XII LUKU
Kapinan vaatteus näin silattiin
Värillä kaunihilla, lumotakseen silmät
Epäilijöiltä horjahtelevilta
Ja tyytymättömiltä pelkureilta,
Jotk' ällistellen kyynärpäitään hieroo,
Oudosta melskehestä hämmästyin.
Henrik IV. II näytös.
Suuria valmistuksia oli tehty Ellieslaw'n kartanossa vieraiden vastaanottoa varten tänä tärkeänä päivänä, jolloin tänne odotettiin sekä seudun arvokkaimpia, entisen Jaakko kuninkaan puolta pitäviä aatelisherroja, että myös alhaisempia tyytymättömiä, jotka huonojen asioidensa tähden, vaihtelun halusta, vihasta Englantia vastaan tahi jostakin niistä monista syistä, mitkä siihen aikaan kuohuttivat ihmisten mieliä, olivat taipuvaiset yhtymään tähän vaaralliseen vehkeilyyn. Korkeasäätyisiä, rikkaita miehiä ei täällä nähty kovin monta, sillä melkein kaikki suuret maanomistajat pysyivät asiasta erillään. Enin osa alhaisemmastakin aatelistosta sekä talollisista kuului presbyteriläisiin, minkä tähden he, vaikka olivatkin tyytymättömiä Skotlannin yhdistämiseen Englannin kanssa, olivat vastahakoisia yhtymään salaliittoon Jaakko kuninkaan puolesta. Mutta olipa joukossa kuitenkin muutamia varakkaita kartanonherroja, jotka nuoruudessa omaksumiensa periaatteiden vuoksi, uskonnollisista syistä, tai osallisuudesta herra Veren kunnianhimoisiin toiveisiin, olivat hankkeeseen suostuneet. Oli myös muutamia kuumaverisiä nuorukaisia, semmoisia kuin Mareschal, jotka toivoivat, että tämä vaarallinen yritys tuottaisi heille itselleen kuuluisan nimen ja kotimaalle itsenäisyyden. Muut salaliittolaiset olivat alhaisempaa, häviölle joutunutta väkeä, josta syystä he olivat nyt halukkaita kapinaan, niin kuin he sitten v. 1715 liittyivätkin Forsterin ja Derwentwaterin johdon alaisuuteen. Silloin oli esim. eräs rajaseutulainen Douglas koonnut rosvoista kokonaisen komppanian, ja mainio Luck-in-the-bag (Onnenpussi) — se oli hänen yleinen liikanimensä — oli hänen etevimpiä alipäälliköitään. Me katsomme tarpeelliseksi mainita nämä seikat, jotka olivat kuvaavia vain sille seudulle, joka on tässä kerrottujen tapahtumien näyttämönä. Muissa Skotlannin osissa Jaakko kuninkaan puolueeseen kuului paljon vaarallisempia ja paljon arvokkaampia miehiä.
Pitkä pöytä oli katettu Ellieslaw'n kartanon suuren salin päästä päähän. Se oli yhä vielä samanlainen kuin sata vuotta sitten ylettyen pimeänä ja pitkänä läpi koko kartanon laitapuolen. Holvikaton kannattamina olivat kylkiluiden muotoiset, harmaakiviset kaaret. Niiden tyvet kohottautuivat ulospistävistä, kiveen hakatuista päistä, jotka eriskummallisine muotoineen, jommoisia vain goottilaisen rakennusmestarin vallaton mielikuvitus voi keksiä, irvistelivät, rypistivät kulmakarvojaan ja näyttivät torahampaitaan alapuolella istuvalle seuralle. Valo tuli tähän juhlasaliin molemmilta puolilta korkeiden, mutta kapeain ikkunain kautta, joiden lasit olivat täynnä maalauksia. Päivänpaiste pääsi sisään vain hämäränä ja oudonvärisenä. Lippu, joka vanhan tarinan mukaan oli riistetty englantilaisilta Sarkin taistelussa, riippui pöydän päässä sen nojatuolin yläpuolella, jolla isäntä istui. Tuntui siltä, kuin sillä olisi tahdottu kiihdyttää vieraiden rohkeutta ja muistuttaa mieliin muinaisia, naapurikansasta saatuja voittoja. Herra Vere itse, joka oli kookasvartaloinen, oli tähän tilaisuuteen pukeutunut erittäin huolellisesti. Jos tähän lisää hänen tosin tylyn ja synkän, mutta kuitenkin kauniin ulkomuotonsa, niin ei voi olla myöntämättä, että vanha linnanisäntä näytti sangen majesteetilliselta. Sir Frederick istui hänen oikealla puolellaan, herra Mareschal vasemmalla. Vielä istui pöydän yläpäässä muutamia arvokkaampia herroja poikineen, veljineen ja veljenpoikineen. Näiden joukossa oli myös herra Ratcliffe saanut sijansa. Alapuolella "suola-aittaa" — suurta täysihopeista astiaa — istui sine nomine turba (nimetön joukko), miehiä, jotka katsoivat suureksi kunniaksi sen, että saivat istua vaikka alhaisellakin paikalla tässä pöydässä. Samalla juuri tämä pöytäjärjestyksessä tehty erotus riitti tyydyttämään ylhäisempisäätyisten ylpeyden. Ettei alempi pöytäkunta ollut juuri valikoimalla kokoonkutsuttu, se täytynee myöntää, koska Westburnflatin Williamkin oli mukana. Tämän miehen häpeämätöntä rohkeutta, kun hän julkesi näyttää silmänsä saman herran kodissa, jolle hän juuri äsken oli tuottanut niin törkeän häväistyksen, ei olisi voinut lainkaan käsittää, ellei olisi tiennyt hänen luulevan, ettei kukaan muu kuin neiti Vere ja hänen isänsä ollut selvillä siitä, että hän oli ollut mukana ryöstössä.
Tämän monilukuisen ja kirjavan seuran edessä oli päivällinen, jossa tosin ei — niinkuin sanomalehdet nykyajan pidoista kertoilevat — ollut tarjona vuodenaikaan nähden harvinaisia herkkuja, vaan kuitenkin useanlaatuisia vahvoja ja kallisarvoisia liharuokia, joiden painon alla pöytälaudat taipuivat. Mutta ilo ei kuitenkaan ollut vieraanvaraisuuden mukainen. Alempaa pöytäkuntaa hillitsi alussa ujous ja pelko, jonka aiheutti tuo korkeasukuinen seura, mihin he olivat joutuneet. Tämän juhlallisen mielenahdistuksen saivat kuitenkin katoamaan juomat, joita runsain määrin tarjoiltiin ja joita alhaisemmat vieraat arvelematta kulauttelivat alas kurkuistaan. He tulivat puheliaiksi, kovaäänisiksi, jopa pauhaavaisiksikin ilossaan.
Mutta pöydän kunniapaikoilla istuvien mieltä ei voitukaan ilahduttaa konjakin eikä viinin voimalla. Heidän sydämiään painosti tuo kohmetuttava mielenmasennus, joka niin usein tuntuu, kun ihminen, jouduttuaan semmoiseen tilaan, mistä on yhtä vaikea päästä eteenpäin kuin peräytyä, pakosta tekee vaarallisen päätöksen. Kuilu heidän edessään näytti yhä syvemmältä ja uhkaavammalta, mitä lähemmäksi reunaa lähestyttiin, ja jokainen odotteli salaisella kauhulla, että joku muu kumppaneista hyppäisi ensiksi alas. Tämä sisällinen pelon ja vastahakoisuuden tunne vaikutti eri tavalla jokaisen luonteen ja elämäntavan mukaan. Joku näytti yksitotiselta, toinen typerältä, kolmas katseli pelokkain silmin pöydän yläpäässä olevia tyhjiä istuimia, jotka olivat jääneet tyhjiksi sen tähden, että toivotut liittolaiset olivat ratkaisevalla hetkellä antaneet varovaisuuden voittaa valtiollisen kiihkonsa ja jääneet pois kokouksesta. Muutamat näyttivät punnitsevan mielessään läsnä- ja poissaolevien verrannollista säätyarvoa ja tilaa. Sir Frederick oli harvapuheinen, synkännäköinen ja pahalla tuulella. Herra Vere yritteli ilahduttaa kumppaneitaan niin väkinäisellä tavalla, että hänen omakin mielensä näytti selvästi horjahtelevan. Ratcliffe tarkasteli seuraa valppaan, mutta syrjäisen katselijan vakavuudella. Mareschal yksinään, luopumatta luonteensa ajattelemattomasta hilpeydestä, söi ja joi, nauroi ja laski leikkiä, vieläpä näytti muiden pöytävieraiden hämilläänolo häntä suuresti huvittavan.
"Mikähän lienee tänä aamuna masentanut meidän jalon miehuutemme?" huusi hän. "Näyttää aivan siltä kuin istuisimme hautajaisissa, joissa sureva perhe ei saa puhua muuten kuin kuiskuttamalla, vaikka palkatut kantajat ja itkijät", hän vilkaisi pöydän alapäähän, "pitävät aika iloa ja melua. Ellieslaw'n herra, milloinka te ryhdytte 'nostoon'?[19] Missä teidän miehuutenne nukkuu, ystäväni? Ja mikä on painanut alas Langley-laakson ritarin korkealle lentävät toiveet?"
"Te puhutte kuin mielipuoli", virkkoi herra Vere, "ettekö näe, kuinka monta täältä on poissa?"
"Entä sitten?" jatkoi Mareschal. "Ettekö sitä ennakolta tietäneet, että puoli maailmaa on suurempi suustaan kuin teoiltaan? Minua puolestani on se asia suuresti rohkaissut, että näen kumminkin kaksi kolmatta osaa ystävistämme uskollisesti saapuneen tähän kokoukseen, vaikka tosin pelkään, että niistäkin vielä puolet ovat tulleet vain siksi, että he pahimmassa tapauksessa saisivat edes tämän hyvän aterian saaliiksensa."
"Ei ole tullut meren rannalta mitään sanomia, jotka olisivat tuoneet varmemman tiedon kuninkaan tulosta", virkkoi toinen pöytäkumppaneista puoliääneen kuiskaten, mikä todisti horjuvaa mieltä.
"Ei riviäkään D:n kreiviltä, eikä ainoatakaan herraa rajan eteläpuolelta", sanoi kolmas.
"Kuka se täällä toivoo miehiä lisäksi Englannista", huudahti Mareschal teatterimaisen teeskennellyllä innolla.
"Ei, Vere orpana, mun kelpo heimon',
Jos kuolon meille sääti sallimus — —"
"Herran tähden", kielsi herra Vere, "älkää toki tällä hetkellä kiusatko meitä hullutuksillanne, Mareschal!"
"No sitten", jatkoi hänen sukulaisensa, "tahdon sen sijaan lahjoittaa teille viisauteni, semmoisena kuin se on. Jos me olemme kulkeneet näin pitkälle mielipuolten tavalla, niin älkäämme toki nyt pelkurien tavalla peräytykö. Me olemme teoillamme jo vetäneet päällemme hallituksen huomion ja koston. Älkäämme nyt jättäkö asiaa kesken, ennenkuin olemme todella sen huomion ja koston ansainneet. Mitä, eikö kukaan tahdo avata suutansa? No, sitten minä hyppään ojan yli kaikkein ensimmäiseksi!" Ja kavahtaen jaloilleen hän täytti olutlasinsa kukkuroilleen claretviinillä ja käski kädenviittauksella muiden seurata esimerkkiä nousemalla istuimiltaan. Kaikki tottelivat — arvokkaammat vieraat ikäänkuin käskystä, alhaisemmat innostuksesta. "Nyt, hyvät ystävät, minä juon päivän juhlamaljan — eläköön Skotlannin itsenäisyys ja tervetuloa meidän laillinen hallitsijamme, kuningas Jaakko VIII, joka vastikään on astunut maihin Lothianin kreivikunnassa ja toivoakseni saanut jo vanhan pääkaupunkinsa valtaansa!"
Hän joi viinin pohjaan ja viskasi lasin päänsä yli. "Halvempi malja ei saa koskaan sitä saastuttaa!"
Kaikki noudattivat esimerkkiä, ja lasien särähtäessä rikki sekä eläköönhuutojen kaikuessa he vannoivat seisovansa tai kaatuvansa yhdessä maljassa lausuttujen valtiollisten periaatteiden ja mielipiteiden kanssa.
"Teidän hyppäystänne on eräs vieras mies ollut näkemässä", kuiskasi herra Vere Mareschalin korvaan, "mutta luullakseni on parasta niinkuin on. Joka tapauksessa meidän on nyt mahdoton peräytyä. Yksi mies vain", hän katsahti Ratcliffen puoleen, "on jättänyt sen maljan juomatta, mutta siitä myöhemmin."
Ja nousten seisaalleen hän piti seuralle kiihoittavan puheen hallitusta ja sen toimia, varsinkin Skotlannin ja Englannin yhdistämistä vastaan. Tämän yhdistämisen kautta, hän vakuutti, oli Skotlannilta petoksella ryöstetty sen itsenäisyys, kauppa ja kunnia, ja koko maa kahlittu kuin orja kilpasisarensa jalkojen juureen, vaikka se monen vuosisadan vieriessä, monet vaarat voittaen ja verta vuodattaen oli aina kunnialla pitänyt puoliaan tätä kilpasisarta vastaan. Näin hän kosketti aihetta, joka nostatti vastakaikua jokaisen läsnäolevan miehen rinnassa.
"Meidän kauppamme on hiidessä!" karjaisi pöydän alapäästä vanha Johan Rewcastle, salakuljettaja Jedburghista.
"Meidän maanviljelyksemme on hukassa!" sanoi Brokengirth-flowin herra, jonka tilalla ei Aatamin ajoista asti ollut kasvanut mitään muuta kuin kanervia ja mustikoita.
"Meidän uskontomme on hakattu maahan latvoineen, juurineen", lausui episkopaalien kokoushuoneen purppuranenäinen kirkkoherra Kirkwhistlestä.
"Kohta emme saa enää ampua metsäkauriita emmekä suudella tyttösiä ilman kirkonvanhimman ja kirkkoväärtin lupakirjaa", lisäsi Mareschal.
"Emmekä keittää totia aamupakkasessa ilman tullimiehen lupakirjaa", virkkoi taas salakauppias.
"Emmekä ratsastaa vuoren yli pimeässä yössä", sanoi Westburnflat, "kysymättä lupaa nuorelta Earnscliffiltä taikka joltakulta muulta englantilaistuneelta rauhantuomarilta. Se oli toki hyvää aikaa se, kun näillä rajamailla ei tiedetty mitään rauhasta eikä tuomareista!"
"Muistakaamme mitä pahaa englantilaiset ovat tehneet meille Darien siirtokunnassa ja Glencoen laaksossa", jatkoi herra Vere, "ja tarttukaamme aseisiin oikeuksiemme, omaisuutemme, henkemme sekä perhekuntiemme suojelemiseksi!"
"Muistakaamme oikeata piispan siunaamaa vihkimystä, jota paitsi kukaan ei voi olla laillisena pappina", lausui hengellinen herra.
"Muistakaa mitä merirosvontöitä Green ja muut Englannin varkaat ovat harjoittaneet estääkseen meidän kauppaamme Itä-Intiassa", sanoi William Willieson, puoli-osakas ja ainoa laivuri prikissä, joka neljä kertaa vuodessa kulki Cockpoolin ja Whitehavenin väliä.
"Muistakaa meidän vapauksiamme", pisti taas väliin Mareschal, jolle näytti olevan oikea huvi kiihottaa yllyttämäänsä innostusta, niinkuin pahankurinen poika, joka avattuaan myllypadon sulun iloitsee liikkeelle panemansa rattaan ratinasta huolimatta vahingosta, minkä hän sillä kenties tekee.
"Muistakaa vapauksiamme", huusi hän, "hiiteen verot, sotamiehenotot ja kirkonvanhimmat, hiiteen yksin muistokin Wilhelm ukosta,[20] joka ne ensiksi pani meidän niskoillemme!"
"Piru vieköön tullimiehen!" kuului kaikuna vanhan Johan Rewcastlen suusta, "minä halkaisen hänet kahtia tällä omalla kädelläni."
"Ja helvettiin metsävartijat sekä maapoliisit!" kuului toinen kaiku Westburnflatilta, "minä lennätän pari luotia heidän lävitsensä ennen huomisaamua!"
"Me olemme siis yksimielisesti päättäneet", lausui herra Vere, kun huudot olivat hiukan hiljenneet, "ettemme kauemmin tahdo kärsiä näitä nykyisiä oloja?"
"Sen olemme yksimielisesti päättäneet, joka mies!" vastasivat vieraat.
"Eipä aivan joka mies kuitenkaan", virkkoi tähän herra Ratcliffe, "sillä vaikka en suinkaan voi toivoa voivani asettaa sitä vimmaa, johon tämä seura niin äkkiä näkyy kiihtyneen, pyydän kuitenkin saada luvan ilmoittaa, että sen verran kuin yksinäisen miehen äänellä on arvoa, minä en kaikin puolin voi allekirjoittaa tässä ilmituotujen epäkohtien luetteloa, ja että minä kaikin voimin panen vastalauseeni noita hurjia hankkeita vastaan, joihin te näytätte olevan ryhtymäisillänne mainittujen epäkohtien parantamiseksi. Minun on helppo käsittää, että suuri osa siitä, mitä täällä on puhuttu, on vain hetken kiihotuksen synnyttämää taikka kenties paljasta leikkipuhetta. Mutta muutamat leikkipuheet ovat sitä laatua, että ne helposti kuuluvat kauas ulos, ja teidän pitäisi muistaa, hyvät herrat, että kiviseinilläkin on korvansa."
"Kiviseinillä saattaa olla korvansa", vastasi herra Vere katsahtaen häneen voitollisen vihan katsein, "mutta kotivakoojat, herra Ratcliffe, saattavat pian tulla korvattomiksi, jos joku semmoinen uskaltaa kauemmin viipyä tässä kartanossa, johon hän käskemättä on omin luvin tullut, jossa hän itseensä tyytyväisenä on pistänyt nenänsä kaikkiin asioihin ja josta hän on lähtevä pitkännenän saaneen konnan tavalla, jollei hän tätä yskää nyt ymmärrä."
"Herra Vere", sanoi taas puolestaan Ratcliffe kylmäkiskoisen ylenkatseellisesti, "minä tiedän kyllä, että minun oloni täällä tulee teille hyödyttömäksi niinkuin se tietysti on tuleva sen hurjapäisen päätöksen vuoksi, jonka te olette tekemäisillänne, on kohta tuleva minulle yhtä vaaralliseksi kuin se aina on ollut teille vastenmielinen. Mutta minulla on kuitenkin turva, ja se on sangen vahva. Sillä te ette mielellänne suo, että minä näiden aatelisherrojen ja kunnian miesten kuullen kertoisin, mitkä eriskummalliset seikat ovat meidät yhteen saattaneet. Mitä muuhun tulee, niin olen iloinen, että tämä yhdessäolomme loppuu. Ja koska toivon, että herra Mareschal sekä muutamat muut herrat täällä hyväntahtoisesti lupaavat suojella ensi yönä korviani sekä kurkkuani — tämän viimeksimainitun puolesta pelkään pahimmin — niin en aio lähteä talostanne ennen kuin huomisaamuna."
"Tehkää niin", vastasi herra Vere, "te olette vihaltani täydessä turvassa siksi, että olette liian halpa sen kohteeksi, ei siksi että pelkäisin teidän rupeavan julistelemaan minun perhesalaisuuksiani, vaikka kuitenkin varoitan teitä kavahtamaan, miten sen teette. Teidän toimenne ja vehkeilynne ovat sangen yhdentekeviä miehelle, jolla on kaikki voitettavana tai kaikki menetettävänä riippuen siitä, pääseekö laillinen oikeus vai laiton anastus valtaan kohta alkavassa taistelussa."
Ratcliffe nousi luoden häneen katseen, jota herra Veren näkyi olevan vaikea kestää, ja läksi ulos muulle seuralle kumarrettuaan.
Sitä vaikutusta, jonka tämä keskustelu teki useimpiin läsnäoleviin, koetti herra Vere poistaa ottamalla joutuisasti puheeksi päivän asiat. Hätäisen neuvottelun jälkeen päätettiin heti nostaa kapina. Herra Vere, Mareschal sekä Sir Frederick valittiin päälliköiksi ja he saivat täyden vallan johtaa tästä lähtien tehtäviä töitä. Määrättiin kokouspaikka, johon kaikki lupasivat saapua varhain seuraavana aamuna niin monen alustalaisensa asiaa puoltavan henkilön kanssa kuin kukin suinkin saattoi saada liikkeelle. Useimmat vieraista läksivät kotiinsa tekemään tarpeellisia varustuksia, ja jäljellejääneitä, niinkuin Westburnflatia sekä vanhaa salakuljettajaa, jotka pysyivät lujasti paikoillaan kallistellen pulloja, pyysi herra Vere suomaan anteeksi, että hänen täytyi jättää isännänsijansa pöydän päässä. Hänen täytyi päällikönviran haltijana välttämättä neuvotella annettujen apulaisten kanssa. Tämä laiminlyönti annettiin hänelle sitä halukkaammin anteeksi, koska hän pyysi heitä sillä välin jatkamaan huvittelemistaan niillä vieraanvaroilla, joita kartanon kellarissa oli tarjona. Eläköön-huudot seurasivat lähteviä päälliköitä, ja nimet Vere, Langley sekä varsinkin Mareschal kajahtelivat jyrähtäen ilmaan ikäänkuin yhdestä suusta, jota kerta kerran perästä illan kuluessa kostuteltiin yhä uusilla maljoilla.
Kun salaliittolaisten päälliköt olivat menneet eri huoneeseen, katselivat he hetken hämillään toinen toistansa. Sir Frederickin synkät kasvot ilmaisivat yrmeää mielipahaa. Mareschal katkaisi ensiksi äänettömyyden purskahtaen kovaan nauruun ja sanoi: "No! nyt on laiva työnnetty vesille — vogue la galère (anna mennä!)"
"Niin, teitä me saamme kiittää työntämisestä", virkkoi Vere.
"Aivan oikein; mutta enpä tiedä, kiittänettekö vielä minua", vastasi Mareschal, "kun olen näyttänyt teille tämän kirjeen, jonka sain juuri ennenkuin istuimme pöytään. Palvelija ei sanonut koskaan ennen nähneensä sen tuojaa, joka jälleen katosi täyttä neliä käskettyään häntä antamaan sen minun omaan käteeni." Mareschal avasi kirjeen ja luki ääneen:
Kunn. H.
Edinburgh —
Koska olen kiitollisuudenvelassa Teidän suvullenne, jota en tahdo nimeltä mainita, ja koska olen saanut kuulla Teidänkin yhtyneen siihen seikkailijajoukkoon, joka on ruvennut entisen lontoolaisen, nykyisen dunkirkeläisen kauppayhtiön Jaakko ja Kumppanin palvelukseen, katson velvollisuudekseni lähettää Teille tämän ajallaan tulevan ja salaisen sanoman, että Teidän toivomanne laivat ovat tulleet karkotetuiksi pois rannalta saamatta mitään lastia maalta ja että länsimaakuntien asukkaat ovat päättäneet pyyhkiä nimensä pois koko kauppayhtiöstä, koska sen asiat epäilemättä joutuvat häviölle. Siinä toivossa, että käytätte hyväksenne tämän ajallaan tulleen sanoman ja pidätte huolen omasta turvallisuudestanne,
pysyn Teidän nöyrimpänä palvelijananne
Nihil Nimetön.
Herra Ralph Mareschalille,
Mareschal-Wellsin isännälle.
Huolellisesti ja joutuisasti.
Sir Frederickin nenä venyi pitkäksi ja hänen muotonsa musteni, kun tämä kirje oli luettu, ja herra Vere huudahti: "Mitä! Tämähän koskee juuri meidän hankkeemme pohjaa! Jos englantilaiset ovat karkottaneet Ranskan laivaston ja sen kanssa tulevan kuninkaan, niinkuin tämä kirottu paperilippu näyttää sanovan, niin missä tilassa me sitten olemme?"
"Juuri samassa kuin tänä aamuna, luullakseni", arveli Mareschal, yhä vielä nauraen.
"Ei millään muotoa — ja hiiteen tuo teidän sopimaton ilonne, herra Mareschal — tänä aamuna me emme vielä olleet julkisia kapinoitsijoita, niinkuin me nyt olemme teidän aikaansaamanne hullutuksen kautta, vaikka teillä oli taskussa kirje, josta näitte, ettei meidän yrityksellämme ollut minkäänlaista menestyksen toivoa."
"No niin, no niin, tiesinkin että näin sanoisitte. Mutta, ensiksikin, minun ystäväni Nihil Nimetön ja hänen kirjeensä saattavat olla paljasta lorua; ja toisekseen, minä tahdoin näyttää teille, että olen kyllästynyt puolueeseen, jolta ei synny mitään muuta valmista kuin illalla tehtyjä rohkeita päätöksiä, jotka aamulla haihtuvat viininhöyryn kanssa tietymättömiin. Nyt ei hallituksella ole miehiä eikä sota-aseita varattuna; muutamien viikkojen kuluttua on sillä yltäkyllin kumpiakin. Nyt on koko kansa intohimoisesti hallitusta vastaan; muutamien viikkojen kuluttua, jos omanvoitontavoittelu, pelko ja penseä haluttomuus, jotka nytkin jo pistävät silmään, saavat tehdä tehtävänsä, on ensi-into jäähtynyt yhtä kylmäksi kuin jouluilma. Sentähden, koska minä puolestani olin päättänyt hypätä kaivoon, olen pitänyt huolen siitä, että tekin joutuisitte sinne yhtä syvälle kuin minäkin. Ei siinä auta pulikoiminen; te olette kauniisti joutuneet vetelään, nyt teidän täytyy kahlata sen läpi toiselle rannalle."
"Te olette väärässä, ainakin mitä tulee toiseen meistä, herra Mareschal", virkkoi Sir Frederick Langley ja soitettuaan kelloa hän käski sisääntullutta apulaista viemään sanan hänen palvelijoilleen, että he heti paikalla laittaisivat itsensä sekä hevoset valmiiksi.
"Te ette saa jättää meitä, Sir Frederick", pyysi herra Vere, "meidän täytyy tarkastaa sotamiesluettelomme."
"Minä lähden vielä tänä iltana, herra Vere", vastasi Sir Frederick, "ja lähetän teille kotoa kirjeellisesti päätökseni tästä asiasta."
"Vai niin", virkkoi Mareschal, "ja lähetätte tuomaan rakuunajoukon Carlislesta, joka samassa saa ottaa meidät vangeiksi? Katsokaa, Sir Frederick, minä puolestani en tahdo tulla yksin jätetyksi enkä petetyksi; ja jos te tänä iltana lähdette Ellieslaw'n kartanosta, niin ette pääse muutoin kuin minun kuolleen ruumiini ylitse."
"Hyi häpeä, Mareschal!" moitti herra Vere, "kuinka pikaisesti te ymmärrätte väärin meidän ystävämme aikomukset! Minä olen varma siitä, että Sir Frederick laskee vain leikkiä; sillä jollei hän olisikaan niin kunniallinen mies, että meistä luopuminen voisi johtua hänen mieleensä, niin ei hän kuitenkaan voi olla muistamatta, että meillä on täydet todistukset käsissä hänen osallisuudestaan tähän hankkeeseen sekä hänen hartaasta toimeliaisuudestaan sen hyväksi. Hän ei myöskään voi olla tietämättä, että ensimmäinen ilmoittaja on hallitukselle sangen tervetullut mies, ja että, jos kysymykseen tulee, kuka ensiksi saa viedyksi sanan asiasta, me helposti voimme ehtiä muutamia tunteja ennen häntä."
"Sanokaa: 'minä ehdin', älkääkä: 'me', kun puhutte siitä, kuka tämmöisessä petoksessa voi ennättää edelle; minä puolestani en pane hevostani juoksuun tuommoisen palkintopikarin saamiseksi", lausui Mareschal, hampaittensa välistä lisäten: "Aika kelpo konnapari tämä, jolle mies voi uskoa kaulansa!"
"Ei minua voida peloittelemalla estää siitä, mitä pidän sopivana", virkkoi Sir Frederick Langley, "ja ensi tehtäväni on lähteä Ellieslaw'n kartanosta. Ei minulla ole mitään syytä pitää sanaani semmoiselle", hän katsahti Vereen, "joka ei ole pitänyt lupaustansa minulle."
"Missä suhteessa", kysyi herra Vere viitaten kädellään ja pyytäen kuumaverisen sukulaisensa olemaan hiljaa, "ja millä tavalla olen syönyt teille antamani sanan, Sir Frederick?"
"Kaikkein syvimmästi ja kipeimmästi koskevassa asiassa — te olette pettänyt minua aiotun sukulaisuusliittomme suhteen, jonka, niinkuin hyvin tiedätte, piti olla valtiollisen liittomme panttina. Neiti Veren ryöstö ja takaisintuonti, kylmyys, jolla hän aina minua kohtelee, ja tyhjät korupuheet, joilla te aina häntä puolustatte, ovat, sen nyt näen, pelkkiä verukkeita, siksi että maatilat, jotka perintö-oikeuden nojalla ovat teidän tyttärenne omat, pysyisivät vielä edelleen teidän hallussanne, ja että te saisitte minut välikappaleeksenne tähän hulluun vehkeilyyn, syöttämällä minua toiveilla, joita ette kuitenkaan aio täyttää."
"Sir Frederick, minä vannon kaiken pyhän kautta — — —"
"Minä en huoli enää mistään vannomisista; te olette jo liian kauan narraillut minua", vastasi Sir Frederick.
"Jos te meidät jätätte", sanoi herra Vere, "niin olemme me, ja samoin tekin, sen tiedätte, auttamattomasti hukassa. Kaikki riippuu siitä, että pysymme yksimielisinä."
"Antakaa minun pitää huolta itsestäni", vastasi paroni. "Mutta jos se mitä sanotte, olisikin totta, niin tahtoisin mieluummin joutua hukkaan kuin antaa kauemmin narrailla itseäni."
"Eikö mikään — mikään takaus voi saada teitä uskomaan sanaani?" kysyi herra Vere tuskissaan; "tänä aamuna olisin viskannut tämmöiset perättömät syytökset teille vasten kasvoja, niinkuin loukkaukset ainakin; mutta nykyisessä tilassa ollen — — —"
"Te näette, että teidän viimeinkin täytyy tehdä täyttä totta, eikö niin?" keskeytti Sir Frederick. "Jos te tahdotte saada minut uskomaan itseänne, niin ei ole muuta kuin yksi keino, joka voisi vaikuttaa minuun — antakoon tyttärenne minulle kätensä vielä tänä iltana."
"Niin äkkiäkö — se ei käy laatuun", vastasi Vere; "muistakaa toki hänen äskeistä pelästystään, meidän nykyistä hankettamme."
"En ota korviini mitään muuta kuin hänen oman suostumuksensa, jonka hän antaa minulle alttarin edessä. Onhan teillä kappeli täällä kartanossanne, onhan kirkkoherra Hobbler täällä seurassamme — antakaa tämä todistus rehellisyydestänne tänä iltana, niin me olemme taas yksissä sekä sydämin että käsin. Jos te nyt kiellätte, kun suostuminen olisi teille niin suureksi eduksi, niin kuinka voin luottaa teihin huomenna, kun olen julkisesti ottanut osaa teidän hankkeeseenne, enkä enää voi peräytyä?"
"Saanko siis ymmärtää asian niin, että meidän ystävyytemme, jos tulette minun vävykseni tänä iltana, on pysyvä entisellään?" kysyi herra Vere.
"Aivan pettämättömästi ja rikkoutumattomasti", vastasi Sir Frederick.
"Sitten", lausui herra Vere, "vaikka teidän vaatimuksenne on kovin äkillinen, epähieno ja minun rehellisyyttäni epäilevä — Sir Frederick, lyökää kuitenkin tähän käteeni — tyttäreni on tuleva teidän vaimoksenne."
"Tänä iltana?"
"Tänä iltana", vastasi herra Vere, "ennen kello kahtatoista."
"Omasta vapaasta suostumuksestaan kuitenkin, toivoakseni", sanoi Mareschal, "sillä minä vakuutan teille molemmille, hyvät herrat, etten aio ristissä käsin katsella kuinka minun kaunis serkkuni pakotetaan avioliittoon."
"Rutto tuohon tuittupäiseen hupsuun!" mutisi herra Vere. Sitten hän sanoi ääneensä: "Hänen omasta vapaasta suostumuksestaanko? Mitähän te minusta luulettekaan, Mareschal, kun arvelette tarpeelliseksi sekaantua tähän asiaan, ja suojella tytärtä isäänsä vastaan? Luottakaa siihen, ei hän ole millään muotoa vastahakoinen menemään Sir Frederick Langleylle."
"Tai pikemmin saamaan Lady Langleyn nimeä, eikö niin? Totta maar', se on luultavaa kyllä! — onhan monta muutakin naista, jotka olisivat hänen kanssaan siinä yhtä mieltä. Minä pyydän anteeksi, mutta tuo äkillinen vaatimus ja suostumus hiukan huolestutti minua hänen puolestaan."
"Ainoastaan kosimisen äkillisyys minua hiukan peloittaa", virkkoi herra Vere, "mutta kenties, jos tyttöä ei saada kohta taipumaan, Sir Frederick myöntyy..."
"Minä en myönny mihinkään, herra Vere — teidän tyttärenne käsi tänä iltana, tai minä lähden, vaikka sydänyölläkin — se on viimeinen sanani."
"Suostun siihen", sanoi herra Vere, "ja jätän teidät nyt tänne keskustelemaan sotahankkeistamme sillä välin kun menen valmistamaan tytärtäni tähän äkilliseen muutokseen."
Näin sanoen hän jätti seuralaisensa kahden kesken.