XIV LUKU
Pimeän luolan sisään astuen
Ne tapasivat miehen suruisen,
Kuin martahana maassa makaavan,
Ja alla huolten kuorman ankaran.
Keijukais-kuningatar.
Se, joka näin häiritsi neiti Vereä kesken hänen suruaan, oli Ratcliffe. Herra Vere oli levottomassa mielentilassaan unohtanut peruuttaa herra Ratcliffen kutsun; tämä siis avasi oven, sanoen: "Te käskitte minut tänne, herra Vere." Sitten katsahdettuaan ympärilleen, hän lisäsi: "Neiti Vere! Te yksinänne — maassa polvillanne — vesissä silmin!"
"Jättäkää minut, jättäkää minut!" virkkoi onneton neito.
"En voi nyt paikalla lähteä", sanoi Ratcliffe, "minä olen usean kerran pyytänyt saada tulla tänne jäähyväisiä sanomaan, vaan se kiellettiin aina, kunnes isänne nyt viimein itse kutsutti minut. Älkää panko kovin pahaksenne, jos olen rohkea ja häiritsen teitä, minulla on toimitettavana asia, joka minut siihen pakottaa."
"En voi nyt kuulla teitä, herra Ratcliffe, — en voi nyt puhua teille. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen, mutta jättäkää minut nyt Jumalan tähden."
"Sanokaa minulle vain", jatkoi herra Ratcliffe, "onko totta, että tuo luonnoton naimiskauppa solmitaan vielä tänä iltana. Minä kuulin palvelusväen siitä puhelevan, kun astuin suuria portaita ylös — minä kuulin sen siitä, että käskettiin laittaa kappeli kuntoon."
"Armahtakaa minua, herra Ratcliffe", vastasi onneton morsian, "ja ymmärtäkää siitä tilasta, jossa minut tapasitte, kuinka kipeästi nämä kysymykset koskevat sydämeeni."
"Teidätkö vihittäisiin Sir Frederick Langleyn kanssa! Tänä iltana! — se ei saa — se ei voi tapahtua — se ei tapahdu."
"Sen täytyy tapahtua, herra Ratcliffe, tai minun isäni on hukassa,"
"Vai niin, minä ymmärrän", vastasi Ratcliffe, "ja te uhraatte itsenne pelastaaksenne sen, joka... Mutta lapsen viattomuus sovittakoon isän pahatteot — ei ole nyt aika haravoida niitä esiin. Mitä tässä voi tehdä? Meillä on kiire — minä tiedän vain yhden keinon — jos olisi vuorokausi aikaa, tietäisin useampia — neiti Vere, rukoilkaa suojaa siltä ainoalta ihmisolennolta, jolla on voimaa estää ne tapaukset, jotka nyt uhkaavat teitä."
"Ja kellä ihmisolennolla", kysyi neiti Vere, "olisi semmoinen voima?"
"Älkää hämmästykö, kun hänet mainitsen", sanoi Ratcliffe, astuen likemmäksi ja puhuen hiljaisella, mutta selvällä äänellä. "Hän on se, jota mainitaan Elshenderin, Mucklestane-Moorin erakon nimellä."
"Te ette ole täydessä järjessänne, herra Ratcliffe, vai tahdotteko sopimattomalla leikkipuheella tehdä pilkkaa minusta tässä kurjuudessani!"
"Minä olen yhtä täydessä järjessä kuin tekin, nuori neiti", vastasi neuvonantaja, "eikä minulla ole tapana laskea joutavaa leikkiä, varsinkaan teidän onnettomasta tilastanne. Minä vannon teille, että tuolla olennolla, joka todenteolla on ihan toinen kuin miksi hän tekeytyy, on voimaa pelastaa teidät tästä teille vastenmielisestä avioliitosta."
"Ja samallako myös turvata isäni henki?"
"Kyllä niinkin", vakuutti Ratcliffe, "jos puhutte hänelle isänne puolesta. Mutta kuinka pääsisimme erakon puheille?"
"Siitä ei hätää", sanoi neiti Vere, joka yhtäkkiä muisti erakolta saadun ruusun. "Minä muistan, että hän kerran käski minun tulla häneltä apua pyytämään, jos hätään joutuisin, ja hän antoi minulle tämän kukan merkiksi. Ennen kuin se vielä on kokonaan lakastunut, sanoi hän, tulisin minä tarvitsemaan hänen apuaan. Olisiko mahdollista, että hänen sanansa olisivat olleet muuta kuin hullun houreita?"
"Älkää epäilkö — älkää epäilkö", sanoi Ratcliffe, "mutta varsinkaan älkäämme kuluttako aikaa. Oletteko vapaa ja vartioimaton?"
"Niin luulisin", vastasi Isabella, "mutta mitä minun pitää tehdä?"
"Lähtekää aivan paikalla", sanoi Ratcliffe, "ja langetkaa polvillenne tuon eriskummallisen miehen jalkain juureen, jolla, vaikka hän on semmoisessa tilassa, että luulisi hänen elävän kurjimmassa köyhyydessä, kuitenkin on melkein rajaton valta teidän kohtalonne yli. — Vieraat ja palvelijat ovat nyt tällä hetkellä hurjimmassa humalassa — salaliiton päälliköt pitävät neuvottelua kapinallisista hankkeistansa — minun hevoseni seisoo valmiina tallissa — minä satuloin teille toisen hevosen ja tulen puutarhan takaportille teitä noutamaan. Voi, jospa te luottaisitte minun älyyni ja uskollisuuteeni ja käyttäisitte tätä ainoata keinoa, joka voi pelastaa teidät joutumasta Sir Frederickin vaimoksi sekä sitä seuraavasta hirmuisesta onnettomuudesta."
"Herra Ratcliffe", lausui neiti Vere, "teitä on aina sanottu rehelliseksi ja kunnon mieheksi, ja hukkumaisillaan oleva tarttuu heikompaankin korteen — minä siis turvaan teihin — minä noudatan neuvoanne — minä tulen puutarhan takaportille."
Neiti Vere lukitsi herra Ratcliffen lähdettyä kamarinsa ulko-oven ja meni puutarhaan erityisiä, omasta vieraskamaristaan johtavia portaita myöten. Matkalla hän oli jo vähällä luopua siitä keinosta, se tuntui hänestä niin turhalta ja mielettömältä. Mutta kulkiessaan oven sivuitse, mikä johti näiltä takarappusilta kappeliin, hän kuuli mitä kappelia puhdistavat palvelijat keskenään puhelivat.
"Vai menee hän naimisiin niin pahalle miehelle! — Voi, voi, herranen aika — mieluummin hän voisi tehdä vaikka mitä kuin suostua siihen."
"He puhuvat totta — he puhuvat totta!" virkkoi neiti Vere itsekseen. "Mieluummin teen vaikka mitä kuin suostun siihen."
Hän riensi alas puutarhaan. Herra Ratcliffe oli täyttänyt lupauksensa — kaksi satuloitua hevosta seisoi puutarhan takaportin edessä — parin minuutin kuluttua molemmat ratsastajat kulkivat joutuisasti erakon mökille päin.
Niin kauan kuin tie oli hyvä, ratsastivat he niin kiireesti, että oli mahdotonta puhua. Mutta kun jyrkkä vastamäki pakotti heidät hiljaisempaan kulkuun, ilmaisi neiti Vere uuden pelonaiheen, joka oli tullut hänen mieleensä.
"Herra Ratcliffe", sanoi hän tempaisten hevosensa suitsia, "älkäämme jatkako kauemmaksi tätä matkaa, jota vain mieleni kova levottomuus voi puolustaa. Kyllähän minä tiedän, että kansa luulee tuolla miehellä olevan yliluonnollisia voimia ja yhteyttä toisen maailman olentoihin. Mutta minä tahtoisin myös huomauttaa teille, etten minä anna pettää itseäni tuommoisilla tyhjillä loruilla, ja että jos uskoisin ne todeksi, kristillinen uskoni estäisi minua pyytämästä onnettomuudessa apua semmoiselta ihmiseltä."
"Olisinpa luullut, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että tuntisitte mielenlaatuni ja mielipiteeni siksi hyvin, ettette epäilisi minun uskovan tuollaisiin hullutuksiin."
"Mutta millä muulla tavalla", kysyi Isabella, "saattaa olennolla, joka itse näyttää olevan niin kurjassa tilassa, olla voimaa auttaa minua?"
"Neiti Vere", virkkoi Ratcliffe oltuaan hetken aikaa vaiti, "minua sitoo vaikenemisen juhlallinen vala. Teidän pitää siis ilman tarkempia selityksiä uskoa sanani ja vakuutukseni, että hänellä on se voima, jos te vain voitte taivuttaa hänet puolellenne; ja sen te epäilemättä voitte saada aikaan."
"Herra Ratcliffe", sanoi neiti Vere, "voittehan te itsekin erehtyä — te vaaditte minulta aivan rajatonta luottamusta."
"Muistakaa, neiti Vere", vastasi Ratcliffe, "että kun te säälistä pyysitte minua puhumaan isällenne Haswellin ja hänen köyhtyneen perheensä puolesta — kun te pyysitte minua taivuttamaan isänne tekoon, joka oli hänen luonteelleen ihan vastakkainen — antamaan anteeksi loukkauksen ja jättämään rangaistuksen sikseen — niin panin sen ehdon, ettette kyselisi kuinka minulla saattoi olla sellainen vaikutusvalta. Te ette katsonut silloin tarpeelliseksi epäillä minua — älkää nytkään epäilkö."
"Mutta tämän miehen eriskummallinen elintapa", sanoi neiti Vere, "hänen eroamisensa muista ihmisistä — hänen ulkomuotonsa — se katkera ihmisviha, joka, niinkuin sanotaan, ilmenee hänen puheistaan — herra Ratcliffe, mitä minä voin hänestä uskoa, jos hänellä todellakin on semmoinen voima kuin te sanotte."
"Tämä mies, neitiseni, on saanut katolisen kasvatuksen ja siinä kirkossa on tuhansin kerroin nähty ihmisten luopuvan mahtavuudesta sekä rikkaudesta ja antautuvan vapaaehtoiseen köyhyyteen, paljoa pahempaankin kuin tämä tässä."
"Mutta eipä hän tunnusta tehneensä sitä uskonnollisista syistä", keskeytti hänet neiti Vere.
"Ei", vastasi Ratcliffe, "kyllästyminen maailmaan on ollut syynä hänen luopumiseensa, eikä hän olekaan peittänyt sitä syytä millään uskonnollisella teeskentelyllä. Sen verran voin teille kertoa: hän on syntynyt suuren rikkauden perijäksi, ja hänen vanhempansa aikoivat kartuttaa tätä rikkautta avioliiton kautta jonkun sukulaisen kanssa, jota he siinä tarkoituksessa kasvattivat kodissaan. Te olette nähnyt tämän kääpiön ulkomuodon ja voitte siis käsittää, mitä tuo nuori neiti ajatteli tästä hänelle tarjona olevasta kohtalosta. Mutta kun hän oli tottunut häntä joka päivä näkemään, ei hän osoittanut vastahakoisuutta, ja puheenalaisen miehen sukulaiset luulivat, että kääpiön tulinen rakkaus, monenlaiset hengenlahjat ja rakastettavat avut olivat voittaneet sen luonnollisen inhon, jonka näin hirmuisen julma ulkonäkö tietysti herätti aiotun morsiamen sydämessä."
"Oliko siinä luulossa perää?" kysyi Isabella.
"Saatte kuulla sen. Sulhanen itse tiesi täydellisesti kuinka ruma hän oli; se tieto vaivasi häntä aina kuin painajainen. — 'Minä olen', näin hän puhui minulle — eräälle ihmiselle, johon hän luotti, tarkoitan, 'minä olen, sanokaa mitä sanonettekin, kurja hylkiö, joka pikemmin olisi pitänyt murskata kehtoonsa, kuin kasvattaa inhoksi maailmalle, jossa hän nyt matelee.' — Mies, jolle hän puhui, koetti turhaan saada hänet unohtamaan ulkomuotonsa niinkuin viisaan miehen olisi pitänyt tehdä, ja kehoitti häntä muistamaan, kuinka paljon suurempi arvo on etevillä hengenlahjoilla ihastuttavan ruumiillisen kauneuden rinnalla. 'Kyllä kuulen', oli hänen vastauksensa, 'mutta te puhutte kylmäverisen filosofin tai ainakin puolueellisen ystävän kieltä. Mutta katsokaa joka ainoaa kirjaa, minkä olemme lukeneet, lukuunottamatta noita pelkkää filosofiaa sisältäviä, jotka eivät herätä meidän sydämessämme vastaavia tunteita. Eikö niissä kaikissa semmoinen ulkomuoto, jota ainakin saattaa katsella ilman kauhistusta ja inhoa, ole aina kuvattu välttämättömäksi ystävyyden, saati sitten rakkauden herättämiseksi? Eikö tämmöinen muodoton hirviö kuin minä ole itse luonnonkin tuomion kautta suljettu pois kaikista maailman suloisimmista nautinnoista? Mikä muu kuin rikkauteni estää kaikkia ihmisiä — kukaties myös Letitiaa ja teitäkin — karttamasta minua kuin jotakin luonnotonta olentoa, joka on sitäkin inhottavampi siksi, että hän kuitenkin on ihmisen kaltainen, samoin kuin ne eläinlajit ovat meille kaikkein inhottavimmat, joiden muoto muistuttaa ihmisen irvikuvaa?'"
"Te toistatte hullun ihmisen ajatuksia", sanoi neiti Vere.
"En", vastasi seurakumppani, "jollei hulluudeksi sanota sairaalloista ja ylenmääräistä arkatuntoisuutta mainitussa suhteessa. En kuitenkaan tahdo kieltää, että tämä valtaan päässyt pelko saattoi puheena olevan ihmisen hillittömiin tekoihin, jotka todistavat hämmentynyttä järkeä. Hän näkyi arvelevan, että hänen täytyi ylenmääräisellä, monesti väärään kohdistuvalla anteliaisuudella, suorastaan tuhlaavaisuudella, liittää itsensä ihmiskuntaan, josta hän luuli olevansa luonnon päätöksen kautta erotettu. Lahjat, joita hän tavattomassa ihmisrakkaudessaan antoi, kasvoivat äärettömän suuriksi siksi, että hän tunsi velvollisuudekseen antaa enemmän kuin muut. — Hän tuhlaili rakkauttansa ikäänkuin lahjoaksensa sillä ihmiskuntaa, jotta se sallisi hänen olla seurassaan. Tuskin tarvinnee sanoa, että näin oikullisesta lähteestä uhkuvaa anteliaisuutta käytettiin usein väärin ja että hän näki usein luottamuksensa petetyksi. Tällaiset harmit, joita voi sattua meille kaikille, toisille enemmän, toisille vähemmän, varsinkin niille, jotka ilman tarpeellista erotusta antavat lahjojaan, johtuivat — niin hänen sairas mielensä päätti — siitä vihasta ja inhosta, jota muka hänen ruma ulkomuotonsa herätti. — Mutta minä väsytän teitä, neiti Vere?"
"Ette suinkaan, minä — minun huomioni eksyi vain hetkeksi muualle. Olkaa hyvä ja jatkakaa."
"Hänestä tuli aikaa myöten", jatkoi Ratcliffe, "hirvein itsensä kiusaaja, josta ikinä olen kuullut. Alhaisen roskaväen pilanteko ja vielä raaempien, samansäätyisten roistojen irvistely tuntui hänestä kuoleman tuskalta ja piinalta. Kansan naurunhohotus, kun hän kulki kadulla, ja nuorten neitosten puoleksi pidätetty nauru tai säikähdys, kun hänet seuroissa heille esiteltiin, — tämä loukkasi häntä vieläkin enemmän, — olivat hänen mielestänsä todistuksia siitä, että ihmiset todella pitivät häntä kummituksena, jolle ei voitu osoittaa edes tavallista kohteliaisuutta, ja näillä syillä hän puolusti päätöstään erota kokonaan ihmisseurasta. Ainoastaan kahden ihmisen uskollisuuteen ja rehellisyyteen hän näytti järkähtämättä luottavan — ne olivat hänen kihlattu morsiamensa sekä ruumiin puolesta erittäin runsain avuin varustettu ystävä, joka näytti tuntevan ja ehkä tunsikin todellista rakkautta kääpiötä kohtaan. Ainakin se olisi ollut hänen velvollisuutensa, sillä se mies, jonka puheille te nyt menette, antoi hänelle todellakin kuormittain lahjoja. Kääpiön vanhemmat kuolivat kumpikin lyhyen ajan kuluessa. Heidän kuolemansa tähden häät, joita varten päivä jo oli määrätty, lykättiin toistaiseksi. Morsian ei näyttänyt viivytystä kovinkaan kipeästi surevan — kenties olisikin ollut liikaa toivoa häneltä surua — mutta hän ei myöskään ilmoittanut mitään mielenmuutosta, kun uusi päivä naimisliiton solmimista varten määrättiin. Ystävä, josta mainitsin, asui silloin vakituisesti kartanossa. Onnettomana hetkenä kääpiö tämän ystävän hartaasta pyynnöstä ja kehoituksesta läksi suureen seuraan, jossa oli koolla erilaisiin valtiollisiin puolueisiin kuuluvia miehiä ja jossa juotiin runsaasti. Riita syntyi, kääpiön ystävä paljasti miekkansa niinkuin muutkin, mutta voimallisempi vastustaja kaatoi hänet maahan ja ryösti aseen hänen kädestään. Taistelussa molemmat pyörähtivät kääpiön jalkojen juureen, ja tämä, joka oli yhtä voimakas kuin kuumaverinenkin, vaikka hän olikin niin vaivaisen ja viallisen näköinen, tempaisi miekan käteensä ja pisti sillä ystävänsä vastustajaa sydämeen. Sen johdosta hänet vedettiin oikeuteen ja tuomittiin rangaistavaksi miestaposta. Töin tuskin hän sai vuoden vankeudella pelastetuksi henkensä oikeuden käsistä. Tämä seikka koski syvästi hänen mieleensä, varsinkin koska surmattu oli ollut kelpo mies ja oli kärsinyt törkeitä soimauksia ja häväistyksiä ennen kuin hän tarttui miekkaan. Tästä hetkestä olin huomaavinani — suokaa anteeksi — näytti siltä kuin onnetonta olisivat sairaalloisten mielenpuuskien lisäksi vielä vaivanneet omantunnonkin tuskat, joihin hänellä olisi pitänyt olla vähemmän syytä kuin kenelläkään muulla ihmisellä ja joita hänellä, jota niin surkea kohtalo oli kohdannut, oli kaikkein vähimmin voimaa kantaa. Näitä tuskan puuskia ei voitu salata hänen kihlatulta morsiameltaan, ja ne olivat, se täytyy tunnustaa, sangen peloittavia ja hirvittäviä. Kääpiön ainoana lohdutuksena oli se, että hän vankeusaikansa kuluttua saisi vaimonsa ja ystävänsä kanssa perustaa pienen kodin, jonka piirissä eläen hän voisi luopua kaikesta kanssakäymisestä maailman kanssa. Hänen toivonsa petti. Ennenkuin tämä aika oli kulunut loppuun, oli hänen kihlatusta morsiamestaan ja ystävästään tullut aviopari. Mahdotonta on minun kuvata, miten tämä isku vaikutti kääpiön tuliseen sydämeen ja omantunnonvaivoista jo katkeroituneeseen mieleen, joka antautuen synkkien mietteiden valtaan oli vieraantunut koko ihmiskunnasta. Tuntui aivan siltä kuin viimeinen laivaa kiinnipitävä ankkuriketju olisi katkennut ja jättänyt sen myrskyn koko julman raivon valtaan. Kääpiö pantiin lääkärin vartioitavaksi. Jonkin aikaa olisi tällainen vankeudessapito voinut olla paikallaan. Mutta kääpiön kovasydäminen ystävä, joka naimisliittonsa kautta oli nyt tullut hänen lähimmäksi sukulaisekseen, pitkitti sitä yhä, saadakseen yhä edelleen hoitaa hänen suunnattomia rikkauksiaan. Mutta oli myös olemassa mies, joka oli kaikesta omaisuudestaan kääpiölle kiitollisuuden velassa. Hän oli halpasäätyinen, mutta kiitollinen ja uskollinen ystävä. Uupumattomasti ponnistellen ja yhä uudestaan kääntyen oikeuden puoleen hänen onnistui viimein vapauttaa hyväntekijänsä ja saada omaisuus hänen omaan hoitoonsa. Pian kääpiö sai sen lisäksi myös entisen morsiamensa omaisuuden, sillä tämän kuoltua ilman miehistä perillistä jäi sukutila hänelle perinnöksi. Mutta ei vapaus eikä rikkaus voinut enää asettaa hänen mieltään, suru esti häntä välittämästä edellisestä, ja jälkimmäistä hän käytti ainoastaan eriskummallisiin oikullisiin mielijohteisiinsa. Hän oli luopunut katolisesta uskostaan, mutta kenties muutamat sen opinkappaleista pysyivät kuitenkin voimassa hänen sydämessään, jossa omantunnonvaiva ja ihmisviha näyttivät nyt päässeen rajattomaan valtaan. Hän on siitä saakka elänyt vuorotellen pyhiinvaeltajana ja erakkona antautuen kovimman puutteen alaiseksi, ei kuitenkaan askeettisen jumalisuuden vuoksi, vaan inhosta ihmiskuntaa kohtaan. Mutta eivät kenenkään ihmisen sanat ja teot ole koskaan olleet niin ristiriitaisia, eikä yksikään ulkokullattu konna ole koskaan ollut niin sukkela keksimään hyviä syitä pahoihin tekoihinsa kuin tämä onneton, joka samalla kertaa on hautonut mielessään ihmisille vihamielisiä periaatteita ja käytökseltään ollut jalomielinen ja lempeäsydäminen."
"Yhä vielä, herra Ratcliffe, te kuvaatte mielipuolen tekoja."
"En suinkaan", vastasi Ratcliffe. "Tämän herran mielikuvitus ei ole terve, sitä en tahdokaan kieltää. Olen teille jo sanonutkin, että se on joskus puhjennut puuskiksi, jotka ovat varsin läheistä sukua hulluudelle. Mutta minä puhun nyt hänen tavallisesta mielentilastaan. Se on epätasainen, mutta hän ei kuitenkaan ole mielenvikainen. Hänen mielensä vaihtelee keskipäivän valosta sydänyön pimeyteen. Hovimies, joka tuhlaa omaisuutensa pyydystäen arvonimeä, josta hänellä ei ole mitään hyötyä eikä etua ja jota hän ei käytä mihinkään sopivaan, kunnialliseen tarkoitukseen — saituri, joka haalii kokoon hyödytöntä rikkautta, ja tuhlaaja, joka viskelee sitä tuuleen — heissä kaikissa on jokin hulluuden vivahdus. Sama on myös pahantekijöiden laita, jotka tekevät kauhutöitä, vaikka terveen järjen kannalta kiusaus näyttääkin niin pieneltä työn julmuuteen tai sen ilmitulemisen ja rangaistuksen mahdollisuuteen nähden. Voitaisiinpa jokaista tulisen himon tai vihan puuskaa sanoa hetkelliseksi hulluudeksi."
"Tämä kaikki saattaa olla hyvää filosofiaa, herra Ratcliffe", virkkoi neiti Vere, "mutta älkää panko pahaksi, se ei kuitenkaan millään tavalla anna minulle rohkeutta mennä näin myöhään yöllä ihmisen puheille, jonka mielen eriskummallisuuden tekin voitte vain osaksi peittää selityksillänne."
"Uskokaa ainakin juhlallista vakuutustani", lausui Ratcliffe, "ettei teitä uhkaa vähinkään vaara. En ole kuitenkaan vielä, koska pelkäsin peloittavani teitä, uskaltanut mainita, että kun nyt olemme päässeet hänen majansa lähelle — näen sen jo tuossa hämärässä — minä en saa seurata teitä kauemmaksi, teidän pitää mennä sinne yksin."
"Yksin? En uskalla."
"Teidän täytyy", vastasi Ratcliffe. "Minä jään tänne odottamaan."
"Älkää sitten liikahtako paikaltanne", pyysi neiti Vere. "Välimatka on siksi pitkä, ettette kuulisi, vaikka huutaisin apua."
"Älkää pelätkö mitään", sanoi seurakumppani, "tai olkaa ainakin hyvin varuillanne ja koettakaa tukahduttaa pelkonne. Muistakaa, että hänen voimallisin ja kiusallisin pelkonsa johtuu siitä tiedosta, että hänellä on niin julma ulkomuoto. Teidän tienne käy suoraan tuon puoleksi kaatuneen raidan sivuitse, pysytelkää sen vasemmalla puolella, suo on oikealla. Hyvästi vähäksi aikaa. Muistakaa, mikä onnettomuus teitä uhkaa. Voittakoon se pelkonne ja vastahakoisuutenne."
"Herra Ratcliffe", lausui Isabella, "jääkää hyvästi! Jos te olette pettänyt niin onnettoman olennon kuin minä olen, niin te olette iäksi päiväksi menettänyt sen rehellisyyden ja kunniallisuuden maineen, johon minä olen luottanut."
"Minä panen henkeni — minä panen autuuteni pantiksi", vakuutti Ratcliffe korottaen ääntänsä sitä myöten kuin matka heidän välillään piteni, "että te olette hyvässä turvassa — täydessä turvassa."