkin saattoi.
Tällä tavoin he, koettaen vaivalloisesti ponnistellen pitää yllä yhä katkeavaa puhettansa, saapuivat viimein keskelle pientä metsikköä, jossa kasvoi suuria tammia koivujen, vuorisaarnien, pähkinäpuitten, rautatammien sekä monenlaisten pensaitten keskellä. Pitkien puiden latvat olivat kutoutuneet kiinteästi yhteen ja alhaalla täytti pensaikko kaikki tyvien lomat. Paikka, missä he nyt seisoivat, oli vähän aukeampi, salin kaltainen. Puiden korkeat latvat olivat luonnollisena katoksena ja sivuilta päin pimensi uhkeasti versova viidakko ja varvikko varjollaan aukeaman reunoja.
"Tähän, Isabella", virkkoi herra Vere jatkaen keskustelua, joka oli monta kertaa alkanut ja yhä uudestaan jäänyt kesken, "tähän minä tahtoisin rakentaa temppelin ystävyydelle."
"Ystävyydellekö, isä?" sanoi neiti Isabella; "mutta miksi juuri tähän synkkään, syrjäiseen paikkaan ennemmin kuin jonnekin muualle?"
"Paikan sopivuus on hyvin helppo todistaa", vastasi isä pilkallisella äänellä. "Tiedäthän, Isabella (sillä sinä olet, sen kyllä huomaan, oppinut nuori neito), että roomalaiset ovat kuvanneet persoonina ja semmoisina jumaloineet jokaista hyödyllistä ominaisuutta ja siveellistä avua, jolle he vain osasivat keksiä eri nimen, vieläpä palvelivat erikseen jokaista erilaista hyveen vivahdusta ja ominaisuutta. Se ystävyys, jolle tähän paikkaan sopisi rakentaa temppeli, ei tarkoita miesten ystävyyttä, joka ylenkatsoo ja inhoaa liukaskielisyyttä ja juonia ja peittelemistä. Se olisi rakennettava naisten ystävyydelle, joka ei ole juuri mitään muuta kuin molemminpuolista halua ystävysten kesken — siksihän he kehuvat itseään — saada auttaa toinen toistaan salapetosten ja pienten vehkeilyiden aikaansaamisessa."
"Se on ankara johtopäätös, isä kulta", vastasi neiti Vere.
"Ei muuta kuin oikea", virkkoi isä, "luonnon koristelematon jäljennös, jota tehdessäni minulla on ollut se etu, että olen saanut tutkia kahta niin oivallista esikuvaa kuin Lucy Ildertonia ja sinua."
"Jos minä pahaksi onneksi olen sattunut loukkaamaan teitä, isä, niin voin kuitenkin hyvällä omallatunnolla puhdistaa neiti Ildertonin siitä syytöksestä, että hän olisi ollut minun neuvonantajani tai apulaiseni."
"Vai niin! Mistä sitten", sanoi herra Vere, "olet saanut tuon sanasukkeluuden ja väittelemisen vikkelyyden, jolla sinä olet kiusannut Sir Frederickiä ja viime aikoina tuottanut minulle niin paljon harmia?"
"Jos minun käytökseni on mieltänne pahoittanut, isäni, niin en voi kyllin hartaasti pyytää anteeksi. Mutta samanlaista katumusta en tunne siitä, että olen sukkelilla sanoilla vastannut Sir Frederickille, kun hän ahdisteli minua epäkohteliaasti. Koska hän ei tahtonut muistaa, että minä olen sivistynyt nainen, niin olihan aika näyttää hänelle, että ainakin olen nainen."
"Säästä sitten vikkelät vastaväittelysi niitä varten, jotka sinua tästä asiasta ahdistavat, Isabella", virkkoi hänen isänsä ynseästi, "minä puolestani olen siihen jo kyllästynyt enkä aio siitä enää koskaan puhua."
"Jumalan kiitos, isä kulta!" huudahti Isabella tarttuen hänen vastaanhangottelevaan käteensä, "mitä ikinä te käskette minun tehdä, sitä en ole sanova enkä käsittävä kovuudeksi, paitsi jos vaaditte minua kuuntelemaan tuon miehen ahdistavaa kosimista."
"Aika kuuliainen sinä oletkin, Isabella, kunhan vain velvollisuutesi on mielesi mukainen", virkkoi leppymätön isä, tempautuen irti tyttärensä hellästi puristavasta kädestä. "Mutta tästä lähtien, lapseni, aion säästää itseltäni tyhjän vaivan enkä tarjoa sinulle enää missään asiassa vastenmielisiä neuvojani. Sinä saat itse katsoa eteesi."
Samassa karkasi neljä rosvoa heidän kimppuunsa. Herra Vere sekä palvelija vetäisivät miekkansa, jommoinen sen ajan muodin mukaan oli joka miehellä aina vyöllään, ja koettivat puolustautua sekä varjella Isabellaa. Mutta silläaikaa kun heillä kummallakin oli tekemistä yhden vastustajansa kanssa, veivät molemmat muut rosvot neiti Veren väkisin viidakkoon, missä heillä oli pensaitten takana hevosia varalla. Nostettuaan hänet hevosen selkään hyppäsivät he itsekin satulaan ja läksivät ajamaan täyttä neliä kuljettaen Isabellan hevosta omiensa välissä ja pitäen kumpikin puoleltaan kiinni sen suitsista. Monta tuntematonta, mutkittelevaa polkua myöten, vuoria ja vaaroja, noroja sekä notkelmia pitkin kuljetettiin Isabella Westburnflatin torniin ja jätettiin vanhan akan haltuun, joka oli tämän rosvonpesän omistajan äiti ja joka vartioi neiti Vereä, mutta ei kuitenkaan tehnyt hänelle mitään pahaa. Ämmä ei ottanut korviinsa Isabellan hartaimpiakaan rukouksia, kun tämä pyysi häntä ilmoittamaan, mistä syystä hänet oli näin väkivallalla ryöstetty ja pantu tähän paikkaan lukon taakse. Kun Earnscliff ilmaantui tornin edustalle lukuisan ratsujoukon kanssa, joutui rosvo kuitenkin pelon valtaan. Koska hän oli jo käskenyt viedä Grace Armstrongin takaisin hänen omaistensa luokse, niin hänelle ei tullut mieleenkään, että nämä kutsumattomat vieraat olisivat tulleet tätä tyttöä perimään. Ja nähdessään joukon etupäässä Earnscliffin, jonka rakkaudesta neiti Vereen kuiskuteltiin yleisesti sillä seudulla, hän ei ensinkään epäillyt, että miehet ryntäisivät hänen linnaansa vastaan vapauttaakseen Isabellan. Pelko, että tästä asiasta voisi tulla hänelle pahoja seurauksia, pakotti hänet päästämään vangin irti niin kuin jo ennen on kerrottu.
Samassa kun neiti Vereä poiskuljettavien hevosten kavioiden kopina alkoi kajahdella, kaatui herra Vere maahan, ja palvelija, rivakka nuori mies, joka alkoi jo päästä voitolle siitä rosvosta, jota vastaan hän tappeli, jätti oman taistelunsa kesken ja riensi avuksi herralleen, jonka hän luuli saaneen kuolettavan haavan. Molemmat rosvot luopuivat silloin kahakasta, pujahtivat viidakkoon, hyppäsivät hevostensa selkään ja läksivät ajaa karauttamaan kumppaniensa jälkeen. Suureksi iloksi palvelija tapasi herra Veren elävänä, vieläpä aivan haavoittumattomana. Hän oli tehnyt kovin pitkän harppauksen sivaltaessaan liian kiivaasti miekallaan vastustajaansa ja kompastunut puun juureen. Herra Veren tuska, kun hän näki tyttärensä katoavan, oli palvelijan sanoilla puhuen, "semmoinen, että piikivikin olisi voinut siitä sulaa." Tämä hirveä tuska sekä turhat yritykset päästä rosvojen jäljille uuvuttivat hänet niin, että kului jokseenkin pitkä aika, ennen kuin hän joutui kotiin ja sai palvelusväkensä kokoonkutsutuksi.
Koko hänen käytöksensä ja kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat mitä hurjinta epätoivoa.
"Älkää sanoko sanaakaan, Sir Frederick", kielsi hän maltittomasti, "te ette ole isä — hän oli minun lapseni, kiittämätön lapsi, epäilemättä, mutta sittenkin minun lapseni, minun ainoa lapseni! Missä on neiti Ilderton? Hän epäilemättä tietää tästä jotakin. Se sopii mainiosti siihen, mitä olen saanut tietää hänen vehkeilyistään. Mene, Dixon, kutsu Ratcliffe tänne — hänen pitää joutua hetkeäkään viivyttelemättä."
Samassa mainittu herra astuikin sisään.
"Kuules, Dixon", jatkoi herra Vere muuttuneella äänellä, "sano herra Ratcliffelle, että pyydän häntä puheilleni tärkeän asian tähden. Oi, hyvä herra", virkkoi hän sitten, ikäänkuin hän vasta nyt olisi huomannut tulijan, "te olette juuri se mies, jonka neuvo voi olla minulle parhaana apuna tässä hirmuisessa tapahtumassa!"
"Mitä on tapahtunut, herra Vere, miksi teidän mielenne on kuohuksissa?" lausui herra Ratcliffe vakavasti. Ja sillä aikaa kun Ellieslaw'n kartanon isäntä tulisimman tuskan ja vimman elein kertoo hänelle aamuisesta kummallisesta tapauksesta, otamme vaarin tästä tilaisuudesta selittääksemme lukijoille, missä suhteessa nämä molemmat herrat olivat toisiinsa.
Varhaisessa nuoruudessaan oli herra Vere, Ellieslaw'n kartanon isäntä, ollut tunnettu tuhlaavasta elämästään. Hänen vanhemmaksi tultuaan tämä muuttui hänen varoilleen yhtä turmiollisiksi, salaisiksi ja kapinallisiksi kuin kunnianhimoisiksikin vehkeilyiksi. Kummassakin tapauksessa hän oli tyydyttänyt itsessään vallitsevia himoja välittämättä omaisuutensa vähenemisestä, vaikka hän muuten, milloin tämmöistä viekoitusta ei ollut, oli ihmisten mielestä kitsas, itara ja ahne. Koska hänen raha-asiansa tuhlaavan elämän vuoksi olivat joutuneet pahasti rappiolle, hän läksi Englantiin, missä hänen sanottiin tehneen hyvin edullisen naimiskaupan. Hän viipyi monta vuotta kaukana sukutilaltaan. Yhtäkkiä, kenenkään arvaamatta hän ilmaantui jälleen sinne leskenä tyttärensä kanssa, joka silloin oli kymmenen vuoden vanha. Tästä hetkestä alkaen hän rupesi aivan rajattomasti kuluttamaan rahaa, ainakin syntymäseutunsa yksinkertaisten vuorelaisten mielestä. Ihmiset arvelivat hänen sillä tavalla välttämättömästi vajoavan suuriin velkoihin. Mutta hän jatkoi yhä samaa hurjaa tuhlausta, kunnes noin kuukautta ennen tämän kertomuksen alkua yleinen huhu hänen suurista veloistansa sai vahvistuksen. Herra Ratcliffe näet tuli asumaan Ellieslaw'n kartanoon, ja sai heti tullessaan talon isännän sanattomalla suostumuksella, vaikka silminnähtävästi hänen suureksi kiusakseen, ylimmän ja aivan käsittämättömän vallan hallita herra Veren yksityisiä asioita.
Herra Ratcliffe oli yksitotinen, vakava, harvapuheinen, iäkkäänpuoleinen mies. Ne, joiden kanssa hänellä oli ollut tilaisuus puhua asioista, sanoivat hänen olevan erittäin taitava kaikissa niihin kuuluvissa seikoissa. Muiden ihmisten kanssa hän ei juuri seurustellut, mutta jos hän puuttui johonkin puheeseen tai keskusteluun, niin hän ilmaisi aina virkeyttä ja oppineisuutta. Jo vähää ennen kuin hän oli lopullisesti tullut asumaan EIlieslaw'n kartanoon, oli hän joskus käynyt siellä, ja herra Vere (vastoin tapaansa alempisäätyisiä ihmisiä kohtaan) oli aina kohdellut häntä silmiinpistävän kohteliaasti, voisipa sanoa nöyrästi. Mutta hänen tulonsa näytti kuitenkin aina olevan kiusaksi talon isännälle ja hänen lähtönsä huojennukseksi, joten, kun hän kokonaan asettui taloon, huomattiin herra Veren suhtautuvan häneen vastenmielisesti. Heidän keskinäinen suhteensa oli tosiaankin eriskummallista luottamuksen ja jäykkyyden sekoitusta. Herra Ratcliffe hoiti herra Veren tärkeimpiäkin asioita, ja vaikka Ellieslaw'n kartanon isäntä ei suinkaan ollut noita itseään hemmoittelevia rikkaita miehiä, jotka ovat liian laiskoja pitämään huolta omista asioistaan ja mielellään työntävät ne toisen miehen niskoille, niin huomattiin kuitenkin sangen usein, että hän luopui omasta tahdostaan ja myöntyi päinvastaisiin mielipiteisiin, joita herra Ratcliffe pelkäämättä ja varsin suoraan toi esiin.
Ei mikään näyttänyt olevan pahemmaksi kiusaksi herra Verelle, kuin että joku vieras jollakin tavalla osoitti huomanneensa, minkälaisen holhouksen alaisena talon isäntä oli. Jos Sir Frederick tai joku muu hänen läheisistä tuttavistaan viittasi siihen, niin hän välistä vastasi heidän puheisiinsa ylpeästi ja pikaisesti, välistä koetti väistää asiaa sillä, että sanoi väkinäisesti nauraen: "Tuo Ratcliffe ylpeilee liiaksi siitä, että hän on niin tarpeellinen minulle. Mutta hän on rehellisin ja taitavin mies maan päällä, enkä minä millään muotoa saisi asioitani Englannissa hoidetuksi ilman hänen neuvojaan ja apuaan." Tämmöinen oli mies, joka astui sisään juuri samalla hetkellä, jolloin herra Vere oli käskenyt häntä kutsua. Silminnähtävän epäilyksen sekaisella kummastuksella hän kuunteli, mitä Isabellalle oli tapahtunut.
Lopuksi herra Vere sanoi kääntyen Sir Frederickin sekä muiden herrojen puoleen, jotka seisoivat hämmästyneinä hänen ympärillään: "Ja nyt, ystäväni, te näette edessänne onnettomimman isän koko Skotlannissa. Saanko minä teiltä apua, hyvät herrat — saanko teiltä neuvoa, herra Ratcliffe? Minä olen itse aivan kykenemätön tekemään tai edes ajattelemaan mitään tämän äkkiarvaamattoman ja julman tapauksen tähden."
"Käskekäämme tuoda hevosemme esiin, kutsukaamme palvelijamme kokoon ja hakekaamme noiden pahantekijöiden jälkiä läpi koko seudun", sanoi Sir Frederick.
"Eikö ole ketään", kysyi Ratcliffe, "jota te voisitte epäillä syylliseksi tähän eriskummalliseen rikokseen? Emmehän me enää elä ritarikaudella, jolloin nuoria neitosia ryöstettiin vain heidän kauneutensa tähden."
"Luulenpa", vastasi herra Vere, "voivani liiankin hyvin keksiä syyn tähän eriskummalliseen tapaukseen. Lukekaapa tämä kirje, jonka neiti Lucy Ilderton on katsonut sopivaksi lähettää Ellieslaw'n kartanosta nuorelle Earnscliffille, jota minä voin perinnöllisen oikeuteni nojalla sanoa vihollisekseni ennen kaikkea muita ihmisiä. Te näette, että neiti Lucy kirjoittaa tässä hänelle sen rakkauden perustuksella, jolla tämä mies uskaltaa katsella tytärtäni. Neiti Lucy lupaa puhua ystävälleen hartaasti hänen puolestaan, mutta vakuuttaa, että hänellä on tyttäreni sydänlinnassa vieläkin voimakkaampi ystävä, joka on valmis häntä auttamaan. Katsokaa erityisesti näitä alleviivattuja paikkoja, herra Ratcliffe, jossa vehkeilevä tyttö kehoittaa häntä rohkeisiin keinoihin vakuuttaen hänelle, että hänen kosimisensa onnistui joka paikassa Ellieslaw'n kartanon tilusten rajojen ulkopuolella."
"Ja te, herra Vere, tahdotte muka päättää tästä haaveksivan neitosen haaveksivasta kirjeestä", lausui Ratcliffe, "että nuori Earnscliff on ryöstänyt teidän tyttärenne ja tehnyt itsensä syypääksi suureen ja rikolliseen väkivaltaan, ilman mitään parempaa neuvonantajaa ja kehoittajaa kuin neiti Lucy Ilderton?"