19. LUKU.
Naiset neuvottelevat.
Astuessaan Foljambe-huoneustoon huomasi mistress Margaret asukkaiden viettävän aikaansa tavalliseen tapaansa, lady lueskellen ja hänen saattolaisensa ommellen kuvioita isoon seinäverhoon, jota hän oli kirjaillut aina siitä saakka kun Margaret oli ensin päässyt näihin eristettyihin huoneisiin.
Hermione nyökkäsi ystävällisesti vieraalleen, vaan ei virkkanut sanaakaan. Margaret oli tottunut tällaiseen vastaanottoon eikä nyt ollut siitä pahoillaan, koska hän siten sai aikaa kerätä ajatuksiaan. Hän kumartui Monna Paulan ompelukehän yli ja huomautti puolittain kuiskaten: "Sinä olit juuri tuossa ruusussa saakka, Monna, kun ensin näin sinut. Kas, tuossa on merkki, missä minä kovaksi onnekseni tärvelin kukkasen, yrittäessäni opetella pistoja — olin, silloin vasta kuudennellatoista. Noiden kukkasien valmistuessa ennätän vanheta, Monna Paula."
"Soisinpa sillaikaa viisastuvasikin, lapsonen", vastasi Monna Paula. Hän ei pitänyt sievää mistress Margaretia aivan niin suuressa arvossa kuin valtiattarensa. Hänen luontainen yksivakaisuutensa oli hieman suvaitsematon nuoruudelle ja hilpeydelle, jotapaitsi suosittu palkollinen on aina kateellinen henkilölle, jota hän pitää jonkunlaisena kilpailijana emäntänsä kiintymyksestä.
"Mitä supatat Monnalle, pienoinen?" kysyi lady.
"En mitään, madam", vastasi mistress Margaret, "paitsi että olen nähnyt luonnollisten kukkasien kukoistavan kolmeen kertaan siitä asti kun ensin näin Monna Paulan valmistelevan harsopuutarhaansa, ja hänen orvokkinsa eivät ole vielä umpuillakaan".
"Totta kyllä, tyttöseni", huomautti Hermione; "mutta hitaimmin kehittyvät umput pysyvät kauvimmin kukalla. Sinä olet luonnossa nähnyt niiden kukoistavan kolmasti, mutta myös kolmasti lakastuvan. Monna Paulan kukkaset ovat sitävastoin ikuisia — ne eivät arasta hallaa eivätkä myrskyä."
"Eivät vainkaan, madam", muistutti mistress Margaret, "mutta niillä ei myöskään ole elämää tai tuoksua".
"Tuolla huomautuksella, pienoinen", vastasi erakko, "sinä vertaat toivon ja pelon kiihdyttämää elämää, menestyksen ja pettymyksen vaiheissa polvittelevaa tolaa, rakkauden ja vihan vaikutusten kuumeellisuutta, mielenkuohujen ja tunteiden uuvuttavan vuorottelun sumentamaa ja lyhentämää ikäkautta tyyneen ja huolettomaan olemassaoloon, jota elvyttää vain velvollisuuksien tunto ja joka tasaisella ja rauhallisella ladullaan suuntautuu ainoastaan niiden väsymättömään täyttämiseen. Sekö on vastauksesi ytimenä?"
"En tiedä, madam", selitti mistress Margaret, "mutta kaikista ilman linnuista olisin mieluimmin kiuru, joka livertää ajautuessaan alas kesäisen tuulosen myötä, kuin tuonne rautaorrelleen juuttunut viirinkukko, joka liikkuu juuri vain tehtävänsä suoritukseksi ja ilmoittaa meille, miltä suunnalta tuuli käy".
"Vertauskuvat eivät ole todisteita, sievä neitoseni", virkkoi lady
Hermione hymyillen.
"Olen pahoillani siitä, madam", vastasi Margaret, "sillä ne ovat kovin mukava epäsuora tapa mielipiteen lausumiseen silloin kun se eroaa parempien käsityksistä. Sitäpaitsi on niitä tästä aiheesta lukemattomasti, ja ne ovat kauttaaltaan säveitä ja miellyttäviä."
"Niinkö?" sanoi lady; "annahan minun kuulla muutamia sellaisia".
"Olisi esimerkiksi kovin rohkeata minun sanoa teidän armollenne", selitti Margaret, "että minä rauhallisen elämän sijasta soisin kokevani hiukan toivon ja pelon vaihtelua, mieltymystä ja vastenmielisyyttä — ja — ja — ja muita tunteita, joista teidän armonne suvaitsee puhua. — Mutta minä saatan virkkaa vapaasti ja nuhteisiin joutumatta, että pidän perhosesta enemmän kuin kuoriaisesta, tai värisevästä haapapuusta enemmän kuin jylhästä skotlantilaisesta petäjästä, joka ei milloinkaan vavahtele — taikka että minä kaikesta isäni sormien kokoonpanemasta puusta, messingistä ja metallilangasta erityisesti vihaan ja inhoan erästä saksalaismallista jykevää vanhaa kaappikelloa, joka kaiuttelee tunnit, puolet tunnit, neljännekset ja puolineljännekset ikäänkuin olisi peräti tärkeätä maailman tietää sen olevan vireessä ja käynnissä. Soisinpa, rakas lady, teidän vain vertaavan tuota tökeröä, rämisevää tyhmän hollantilaisen näköistä puukuvatusta siihen kauniiseen pöytäkelloon, jonka mestari Heriot teetti isälläni teidän armoanne varten: sehän soittelee kymmeniä iloisia säveliä ja tunnin lyödessään pyöräyttää esille parven maurintanssijoita tepastelemaan piirihypyissä poljennon mukaan."
"Ja kumpainen näistä ajanmittareista käy paremmin paikalleen,
Margaret?" kysyi lady.
"Minun täytyy tunnustaa, että vanha saksalainen on siinä suhteessa voitolla", myönsi Margaret. "Tietenkin olette oikeassa, madam, kaiketi eivät vertaukset ole todistuskappaleita: ainakaan en minä ole niillä läpäissyt."
"Nähtävästi, Margaret", huomautti lady hymyillen, "olet viime aikoina pohtinut näitä asioita ahkerasti".
"Kenties liiaksi, madam", vastasi Margaret niin matalalla äänellä, että hänet kuuli ainoastaan lady, jonka tuolinselän taakse hän oli nyt asettunut. Sanat lausuttiin hyvin vakavasti, ja niitä seurannut puolinainen huokaus ei välttänyt puhutellun huomiota. Lady Hermione käännähti heti totisena Margaretiin, katseli häntä tovin ääneti ja lopulta käski Monna Paulan viedä ompelukehyksensä etuhuoneeseen. Heidän jäätyään kahden kesken hän pyysi nuorta ystävätärtään tulemaan esille tuolin takaa, jonka selkämykseen tämä nojautui, ja istuutumaan töyrytuolille hänen viereensä.
"Sallikaa minun olla näin, madam", vastasi Margaret asentoansa muuttamatta. "Soisin teidän mieluummin kuuntelevan näkemättänne minua."
"Taivaan tähden, tyttöseni", kummeksui hänen suojelijattarensa, "mitä voi sinulla olla sanottavana sellaista, jota ei voi virkkaa kasvoista kasvoihin niin totiselle ystävälle kuin minä olen?"
Suoranaiseen vastaukseen ryhtymättä huomautti Margaret vain: "Olitte oikeassa, rakas lady, kun sanoitte, että olen viime aikoina antanut tunteitten saada liiallista valtaa. Olen tehnyt kovin väärin, ja te vihastutte minulle varmasti — niinkuin kummi-isänikin, mutta minä en voi sille mitään — se mies on pelastettava."
"Mies?" toisti lady pontevasti. "Se lyhyt sananen tosiaan valaisee salaisuuttasi; mutta tule pois sieltä tuolin takaa, sinä yksinkertainen pyryharakka! Tietysti olet sallinut tuon reippaan nuoren oppipojan päästä liian lähelle sydäntäsi. En ole kuullut sinun mainitsevan nuorta Vincentiä moneen päivään — kenties hän ei ole välttynyt mieleltä niinkuin kieleltä. Oletko ollut kyllin hupsu sallimaan hänen puhua sinulle vakain aikein? Olen kuullut hänet rohkeamieliseksi nuorukaiseksi."
"Ei hän ole niin rohkea, että lausuisi sanaakaan, joka voisi pahastuttaa minua, madam", vakuutti Margaret.
"Kenties sinä siis et pahastunut", sanoi lady, "tai ehkä hän ei ole puhunut, mikä olisikin viisaampi ja parempi. Ole avomielinen, tyttöseni — kummi-isäsi palaa pian, ja me otamme hänet neuvotteluihimme. Jos se nuori mies on uuttera ja kunniallista syntyperää, niin hänen köyhyytensä ei kukaties olekaan aivan voittamaton este. Mutta te olette kumpainenkin aivan nuoria, Margaret — tiedän kummi-isäsi edellyttävän, että nuorukainen ensin palvelee oppiaikansa loppuun."
Margaret oli tähän asti antanut ladyn jatkaa harhakäsityksessään yksistään syystä että hän ei tiennyt, miten olisi keskeyttänyt neuvojattarensa. Mutta viime sanain herättämä närkästynyt uhkamielisyys elvytti hänessä nyt viimein rohkeutta lausumaan: "Pyydän anteeksi, madam, mutta mainitsemanne nuorukainen taikka mikään oppipoika tai mestari Lontoon kaupungin rajojen sisällä ei —"
"Margaret", huomautti lady vastaan, "sävysi on halveksiva, mainitessasi omaa luokkaasi, josta sadat ja ehkä tuhannetkin ovat kaikin puolin sinua parempia ja osoittaisivat sinulle suurta kunniaa, jos ajattelisivat sinua. Tuo ei nähdäkseni ole minään takeena valintasi viisaudesta, sillä kaikesta päättäen olet valintasi tehnyt. Keneen siis, neitonen, olet niin äkkipikaisesti kiintynyt — sillä minä pelkään, että sinun on täytynyt olla ajattelematon."
"Nuoreen skotlantilaiseen loordi Glenvarlochiin, madam", vastasi Margaret hiljaisesti ja vaatimattomasti, mutta hänen äänenpainonsa oli asiaan nähden kylläkin luja.
"Nuoreen Glenvarlochin loordiin!" toisti lady hämmästyneenä. "Tyttö, sinä olet päästäsi pyörällä."
"Tiesin teidän sanovan niin, madam", surkeili Margaret. "Samaa on minulle jo toinenkin henkilö huomauttanut — sitä kenties vakuuttaisi minulle koko maailma — ja samaa olen toisinaan taipuvainen muistuttamaan itselleni. Mutta katsokaa minua, madam, sillä minä siirryn nyt eteenne, ja sanokaa minulle, onko katseessani ja puheessani mielettömyyttä tai houriota, kun kertaan teille, että tunteeni ovat kiintyneet siihen nuoreen aatelismieheen."
"Jollei katseessasi tai puheessasi olekaan mielettömyyttä, neitonen, niin ilmaisevat sanasi suunnatonta hupsuutta", vastasi lady Hermione terävästi. "Milloin olet kuullut harhaan suunnatun rakkauden tuottavan muuta kuin kärsimystä? Etsi kumppani vertaistesi joukosta, Margaret, ja karta niitä lukemattomia huolia ja onnettomuuksia, joita täytyy koitua säätysi yläpuolelle pyrkivästä kiintymyksestä. Miksi hymyilet, tyttö? Onko sanomassani mitään halveksimisen aihetta?"
"Ei suinkaan, madam", selitti Margaret. "Minua vain hymyilytti ajatella, mistä se johtuu, että säädyn luodessa niin suurta eroa samasta tomusta muodostettujen olentojen kesken, alhaisten äly kuitenkin ylettää ihan yhtä pitkälle kuin sivistyneiden ja korkeammalle kuuluvien. Heidät jakaa erilleen pelkkä nimitys. Emäntä Ursley lausui minulle ihan samaa kuin teidän armonne nyt juuri virkkoi, paitsi että te, madam, puhutte lukemattomista onnettomuuksista, kun taasen emäntä Ursley mainitsi hirsipuuta ja mistress Turneria, joka sai siinä loppunsa."
"Vai niin?" sanoi lady Hermione "Ja ken lieneekään emäntä Ursley, jonka on viisas valintasi ottanut kumppanikseni hupsun vaikeaan neuvontaan?"
"Naapurissa asuvan parturin vaimo, madam", vastasi Margaret teeskennellyn yksinkertaisesti, mutta sydämessään hän ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että oli tavannut epäsuoran keinon kasvattajattarensa nöyryyttämiseksi. "Hän on viisain nainen mitä tunnen, teidän armonne jälkeen."
"Oivallinen uskottu", lausui lady, "ja valittu sillä hienotunteisuudella, johon olet velvollinen itseäsi ja muita kohtaan! — Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö — minne olet menossa?"
"Vain pyytämään emäntä Ursleyn neuvoa", ilmoitti Margaret ikäänkuin lähtöä tehden, "sillä minä näen teidän armonne olevan liiaksi pahastuksissanne, saadakseni täällä mitään ohjausta, ja hätätila on kiireinen".
"Mikä hätätila, sinä hupakko?" tiedusti lady ystävällisempään tapaan. "Istuhan, tyttöseni, ja kerro minulle tarinasi. Totta on, että sinä olet hupsu, vieläpä närkäs hupsu; mutta olethan lapsi — herttainen lapsi kaikessa uppiniskaisessa hulluttelussasi, ja meidän on autettava sinua, jos voimme. Istuudu, kehoitan vakaasti, niin havaitset minut varmemmaksi ja viisaammaksi neuvojaksi kuin parturinvaimon. Ja sano minulle, miten tulet olettaneeksi, että sydämesi on muuttumattomasti kiintynyt mieheen, jonka lienet vain kerran nähnyt."
"Nähnyt olen hänet useammin", kertoi neitonen luoden silmänsä alas; "mutta puhellut olen hänen kanssaan vain kerran. Olisin kyennyt haihduttamaan tuon kerran mielestäni, vaikka se painui niin syvälle, että voisin nytkin toistaa jokaisen vähäpätöisen sanan, minkä hän lausui; mutta muut seikat ovat sittemmin syövyttäneet sen sydämeeni ainiaaksi."
"Tyttöseni", muistutti lady, "ainiaaksi on sana, joka tulee helpoimmin huulille tuollaisissa olosuhteissa, vaikka se kuitenkin on melkein viimeinen, mitä meidän sopisi käyttää. Tämän maailman tavat, sen innostukset, ilot ja surut haipuvat pois kuin tuulosen leyhäys — ainiaaksi ei jää mitään muuta kuin haudantakaiseen maailmaan kuuluvaa."
"Olette korjannut lauseeni oikein, madam", sanoi Margaret tyynesti. "Minun olisi pitänyt vain puhua nykyisestä mielentilastani elinkauteni kestävänä, ja se aika saattaa kieltämättä olla hyvin lyhyt."
"Ja mitä on tuossa skotlantilaisessa loordissa sellaista, mikä saattaa juurruttaa kaiken häntä koskevan niin kiinteästi haaveisiisi?" kysyi lady. "Myönnän hänet komeaksi mieheksi, sillä näinhän hänet minäkin; ja tahdon kyllä olettaa hänet kohteliaaksi ja miellyttäväksi. Mutta mitä muuta erinomaista on hänessä, sillä nuo eivät ole harvinaisia etuja?"
"Hän on kovaonninen, madam — peräti kovaonninen — ja kaikenlaisten ansain ympäröimä, joita on kavalasti viritetty pilaamaan hänen mainettaan, riistämään häneltä sukuomaisuuden ja kenties tavoittamaan hänen henkeänsäkin. Nämä vehkeet ovat juontaneet alkunsa ahneudesta, mutta nyt niitä kehittää kostonhaluinen kunnianhimo, jota lietsoo luullakseni itse pahuuden henki, sillä loordi Dalgarno —"
"Monna Paula, kuule! Monna Paula!" huudahti lady Hermione keskeyttäen nuoren ystävättärensä kertomuksen. "Hän ei kuule", virkkoi hän sitte nousten ja lähtien huoneesta; "minun täytyy mennä itse — tulen heti takaisin". Hän palasikin lyhyen tovin kuluttua. "Mainitsit nimen, jonka luulin tutuksi", hän sanoi, "mutta Monna Paula on oikaissut käsitykseni. En tiedä mitään loordi — mikä hänen nimensä olikaan?"
"Loordi Dalgarno", kertoi Margaret, "ilkein mies mitä maan päältä tapaa. Ystävyyttä teeskennellen hän vei loordi Glenvarlochin erääseen pelihuoneeseen, houkutellakseen hänet uhkarohkeihin yrityksiin, mutta katalan petturin valitsema uskoteltava oli liian hyvätapainen, maltillinen ja varova, mennäkseen niin julkiseen paulaan. Mitä tekivätkään he sitte muuta kuin käänsivät hänen oman kohtuullisuutensa häntä vastaan ja uskottelivat toisille, että kun hän ei taipunut joutumaan susien uhriksi, piti hän heidän kanssaan yhtä, ollakseen osallisena saaliista! Ja siten vahingoittaessaan mitään pahaa aavistamattoman maanmiehensä asemaa käytti tuo kehno loordi Dalgarno kaikkia keinoja pitääkseen häntä omien kätyriensä saartamana, jotta hän pysyisi poissa hovista ja oikeiden arvokumppaniensa seurasta. Suuren ruutisalaliiton päivistä saakka ei ole ollut viekkaammin keksittyä, halpamaisemmalla harkinnalla kehitettyä vehkeilyä."
Lady hymyili surumielisesti Margaretin kiivaudelle, mutta huokasi seuraavassa silmänräpäyksessä, selittäessään nuorelle ystävättärelleen, kuinka vähän tämä tunsi maailmaa, johon hän oli joutumassa, koska ilmaisi niin suurta ihmetystä havaitessaan sen olevan täynnä pahuutta.
"Mutta millä tavoin", hän lisäsi, "saatoit sinä, tyttönen, saada tietoosi niin varovaisen miehen kuin loordi Dalgarnon salaisia aikeita — ja varuillaanhan konnat osaavat olla yleensä?"
"Sallikaa minun olla siitä asiasta vaiti", pyysi neito. "En voisi kertoa teille kavaltamatta muita — se riittäköön, että tietoni ovat yhtä varmoja kuin tiedustuskeinoni salaisia ja taattuja. Mutta minä en saa mainita niitä teillekään."
"Sinä olet liian rohkea, Margaret", muistutti lady, "puuttuessasi tuollaisiin asioihin varhaisella iälläsi. Se ei ole ainoastaan vaarallista, vaan säädytöntäkin ja epänaisellista."
"Tiesin teidän sanovan senkin", virkkoi Margaret säveämmin ja malttavammin kuin hän tavallisesti kuunteli nuhdetta. "Mutta Jumala tietää, että sydämeni lausuu minut vapaaksi jokaisesta muusta tunteesta kuin halusta auttaa tuota aivan viatonta ja petettyä miestä. Minä sain lähetetyksi hänelle varoituksen ystävänsä kavaluudesta, mutta voi! huolehtimiseni on vain jouduttanut hänen täydellistä häviötänsä, jollei ole pikaista apua saatavissa. Hän syytti väärää ystäväänsä juonista ja paljasti miekkansa häntä vastaan puistossa, siten joutuen sen kamalan rangaistuksen uhkaamaksi, joka on säädetty kuninkaallisen palatsin etuoikeuksien loukkaamisesta."
"Sepä tosiaan merkillinen juttu", kummeksui Hermione; "onko loordi
Glenvarloch siis vankilassa?"
"Ei, madam, Luojan kiitos, vaan Whitefriarsin pyhäkössä. Mutta on epäiltävää, tokko se voi suojella häntä tällaisessa tapauksessa — puhutaan loordi ylituomarin vangitsemiskäskystä. Muuan lakikoulun herrasmies on pidätetty ja pantu ahtaalle hänen pakonsa auttajana. Ja hänen maineensa yhä pahempaan mustaamiseen käytetään tietysti sitäkin seikkaa, että hän otti tilapäiseksi turvapaikakseen tuon kurjan tyyssijan, vaikka se tapahtui ehdottomasta pakosta. Kaiken tämän tiedän, ja kuitenkaan en voi pelastaa häntä — en voi pelastaa muutoin kuin teidän välityksellänne."
"Minunko välitykselläni, tyttö?" ihmetteli lady. "Sinä olet suunniltasi! Mitä keinoa voisi minulla olla tässä syrjäisessä asemassani, auttaakseni kovaonnista aatelismiestä?"
"Teillä on keino", vakuutti Margaret kiihkeästi; "ellen suuresti erehdy, on teillä se keino, joka pystyy kaikkeen — joka saa kaikkea aikaan tässä kaupungissa, koko maailmassa: teillä on varallisuutta, ja jos saisin pienen erän siitä käyttääkseni, niin voisin toimittaa hänet selviytymään nykyisestä vaarastansa. Hän kykenee silloin erityisten ohjeiden mukaan pelastautumaan — ja minä —" hän pysähtyi.
"Sinä kaiketi saatat häntä ja korjaat hedelmät älykkäistä toimistasi hänen hyväkseen?" täydensi lady Hermione ivallisesti.
"Taivas antakoon teille anteeksi sen kohtuuttoman ajatuksen, lady", vastasi Margaret. "Minä en sitten enää koskaan näe häntä — mutta olenhan pelastanut hänet, ja se ajatus tekee minut onnelliseksi."
"Kylmä loppu niin uljaalle ja hehkuvalle liekille", arveli lady, ja hänen hymynsä näytti epäuskoiselta.
"Siinä kuitenkin kaikki mitä odotan, madam — voisin melkein sanoa kaikki mitä toivon — varmastikaan en käytä mitään ponnistuksia muunlaisen lopun hyväksi: jos olen rohkea hänen asiassaan, niin olen aivan arka omassani. Ainoassa kohtauksessamme oli minun mahdoton saada virketyksi hänelle sanaakaan. Hän ei tunne ääneni sointua — ja kaikki, mitä olen vaarantanut ja vielä joudun panemaan alttiiksi, teen miehen tähden, joka häneltä kysyttäessä sanoisi aikaa sitten unohtaneensa, että hän oli milloinkaan vieruskumppaninaan nähnyt tai puhutellut näin vähäpätöistä olentoa."
"Tämä on kummallista ja järjetöntä antautumista yhtä haaveellisen kuin vaarallisenkin kiihkon valtaan", pahoitteli lady Hermione.
"Ette siis tahdo auttaa minua?" sanoi Margaret. "Hyvästi vain, madam — salaisuuteni on toivoakseni turvallinen niin kunniallisessa tallessa."
"Viivyhän sentään hetkinen", pyysi lady, "ja sano minulle, mitä auttamistapaa voit käyttää tuon nuoren miehen hyväksi, jos saisit rahaa sen panemiseksi täytäntöön".
"Sitä on minulta tarpeeton tiedustaa, madam", vastasi Margaret, "jollette aio edistää hankettani, ja turhaa se on, jos aiottekin. Te ette voisi ymmärtää niitä teitä, mitä minun täytyy käyttää, ja aika on liian lyhyt selittääkseni."
"Mutta onko sinulla tosiaan sellaisia teitä tiedossasi?" kysyi lady.
"On kohtuullisen rahasumman ehdolla", vastasi Margaret Ramsay. "Silloin saan eksytetyksi kaikki hänen vihamiehensä — torjutuksi ärtyneen kuninkaan kiivastuksen — prinssin kylmäkiskoisemman, mutta hellittämättömämmän pahastuksen — Buckinghamin kostonhalun, joka äkkipikaisesti suuntautuu kaikkiin hänen kunnianhimonsa tolalle osuviin — loordi Dalgarnon tunnottomasti harkitsevan ilkimielisyyden — kaikki saan torjutuksi hänestä!"
"Mutta onko tämä tehtävissä sinun joutumattasi itse vaaraan, Margaret?" tiedusti lady. "Sillä olkoon tarkoituksesi mikä hyvänsä, sinä et saa panna alttiiksi itseäsi tai mainettasi haaveellisessa yrityksessä toisen palvelemiseksi, ja minä, tyttöseni, olen vastuussa kummi-isällesi — meidän molempien hyväntekijälle — etten auta sinua missään vaarallisessa tai sopimattomassa yrityksessä."
"Luottakaa sanaani, — valaani, — rakkahin lady", vastasi anoja, "että minä toimin muiden välityksellä enkä aio itse sekaantua mihinkään yritykseen, jossa esiintymiseni saattaisi olla uhkamielistä tai epänaisellista".
"En tiedä mitä tehdä", epäröi lady Hermione. "Menettelen kenties varomattomasti ja ajattelemattomasti, jos edistän noin huimaa suunnitelmaa; mutta tarkoitusperä näyttää kuitenkin kunnialliselta, jos keinot ovat taattuja. Mikä on rangaistuksena, jos hän joutuu heidän valtaansa?"
"Oi, voi! oikean käden menetys!" vastasi Margaret, äänen melkein tukahtuessa nyyhkytyksiin.
"Ovatko Englannin lait niin julmia? Sitten on yksistään taivaassa armoa", sanoi lady, "koska tässäkin vapaassa maassa ihmiset ovat susia toisilleen. Rauhoitu, Margaret, ja sano minulle, minkä verran rahaa tarvitaan loordi Glenvarlochin pelastamiseen."
"Kaksisataa kultakolikkoa", ilmoitti Margaret. "Puhuisin teille niiden suorittamisesta takaisin — ja minulla täytyy aikanaan olla tilaisuutta — tiedän vain — ajattelen — että teidän armonne on välinpitämätön siinä kohdassa."
"Ei sanaakaan enää siitä", käski lady; "kutsu Monna Paula tänne".