XIII LUKU
Mutt' Osmond kreivi valan vaatii nyt.
Voi julmaa vaihtoa! Tuo tyly Osmond
Tancredin sijaan!
Tancred ja Sigismunda.
Herra Vere, joka harjoiteltuaan kauan teeskentelemistä oli oppinut hillitsemään käyntinsäkin ja askeleensa siten, että ne olivat apuna teeskentelemisessä, astui käytävän kivipermantoa pitkin ja tyttärensä huoneeseen vieviä portaita myöten nopein, lujin ja vakavin askelin, niinkuin mies, joka tosin menee tärkeälle asialle, mutta joka ei ensinkään epäile tehtävänsä onnistumista. Mutta niin pian kuin häntä ei enää voitu tarkata, muuttui astunta hitaaksi, epävakaiseksi, hänen epäilystensä ja pelkonsa mukaiseksi. Viimein hän pysähtyi eteiseen kootakseen ajatuksiaan ja miettiäkseen, mitä syitä hän voisi tuoda esiin.
"Onko ikinä kukaan mies parka ollut toivottomammassa ja mutkallisemmassa tilanteessa?" Semmoinen oli hänen ajatustensa sisällys. "Jos nyt liittomme eripuraisuuden tähden hajoaa, niin hallitus aivan epäilemättä ottaa hengen minulta, joka olen pannut kapinaliikkeen alkuun. Tai vaikka voisinkin nöyrtyä osoittamalla yhtäkkiä alamaisuuttani, niin enkö siinäkin tapauksessa olisi perikadon oma? Minun ja Ratcliffen suhde on sovittamattomasti rikottu. Hänen puoleltaan ei voi tulla minun osakseni muuta kuin häväistystä ja vainoamista. Minun tulisi jatkaa elämääni varattomana, kunniattomana miehenä, jolla ei edes olisi, millä henki parkaansa elättää, puhumattakaan rikkaudesta, joka riittäisi vastapainoksi sille ylenkatseelle, millä minun kansalaiseni — sekä ne, joista luovun, että ne, joiden puolelle menen — tulevat kohtelemaan valtiollista seuranpettäjää. Tätä keinoa ei sovi ajatellakaan. Mutta mikä muu olisi minulle tarjona kuin tämmöinen kohtalo tai häpeällinen mestaus? Ei mikään muu voi tuottaa minulle pelastusta kuin sovinnon tekeminen noiden miesten kanssa; ja tämän sovinnon aikaansaamiseksi olen luvannut Langleylle, että tyttäreni ennen sydänyötä on tuleva hänen vaimokseen, mutta samalla olen luvannut myös Mareschalille, etten pakota Isabellaa. Yksi asia voi minut pelastaa häviöstä — se, että Isabella suostuu ottamaan miehen, joka on hänelle vastenmielinen, vieläpä semmoisella kiireellä, joka tuntuisi hänestä hankalalta, vaikka kosija olisi hänelle rakas. — Mutta minun täytyy turvautua hänen luonteensa romanttiseen jalomielisyyteen. Ja vaikka esittäisinkin tottelemisen tarpeellisuuden kuinka välttämättömäksi tahansa, niin en kuitenkaan voi esittää sitä sen välttämättömämmäksi kuin se todenteolla on."
Lopetettuaan nämä hänen vaarallista tilaansa koskevat surulliset mietteet hän astui tyttärensä huoneeseen, jokainen hermo pinnistettynä siihen taisteluun, joka hänellä nyt oli edessä. Vaikka herra Vere olikin vehkeilevä ja kunnianhimoinen, niin hän sittenkin tunsi lastansa kohtaan sen verran luonnollista rakkautta, että hänestä tuntui vastenmieliseltä viekkaalla tavalla väärinkäyttää tyttärensä tottelevaisuutta ja rakkautta. Mutta se ajatus, että Isabella, jos yritys onnistuisi, ei tulisi pakotetuksi muuhun kuin edulliseen naimiseen, ja että toiselta puolen, jollei se onnistuisi, hän itse olisi hukassa, tukahdutti kaikki omantunnon varoitukset.
Herra Vere tapasi Isabellan istumassa vieraskamarinsa ikkunan luona pää käden varassa, vaipuneena uneen taikka niin syviin mietteisiin, ettei hän kuullut isän askelten kopinaa. Herra Vere lähestyi kasvoillaan syvän surun ja säälin teeskennelty ilme, kävi istumaan tyttärensä viereen ja herätti hänen huomionsa tarttumalla hiljaa hänen käteensä. Samalla hän huokasi syvään.
"Isä!" virkkoi Isabella säpsähtäen, ilmaisten vähintään yhtä paljon pelkoa kuin iloa ja rakkautta.
"Niin, Isabella", lausui herra Vere, "sinun onneton isäsi tulee nyt katuvaisena anomaan tyttäreltänsä anteeksi sitä pahaa, minkä hän on ylen suuressa rakkaudessaan tehnyt, ja samalla sanomaan hänelle iäksi jäähyväiset."
"Isä? Minulleko pahaa? Jäähyväiset iäksi? Mitä tuo tarkoittaa?" kysäisi neiti Vere.
"Isabella, minä puhun täyttä totta. Mutta ensiksi anna minun kysyä, epäiletkö vähimmälläkään tavalla, että minä olisin ollut osallisena tuohon kummalliseen seikkaan, joka sinulle eilen aamulla tapahtui?"
"Te, isä?" vastasi Isabella änkyttäen, kun hän toiselta puolen huomasi, että isä oli oikein arvannut hänen ajatuksensa, mutta toiselta puolen tunsi liian paljon häpeää ja pelkoakin myöntääkseen todeksi näin häpäisevän ja luonnottoman epäluulon.
"Niin!" jatko herra Vere, "sinun epävakaa äänesi todistaa, että tuo epäluulo häilyy mielessäsi, ja minun täytyykin tuskalla tunnustaa, että sinun epäluulosi ei ole minua syyttä syytellyt. Mutta kuule, mikä minut siihen pakotti. Onnettomana hetkenä suostuin Sir Frederick Langleyn kosintaan, koska en katsonut mahdolliseksi, että sinä ajan pitkään voisit olla tätä avioliittoa vastaan, josta suurin etu olisi sinun puolellasi. Vielä onnettomampana hetkenä rupesin hänen kanssaan hankkeisiin, jotka tarkoittivat karkoitetun kuninkaamme takaisinsaattamista sekä isänmaamme vapauttamista. Hän on käyttänyt varomatonta luottamustani hyväkseen, ja minun henkeni on nyt hänen käsissään."
"Teidän henkenne, isä!" sanoi Isabella heikolla äänellä.
"Niin, Isabella", jatkoi herra Vere, "sen henki, joka sinulle hengen antoi. Niin pian kuin huomasin, minkälaisiin hillittömiin tekoihin hänen hurja rakkautensa (sillä oikeus vaatii hänelle sen myönnytyksen, ja minä uskon kiihkeän rakkauden sinua kohtaan olevan syynä hänen järjettömään käytökseensä) oli hänet johtava, koetin päästä siitä pulasta, johon olin kietoutunut keksimällä uskottavan syyn, jonka nojalla voisit olla poissa kotoa muutamia viikkoja. Sen vuoksi oli aikomukseni, jos tämä avioliitto olisi sinulle yhä edelleen vastenmielinen, lähettää sinut salaa pariksi kuukaudeksi Pariisiin, luostariin, missä äitisi sisar asuu. Sinut tuotiin kuitenkin erehdyksestä pois siitä salaisesta ja turvallisesta paikasta, jonka olin määrännyt sinulle väliaikaiseksi asunnoksi. Kova onni on siten tehnyt viimeisen pelastuskeinoni tyhjäksi. Minulla ei enää ole muuta tehtävää kuin antaa sinulle siunaukseni ja lähettää sinut pois tästä kartanosta herra Ratcliffen seurassa. Minun oma kohtaloni sitten pian päättyy."
"Herra Jumala, isä! Kuinka se on mahdollista?" huusi Isabella. "Voi, miksi minut vapautettiin siitä vankilasta, johon te olitte minut saattanut? Tai miksi ette virkkanut minulle tahdostanne?"
"Ajattele pikkuisen, Isabella. Olisiko minun pitänyt halventaa sinun silmissäsi ystävää, jota olisin niin mielelläni tahtonut auttaa, ilmoittamalla sinulle, kuinka maltittomasti hän pyrki toiveittensa perille? Saatoinko minä kunnian miehenä sen tehdä, luvattuani tukea hänen kosimistaan? — Mutta nyt on kaikki lopussa. Minä ja Mareschal olemme päättäneet kaatua miesten tavoin. Ainoa tehtäväni on vain lähettää sinut pois täältä luotettavan seuralaisen suojassa."
"Kaikkivaltias Herra! Eikö ole yhtään apukeinoa!" sanoi säikähtynyt nuori nainen.
"Ei yhtään, lapseni", vastasi herra Vere lempeästi, "paitsi se, johon et suinkaan isääsi kehoittane — että hän kiiruhtaisi ensimmäisenä antamaan ilmi ystävänsä."
"Ei, ei suinkaan!" vastasi Isabella inholla, mutta samalla kovalla kiireellä, ikäänkuin sysätäkseen pois tämän mahdollisen kiusauksen. "Mutta eikö ole mitään muuta toivoa — emmekö voi paeta — välittää — tai rukoilla? — Minä lankean vaikka polvilleni Sir Frederickin eteen!"
"Se olisi vain turhaa alentumista. Hän on luja päätöksessään, ja minäkin puolestani olen yhtä lujasti päättänyt kestää kohtaloni. Vain yhdellä ehdolla hän lupaa luopua päätöksestään, mutta sitä ehtoa minä en koskaan ilmaise."
"Sanokaa se, isä kulta, minä rukoilen teitä!" huusi Isabella. "Voisiko hän pyytää mitään sellaista, mitä meidän ei tulisi myöntää, saadaksemme teitä uhkaavan kauhean kohtalon estetyksi?"
"Sitä, Isabella", lausui Vere juhlallisesti, "et saa tietää ennen kuin sinun isäsi pää on vierähtänyt veriselle mestauslavalle. Sitten vasta saat tietää, että sinun isäsi olisi voitu yhdellä uhrauksella pelastaa."
"Mutta miksi ette sitä nyt ilmaise?" virkkoi Isabella. "Pelkäättekö, etten minä tahtoisi uhrata onneani teidän henkenne pelastukseksi? Vai tahdotteko jättää minulle katkeraksi perinnöksi koko elämän ajan kestävän omantunnonvaivan, joka on heräävä joka kerta, kun ajattelen, että te menitte kuolemaan, vaikka yksi keino olisi voinut pelastaa teidät uhkaavasta, hirveästä onnettomuudesta?"
"No sitten, lapseni", lausui Vere, "koska pakotat minut ilmaisemaan sen, minkä olisin tahtonut tuhat kertaa mieluummin salata, niin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että hän ei suostu ottamaan vastaan henkeni lunastukseksi mitään muuta kuin sinun kätesi, joka on vihittäessä ojennettava hänelle vielä tänä iltana ennen kello kahtatoista."
"Tänä iltana, isä!" huusi nuori neiti, jonka sydämen tämä ehdotus sai vihasta kohmettumaan, "ja tuommoiselle miehelle! — miehellekö! pedolle, joka isän henkeä uhkaamalla pyytää tytärtä omakseen! Se on mahdoton asia!"
"Sinä puhut oikein, lapseni", vastasi isä, "se on tosiaan mahdoton asia; ei minulla olekaan oikeutta eikä edes tahtoa semmoista uhrausta vaatia. — Onhan luonnon laki semmoinen, että vanhat kuolevat ja jäävät unhotuksiin, nuoret saavat elää ja olla onnellisia."
"Minun isänikö menisi kuolemaan, vaikka hänen lapsensa voisi hänet pelastaa! Mutta ei — ei, rakas isäni, suokaa anteeksi, mutta se on mahdoton asia, te vain puhutte näin saadaksenne minut myöntymään. Minä tiedän, että te tahdotte saattaa minut siihen, mikä mielestänne on minun onneni, ja tämän hirvittävän jutun te olette kertonut vain siksi, että se vaikuttaisi päätökseeni ja kukistaisi vastahakoisuuteni."
"Tyttäreni", vastasi herra Vere, jossa loukattu isän arvo näkyi taistelevan isän rakkauden kanssa, "oma lapseniko luulee minun keksineen valheen, joka voisi vaikuttaa hänen sydämeensä! Sekin minun täytyy kärsiä ja alentua puhdistumaan häpäisevästä epäluulosta. Sinä tunnet serkkusi Mareschalin tahrattoman kunnian — katso mitä minä hänelle kirjoitan, ja päätä hänen vastauksestaan, eikö meitä uhkaava vaara ole todellinen ja enkö minä ole pannut liikkeelle jokaista mahdollista keinoa sen estämiseksi."
Hän kävi istumaan, kirjoitti kiireesti muutamia rivejä, ja antoi ne käteen Isabellalle, joka tuskallisen ponnistuksen jälkeen sai vihdoin silmänsä ja päänsä niin selviksi, että käsitti sisällyksen.
"Serkkuni", niin kuului kirje, "minun tyttäreni, niinkuin arvasin, on tuskissaan Sir Frederick Langleyn sopimattoman ja kovin kiireisen vaatimuksen johdosta. Hän ei myöskään voi käsittää, missä vaarassa me olemme ja kuinka auttamattomasti Sir Frederickin vallassa. Koettakaa siis, Jumalan tähden, vaikuttaa häneen, niin että hän muuttaisi vaatimuksensa, johon en voi, enkä tahdo pakottaa lastani suostumaan vastoin kaikkia hänen omia tunteitaan ja vastoin tavallista hienotunteisuutta ja sopivaisuutta. Tehkää tämä ystävän työ mieliksi teitä rakastavalle serkullenne
R. V:lle."
Liikutuksensa vallassa, kun kyyneleiset silmät ja pyörryksissä oleva pää tuskin saivat selvän siitä mitä hänen tuli lukea, ei neiti Vere — ja oliko se kummaa? — huomannut, että tässä kirjeessä sanottiin hänen vain vastustavan naimisliiton muotoa ja aikaa eikä suoranaisesti itse kosijaa. Herra Vere soitti kelloa, käski palvelijan viedä kirjeen herra Mareschalille, ja tuolilta noustuaan astui rauhattomasti edestakaisin huoneessa, kunnes vastaus tuotiin. Hän vilkaisi siihen ja antoi sen tyttärelleen puristaen samalla Isabellan kättä. Kirje kuului näin:
"Rakas sukulaiseni: Minä olen jo koettanut saada Sir Frederickiä muuttamaan mieltään puheenaolevan asian suhteen, mutta hän on luja kuin Cheviot-vuori. Olen tosiaan kovasti pahoillani, että kauniin serkkuni on pakko luopua nuorelle neidolle kuuluvasta oikeudesta. Sir Frederick sitoutuu kuitenkin lähtemään minun seurassani täältä heti, kun vihkiminen on tapahtunut: me nostamme silloin miehemme ja käymme kahakkaan. Onhan se mahdollisuus tarjona, että sulhanen saa kolon kalloonsa, ennenkuin hän saa taas nähdä morsiantansa, ja Bellasta voi näin à tres bon marché (sangen huokealla hinnalla) tulla Lady Langley. Muuten, en voi sanoa muuta — jos sievä serkkuseni voi taivuttaa mielensä tähän liittoon — niin nyt ei ole aika neidollisiin kursailuihin. Hänen täytyy väkisinkin mennä kiireesti vihille, muuten saamme kaikki kylliksi aikaa katua taikka oikeammin sangen vähän aikaa katua. Muuta ei tällä kertaa rakastavalta sukulaiseltanne
R. M:ltä.
J. K. Sanokaa Isabellalle, että minä kaikesta huolimatta mieluimmin tahtoisin leikata Sir Frederickin kurkun ja lopettaa siten tämän pulman kuin nähdä Bellaa vihittävän vasten hänen tahtoaan."
Tämän kirjeen luettuaan Isabella pudotti sen kädestään, ja samalla hän olisi kaatunut tuolilta, jollei isä olisi häntä tukenut.
"Herra Jumala, lapseni kuolee!" huusi Vere, sillä hänenkin sydämessään luonnon ääni voitti tällä hetkellä itsekkään viekkauden. "Katso ylös, Isabella — katso ylös, lapseni — tulkoon mikä tuleekin, sinä et saa joutua uhrattavaksi — minä tahdon itse kuolla tietäen, että sinä tulet onnelliseksi — minun lapseni itkeköön minua haudallani, mutta hän ei saa — ei ainakaan tässä asiassa — muistella minua katkeruudella." Hän kutsui palvelijan. — "Käske herra Ratcliffe tänne paikalla."
Sillä välin oli neiti Vere tullut kalmankalpeaksi, hän väänteli käsiään, pusersi ne kovasti kokoon, ummisti silmänsä ja puristi huulensa yhteen ikäänkuin ankara yritys kukistaa tunteitaan olisi vaikuttanut myös ruumiin jäseniin. Sitten hän kohotti päänsä ja veti syvään henkeä ennenkun sai sanotuksi: "Isä, minä suostun tähän avioliittoon."
"Sinä et saa — sinä et saa — lapseni — armas lapseni — sinä et saa mennä varmaan onnettomuuteen pelastaaksesi minut epätietoisesta vaarasta!"
Näin huusi Vere, ja — niin kummallisia, häilyviä olentoja me olemme! — siten hänen sydämensä todellinen, vaikka vain hetkellinen tunne purkautui esiin.
"Isä", uudisti Isabella sanansa, "minä suostun tähän avioliittoon."
"Ei, lapseni, ei — ei nyt ainakaan — alentakaamme itsemme ja rukoilkaamme häneltä viivytystä. Vaikka, jos vain voisit voittaa aiheettoman vastahakoisuutesi, niin ajattelepas, minkälainen avioliitto se olisi! — rikkautta — korkea sääty — valtaa!"
"Isä", uudisti Isabella taas sanansa, "minä olen suostunut."
Näytti siltä kuin hän ei olisi kyennyt sanomaan mitään muuta tahi edes muuttamaan niitä sanojakaan, jotka hän niin suurella tuskalla oli pakottanut suustaan.
"Jumala siunatkoon sinua, lapseni! — Jumala siunatkoon sinua! — Ja hän onkin siunaava sinua rikkaudella, asemalla, vallalla."
Neiti Vere pyysi heikolla äänellä, että hänet jätettäisiin yksin lopuksi iltaa.
"Mutta etkö tahdo sallia Sir Frederickin tulla puheillesi?" kysyi isä pelolla.
"Minä sallin hänen tulla puheilleni", vastasi Isabella, "minä sallin hänen tulla puheilleni — silloin kun pakko vaatii ja siellä missä täytyy — mutta armahtakaa minua tällä hetkellä."
"Olkoon niin, armaani, en pakota sinua mihinkään, mistä vain voin sinut säästää. Älä tästä Sir Frederickille kovin suutu — se johtuu vain liiasta rakkaudesta."
Isabella viittasi maltittomasti kädellään.
"Anna anteeksi minulle, lapseni — kyllä minä lähden — Jumala sinua siunatkoon! Kello 11, jollet ennen kutsu minua — kello 11 tulen sinua noutamaan."
Isabella lankesi hänen lähdettyään polvilleen. "Herra taivaassa auttakoon minua täyttämään tehdyn päätökseni! Jumala yksin sen voi. Voi, Earnscliff parkaa, kukapa häntä nyt lohduttaa? Ja millä ylenkatseella hän on mainitseva sen tytön nimeä, joka tänä päivänä kuunteli hänen puheitaan ja jo samana iltana antoi itsensä toisen omaksi! Mutta halveksikoon hän vain minua — parempi se kuin että hän tietäisi totuuden! Halveksikoon hän minua jos se lievittää hänen suruaan, niin on hänen kunnioituksensa menettäminen oleva minulle lohdutukseksi."
Isabella itki katkerasti. Hän yritti aika ajoin rukoilla — sitä varten hän oli polvilleen laskeutunut — mutta hän ei saanut mieltään kyllin hiljennetyksi hartauden harjoituksiin. Hän oli yhä samassa sydämentuskassa, kun hänen huoneensa ovi hiljaa aukeni.