11. LUKU.
Viettelijä.
Seuraavana aamuna Nigel murkinalta päästyään mietti juuri, miten käyttäisi päivänsä, kun portailta kuului jotakin peuhausta, joka herätti hänen huomiotansa. Samassa astui huoneeseen emäntä Nelly, tulipunaisena ja hädin kyeten lausumaan: "Nuori aatelismies, sir — kukaan sen vähäisempi", hän lisäsi kädenselällä pyyhkäisten huuliaan, "ei olisi niin nenäkäs — nuori aatelismies, sir, tullut tapaamaan teitä!"
Ja häntä seurasi pieneen kamariin loordi Dalgarno, hilpeänä, huolettomana, rentona ja näköjään yhtä hyvillä mielin liittyen uuden tuttavansa seuraan kuin olisi kohdannut hänet jonkun palatsin huoneessa. Nigel sitävastoin, sillä nuoriso on sellaisten olosuhteiden orja, oli nolostunut ja pahalla mielellä, kun hänet yllätti noin hieno keikari kamarissa, joka komean ja ylellisesti puetun aatelismiehen sinne ilmestyessä näytti asukkaastansa vielä matalammalta, ahtaammalta, pimeämmältä ja köyhemmältä kuin koskaan. Hän yritti lausua jotakin puolustelua asemansa johdosta, mutta loordi Dalgarno keskeytti hänet heti.
"Ei sanaakaan siitä", hän sanoi, "ei ainoatakaan sanaa — kyllä oivallan, minkätähden olette ankkurissa täällä — mutta minä voin pysyä vaiti — noin sievä emäntä houkuttelisi kehnompaankin kortteeriin".
"Minä vakuutan — kunniasanallani —", yritti Glenvarloch selittää.
"Ei, ei, älkää siihen seikkaan sanoja tuhlatko", esteli loordi Dalgarno. "Minä en levitä juttuja enkä astu tiellenne; metsässä on yltäkyllin riistaa, Luojan kiitos, ja minä pystyn tapaamaan hirven itselleni."
Hän haastoi niin merkitsevällä äänenpainolla, ja hänen omaksumansa selitys näytti saattavan loordi Glenvarlochin keikaritaidon niin arvossapidetylle kannalle, että Nigel herkesi koettamasta oikaista hänen väärinkäsitystään; ja kenties vähemmän häpeissään oletetusta paheesta kuin todellisesta köyhyydestä, sillä sellaista on inhimillinen heikkous, käänsi nuori aatelismies puheen muuhun, jättäen emäntä Nelly-paran ja oman maineensa nuoren hovilaisen väärän tulkinnan varaan.
Hän tarjosi hiukan epäröiden virvokkeita. Loordi Dalgarno sanoi aikaa sitten einehtineensä, mutta tulleensa juuri pelaamasta tennis-palloa ja mielellään siemaavansa sievän emäntänsä kaljaa. Tämä oli helposti hankittavissa; se juotiin ja sai osakseen kiitosta, ja kun emäntä luonnollisesti itse toi kolpakon, käytti loordi Dalgarno tilaisuutta silmätäkseen häntä toistamiseen ja tarkkaavaisemmin, sitte vakaana juoden hänen miehensä terveydeksi, samalla kun melkein huomaamattomasti nyökkäsi loordi Glenvarlochille. Nelly-emäntä oli kovin hyvillään, silitti esiliinaansa molemmin käsin ja sanoi Johninsa saavan suurta ja todellista kunniaa heidän ylhäisyyksistänsä — "hän on niin säyseä ja uuras mies perheensä hyväksi kuin yksikään koko kujan varrella taikka ihan Paavalin sulkuporttia myöten kaukana pohjoisessa".
Hän olisi luultavasti jatkanut huomauttamalla heidän ikäerostaan ainoana aviollisen onnen haittana, mutta hänen asukkaallaan ei ollut halua sen enempää antautua hilpeän ystävänsä naljailuun, joten hän vastoin tapaansa antoi emännälleen merkin poistua huoneesta.
Loordi Dalgarno katsoi hänen jälkeensä ja sitte Glenvarlochiin, pudisti päätänsä ja toisti tutut säkeet:
"'Luulevaisuutta te varokaa — se vihersilmä hirmu laittaa ruuan, jost' elää'.[33]
"Mutta jääköön", hän sanoi äänensä sävyä muuttaen, "en tiedä, miksi kiusaan teitä täten — minulla on kovin monia omia hullutuksia, ja oikeastaan pitäisi minun pyytää anteeksi, että olen täällä ollenkaan, ja mainita teille tuloni syy".
Niin sanoen hän otti tuolin, asetti toisen loordi Glenvarlochille, joka turhaan yritti ehtiä kohteliaisuudessa edelle ja pitkitti samaan kepeän tuttavalliseen tapaan:
"Me olemme naapuruksia, mylord, ja olemme juuri tulleet tuntemaan toisemme. No niin, tunnen rakasta pohjolaa kyllin hyvin tietääkseni, että skotlantilaisten naapurusten täytyy olla joko veriveljiä tai verivihollisia — joko kävellä käsikkäin tai seistä miekka miekkaa vastaan. Valitsenpa siis käsihaan, jollette hylkää tarjoumustani."
"Kuinka olisi mahdollista, mylord", sanoi loordi Glenvarloch, "hyljätä niin sydämellisesti tehtyä ehdotusta, vaikkei isänne olisikaan esiintynyt minua kohtaan toisena isänä?" Ja tarttuessaan loordi Dalgarnon ojentamaan käteen hän lisäsi: "En ole luullakseni menettänyt aikaa, koskapa yhden päivän hovikäynnillä olen hankkinut hyväntahtoisen ystävän ja voimallisen vihamiehen."
"Ystävä kiittää teitä oikeasta mielipiteestänne", virkkoi loordi Dalgarno, "mutta, hyvä Glenvarloch — taikka oikeastaan ovat arvonimet liian muodollisia meidän parhaimmistoon kuuluvien kesken — mikä on ristimänimenne?"
"Nigel", vastasi loordi Glenvarloch.
"Sitten olemmekin Nigel ja Malcolm toisillemme", esitti hänen vieraansa, "ja mylord ympäristömme plebeijeille. Mutta minun piti kysyä sinulta, ketä luulet vihamieheksesi?"
"En sen vähäisempää kuin kaikkivaltiasta suosikkia, suurta
Buckinghamin herttuaa."
"Sinä uneksit! Mistä olet voinutkaan johtua sellaiseen käsitykseen?" kummeksui Dalgarno.
"Hän sanoi sen minulle itse", selitti Glenvarloch, "ja niin tehdessään menetteli minun suhteeni vilpittömästi ja kunniallisesti".
"Haa, sinä et tunne häntä vielä", vakuutti kumppani. "Herttuan olemuksena on sata ylvästä ja tulista ominaisuutta, jotka yllyttävät häntä niinkuin raisua ratsua hyppäämään maltittomana syrjään, kohdatessaan vähäisimmänkin esteen suoralla tolallaan. Mutta hän ei tarkoita mitä sanoo tuollaisissa hetkellisissä puuskissa. Voin, Jumalan kiitos, vaikuttaa häneen enemmän kuin useimmat hänen lähimpänsä; sinun pitää poiketa kanssani vierailulle hänen luokseen, niin näet, miten sinut otetaan vastaan."
"Kuten sanoin, mylord", väitti Glenvarloch lujasti ja hiukan korskeasti, "ilman vähäisintäkään loukkaannuksen aihetta julistausi Buckinghamin herttua vihollisekseni hovin kuullen, ja hänen pitää peruuttaa se hyökkäys yhtä julkisesti kuin se tehtiin, ennen kuin nimeksikään lähentelen häntä".
"Sinä toimisit asianmukaisesti jokaisessa muussa tapauksessa", huomautti loordi Dalgarno, "mutta tässä kohden olet väärässä. Hovin horisontissa on Buckingham valtatähtenä, ja mikäli hän on nurja tai suosiollinen, sen mukaan laskeutuu tai kohoaa hakijan onni. Kuningas kehoittaisi sinua muistamaan Phaedrustasi:
"'Arripiens geminas, ripis cedentibus, ollas —'
"ja niin edelleen. Sinä olet saviruukku: varo kolhiutumasta rautamaljakkoon."
"Saviruukku", huomautti Glenvarloch, "välttää yhteentörmäystä laittautumalla maihin vuolteesta — en aio enää mennä hoviin".
"Voi, hoviin pitää sinun välttämättömästi mennä; muutoin näet skotlantilaisen juttusi kehittyvän huonosti, sillä tarvitaan sekä suojelusta että suosiota saamasi omakätisen valtuutuksen toimeenpanoon. Siitä puhumme jälkeenpäin mutta sanohan minulle ensin, hyvä Nigel, etkö kummastunut nähdessäsi minut täällä näin aikaisin?"
"Minua kummastuttaa, että saatoit löytää minut tältä syrjäiseltä kolkalta", myönsi loordi Glenvarloch.
"Paashini Lutin on itse lempo sellaiseen keksintään", selitti loordi Dalgarno. "Minun tarvitsee vain sanoa: 'henki, tahtoisin tietää, missä se mies tai nainen asuu', ja hän opastaa minut sinne kuin taikuuden avulla."
"Eihän hän vain odottane nyt kadulla, mylord?" sanoi Nigel. "Lähetän palvelijani tavoittamaan häntä."
"Älä hänestä välitä", tuumi loordi Dalgarno; "hän on jo pelaamassa rahanheittoa ja pennin nappikuoppaa laiturin pahimpain nulikkain kanssa, jollei ole heittänyt vanhoja tapojaan".
"Ettekö pelkää", kysyi loordi Glenvarloch, "että hänen siveellisyyskäsitteensä saattavat turmeltua sellaisessa seurassa?"
"Varokoon hänen seuransa omiaan", vastasi loordi Dalgarno tyynesti, "sillä se on suorastaan paholaisten joukkoa, jossa Lutin ei kykene opettamaan enemmän ilkivaltaisuutta kuin oppimaan: hän on, hyvä kyllä, mitä perusteellisimmin perehtynyt pahuuteen ikäisekseen. Minulta säästyy hänen tapojensa valvomisen vaiva, sillä mikään ei voi tehdä niitä paremmiksi tai huonommiksi."
"Minua ihmetyttää, miten voitte vastata tästä hänen vanhemmilleen, mylord", huomautti Nigel.
"Minä ihmettelen, mistä löytäisin hänen vanhempansa", vastasi hänen kumppaninsa, "tehdäkseni heille tiliä".
"Olkoon vain orpokin", muistutti loordi Nigel, "mutta kun hän kerran on teidän ylhäisyytenne perheessä paashina, on hänen vanhempiensa täytynyt olla korkeassa asemassa".
"Niin korkeassa kuin hirsipuu kykeni heidät korottamaan", selitti loordi Dalgarno yhä yhtä välinpitämättömästi. "Heidät lienee hirtetty molemmat — sitä ainakin huomauttivat minulle mustalaiset, joilta hänet ostin viisi vuotta takaperin. Sinä kummeksut nyt tätä. Mutta pitäisikö minulla olla itseluuloinen, heranaamainen aateluuden vesa, jolle minun olisi sinun vanhoillisen katsantokantasi mukaan oltava herra koulumestarina, visusti valvoen, että hän pesee kätensä ja silmänsä, lausuu rukouksensa, tankkaa läpi alkeiskirjansa, karttaa rumia sanoja, harjaa hattunsa ja käyttää parasta ihokastansa ainoastaan pyhäisin — pitäisikö minulla olla sellainen lellipoika tämänlaatuisen sijasta?"
Hän vihelsi kimakan vihlovasti, ja mainittu kantapoika syöksähti huoneeseen melkein kuin todellinen ilmestys. Mitaltaan hän näytti vain viidentoista ikäiseltä, mutta saattoi kasvoistaan päättäen olla kahta tai kolmeakin vuotta vanhempi. Hän oli hyvin siro ruumiinrakenteeltaan ja ylellisesti puettu; laihat pronssinkarvaiset kasvot ilmaisivat mustalaisrotua, samoin kuin säihkyvät mustat silmät, jotka tuntuivat miltei lävistävän katseltavansa.
"Tuossa hän on", virkkoi loordi Dalgarno, "elementissään joka alalla — vireä suorittamaan jokaisen käskyn, hyvän, pahan tai yhdentekevän — verraton lajiansa veijarina, varkaana ja valehtelijana".
"Mitkä kaikki ominaisuudet", tokaisi hätääntymätön kantapoika, "ovat vuorotellen avittaneet teidän ylhäisyyttänne".
"Ulos, sinä hiiden sikiö!" käski hänen herransa; "katoa — haihdu — tai tapailee loihtusauvani korviasi". Poika kääntyi ja hävisi yhtä äkillisesti kuin oli tullutkin. "Sinä näet", jatkoi loordi Dalgarno, "että minä huonekuntaani valitessani tulen parhaiten pitäneeksi arvossa aatelista syntyperää siten, että suljen sen pois palveluksestani — pelkästään tuo hirtehinen riittäisi pilaamaan kokonaisen etuhuoneellisen paasheja, vaikka he olisivat kuninkaista ja keisareista polveutuneita".
"Voin tuskin ajatella, että aatelismies tarvitsisi sellaisen saattolaisen palveluksia kuin sinun menninkäisesi", sanoi Nigel. "Sinä lasket vain leikkiä kokemattomuudestani."
"Aika osoittaa, laskenko leikkiä, hyvä Nigel", vastasi Dalgarno. "Sillävälin on minulla ehdotettavana sinulle, että käyttäisit nousuveden aikaa ja lähtisit ylös virtaa huviksesi; puoleltapäivin toivoakseni syöt päivällistä kanssani."
Nigel suostui suunnitelmaan, joka lupasi niin suurta hauskuutta. Saattolaisinaan Lutin ja Moniplies, jotka täten yhtyneinä suuresti muistuttivat karhua ja apinaa, astuivat aatelismiehet loordi Dalgarnon huviveneeseen; se odotteli valmiina soutumiehineen, jotka käyttivät hänen ylhäisyytensä vaakunalaattaa hihoissaan. Virralla oli ihana ilma, ja loordi Dalgarnon vilkas haastelu lisäsi mielenkiintoa pikku retken huviin. Hän ei ainoastaan kyennyt tekemään selvää julkisista rakennuksista ja aateliston taloista, joita he sivuuttivat noustessaan Thamesia ylös, vaan osasi myös höystää tietojansa kaikenlaisilla kaskuilla, valtiollisilla viittauksilla, ja seuraelämän juorupuheilla. Jollei hän ollut kovinkaan sukkelajärkinen, oli hän ainakin saanut täydellisesti omaksutuksi sen sievistyneen sävyn, joka siihen aikaan yltäkyllin korvasi älyllisten lahjain vajavuuden, kuten meidänkin päivinämme.
Tuollainen haastelutapa oli kokonaan uutta hänen kumppanilleen, niinkuin se maailmakin, jonka loordi Dalgarno avasi hänen katseltavakseen, eikä ole kumma, että Nigel luontaisesta järkevyydestään ja ylevästä elämänkatsomuksestaan huolimatta hyväksyi auliimmin kuin näytti kumpaiseenkaan soveltuvalta sen arvovaltaisen opettavaisuuden, jota uusi ystävä käytti hänelle puhellessaan. Tosin olisikin ollut hiukan työläs käydä pitämään puoliaan. Olisi näyttänyt naurettavalta mestaroimiselta, jos hän olisi koettanut ylvään ja uppiniskaisen siveellisesti vastailla loordi Dalgarnon puhelun kepeyteen, joka pysytteli pilan ja toden rajoilla, ja jokainen Nigelin yritys kumppaninsa väitelmien vastustamiseksi yhtä leikkisällä järkeilyllä kuin hänen omansakin osoitti vain hänen pätemättömyytensä tuollaiseen hilpeään kiistelyyn. Ja sitäpaitsi on tunnustettava, että vaikka loordi Glenvarloch itsekseen paheksuikin paljoa kuulemaansa, huolestui hän seuraelämään tottumattomanakin toverinsa puheista ja tavoista vähemmän kuin hänen olisi varovaisuuden nimessä pitänyt.
Loordi Dalgarno ei myöskään halunnut kavahduttaa opetuslastansa ja karttoi senvuoksi itsepintaista kiintymistä mihinkään puheenaineeseen, joka näytti erityisen kiusalliselta tämän tavoille tai periaatteille, ja hän hämmensi veitikkamaisuutensa ja vakavuutensa niin taitavasti, että Nigelin oli mahdoton oivaltaa, missä määrin hän oli kulloinkin tosissaan tai mikä osuus hänen lauselmissaan oli huimaluontoisella ja hillittömällä naljailuhalulla. Ja tuon tuostakin leimahti hänen keskustelussaan henkevyyden ja kunniantunnon ilmauksia, jotka tuntuivat osoittavan, että loordi Dalgarnon saattoi riittävä vaikutin kannustaa kokonaan toisenlaiseen toimintaan, vaikka hän näki hyväksi esittää valittuna osanaan hovissa liehuvaa ja nautinnonhaluista huikentelijaa.
Heidän palatessaan alas virtaa huomasi loordi Glenvarloch, että vene sivuutti loordi Huntinglenin rakennuksen. Hän huomautti tästä loordi Dalgarnolle sanoen luulleensa heidän syövän päivällistä siellä. "Emme toki", vastasi nuori aatelismies. "Olen armeliaampi sinua kohtaan kuin että täyttäisin sinut toistamiseen puolikypsällä häränlihalla ja kanarinviinillä. Suunnittelen sinulle jotakin parempaa, sen takaan, kuin uusia tuollaisia skyyttalaisia vieraspitoja. Ja isäni taasen aikoo olla tänään päivällisellä Northamptonin vakavan, vanhan jaarlin luona, joka oli aikoinaan loordi Henry Howardina[34] kuuluisa luuloteltujen ennustusten kumooja."
"Ja etkö sinä lähde hänen kanssaan?" kysyi kumppani.
"Mitä varten?" tuumi loordi Dalgarno. "Kuulemaan hänen viisaan ylhäisyytensä haastavan ummehtunutta politiikkaa virheellisellä latinankielellä, jota se vanha kettu aina käyttää, antaakseen Englannin oppineelle majesteetille tilaisuuden korjata hänen kieliopillisia kompastuksiaan? Olisi sekin huvia!"
"Ei", huomautti loordi Nigel, "vaan kunnioittavasti saattaaksesi isääsi".
"Isälläni", vastasi loordi Dalgarno, "on sinimekkoja kylliksi saattolaisinaan, ja hän tulee helposti toimeen ilman minunlaistani perhosta. Hän jaksaa nostaa sektisarkan huulilleen ilman minun apuani, ja jos sanottua isällistä päätä alkaisi hiukan huimata, on siellä riittävästi miehiä ohjaamaan hänen kunnianarvoisa ylhäisyytensä hänen ylhäisyytensä kunnianarvoisalle leposijalle. Älä nyt tuijota minuun, Nigel, niinkuin sanani vajottaisivat meidät upoksiin veneinemme. Minä rakastan isääni — rakastan hellästi ja kunnioitan häntä myös, vaikka minä en kunnioita moniakaan asioita; taatumpaa vanhaa troijalaista ei ole koskaan ollut kiinnittämässä lyömämiekkaa nahkahankkilukseen. Mutta entä sitte? Hän kuuluu vanhaan maailmaan, minä uuteen. Hänellä on hullutuksensa, minulla omani, ja mitä vähemmin kumpainenkaan meistä näkee toisen heikkouksia, sitä suurempi on kunnioitus ja kunnia — sehän lienee asianmukainen puheentapa — sanon kunnia, jossa pidämme toisiamme. Erillään on kumpainenkin meistä oma itsensä, sellainen miksi luonto ja olosuhteet ovat hänet muovanneet; mutta kytkeppä meidät liian liki yhteen, niin sinulla on varmasti kahlekunnassasi joko vanha ulkokullattu tai nuori taikka kenties kumpainenkin."
Hänen siten puhuessaan laski vene maihin Blackfriarsin (Mustienmunkkien) luostarin kohdalle. Loordi Dalgarno hyppäsi rannalle ja viskasi viittansa ja pistomiekkansa kantapojalleen, kehoittaen kumppaniansa tekemään samaten. "Me joudumme herrasmiesten seuraan", hän sanoi, "ja jos kävelisimme tuolla tavoin verhoutuneina, näyttäisimme tummapintaiselta donilta, joka kääriytyy tiukasti levättiinsä salatakseen ihokkaansa puutteellisuuksia".
"Tiedän monen kelpo miehen tehneen siten, suvaitkoon teidän ylhäisyytenne minun virkkaa", huomautti Richie Moniplies, joka oli vaaninut tilaisuutta sekaantua keskusteluun ja luultavasti muisti, millainen oli ollut hänen oma tilansa viitan ja ihokkaan suhteen hyvinkin äskettäin.
Loordi Dalgarno tuijotti häneen kuin ihmetellen miehen ujostelemattomuutta, mutta vastasi heti: "Saatat paljonkin tietää, ystäväiseni; mutta sinä et vain tiedä seikkaa, mikä nyt lähinnä koskee herraasi, nimittäin miten kantaa hänen viittaansa, jotta kultanauhaiset saumat ja näädännahkainen palle pistäisivät silmään parhaiten. Katso, kuinka Lutin pitää miekkaa, viitta osittain heitettynä sen yli, mutta vasiten osuttaen näkyviin kohokoristeisen kädensijan ja hopeoidun kahvan. Anna miehellesi miekkasi, Nigel", jatkoi hän loordi Glenvarlochiin kääntyen, "jotta hän pääsee harjoittelemaan niin tarpeellista taitoa".
"Onkohan viisasta", epäröi Nigel, päästäessään irti aseensa ja antaessaan sen Richielle, "kävellä ihan aseettomana?"
"Ja miksei?" arveli hänen kumppaninsa. "Sinä ajattelet nyt Vanhaa Sauhulaa, kuten isäni hellien nimittää kelpo skotlantilaista pääkaupunkianne, missä yksityiset vihat ja puolueriidat ovat sellaisena mylläkkänä, että mikään huomattava mies ei kuulu kahdesti astuvan High-katunne poikki panematta henkeänsä kolmasti vaaraan. Täällä ei sallita mitään katutappeluita. Härkäpäinen porvari puuttuu asiaan heti kun miekka sivalletaan, ja nuijat on silloin tunnussana."
"Ja kova sana onkin", virkkoi Richie, "kuten pääkuoreni tuntee juuri tänäkin hetkenä".
"Sinun isäntänäsi, mies", huomautti loordi Dalgaro, "iskisin sen kuoren mäihäksi, jos hiiskuisit sanankaan minun kuulteni ennen kuin sinua puhuteltaisiin".
Richie jupisi jotakin epäselvää vastaukseksi, mutta otti onkeensa viittauksen ja asettui herransa taakse Lutinin rinnalle. Tämä ei suinkaan ollut naurattamatta ohikulkijoita uudella kumppanillaan, jäljitellen niin usein kuin saattoi Richien huomaamatta tämän kankeata ja pystypäistä harppailua ja tyytymätöntä naamaa.
"Ja sano minulle nyt, hyvä Malcolm", pyysi Nigel, "minne olemme menossa ja syömmekö päivällistä jossakin sinun huoneessasi".
"Minun huoneessani — kyllä, varmasti", vastasi loordi Dalgarno. "Päivällisen saat minun huoneessani ja sinun ja kahdenkymmenen muun herrasmiehen huoneessa; ja siellä tarjoaakin pöytä parempaa kestitystä, parempaa viiniä ja parempaa palvelusta kuin jos kustantaisimme sen yhteisesti kaikilla taskurahoillamme. Menemme Lontoon huomatuimpaan ravintolaan."
"Tavallisen kielenkäytön mukaan siis majataloon tai kapakkaan", muistutti Nigel.
"Majataloon tai kapakkaanko, sinä ylen yksinkertainen ja ymmärtämätön ystäväni!" huudahti loordi Dalgarno. "Ei, ei — ne ovat paikkoja, missä rasvaiset porvarit pitelevät piippua ja haarikkaa ja oikeuslaitoksen houkuttelevat nurkkasihteerit kärkkyvät onnettomia uhrejaan — missä lakikoululaiset laskettelevat yhtä laihoja piloja kuin ovat heidän kukkaronsa, ja alemman aatelin varattomat vesat litkivät niin voimatonta olutta, että saavat humalan sijasta vesitaudin. Ravintola on vastakeksitty laitos, Bacchukselle ja Comukselle pyhitetty temppeli, missä aikansa hienoston parhaan edustajat tapaavat aikakauden ensimäisiä ja taivaallisimpia älyniekkoja — missä viini on silkkaa valiorypäleen sielua, jalostunutta kuin runoilijan nero, vanhaa ja tulista kuin aatelisveri. Ja ravintokin on siellä aivan toista kuin tavallinen karkea maallinen ruoka! Meret ja mantereet maksavat veronsa varaston hankinnassa, ja kuuden nerokkaan kokin kekseliäisyyttä pidetään ikuisesti pinteessä, jotta heidän taitonsa pysyisi aineksien tasalla, jopa mahdollisesti korottaisi niiden verratonta laatua."
"Tuosta ylistelyn ylenpalttisuudesta", virkkoi loordi Glenvarloch, "käsitän ainoastaan kuten ennenkin, että olemme menossa hienoon ruokalaan, jossa meille annetaan ylellinen kestitys, kun maksamme kaiketi yhtä ylellisen laskun".
"Laskun!" huudahti loordi Dalgarno edelliseen tapaansa; "hukka periköön sen sivistymättömän sanan! Sitä arkiaikaisuutta! Monsieur le chevalier de Beaujeu, Parisin koru ja Gascognen kunnia — hän, joka kykenee määräämään viininsä iän pelkästä hajusta, joka suotaa kastikkeensa tislaimessa Lullyn tieteen avulla — joka paloittelee paistia niin tuiki täsmällisesti, että hän antaa ylimykselle, ritarille ja tavalliselle aatelismiehelle sen osan fasaania, mikä tasan vastaa hänen arvoansa — vieläpä kuuluu jakavan kärpässiepon kahteentoista osaan niin tunnollisen tarkasti, että kahdestatoista vieraasta ei ainoakaan pääse hiuksenleveyden vertaa tai kahdettakymmenettäosaa drakmaa voitolle toisesta, ja kuitenkin puhut hänestä ja laskusta samalla hengähdyksellä! Hänhän, mies, on hyvintunnettu ja yleinen ratkaisija kaikissa asioissa, jotka koskevat kortti- ja noppapelien salaisuuksia — hän on neljän kuninkaan valtakunnan hallitsija ja kuutioruhtinas — ja hänkö laatisi laskun niinkuin mikäkin vihreätä esiliinaa ja punaista nenää vilkutteleva alhainen tapin vääntäjä! Voi, parahin Nigel, minkä sanan virkoitkaan ja millaisesta henkilöstä! Ainoana puolustuksenasi sellaiselle herjaukselle on, että sinä et tunne häntä; ja silti pidän sitä tuskin riittävänä, sillä oleskella päivä Lontoossa Beaujeuta tuntematta on rikos omaa lajiansa. Mutta sinun pitää tulla tuntemaan hänet heti paikalla, oppiaksesi kauhistumaan herjaa kieltäsi."
"Niin, mutta kuulehan", sanoi Nigel, "eihän se arvoisa chevalier pitäne kaikkea tuota hyvää kestitystä tarjona omalla kustannuksellaan, vai mitä?"
"Ei, ei", vastasi loordi Dalgarno; "on olemassa muuan muodollinen toimitus, jonka ymmärtävät chevalierin ystävät ja läheiset tuttavat, mutta sen kanssa ei sinulla ole nyt mitään tekemistä. On suoritettava, kuten majesteetti saattaisi sanoa, muuan symbolum — toisin sanoen tapahtuu molemminpuolinen kohteliaisuuksien vaihto Beaujeun ja hänen vieraittensa välillä. Hän tarjoaa heille ilmaiseksi päivällisen viineineen niin usein kuin he haluavat onnellistuttaa itseänsä poikkeamalla hänen taloonsa puolenpäivän hetkenä, ja he kiitollisuutensa osoitukseksi lahjoittavat chevalierille Jaakopin.[35] Lisäksi tulee sinun tietää, että paitsi Comusta ja Bacchusta palvotaan Beaujeun luona usein maallisten asiain valtiatarta Diva Fortunaa, ja hän saa toimivana ylimäisenä pappina kaiken kohtuuden mukaisesti melkoisen osuuden tämän alttarille tuoduista uhreista."
"Toisin sanoen", tulkitsi loordi Glenvarloch, "tuo mies pitää pelihuonetta".
"Pelata siellä tosiaan voipi", myönsi loordi Dalgarno, "kuten saattaa pelata omassa kamarissaan, jos mieli tekee; niin, muistanpa vanhan Tom Tallyn pelanneen veikan vuoksi otteen faraota ranskalaisen Quinze le Van kanssa Paavalinkirkon aamurukouksissa — oli sumuinen ilma ja pappi untelo ja koko kuulijakuntana he itse ja muuan sokea eukko, ja siten he välttivät ilmitulon".
"Oli miten oli, Malcolm", väitti nuori loordi vakavasti, "minä en voi syödä kanssasi päivällistä tänään siinä ravintolassa".
"Ja minkätähden, kaiken hyvän nimessä, ottaisit sanasi takaisin?" kummeksui loordi Dalgarno.
"En peruuta sanaani, Malcolm, mutta minua estää lupaus, jonka poikuusvuosinani annoin isälleni, milloinkaan astumasta pelihuoneen ovesta sisälle."
"Vakuutan sinulle, että tämä ei sellainen olekaan", selitteli loordi Dalgarno. "Se on vain, suoraa puhetta käyttääkseni, ruokapaikka, mutta järjestetty säädyllisemmälle pohjalle ja paremman yleisön käyttämä kuin tämän kaupungin muut ruokalat; ja jos jotkut heistä huvittelevat kortti- ja noppapelillä, niin he ovat kunniallisia miehiä ja pelaavat rehellisesti, eivätkä menetä isompia panoksia kuin heiltä hyvin liikenee. Sellaisia paikkoja ei isäsi halunnut eikä voinut haluta sinun karttavan. Hän olisi yhtä hyvin saattanut vannottaa sinut kieltäytymään milloinkaan käyttämästä mukavuudeksesi majataloa, kapakkaa, ruokalaa tai minkäänlaista julkista kokouspaikkaa, sillä eihän ole olemassa ainoatakaan yleisön tyyssijaa, missä silmiäsi ei kenties saastuta maalattujen pahvilevyjen pinkka ja korviasi häpäise pienten pilkutettujen norsunluukuutioiden kalina. Ero on siinä, että siellä, minne me menemme, voimme osua näkemään säätyhenkilöitä huvittelemassa jollakin peluulla, ja tavallisissa paikoissa tapaat räyhääjiä ja veijareita, jotka pyrkivät joko väkisin tai viekastellen viemään sinulta rahasi."
"Olen varma siitä, että sinä et ehdoin tahdoin johdattaisi minua tekemään väärin", epäröitsi Nigel; "mutta isäni ei kammonut uhkapeliä luullakseni ainoastaan uskonnollisista syistä, vaan varovaisuudenkin kannalta. En tiedä mistä seikasta hän päätteli, toivoakseni erehtyen, että minulla muka oli taipumusta sellaiseen ajanviettoon, ja olen jo maininnut, minkä lupauksen hän sai minulta."
"No, kautta kunniani", virkahti Dalgarno, "kertomasi on mitä pätevimpänä syynä minun kärttää sinua mukaani. Miehen, joka tahtoo väistää jotakin vaaraa, tulisi ensin saada käsitys sen todellisesta laadusta ja laajuudesta, ja juuri uskotun oppaan ja suojelijan seurassa. Luuletko, että minä itse pelaan? Hiisi vieköön, isäni tammet kasvavat kovin kaukana Lontoosta ja ovat liian lujasti juurtuneet Pertshiren kallioihin, minun vieritelläkseni niitä alas nopalla, vaikka olenkin nähnyt sellaisilla pikku kaluilla viskeltävän nurin kokonaisia metsiä kuin keiloja. Ei, ei — ne ovat varakkaan etelämaalaisen urheilua eivätkä köyhän skotlantilaisen aatelismiehen. Paikka on ruokala, ja sellaisena käytämme sitä. Jos toiset käyvät siellä pelaamassa, niin se on heidän vikansa, vaan ei talon eikä meidän."
Tähän järkeilyyn tyytymättä vetosi Nigel yhä isänsä saamaan lupaukseen, kunnes hänen kumppaninsa näytti pahastuneelta ja taipuvaiselta syyttämään häntä loukkaavista ja rumista epäluuloista. Loordi Glenvarloch ei kyennyt vastustamaan tätä sävyn muutosta. Hän muisti olevansa suuressa kiitollisuudenvelassa loordi Dalgarnolle hänen isänsä auliin ja tehokkaan ystävyyden johdosta ja osittain myöskin sen suoraluontoisuuden tähden, jolla nuori mies itse oli tarjonnut hänelle likeistä tuttavuuttaan. Hänellä ei ollut mitään syytä epäillä kokeneemman toverinsa vakuutuksia, että päivällispaikaksi ajateltu talo ei vastannut niiden paikkojen määritelmää, joita hänen isänsä kielto koski; ja olihan hän lisäksi itse lujasti päättänyt vastustaa jokaista kiusausta yhtymään onnenpeleihin. Hän lepytti sen vuoksi loordi Dalgarnon, ilmoittaen kyllä tulevansa mukaan. Nuoren hovilaisen hyväntuulisuus palasi heti, ja hän elpyi taas hullunkurisesti kehumaan isännän, monsieur de Beaujeun ansioita, pääsemättä loppuun ennen kuin he päätyivät siihen vieraanvaraisuuden temppeliin, jota tuo verraton suuruus hallitsi.