XV LUKU
— — — Aika, murhe
Siks hänet muodosti — taas myötään kääntyin
Ja tuoden entispäivän onnen jälleen,
Kenties sais Aika miehen ennalleen.
Vie meidät hänen luokseen, sattukoon,
Kuin satuttanee sallimus.
Vanha näytelmä.
Ratcliffen ääni häipyi Isabellalta kuulumattomiin, mutta jokin lohdutus hänellä sentään oli, sillä katsahtaessaan vähän väliä taaksensa hän näki yhä seuralaisensa hahmon, vaikka sekin jo hämärtyi yön helmassa. Kovin kauaksi ei neiti Vere kuitenkaan ehtinyt astua ennen kuin se häneltä kokonaan haihtui musteneviin varjoihin. Hämärän viimeinen valo saattoi hänet juuri erakon oven eteen. Kahdesti hän ojensi kätensä ovea kohti, kahdesti tempaisi sen jälleen takaisin. Ja kun hän viimein kaikki voimansa ponnistamalla sai kolkutetuksi, niin kolkutus ei kuulunut edes niin kovalta kuin hänen sydämensä lyönti. Hän yritti toisen kerran kovemmin. Kolmannella kerralla hän kolkutti pari kertaa peräkkäin, sillä ajatus, ettei hän voisikaan saada sitä apua, josta Ratcliffe toivoi niin suuria, voitti pelon, vaikka hän muistikin, keneltä hänen piti pyytää apua. Lopuksi, kun ei vieläkään kuulunut vastausta, hän huusi useita kertoja kääpiötä sillä nimellä, jonka hän täällä oli itselleen omaksunut, ja pyysi, että hän vastaisi ja avaisi oven.
"Mikä olento", näin kuului erakon peloittava ääni, "on joutunut niin syvään kurjuuteen, että hänen täytyy täältä hakea apua? Mene tiehesi — eivät kankaan linnut hae sitä yökorpin pesästä suojapaikan tarpeessa ollessaan."
"Minä tulen teidän luoksenne, hyvä vanhus", virkkoi Isabella, "tällä onnettomuuteni hetkellä, noudattaen teidän omaa käskyänne, jonka annoitte silloin kun lupasitte, että teidän ovenne ja sydämenne olisi vastoinkäymisen tullessa minulle avoinna. Mutta pahoin pelkään — — —"
"Haa!" sanoi erakko. "Oletko sinä Isabella Vere?" Anna minulle jokin todistus siitä, "että sinä se olet."
"Minä olen tuonut teille takaisin sen ruusun, jonka silloin annoitte. Se ei ehtinyt vielä kokonaan lakastuakaan, ennen kuin teidän ennustamanne kova onni minua kohtasi!"
"Ja koska sinä olet näin pitänyt sanasi", vastasi kääpiö, "niin en minäkään tahdo peruuttaa omaani. Sydämeni ja oveni, jotka ovat suljetut kaikilta muilta maallisilta olennoilta, ovat auki sinulle ja sinun suruillesi."
Isabella kuuli kuinka kääpiö liikahti mökissään ja kohta sen jälkeen iski tulta. Salvat ja teljet vedettiin sitten toinen toisensa perästä oven edestä, ja neiti Veren sydän tykytti yhä kovemmin joka kerran, kun yksi esteistä, jotka erottivat hänet puhuteltavasta, poistui. Ovi aukesi ja erakko ilmaantui tytön eteen — hänen ruma vartalonsa ja päänsä näkyivät selvästi hänen kädessään olevan lampun valossa.
"Käy sisään, surun lapsi", lausui hän, "käy sisään kurjuuden kotiin."
Isabella astui sisään ja huomasi — se vielä lisäsi hänen pelkoaan — että erakko ensi tehtäväkseen, asetettuaan lampun pöydälle, työnsi jälleen majan oven lukkona olevat monet teljet eteen. Hän säpsähti joka kerta, kun jokin niistä kiinnityönnettäessä narisi, mutta hän muisti Ratcliffen varoituksen ja koetti peittää pelkonsa. Lampun valo oli heikko ja hämärä, mutta erakko, kiinnittämättä Isabellaan muuta huomiota kuin että käski hänen istahtaa pienelle jakkaralle tulisijan ääreen, sytytti joutuisasti kasan kuivia kanervia, jotka heti loivat kirkkaan leimun koko huoneeseen. Puuhyllyt, joille oli asetettu muutamia kirjoja, kuivattuja ruohokimppuja ja pari puista kuppia sekä lautasta, näkyivät toisella puolen takkaa. Toisella puolen oli muutamia tavallisia maanviljelys- ja käsityökaluja. Sängyn sijalla oli puinen lava, jolle oli levitetty kuivuneita sammaleita sekä kaisloja, se oli tämän itsensä kiduttajan vuode. Kota ei ollut sisäpuolelta kuin kymmenen jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Paitsi jo mainittuja huonekaluja ei siellä ollut muuta kuin höyläämättömistä laudoista tehty pöytä ja kaksi tuolia.
Tähän ahtaaseen asuntoon oli Isabella nyt suljettu yhdessä olennon kanssa, jonka elämänvaiheet eivät suinkaan olleet omiansa rauhoittamaan mieltä ja jonka julman muodon kaameus nostatti miltei taikauskoista pelkoa. Kääpiö istui vastapäätä neitoa ja tuijotti häneen ääneti mustilla silmillään, joita varjostivat tuuheat, pörröiset kulmakarvat. Hänen mielessään näytti taistelevan suuri joukko ristiriitaisia tunteita. Toisella puolella istui Isabella kuolonkalpeana. Pitkä tukka, jonka kiharat olivat iltakosteudessa suoristuneet, valui alas hartioille ja rinnoille, aivan kuin märkä viiri laskeutuu velttona riipuksiin, kun myrsky on asettunut ja jättänyt laivan rikkoutuneena rantaan. Kääpiö lopetti ensiksi äänettömyyden kysyen äkkiä, jyrkällä ja peloittavalla äänellä: "Nainen, mikä paha kohtalo on saattanut sinut tänne?"
"Minun isääni uhkaava vaara ja teidän oma käskynne", vastasi Isabella heikolla mutta lujalla äänellä.
"Ja sinä toivot apua minulta?"
"Jos te voitte sen suoda", vastasi neito, yhä samalla vienon nöyrällä äänellä.
"Mistä minä semmoisen voiman saisin?" jatkoi kääpiö katkerasti irvistäen. "Tämän näköinenkö olisi muka linna, jossa asuisi niin voimakas mies, että kauniit avunhakijat tulisivat häntä rukoilemaan? Minä tein vain pilkkaa sinusta, tyttö, kun lupasin auttaa sinua!"
"Sitten minun täytyy lähteä ja kestää kohtaloni niin hyvin kuin taidan."
"Älä!" huusi kääpiö kavahtaen ylös ja käyden seisomaan neidon ja oven väliin käskien katse ankarana hänen jälleen istahtaa. "Älä! sinä et saa lähteä näin luotani — meillä on vielä puhelemista keskenämme. Miksi ihminen pyytää apua toiselta? Miksi ei jokainen tyydy omaan itseensä? — Katso ympärillesi — minä, kaikkein ylenkatsotuin ja vaivaisin olento luonnon valtakunnassa en ole keneltäkään pyytänyt apua enkä surkuttelua. Nämä kivet tässä olen itse paikoilleen latonut, nämä huonekalut olen omin käsin tehnyt, ja tällä" — tylysti hymyillen hän tarttui kädellään pitkään väkipuukkoon, jota hän aina piti vaatteidensa alla ja veti sitä tupesta sen verran, että terä kirkkaasti välkähti valkean valossa — "tällä", lisäsi hän, työntäen aseen jälleen tuppeen, "minä, jos siksi tulee, voin suojella tähän kurjaan ruumistynkään kätkettyä hengenkipinää kauneintakin ja väkevintäkin vastaan, joka minua uhkaa pahalla!"
Töin tuskin saattoi Isabella estää kovaa parkaisua pääsemästä ilmoille, mutta hän sai kuitenkin hillityksi itsensä.
"Tämmöinen", jatkoi erakko, "on luonnonmukainen elämä, yksinäinen, itselleen riittävä, itsenäinen. Susi ei pyydä toista sutta avukseen, kun se tahtoo kaivaa itsellensä luolan. Korppihaukka ei pyydä toista korppihaukkaa kumppanikseen, kun se tahtoo iskeä saaliiseensa."
"Ja kun ne eivät kykene enää elatusta hankkimaan", kysyi Isabella, aivan oikein arvaten, että kääpiöön vaikuttaisi parhaiten hänen omaan vertaukselliseen puhetapaansa puettu vastaväite, "mikä sitten tulee heidän kohtalokseen?"
"Nääntykööt nälkään, kuolkoot ja jääkööt unhotuksiin — se on ihmiskunnankin kohtalo."
"Se on petoeläinten kohtalo", lausui Isabella, "varsinkin niiden, jotka ovat luodut elättämään itseään rosvoamisella, joka ei salli osakumppania. Mutta se ei ole mikään yleinen luonnonlaki. Alhaisempienkin luotujen näemme liittoutuvan yhteen keskinäiseksi puolustukseksi, ja ihmiskunta — se katoaisi sukupuuttoon, niin pian kuin lakattaisiin toinen toistaan auttamasta. Siitä hetkestä saakka, jolloin äiti käärii lapsen kapaloihin, siihen hetkeen, kun joku läheinen pyyhkii kuolon hien kuolevan otsalta, me emme tule toimeen ilman keskinäistä apua. Kaikilla siis, jotka tarvitsevat apua, on oikeus vaatia sitä myös ihmisveljiltään. Ei kukaan, jolla on oikeus antaa apua, saata kieltää sitä, kokoamatta syytä päänsä päälle."
"Ja tämäkö typerä toivo, neiti parka", virkkoi erakko, "on houkutellut sinut tänne erämaahan, sen ihmisen puheille, jonka hartain toivo on, että tuo liitto, josta puhut, katkeaisi iäksi ja että koko tämä sukukunta todenteolla häviäisi? Eikö sinua peloittanut?"
"Onnettomuus", vastasi Isabella lujalla äänellä, "on pelkoa voimallisempi."
"Etkö ole kuullut sanottavan tuolla kuolevaisten maailmassanne, että minä olen liitossa sellaisten voimien kanssa, jotka ovat yhtä inhottavia katseltaviksi ja yhtä pahansuopia ihmiskunnalle kuin minäkin? — Ja sinä olet kuitenkin tullut tänne, tähän majaani, keskellä sydänyötä?"
"Jumala, jota palvelen, rohkaisee mieleni tuommoista tyhjää pelkoa vastaan", lausui Isabella. Mutta hänen rintansa kiihkeä aaltoilu osoitti, että rohkeus, jota hän koetti sanoillaan teeskennellä, oli olematon.
"Hoh hoo!" sanoi kääpiö. "Vai olet sinä olevinasi filosofi? Etkö ole ajatellut, että voisi olla vaarallista tulla näin nuorena ja ihanana tämmöisen miehen luo, joka vihaa ihmiskuntaa niin katkerasti, että hänen suurin huvinsa on rumentaa, halventaa ja hävittää ihmiskunnan kauneimpia tekoja?"
Isabella, vaikka hän olikin sangen peloissaan, vastasi yhä edelleen lujasti. "Mitä pahaa teille lieneekin tehty maailmassa, te ette voi kostaa sitä olennolle, joka ei koskaan ole teille, eikä myöskään tieten tahtoen kenellekään muulle tehnyt pahaa."
"Niin kyllä, neito, mutta", jatkoi hän, ja hänen mustista silmistään leimahti ilkeys, jota samalla hänen koko hurjannäköinen, muodoton olemuksensa ilmaisi, "kosto on nälkäinen susi, joka himoitsee lihaa raadellakseen, verta latkiakseen. Luuletko sen ottavan korviinsa, vaikka karitsa kuinka puhuisi viattomuudestaan?"
"Ihminen!" virkkoi Isabella kohoten seisaalleen ja lausuen sanansa suurella arvokkuudella. "Minä en pelkää noita julmia ajatuksia, joilla koetat säikähdyttää minua. Minä työnnän ne ylenkatseella luotani. Ole kuolevainen ihminen tai paha henki, et sinä kuitenkaan voi tehdä pahaa sille, joka on sinulta hakenut apua pahimmassa hädässään. Sinä et voi — sinä et uskalla!"
"Sinä puhut oikein, tyttö", vastasi erakko, — "minä en uskalla — minä en voi. Lähde nyt vain kotiisi. Älä pelkää mitään, miten he sinua uhannevatkin. Sinä olet pyytänyt suojaa minulta — sinä olet näkevä, että siitä on hyvä turva."
"Mutta, hyvä vanhus, minä olen suostunut vielä tänä iltana antamaan vihkiä itseni semmoisen miehen kanssa, jota inhoan, sillä muuten isäni joutuu häviön partaalle."
"Tänäkö iltana? Mihin aikaan?"
"Ennen kello kahtatoista."
"Ja hämärä on jo mennyt ohitse", sanoi kääpiö. "Mutta älä pelkää, vielä on runsaasti aikaa tuoda sinulle apua."
"Mutta isäni?" kysyi Isabella rukoilevalla äänellä.
"Sinun isäsi", vastasi kääpiö, "on ollut ja on minun katkerin vihamieheni. Mutta älä pelkää, sinun viattomuutesi on oleva hänen pelastuksensa. Ja lähde nyt tiehesi — jos sallisin sinun kauemmin olla täällä, niin saattaisivat minussa jälleen päästä valtaan nuo typerät houreet ihmishyvyydestä, houreet, joista olen niin peloittavalla tavalla herännyt. Mutta älä pelkää mitään — alttarin juurelta minä pelastan sinut. Hyvästi nyt — aika joutuu ja minun täytyy ryhtyä toimiin."
Kääpiö talutti neiti Veren mökkinsä ovelle, jonka hän aukaisi, niin että Isabella pääsi ulos. Neiti Veren hevonen oli syönyt ruohoa ulkotarhassa. Hän nousi sen selkään ja ratsasti juuri nousevan kuun valossa kiireesti sille paikalle, mihin Ratcliffe oli jäänyt.
"Minä olen saanut lupauksia häneltä, jonka luokse te minut lähetitte, mutta millä tavalla hän voi ne täyttää?"
"Jumalan kiitos!" virkkoi Ratcliffe. "Älkää epäilkö, hänellä on myös voimaa täyttää lupauksensa."
Samassa kajahti kankaalla pillin kimakka vihellys.
"Kuulkaa!" sanoi Ratcliffe. "Hän kutsuu minua. Neiti Vere, menkää nyt kotiin ja jättäkää puutarhan takaportti lukitsematta. Minulla on takaportaiden oveen oma avaimeni."
Taas kuului toinen vihellys, kimakampi ja pitempi edellistä.
"Tulen, tulen!" huusi Ratcliffe, kannusti hevostaan ja ajoi kankaan poikki siihen suuntaan, missä erakon asunto oli. Neiti Vere palasi isänsä kartanoon. Matkalla hänen tulinen ratsunsa ja hänen oma levottomuutensa kiihdyttivät yhteisin voimin kulkua.
Totellen Ratcliffen neuvoja, vaikka hän ei oikein käsittänyt niiden tarkoitusta, hän jätti hevosensa puutarhan lähelle hakaan valloilleen, ja kiirehti omaan huoneeseensa, jonne hän pääsi kenenkään huomaamatta. Hän veti nyt teljen pois ovelta ja soitti kelloa, jotta kynttilöitä tuotaisiin. Yhdessä palvelijan kanssa, joka toimitti tämän käskyn, tuli myös herra Vere.
"Kaksi kertaa", sanoi hän, "olen näinä kahtena tuntina, jotka ovat kuluneet siitä kun luotasi läksin, käynyt täällä ovella kuuntelemassa, ja kun en kuullut sinun hiiskahtavankaan, niin rupesin jo pelkäämään, että olisit sairas."
"Ja nyt, rakas isäni", virkkoi Isabella, "sallikaa minun vaatia sen lupauksen täyttämistä, jonka minulle annoitte. Suokaa minun häiritsemättä nauttia jäljellä olevat vapaudenhetkeni, ja pitkittäkää viimeiseen asti minulle annettua armon aikaa."
"Kyllä, sen teen", sanoi herra Vere, "ei sinua mikään häiritse. Mutta tuo epäjärjestyksessä oleva puku — hajalleen valunut tukka — älä anna minun nähdä sinua tämmöisenä takaisin tullessani. Sinun uhrauksesi, jos siitä on apua, pitää olla vapaaehtoinen."
"Niinkö pitää olla?" vastasi Isabella. "Älä pelkää, isä kulta! Uhri on oleva täydessä kaunistuksessaan!"