27. LUKU.
Onnistumaton yritys.
Jätimme loordi Glenvarlochin, jonka vaiheita kertomuksemme etusijassa seuraa, nopeasti lipumaan alas Thamesia. Hän ei ollut, kuten lukija lienee havainnut, kovinkaan seuranhaluinen luonteeltaan eikä aulis ryhtymään puheisiin niiden kanssa, joiden pariin hän joutui sattumalta. Tämä oli ehdoton erehdys hänen käyttäytymisessään, mutta vaikka me emme tahdo puhdistaa häntä ylpeydestä, johtui tuo jurous enemmän jonkunlaisesta ujosta vastahakoisuudesta puuttua niiden keskusteluun, joille hän ei ollut tuttu. Sen vian saa parannetuksi vain kokemus ja maailman tuntemus, joka piankin opettaa jokaiselle järkevälle ja tarkkanäköiselle henkilölle sen tärkeän totuuden, että on saatavissa huvia ja — mikä tärkeämpää — myöskin opetusta ja lisääntyviä tietoja jokainoan yksilön puhuttelusta, jonka kanssa hän joutuu luonnollisiin väleihin. Omasta puolestamme voimme vakuuttaa lukijalle — ja jos olemme koskaan kyenneet tuottamaan hänelle hupia, niin se kenties suuressa määrin johtuukin tästä syystä — että me emme ole milloinkaan olleet kaikista mahdollisista kumppaneista tyhmimmänkään seurassa kyytikärryissä taikka pahanpäiväisimmänkään nurkassa kyyröttäjän keralla postivaunuissa, keskustelumme varrella havaitsematta saavamme vihjauksina mieleemme joitakin vakavia tai hilpeitä aatoksia taikka tulematta matkamme kuluessa kuulleeksi joitakuita tietoja, joiden jäämistä sikseen olisimme pahoitelleet ja joiden pikainen unohtuminen muististamme olisi meitä surettanut. Mutta Nigel oli tavallaan kammitsoituna arvoasemansa Bastiljiin, kuten joku ajattelija — luullaksemme Tom Paine — on hyvinkin sattuvasti määritellyt tuollaista arastelua, joka on omiaan kiusaamaan huomattavissa asemissa olevia miehiä pikemmin sen johdosta, että he eivät tiedä miten pitkälle tai kenen kanssa heidän tulisi olla tuttavallisia, kuin mistään todellisesta ylimyksellisen ylpeyden tunnosta. Sitäpaitsi vaati seikkailijamme omien asiain ahdinko tällähaavaa hänen yksinomaista huomiotansa.
Hän istui senvuoksi viittaansa kääriytyneenä veneen perässä aprikoiden, miten päättyisikään hänen kohtauksensa hallitsijan kanssa, jota hänen tarkoituksenaan oli tavoittaa. Siinä asemassa saattoi hänen täydellinen vaipumisensa mietiskelyyn olla kylläkin oikeutettua, vaikka hän kenties olisi soutumieheltään kyselemällä saattanut kuulla hankkeilleen peräti tärkeitä seikkoja. Joka tapauksessa pysyi Nigel vaiti, kunnes vene läheni Greenwichin kaupunkia, jolloin hän käski miesten poiketa likeisimpään laituriin, koska hänen aikomuksenaan oli astua siellä maihin ja vapauttaa heidät sen enemmästä palveluksesta.
"Se ei käy laatuun", huomautti vihreänuttuinen mies, jonka jo olemme maininneet nähtävästi ottaneen huolekseen luotsauksen. "Meidän on mentävä", hän jatkoi, "Gravesendiin, missä muuan skotlantilainen laiva, joka vasiten laskeusi alas virtaa viime pakoveden aikana, odottaa ankkuri pystyssä, viedäkseen teidät omaan rakkaaseen Pohjolaanne. Riippumattonne on ripustettu, ja kaikki on valmiina teidän varallenne, ja te puhutte menevänne maihin Greenwichissä niin totisena kuin olisi se mahdollista!"
"En näe mitään mahdotonta siinä, että laskette rantaan minne haluan", vastasi Nigel, "mutta kovin vähän on minusta mahdollista, että viette minua minnekään, jonne en aio mennä".
"Kas, tekö isännöitsette veneessä vai me, master?" kysyi Vihreänuttu puolittain leikkisänä, puolittain vakavana sävyltään. "Kai se menee minne me sen soudamme."
"Kyllä", muistutti Nigel, "mutta arvattavasti te soudatte sen minun määräämälleni suunnalle, muutoin on maksunne mahdollisuus peräti pieni".
"Entä jos me tyydymme uskaltamaan sen?" tuumi hätäilemätön soutumies. "Haluaisinpa tietää, miten te, joka puhutte niin suurellisesti — älkää panko pahaksenne, master, mutta suurellisesti te puhutte — auttaisitte itseänne sellaisessa tapauksessa?"
"Varsin yksinkertaisesti", vastasi loordi Glenvarloch. "Tunti takaperin näitte minun tuovan alas veneeseen kirstun, jota kumpainenkaan teistä ei jaksanut nostaa. Jos joudumme kiistasille matkamme päämäärästä, niin sama voima, joka laski sen kirstun veneeseen, riittää sinkauttamaan sinut siitä ulos. Ennen kuin siis alotamme rynnistyksen pyydän sinua muistamaan, että minne minä tahdon mennä, sinne pakoitan teidät viemään minut."
"Suuri kiitos ystävällisyydestänne", sanoi Vihreänuttu; "ja kuulkaa nyt te vuorostanne minua. Kumppanini ja minä olemme kaksi miestä — ja te ette voi käydä enemmästä kuin yhdestä, vaikka olisitte vanttera kuin George-a-Green;[48] ja kaksi, sen myöntänette, on hyvinkin yhden vastus. Erehdytte laskussanne, veikkonen."
"Sinä sitä erehdyt", väitti Nigel, joka alkoi tulistua. "Minä se olen kolme kahta vastaan, miekkonen — kannan kahden miehen henkeä vyössäni."
Niin sanoen hän avasi viittansa ja näytti molempia pistooleja, jotka oli sovittanut vyöhönsä. Näky ei vähääkään järkähdyttänyt Vihreänuttua.
"Minulla on", ilmoitti hän, "pari paukkujia, jotka vetävät vertoja teidän suostuttajillenne", ja hänkin näytti olevansa aseistettu pistooleilla; "voitte siis alottaa niin pian kuin mielitte".
"Mitä pikemmin siis, sen parempi", päätti loordi Glenvarloch vetäen esille pistoolin ja virittäen hanan. "Ota huomioosi, että minä pidän sinua roistona, joka on vakuuttanut tekevänsä minulle väkivaltaa, ja että minä lävistän sinulta luodilla pään, ellet heti souda minua maihin Greenwichiin."
Nigelin liikkeestä säikähtyneenä nojautui toinen soutaja airoonsa, mutta Vihreänuttu vastasi kylmäverisesti: "Kuulkaas, master, minä en rahtuakaan välittäisi panna henkeäni vaaraan teidän kanssanne tästä asiasta; mutta totuus on, että minut on palkattu tekemään teille hyvää ja ehkäisemään teiltä pahaa."
"Kuka on sinut palkannut?" kysyi loordi Glenvarloch; "tai kuka rohkenee sekaantua minun asioihini ilman valtuutustani?"
"Mitä siihen tulee", vastasi soutaja yhä yhtä välinpitämättömästi, "niin en näytä valtuuttani. Omasta puolestani en piittaa, kuten sanoin, menettekö maihin Greenwichissä, joutuaksenne hirteen, vai lähdettekö 'Royal Thistle'n kannelle, pelastuaksenne omaan maahanne; yhtä hyvin olette poissa ulottuvistani päin tai toisin. Mutta oikeudenmukaista on panna valinta eteenne."
"Valintani on tehty", vakuutti Nigel. "Olen sanonut sinulle jo kolmastikin, että tahdon mennä maihin Greenwichissä."
"Kirjoittakaa paperilapulle", pyysi souturi, "että se on ehdoton määräyksenne. Minun pitää saada jotakin näyttääkseni käskijöilleni, että heidän ohjeittensa syrjäyttäminen tapahtui teidän tähtenne eikä minun."
"Mieluummin pidän tätä kapinetta kädessäni toistaiseksi", sanoi Nigel osoittaen pistooliansa, "ja kirjoitan sinulle todistuksen maissa".
"Minä en lähtisi kanssanne maihin sadastakaan kultarahasta", kieltäysi soutumies. "Paha onni on aina seurannut teitä, paitsi pikku pelissä; tehkää minulle kunnollista oikeutta ja antakaa pyytämäni vahvistus. Jos pelkäätte rumaa juonta yritettävän kirjoittaessanne, niin pidelkää pistoolejani, mikäli mielenne tekee." Ja hän tarjosi aseet Nigelille, joka niiden ollessa hänen yletettävissään ja kaiken yllätyksen vaaran vältyttyä ei enää epäröinyt kyhätä soutumiehelle tällaista tunnustusta:
"Vihreä-Jaakko ja hänen kumppaninsa, kuuluen Iloiseksi Korpiksi nimitettyyn purteen, ovat uskollisesti suorittaneet velvollisuutensa minua kohtaan ja laskeneet minut maihin Greenwichissa minun nimenomaisesta käskystäni, ollessaan itse halukkaita viemään minut 'Royal Thistle'en, joka on ankkuroinut Gravesendiin." Todistuksen alle hän piirsi N.O.G. suku- ja arvonimensä alkukirjaimina ja pyysi soutumiestä, jolle hän sen ojensi, nimeämään tehtävänsä antajat.
"Sir", vastasi Vihreä-Jaakko, "minä olen pitänyt arvossa teidän salaisuuttanne, älkää tekään yrittäkö urkkia minun asioitani. Teitä ei vähääkään hyödyttäisi tietää, kenen toimesta olen ryhtynyt tähän vaivannäköön, ja lyhyeen sanoen ette saa sitä tietää — ja jos tahdotte tapella, kuten juurikään sanoitte, niin mitä pikemmin alotamme sen parempi. Siitä vain saatte olla ihan varma, että me emme aikoneet teille mitään pahaa, ja että jos teitä joku turma kohtaa, on se tahallisesti tavoittamanne."
Hänen puhuessaan he lähestyivät maallenousupaikkaa, missä Nigel heti hyppäsi rannalle. Soutumies asetti hänen pienen matkalaukkunsa portaille, huomauttaen lähistöllä olevan yltäkyllin joutioita kantamaan sen minne hyvänsä.
"Me eriämme toivoakseni ystävinä, veikkoset", virkkoi nuori aatelismies, samalla tarjoten soutumiehille kultarahaa, joka vastasi tavallista maksua runsaasti kaksin verroin.
"Me eriämme niinkuin tapasimme", vastasi Vihreänuttu, "ja mitä kolikkoonne tulee, niin on tämä paperilappu minulle riittävänä maksuna. Mutta jos olette missään kiitollisuuden velassa minulle avustani, niin pyydän teitä sukeltamaan vähemmin syvälle seuraavan oppipojan taskuihin, jonka huomaatte hullaantuneeksi näyttelemään herrasmiehen osaa. Ja sinä, senkin ahne sika", sanoi hän kumppanilleen, joka halukkaasti katseli Nigelin yhä tarjoamaa rahaa, "lykkää pois rannasta, taikka jos tempaan teljon käteeni, niin mojautan nuppisi tohjoksi". Mies työnsi veneen rannasta käskyn mukaan, muttei voinut olla jupisematta, että tämä menettely kerrassaan poikkesi virtamiesten pykälistä.
Kuten Vihreänuttu oli vakuuttanut, tarjoutui piankin muuan joutilas lotjamies kantamaan loordi Glenvarlochin tavarat, minne tämä halusi, mutta se paikkapa oli hetkisen epätietoisena. Viimein muisti hän välttämättömäksi saada tukkansa ja partansa kunnollisesti siistityksi ennen kuin pyrki kuninkaan puheille, ja samalla haluten kuulustella hallitsijan ja hovin elämää pyysi hän miestä oppaakseen lähimpään parturinliikkeeseen, joissa siihen aikaan kaikki kuulumiset kiertelivät. Hänet osoitettiin joutuisasti tuollaiseen uutistoimistoon, missä hän ennen pitkää havaitsi nähtävästi saavansa tietää kaiken haluamansa ja paljoa enemmänkin, sillaikaa kun hänen päätänsä hoiteli taidollaan vikkelä leikkuri, jonka kielen lipevyys pysytteli yhtärinnan hänen sormiensa sipseen kanssa, kun hän vauhtia hiljentämättä tai pysähtymättä lavertaa haihatteli seuraavaan tapaan:
"Hoviko täällä, master? — kyllä, master, — suureksi eduksi kaupalle — liikenne paisuu. Hänen majesteettinsa rakastaa Greenwichia — metsästää joka aamu puistossa — kaikki säädylliset henkilöt pääsevät sinne, jos heidät on kelpoitettu palatsiin — ei rahvas — säikäyttivät kuninkaan ratsun hälyllään, ne kampaamattomat tolvanat. Niin, sir, parta suipommaksi? Kyllä, master, siten sitä käytetään. Minä tiedän viimeisen kuosin — huollan useita hovilaisia — erästä kamaripalvelijaa, kahta henkivartion paashia, keittiöapulaista, kolmea airutta, kahta koiranhoitajaa ja erästä kunniallista skotlantilaista ritaria, Sir Mungo Malgroweria."
"Malagrowtheria kai?" virkkoi Nigel, suunnattoman työläästi tokaisten arvauksellisen parannuksensa parturin tekstin kahden lauselman rakoon.
"Niin, sir — Malgrowder, sir, kuten sanotte, sir — kovia nimiä niillä skotlantilaisilla, sir, englantilaisille kielijänteille. Sir Munko on komea mies, sir — taidattekin tuntea hänet — jollei ota lukuun hänen sormiensa typistystä, säärensä rampautumista ja leukansa pituutta. Sir, minulta menee minuutti ja kaksitoista sekuntia enemmän aikaa hänen leukansa ajelemiseen kuin ainoankaan muun, mitä Greenwichin kaupungissa tiedän, sir. Mutta hän on silti hyvin pulska herrasmies, ja miellyttävä — varsin miellyttävä herrasmies, sir — ja hyväntuulinen, paitsi että hän on niin kuuro, ettei voi koskaan kuulla hyvää kenestäkään, ja niin viisas, ettei hän voi koskaan uskoa sitä; mutta hän on peräti suopea herrasmies sentään, jollei häntä puhuttele liian hiljaa tai hius satu saksien rakoon. Raapaisinko teitä, sir? Sen korjaamme tuossa tuokiossa Verentyrehdyttäjäni pisaralla — taikka oikeastaan vaimoni, sir — hän valmistaa itse tämän nesteen. Tippa tyrehdyttäjää, sir, ja hitunen mustaa silkkipaikkaa, juuri kyllin iso kirpun satulaksi, sir — noin, sir, se pikemmin parantaa ulkonäköä kuin pahentaa. Prinssillä oli tässä hiljakkoin poskellaan silkkipaikka, ja samaten herttualla — ja uskokaa tai älkää, nyt on jo seitsemäntoista kyynärää ja kolme neljännestä mustaa taftisilkkiä leikelty paikkatilkuiksi hovilaisten poskiin."
"Mutta Sir Mungo Malagrowther?" sai Nigel taas vaivoin tokaistuksi.
"Niin, niin, sir — Sir Munko, kuten sanotte — herttainen, hyväntuulinen herrasmies kuin — puhutellako, sanoitte? Kyllä vain, helppo puhutella, niin helppo nimittäin, kuin hänen vikansa sallii. Hän istuu piakkoin, jollei ole joku kutsunut häntä aamiaiselle, jauhamassa pihvipaistiansa naapurini Ned Kilderkinin luona tuolla kadun toisella puolella. Ned pitää ruokalaa, sir, kuuluisaa juottoporsaistaan; mutta Sir Munko ei voi sietää sianlihaa sen enempää kuin kuninkaan kaikkein pyhin majesteettikaan tai Lennoxin herttua taikka loordi Dalgarno, — ei, totisesti, sir, jos nyt nirhasin teitä, oli se teidän vikanne eikä minun. Vain yksi tippa tyrehdyttäjää, toinen pikku tilkku, josta lähtisi kirpulle nuttu, juuri vasemman viiksen juureen; myhäillessänne soveltuu se teille, sir, yhtä oivallisesti kuin hymykuoppa, ja jos tahdotte tervehtiä sydämenne valtiatarta — mutta minä pyydän anteeksi, te olette vakava herrasmies, kovin vakava noin nuoreksi. Toivoakseni en ole teitä pahastuttanut; velvollisuuteni on hauskuttaa liiketuttaviani — velvollisuuteni, sir, ja huvini. Sir Munko Malagrowther? — kyllä, sir, varmaankin on hän tällähaavaa Nedin ruokalassa, sillä harvoin kutsutaan häntä nykyään muualle, kun loordi Huntinglen on mennyt Lontooseen. Varokaa saamasta uutta naarmua — niin, sir — siellä hänet tapaatte, edessään rosmariinin varvulla hämmennettävä sarkka mietoa olutta, sillä hän ei milloinkaan ryypi väkeviä, sir, paitsi milloin tahtoo tehdä mieliksi loordi Huntinglenille — älkää liikahdelko, sir — taikka jollekulle muulle, joka tarjoaa hänelle aamiaisen — mutta mietoa olutta hän aina siemailee Nedillä, ja tilaa pihvipaistia tai käristettyä lammasta — taikka kenties karitsaa soveliaana vuodenaikana, — muttei sianlihaa, vaikka Ned on kuuluisa oivallisista kyljyksistään. Mutta skotlantilaiset eivät koskaan syö sianlihaa — se on kummallista — jotkut arvelevat heitä jonkunlaisiksi juutalaisiksi. Yhtäläisyyttä kyllä on, sir — ettekö tekin luule niin? Ja meidän armollista hallitsijaammekin nimitetään toiseksi Salomoksi, ja Salomo, tiedättehän, oli juutalaisten kuningas; jotakin pohjaa siinä siis on. Minä luulen, sir, että nyt havaitsette tulleenne tyydyttävästi siistityksi. Jätän asian teidän kaunoisen mielitiettynne arvosteltavaksi. Pyydän anteeksi — en tarkoittanut loukata. Katsokaahan kuvastimesta — pikku kosketus käherrysraudalla, tämän törröttävän karvan kipristämiseksi. Kiitos anteliaisuudestanne, sir — toivon saavani palvella teitä sen ajan, minkä viivytte Greenwichissä. Tahtoisitteko sävelmän tuosta kitarasta, saadaksenne mielialanne sopusointuun päivän varalle? Kling, kling — kling, klingelilei. Hiukan huonossa vireessä, sir — liian monet kädet kopeloineet — emme voi pitää näitä kapineita siinä kunnossa kuin taitelijat. Sallikaa minun auttaa yllenne viittaa, sir — niin, sir — ettekö tahtoisi soittaa itse, sir, vai mitä? Tie sir Munkon ruokalaan? Kyllä, sir, mutta se on Nedin ruokala eikä Sir Munkon. Ritari kyllä syö siellä ja tekee sen tavallaan ruokalakseen, sir — ha ha! Tuolla se on viistoon kadun toisella puolella, uudet valkaistut pylväät ja punaiset ikkunaristikot — ihokkaaseen puettu lihava mies ovella — Ned itse, sir — sanotaan omistavan tuhannen puntaa — parempi kaltata sikoja kuin siistitä hovilaisia — mutta meidän kutsumuksemme on vähemmän käsityöläisen alaa. Hyvästi, sir; toivon käyvänne vastakin." Niin sanoen hän viimein päästi menemään Nigelin, jonka korvat noin kauvan kiusaantuneina ehtymättömästä lörpötyksestä soivat sen tauottua kuin olisi niiden juuressa kilistetty kelloa koko tuo aika.
Ruokalassa aikoi Glenvarlock pyrkiä puhuttelemaan Sir Mungo Malagrowtheria, jolta hän paremman neuvojan puutteessa toivoi saavansa jotakin opastusta, miten pääsisi parhaiten esittäytymään kuninkaan puheille. Perille tultuaan hän tapasi isännässä, jonka puoleen hän kääntyi, hyvinvoivan englantilaisen mahtipontisen harvapuheisuuden. Ned Kilderkin haastoi niinkuin pankkiiri kirjoittaa, kajoten ainoastaan tarpeelliseen. Kysymykseen, oliko Sir Mungo Malagrowther siellä, hän vastasi: ei. Tiedustukseen, odotettiinko häntä tulevaksi, hän myönsi: kyllä. Ja pyydettynä mainitsemaan, milloin ritarin arveltiin saapuvan, ilmoitti hän: piakkoin. Kun loordi Glenvarloch sitte kysyi, saisiko hän itse aamiaista, ei isäntä tuhlannut tavuakaan vastaukseksi, vaan ohjasi hänet siistiin huoneeseen, missä oli useita pöytiä, ja asetti hänet erään ääreen nojatuolin eteen. Hän viittasi loordi Glenvarlochia ottamaan sen haltuunsa ja toimitti hänelle parissa minuutissa vankan annoksen pihvipaistia sekä vaahtovan juomakannun, jollaisen virkistyksen saikin hänelle hyvin maittamaan virran raikas ilma, hänen sielullisesta kiusaannuksestaan huolimatta. Siten pitäessään huolta jokapäiväisistä tarpeistaan Nigel kuitenkin kohotti päätänsä joka kerta kun kuuli huoneen oven avautuvan, kiihkeästi kaivatessaan Sir Mungo Malagrowtherin tuloa, jollaista tapausta harvoin oli kukaan odottanut niin jännittyneenä. Hetkisen kuluttua näytti huoneeseen saapuvan ainakin yhtä tärkeä henkilö kuin ritari. Hän alkoi vakavasti haastella ravintoloitsijan kanssa, joka katsoi asianmukaiseksi hoitaa keskustelua omasta puolestaan avopäin. Tämän huomattavan herrasmiehen toimi oli arvattavissa hänen puvustaan; maidonvalkea nuttu ja valkoiset villahousut, huivin tapaan uumille kiedottu valkoinen esiliina, johon oli sotaisen tikarin asemesta pistetty kauriinsarvi-kahvainen pitkäteräinen veitsi, ja valkoinen myssy, jonka alle tukka oli sievästi taivutettu, ilmaisivat hänet selkeästi tuollaiseksi Comuksen papiksi, joita arkikielessä sanotaan kokeiksi — ja se sävy, jolla hän morkkasi ravintoloitsijaa eräiden palatsiin tilattujen ruokavarojen viivästyttämisestä, osoitti hänen palvelevan itse kuninkaallista huonekuntaa.
"Tämä ei ikinä kelpaa, master Kilderkin", hän moitti. "Kuningas on kahdesti kysynyt kateenkorvia ja haudutettuja kukonhelttoja, jotka ovat hänen pyhän majesteettinsa mieliruokia, ja niitä ei ollut saatavissa, koska master Kilderkin ei ollut toimittanut niitä keittiöapulaiselle, niinkuin sopimus määräsi." Kilderkin yritti jotakin puolustusta, oman luonnonlaatunsa mukaan lyhyttä, ja matalalla äänellä jupistua kaikkien ihmisten tavoin, jotka joutuvat pulaan. Hänen ylempänsä vastasi ylväästi kaikuvalla äänellä: "Älkää vetäkö verukkeeksi ajomiestä ja hänen vankkureitaan ja kanahäkkien kuljetusta Norfolkista saakka; uuras alamainen olisi toimittanut matkalle pikalähetin — taikka patikoinut omilla ketaroillaan niinkuin Widdrington. Entä jos kuningas olisi menettänyt ruokahalunsa, isäntä Kilderkin? Entä jos hänen pyhä majesteettinsa olisi jäänyt päivällisettä? Voi, isäntä Kilderkin, jospa teillä vain olisi ammattimme arvon oikeata tuntoa, josta puhuu sukkela afrikalainen orja, sillä siten nimittää hänen korkea majesteettinsa Publius Terentiusta: Tanquam in speculo — in patinas inspicere jubeo."
"Te olette oppinut mies, master Linklater", vastasi englantilainen ruokalanpitäjä, ikäänkuin vaivoin pakoittaen suunsa virkkamaan nuo muutamat sanat peräkkäin.
"Hiukan hajulla", sanoi mr. Linklater; "mutta olisi häpeä meille, jotka olemme hänen korkean majesteettinsa maanmiehiä, jollemme osapuilleen harrastaisi niitä taitoja, joihin hän on niin syvällisesti perehtynyt — regis ad exemplar, isäntä Kilderkin, totus componitur orbis — mikä merkitsee samaa kuin että mitä kuningas lausuilee, sitä oppii kokkikin. Niin, isäntä Kilderkin, minulla kun on ollut onni saada kasvatukseni siellä, missä yleissivistyksen alkeita on hankittavissa Englannin killingin maksusta mitalta, olen muiden tavoin kehittänyt — hähym — hym! —" Puhujan katse oli sattunut loordi Glenvarlochiin, jolloin hän äkkiä pysähtyi viisaassa selittelyssään niin ilmeisin hämmennyksen oirein, että Ned Kilderkin ei kaikessa harvapuheisuudessaankaan ainoastaan johtunut kysymään, mikä häntä vaivasi, vaan myöskin tarjoutui toimittamaan hänelle jotakin virkistävää.
"Ei vaivaa mikään", vastasi viisaan Syruksen suuritietoinen kilpailija; "ei mikään — ja kuitenkin tuntuu hiukan huimaavan päätäni. Minulle voisi kulauksena maistua emäntänne aqua mirabilis."
"Minä haen", sanoi Ned nyökäten. Tuskin oli hän kääntänyt selkänsä, kun kokki astui lähelle loordi Glenvarlochin pöytää ja tähdäten häneen merkitsevän katseen, joka ilmaisi enempää tarkoitettavan kuin sanat haastoivat, huomautti: "Te olette vieras Greenwichissä, sir. Neuvon teitä käyttämään tilaisuutta pistäytyäksenne puistoon — läntinen veräjä oli longallaan, kun tulin tänne; se luullakseni lukitaan piankin, joten teidän olisi parempi jouduttautua — jos nimittäin olette ollenkaan utelias. Metsänriista on juuri tulossa parhaaseen kuntoon, sir, ja sydäntä hivelee katsella lihavaa peuraa. Minä aina ajattelen niiden ketterästi vilistäessä ohitse, miten viehättävää olisi varrastaa niiden pulleat reisipaistit ja sulkea niiden rintaviipaleet uljaaseen pöhöleivoksen linnoitukseen runsaasti pippuroituina."
Hän ei virkkanut enempää, sillä Kilderkin toi samassa vahvistusryypyn, vaan siirtyi loitomma Nigelistä mitään vastausta odottamatta, luoden häneen vain jälleen samanlaisen salaista ymmärrystä ilmaisevan katseen kuin äskenkin.
Mikään ei saa ihmisen älynlahjoja niin virkuiksi kuin omakohtainen vaara. Nigel käytti ensimäistä tilaisuutta, jonka hänelle soi isännän huomaavaisuus kuninkaallisen keittiön palvelusmiehen seurasta, suorittaakseen laskunsa, ja helposti sai hän ohjausta mainitulle veräjälle. Hän huomasi sen olevan vain säpissä, kuten tiesi odottaakin, ja näki nyt edessään kapean jalkapolun, joka vei naarashirvien ja nuorten vasojen suojapaikaksi sovitetun tiheikön läpi. Siellä arveli hän soveliaaksi odottaa, eikä hän ollut seisoskellut viittä minuuttiakaan, kun kokki yhtä tulistuneena joutuisasta käynnistään, kuin oli koskaan ollut valtavan lietensä ääressä, saapui hengästyksissään ja pääavaimellaan kiireesti lukitsi veräjän takanaan.
"Tunnette minut siis, ystävä?" sanoi Nigel.
"Enpä juuri, mylord, — mutta hyvin tunnen teidän ylhäisyytenne jalon suvun. Nimeni on Laurie Linklater, mylord."
"Linklater!" toisti Nigel. "Muistaakseni —"
"Teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen", pitkitti toinen, "minä olin oppipoikana, mylord, vanhalla Mungo Monipliesillä, rauhattoman West-Portin teurastajalla Edinburghissa, jonka soisin näkeväni vielä kerran ennen kuin kuolen. Ja teidän ylhäisyytenne jalon isän otettua Richie Monipliesin taloonsa palvelemaan teidän ylhäisyyttänne jouduimme me hiukan väleihin, niinkuin teidän ylhäisyytenne huomaa."
"Ahaa!" sanoi loordi Glenvarloch; "olin melkein unohtanut nimenne, vaan en ystävällistä tarkoitustanne. Te yrititte toimittaa Richielle tilaisuuden esittää anomuksen hänen majesteetilleen?"
"Aivan oikein, mylord", vahvisti keittiöapulainen. "Olin vähällä joutua pälkääseen siitä hommasta, sillä Richie on aina ollut omapäinen 'eikä mun ääntäni kuunnellut', kuten laulussa sanotaan. Mutta noista englantilaisista kokin rehvanoista ei yksikään kykene kutkuttamaan hänen majesteettinsa pyhää kitalakea meidän omilla maistuvilla skotlantilaisilla ruokalajeillamme. Minäpä siis otin kaiken taitoni turvakseni ja höystätin kelpo munkkikeitoksen kananpoikasista sekä herkullisen hakkeluksen, jotka panivat myttyyn koko vehkeen, ja rangaistuksen sijasta minä sain koroituksen. Nyt minä olen keittiöapulainen, Luojalle kiitos — sormi hovihankkijan toimistossa, jonne voin vähin erin saada solutetuksi koko käteni."
"Minua ilahduttaa sydämeni pohjasta", huomautti Nigel, "kun kuulen, että te ette joutunut kärsimään minun tähteni, — ja vielä enemmän olen hyvilläni hyvästä onnestanne".
"Teillä on hyvä sydän, mylord", sanoi Linklater, "ettekä te unohda köyhiä ihmisiä; enkä tosiaan käsitäkään, minkätähden heidät unohdettaisiin, koska kuninkaankin asia saattaa toisinaan johtaa moukan mökille. Olen seurannut teidän ylhäisyyttänne kadulla vain katsellakseni noin uljasta vanhan tammen vesaa, ja sydämeni poukkosi kurkkuun, kun näin teidän julkisesti istuvan tuolla ruokalassa ja tiesin sellaisen vaaran uhkaavan vapauttanne."
"Mitä? Onko siis vangitsemiskäsky julistettu vastaani?" kysyi Nigel.
"On vainkin, mylord, ja niitä on ihmisiä, jotka ovat halukkaita mustaamaan teitä minkä voivat. Taivas heille antakoon anteeksi, että tahtovat uhrata kunniallisen suvun omien kehnojen pyyteittensä takia!"
"Amen", sanoi Nigel.
"Sillä jos nyt teidän ylhäisyytenne onkin ollut hiukan huimapäinen niinkuin muutkin nuoret herrasmiehet —"
"Meillä ei juuri ole aikaa puhua siitä, ystävä", keskeytti Nigel.
"Kysymyksenä on, miten pääsisin kuninkaan puheille."
"Kuninkaanko, mylord!" huudahti Linklater hämmästyneenä. "Mutta eikö se ole tahallista syöksymistä vaaraan, itsenne polttamista omalla kauhallisellanne, niin sanoakseni?"
"Hyvä ystävä", selitti Nigel, "hovista saamani kokemus ja omien olosuhteitteni tuntemus vakuuttavat minulle, että miehuullisin ja suorin tie on tässä tapauksessa taatuin ja turvallisin. Kuninkaalla on sekä älyä oivaltamaan, mikä on oikeata, että sydäntä menettelemään suopeasti."
"Se kyllä on totta, mylord, ja sen me hänen vanhat palvelijansa tiedämme", myönsi Linklater. "Mutta voi surkeata, jospa tietäisitte, kuinka monet ihmiset päivin ja öin vain pyrkivät asettamaan hänen älyänsä hänen sydäntään vastaan ja nostattamaan hänen sydäntään hänen älynsä vastukseksi — teettämään hänellä kovia toimenpiteitä, koska niitä sanotaan oikeiksi, ja vääriä ratkaisuja, koska niitä esitetään suopeiksi. Voi toki, hänen pyhän majesteettinsa ja häneen vaikuttavien suosikkien suhteen pitää juuri paikkansa se kansanomainen sananlasku, jolla ihmiset tekevät kiusaa minun kutsumuksestani: 'Luojan lahja hyvä liha, kokit laittaa Lemmon viha.'"
"Turha puhua siitä, hyvä ystävä", vakuutti Nigel. "Minun on uskallettava, sitä vaatii ehdottomasti kunniani. Typistäkööt minut taikka tehkööt kerjäläiseksi, mutta sitä eivät saa sanoa, että minä pakenin syyttäjiäni. Vertaiseni saavat kuulla puhdistautumiseni."
"Vertaisenneko?" huudahti keittiöapulainen. "Voi minun päiviäni, mylord, me emme ole Skotlannissa, missä aateliset voivat urheasti pidellä puoliansa vaikkapa itse kuningasta vastaan, tuolloin tällöin. Tämä rokka on hämmennettävä Tähtikamarissa, ja se on seitsenkertaisesti kuumennettu uuni, mylord. Mutta enpä sentäänkään mene sanomaan, että jos olette horjuttamattomasti päättänyt tavata kuningasta, se ei voi saavuttaa jotakin suosiota, sillä hän pitää kaikesta välittömästä omaan viisauteensa vetoamisesta, ja toisinaan tiedän hänen sellaisissa tapauksissa pysyneen omassa mielipiteessään, joka on aina oikeudenmukainen. Mutta muistakaa, jos sallitte minun neuvoa, mylord, — muistakaa maustaa vahvasti latinalla; jyvänen tai pari kreikkaa ei myöskään olisi haitaksi, ja jos pystytte esittämään jotakin Salomon tuomiosta alkuperäiseksi hepreaksi ja sirottelette puheeseenne moniaita pikku kompia, niin selvityksenne maistuu paremmin. Totisesti luulenkin, että minä taituruuteni ohella olen paljon velkaa sivalluksille, joita sain latinakoulun rehtorilta, hänen päntätessään päähäni keittämiskohtausta Heautontimorumenosista."
"Jättäen sen sikseen, ystävä", kysyi loordi Glenvarloch, "voitteko sanoa minulle, miten mukavimmin pääsisin näkemään ja puhuttelemaan kuningasta?"
"Näkemään helposti kylläkin", vastasi Linklater. "Hän nelistelee näissä lehtokujissa katselemassa peuranajoa, saadakseen ruokahalua puolipäivällisekseen — ja se muistuttaa mieleeni, että minun pitäisi olla keittiössä. Kuninkaan puheille ette pääse niin huokeasti, jollette joko saa tavatuksi häntä yksinään, mikä käy harvoin päinsä, tai odottele häntä väkijoukossa, joka menee katsomaan hänen laskeutumistaan ratsailta. Ja hyvästi nyt, mylord, ja onnea yrityksellenne! Jos voisin tehdä hyväksenne enemmän, niin kyllä tarjoutuisin."
"Te olette kenties tehnyt jo niin paljon, että joudutte vaaraan", sanoi loordi Glenvarloch. "Pyydän teitä lähtemään ja jättämään minut kohtaloni haltuun."
Kelpo virkailija viivytteli, mutta torvien törähdys lähempää ilmoitti hänelle, ettei ollut aikaa hukattavana. Huomauttaen Nigelille jättävänsä takaveräjän säppiin hänen peräytymisensä turvaamiseksi sille suunnalle hän toivotti tälle taivaan siunausta ja jätti hyvästi.
Tämän halvan maanmiehensä ystävällisyydessä, joka osittain johtui kansallistunnosta, osittain kauvan muistettujen suosionosoitusten tunnustuksesta, vaikka asianomaiset itse olivat niitä tuskin ajatelleetkaan, luuli loordi Glenvarloch nähneensä viimeisen myötätunnon ilmauksen, mitä hän saattoi kokea tällä kylmäkiskoisella hovitienoolla, ja hän tunsi, että hänen täytyi nyt suoriutua omin neuvoin tai joutua kerrassaan hukkaan.
Hän samosi pitkin useitakin kujia metsästyksen hälinän opastamana ja kohtasi moniakin kuninkaan urheilun alempia apumiehiä, jotka pitivät häntä tavallisena katselijana, tällaisia kun toisinaan päästettiin puistoon hovin virkailijain suostumuksella. Missään ei kuitenkaan näkynyt Jaakkoa tai ketään hänen huomattavaa hovilaistansa, ja Nigel alkoi ajatella, eikö hänen sillä uhallakin, että hän joutuisi samanlaiseen häväistykseen kuin äkkipikaisella tekosellaan Richie Moniplies, pitäisi mennä palatsin portille, puhutellakseen kuningasta tämän palatessa. Mutta Onnetar tarjosikin hänelle samassa omalla tavallaan tilaisuuden sellaiseen puhutteluun.
Hän asteli parhaillaan tuollaisella pitkällä käytävällä, joita risteili puistossa, kun hän ensin kuuli etäistä kahinaa ja sitte joutuisaa kavioiden töminää, joka vapisutti kamaraa hänen jalkainsa alla. Kaukainen huhuaminen varoitti häntä sitte väistymään kujan sivulle, jättääkseen vapaan tilan ajolle. Horjuen, vaahtoisena ja hien tummentamana, sieramet laajenneina huohottaen, pinnistäysi uroshirvi Nigelin kohdalle asti, missä sen tempasi nurin, ennen kuin se ehti kääntyä päin, kaksi vantteraa susikoiraa, sitä rotua, jota skotlantilaisen Ylämaan sitkeät hirvenpyytäjät vielä käyttävät, vaikka se on jo kauvan ollut tuntematon Englannissa. Toinen koira kävi eläintä kurkkuun, toinen iski suipon kuononsa ja terävät hampaansa melkein sen sisuksiin. Loordi Glenvarlochille, joka itse oli ikäänkuin metsästäjien ahdistama, olisi ollut luonnollista ajatella tilanteesta niinkuin raskasmielinen Jacques,[49] mutta tottumus on toinen luonto, ja minä pelkään, että hänen tunteensa olivat tässä kohtauksessa pikemmin harjaantuneen erämiehen kuin elämän opetuksia punnitsevan ajattelijan. Hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa antautua niihin, sillä jatko ilmestyi silmänräpäyksen kuluttua.
Ajoa seurasi yksinäinen herrasmies ratsulla, joka oli niin täydellisesti altis ohjaksille, että se totteli suitsien kosketusta niinkuin olisi tämä ollut mitä hienoimpaan koneistoon vaikuttava ulkonainen voimalähde. Istuen siis syvällä korkeareunaisessa ja lyhyessä satulassaan niin sullottuna pieluksiin, että hänen oli melkein mahdoton pudota, saattoi ratsastaja pelkäämättä tai epäröimättä lisätä tai heikentää vauhtiaan, joka ajon kiihdyttävimpinäkään hetkinä harvoin yltyi kolmeaneljännestä laukkaa joutuisammaksi, hevosen pidätellessä raajojaan milloinkaan pyrkimättä koulutetun kulkunsa rajan yli. Se turvallisuus, jolla hän näki hyväksi harjoittaa tätäkin suosittua ja tavallisesti hiukan vaarallista urheilua, ilmaisi hänet Jaakko-kuninkaaksi, kuten hänen muukin varustuksensa. Ketään saattolaista ei ollut näkyvissä; usein olikin hienon imartelun piirteenä sallia hallitsijan otaksua, että hän oli metsästyksessä karauttanut ohi kaikista muista ja jättänyt heidät taipaleelle.
"Hyvin tehty, Bash — hyvin tehty, Battie!" huudahti hän päästyään perille. "Kautta kuninkain kunnian, te tuotatte mainetta Balwitherin mäkilöille! Pitele hevostani, mies", huusi hän Nigelille, pysähtymättä katsomaan, ketä hän puhutteli; "pitele hepoani ja auta minut alas satulasta. Helkkariko sinua vaivaa, kuhnus, etkö voi kiirehtiä ennen kuin nuo laiskat vätykset saapuvat? Pitele ohjaksia kepeästi — älä anna sen kiepahtaa — nyt kannata jalustinta — hyvä on, mies, ja nyt meillä on jalkaimme alla terra firma." Ja vieläkään vilkaisematta apuriinsa veti sävyisä Jaakko-kuningas lyhyen, terävän metsästyspuukkonsa, joka oli ainoa miekan tapainen, mitä hän vähääkään sieti näkyvissään, sivalsi hyvin tyytyväisenä uroshirveä kurkkuun ja lopetti elukan tuskallisen riuhtomisen.
Loordi Glenvarloch tunsi hyvin tilaisuuden vaatiman metsämiesvelvollisuuden. Hän ripusti kuninkaan ratsun päitset puunoksaan, polvistui alamaisesti maahan, käänsi teurastetun hirven selälleen ja piteli saalista siinä asennossa, sillaikaa kun kuningas, joka metsästysinnossaan ei kyennyt mitään muuta tarkkaamaan, vihlaisi puukollaan elukan rintaa secundum artem; ja tehtyään poikkileikkauksen rinnan ihrakerroksen syvyyden tutkimiseksi hän huudahti kuin hurmiossa: "Kolme tuumaa valkoista ihraa rintalastan päällä! Mainiota — parahultaista — niin totta kuin olen kruunattu syntinen — eikä ainuttakaan perillä noista laiskoista vietävistä muuta kuin minä! Seitsemän — kahdeksan — kahdeksan haarukkaa sarvissa. Heikkari, kahdeksansarvikas, ja pyyntikauden ensimäinen! Bash ja Battie, siunatut olkaa te molemmat! Pusutkaa minua, lapsoset, pusutkaa." Koirat käskyn mukaan hyväilivät häntä, nuoleskelivat häntä verisin leukapielin ja saivat hänet pian sellaiseen siivoon, että olisi saattanut näyttää siltä kuin olisi valtiopetos päässyt estämättä kohdistumaan Herran voideltuun. "Alas, peijakkaat — alas, sen kallittavat", huusi kuningas ollen vähällä kellistyä isojen ajokoirien vallattomasta mielistelystä. "Mutta te olette ihan kuin ihmiset; kun antaa teille tuuman, niin te tempaatte kyynärän. Ja kuka lienetkään sinä, ystävä?" hän sanoi saatuaan nyt aikaa tarkata lähemmin Nigeliä ja huomaten, mitä ei ollut pyyntiriemastuksensa ensimäisessä intoutumisessa ehtinyt panemaan tähdelle; "et kuulu meidän saattueeseemme, mies. Jumalan nimessä, mikä piru sinä olet?"
"Onneton mies, sire", vastasi Nigel.
"Sen kyllä uskon", vastasi kuningas äkeästi, "muutoin en olisi nähnyt sinusta jälkeäkään. Alamaiseni pitävät kaiken onnellisuutensa itsekseen, mutta annas kun heillä sattuu joku solmu vyyhtiin, niin kylläpä varmasti kuulen siitä."
"Ja kelle muulle voimmekaan esittää valituksiamme kuin teidän majesteetillenne, joka on taivaan sijaishallitsijana meidän yläpuolellamme!" sanoi Nigel.
"Oikein, mies, oikein — varsin hyvin puhuttu", myönsi kuningas; "mutta teidän pitäisi suoda taivaan sijaishallitsijalle rahtunen rauhaa maankin päällä".
"Jos teidän majesteettinne suvaitsee katsella minua" — sillä tähän asti oli kuningas ollut niin kiireissään ensin koiriensa hemmottelussa ja sitte hirven leikkomisessa auki, että hän oli tuskin suonut apurilleen muuta kuin hetkellisen silmäyksen — "niin näette, kenet pakko rohkaisee käyttämään tilaisuutta, jollainen ei kenties enää koskaan uudistu".
Jaakko-kuningas katseli; veri virtasi pois hänen poskistaan, vaikka ne yhä pysyivät hänen jaloissaan viruvan elukan hurmeen tahrimina, hän pudotti puukon kädestään, loi taaksensa hätääntyneen katseen ikäänkuin joko miettien pakoa tai etsien apua, ja huudahti sitte: "Glenvarlochides, niin totta kuin minut ristittiin James Stuartiksi. Jo nyt kävi koreasti, ja minä yksinäni, ja vielä jalkasin!" lisäsi hän, yrittäen kiirehtiä ratsun selkään.
"Suokaa minulle anteeksi, että häiritsen teitä, valtiaani", sanoi Nigel asettuen kuninkaan ja hevosen väliin; "kuunnelkaa minua vain hetkinen!"
"Kuuntelen sinua parhaiten satulassa", vastasi kuningas. "En kuule sanaakaan jalkasin, mies, en sanaakaan, eikä ole säädyllistä tuolla tavoin seistä toljottaa ihan nenämme alla. Siirry tieltämme, mies, me vaadimme sitä uskollisuuden valasi nimessä. Lempoko niitä kaikkia vaivaakaan, missä kummassa ne viipynevät?"
"Kautta kantamanne kruunun, hallitsijani", pyysi Nigel, "jonka edestä esi-isäni ovat kunnostautuneet taistelussa, rukoilen teitä tyyntymään ja kuuntelemaan minua vain hetkisen!"
Hänen pyytämäänsä oli hallitsijan tuiki mahdoton myöntää. Hänen osoittamansa arkuus ei ollut selvää suoranaista raukkamaisuutta, joka luontaisena vaikuttimena häätää miehen pakosalle eikä voi herättää juuri muuta kuin sääliä tai halveksumista; se oli paljoa hullunkurisempaa ja sekavampaa tunnetta. Kuningas-poloinen oli sekä säikkynyt että suutuksissaan, halukas pääsemään turvaan ja samalla häpeissään arvokkuutensa halventamisesta, joten hän loordi Glenvarlochin yrittämiä selityksiä tarkkaamatta työntyi hevoseensa päin ja hoki: "Me olemme vapaa kuningas, mies — me olemme vapaa kuningas — meitä ei saa yksikään alamainen pidätellä. Luojan nimessä, mikä viivyttää Steenietä? Ja ylistetty olkoon Hänen nimensä, he tulevat — hoi, helei — tänne, tänne — Steenie, Steenie!"
Buckinghamin herttua karautti näyttämölle useiden hovilaisten ja kuninkaallisen metsästyksen palveluskuntaan kuuluvien henkilöiden saattamana ja alotti tavalliseen tuttavalliseen tapaansa: "Näen onnettaren suosineen rakasta taattoamme, kuten tavallista. Mutta mitä tämä merkitsee?"
"Mitäkö merkitsee? Mitäpä muutakaan kuin valtiopetosta", sanoi kuningas, "ja kaikki on sinun vikasi, Steenie. Rakas taattosi ja kumppalisi olisi voitu murhata, sen verran kuin sinä siitä välität."
"Murhata? Kiinni se roisto!" huudahti herttua. "Kautta taivaan, se on itse Olifaunt!" Kymmenkunta metsästäjää heittäysi heti alas ratsailta, antaen hevostensa porhaltaa irrallaan pitkin puistoa. Toiset tarttuivat kovakouraisesti loordi Glenvarlochiin, joka katsoi turhaksi yrittääkään vastarintaa, toisten hyöriessä kuninkaan ympärillä. "Oletteko haavoittunut, valtiaani — oletteko haavoittunut?"
"En tietääkseni", ilmoitti kuningas säikkynsä puuskassa, joka muuten oli jokseenkin anteeksiannettava noin arkamaiselle luonteelle, olletikin kun hän oli aikoinaan ollut monien kummallisten salahankkeiden alaisena, "en tietääkseni — mutta tutkikaa hänet — tutkikaa hänet. Olen varma siitä, että näin ampuma-aseita hänen viittansa alla. Varmasti haistoin ruutia — siitä olen ihan varma."
Loordi Glenvarlochilta siepattiin viitta yltä, jolloin hänen pistoolinsa tulivat näkyviin. Hetki hetkeltä tihenevästä väkijoukosta kajahti hämmästyksen ja tuomitsemisen huutoja, kun oletettu rikollinen tarkoitus täten ilmeni. "Pois se konna — salamurhaaja — verenhimoinen vaanija!" hoettiin kaikkialta, ja kuningas luonnollisesti piti omaa henkeänsä samassa arvossa kuin näköjään muutkin, joten hän huusi kaikkia katselijoita äänekkäämmin: "Niin, niin — pois hänet. Minä olen saanut kyllikseni hänestä, ja niin on saanut koko maa. Mutta älkää tehkö hänelle mitään ruumiillista vahinkoa — ja Jumalan tähden, hyvät herrat, jos olette varmat siitä, että olette täydellisesti riisuneet häneltä aseet, niin pistäkää poikkeen miekkanne, tikarinne ja puukkonne, sillä muutoin varmaankin tuotatte toisillenne vauriota."
Kuninkaan käsky palautti aseet joutuisasti huotriin, sillä ne, jotka olivat tähän asti heilutelleet niitä uskollisessa uljuudessaan, alkoivat sen johdosta muistaa, miten suunnatonta vastenmielisyyttä hänen majesteetissaan herätti paljas teräs. Se heikkous näytti olevan hänelle yhtä synnynnäistä kuin hänen arkuutensakin, ja yleensä arveltiin sen johtuneen siitä, että Rizzion raaka murha tapahtui hänen onnettoman äitinsä läsnäollessa ennen kuin hän oli vielä nähnyt päivänvaloa.
Prinssi oli metsästänyt toisessa osassa silloista laajaa puistoa ja saanut jotakin hätäistä ja hämärää vihiä siitä, mitä oli tekeillä. Hän tuli nyt kiireesti paikalle, mukanaan muutamia aatelismiehiä, joiden joukossa oli loordi Dalgarno. Hän hyppäsi satulasta ja kysyi kiihkeästi, oliko hänen isänsä haavoittunut.
"En huomatakseni, Charles-lapsonen — vain pikkusen uuvuksissani, kun yksinäni rynnistelin salamurhaajan kanssa. Steenie, kaadahan pikarillinen viiniä — nahkaleili riippuu puassamme. Muiskaa minua sitte, Charles-lapsonen", jatkoi hallitsija, saatuaan vahvistuskulauksensa. "Voi, mies, yhteiskunta ja sinä olette olleet ylen täpärällä kokea raskaan ja verisen iskun ja menettää rakkaan isän, sillä me olemme pater patriae kuten myös pater familias. Quis desiderio sit pudor aut modus tam cari capitis! Voi minua, kyllä olisi musta verka saanut hintaa Englannissa, ja kuivia silmiä olisi nähty harvassa!"
Ja ajatellessaan yleistä murhetta, joka olisi seurannut hänen kuolemaansa, puhkesi hyväsydäminen hallitsija itse haikeaan itkuun.
"Onko se mahdollista?" kysyi Kaarlo ankarasti, sillä toiselta puolen loukkasi hänen ylpeyttään isän käyttäytyminen, samalla kun hän toiselta puolen tunsi pojan ja alamaisen suuttumusta oletetusta kuninkaan henkeä tähdänneestä yrityksestä. "Puhukoon joku, joka on nähnyt, mitä tapahtui. Buckinghamin herttua!"
"En voi sanoa, mylord", vastasi herttua, "nähneeni mitään suoranaista väkivaltaa yritettävän hänen majesteettiansa vastaan, muutoin olisin kostanut heti paikalla".
"Silloin olisit menetellyt väärin innostuksessasi, George", huomautti prinssi. "Sellaiset pahantekijät on parempi jättää oikeuden haltuun. Mutta eikö se konna rynnistellyt hänen majesteettinsa kanssa?"
"Siten en voi tapausta määritellä, mylord", selitti herttua, joka monine vikoineenkin halveksi totuudesta poikkeamista. "Hän näytti haluavan pidättää hänen majesteettiansa, joka nähtävästi päin vastoin pyrki nousemaan ratsunsa selkään. Mutta hänen hallussaan on tavattu pistooleja vastoin julistusta, ja koska hän osoittautuu Nigel Olifauntiksi, jonka hillittömyydestä teidän kuninkaallinen korkeutenne on havainnut muutamia näytteitä, niin meillä tuntuu olevan aihetta arvella pahinta."
"Nigel Olifaunt!" kummeksui prinssi. "Onko se onneton mies voinut niin pian joutua uuteen rikkomukseen? Antakaa minun katsoa niitä pistooleja."
"Ethän toki ole niin varomaton, että käyt hypistelemään sellaisia paukahtajia, Charles-lapsonen?" sanoi Jaakko. "Älä anna niitä hänelle, Steenie — minä kiellän uskollisuudenvalasi nimessä! Ne saattavat laueta itsestään, kuten usein tapahtuu. Teetkö sen kuitenkin? Onko ikinä nähty niin itsepintaisia lapsia kuin me olemme saaneet rasitukseksemme! Eikö meillä ole henkivartijoita ja sotureita kylliksi, jottei sinun ole tarvis itse purkaa luikkuja — sinä kun olet asemani ja arvoni perillinen, ja kun ympärillä on niin monta miestä palkattuna uskaltamaan henkensä meidän tähtemme?"
Mutta isänsä huudahduksista välittämättä pysyi Kaarloprinssi itsepintaisuudessaan, joka oli hänelle ominaista pikku seikoissa samaten kuin tärkeissäkin asioissa; omin käsin purki hän pistooleista kahdet luodit, jotka olivat kumpaisenkin panoksina. Kaikki katselijat kohottivat kätensä kauhuissaan rikoksesta, jonka otaksuttiin olleen aikomuksena, ja pelastuksen täpäryydestä.
Nigel ei ollut vielä virkkanut sanaakaan — levollisesti pyysi hän nyt saada puhua.
"Mitä varten?" vastasi prinssi kylmäkiskoisesti. "Tiesitte olevanne syytetty raskaasta rikoksesta, ja sen sijaan että olisitte julistuksen mukaan antautunut oikeuden haltuun, tavataan teidät täällä tunkeutuneena hänen majesteettinsa luo laittomilla aseilla varustettuna."
"Sallikaa minun huomauttaa, teidän korkeutenne", selitti Nigel, "että minä kannoin noita onnettomia aseita omaksi varjeluksekseni, eikä ole montakaan tuntia kulunut siitä kun niitä tarvittiin muiden hengen suojelemiseen".
"Sen voipi uskoa, mylord", lausui prinssi yhä tyynenä ja järkähtämättömänä. "Viimeaikainen elämänlaatunne ja ne kumppanit, joiden seurassa olette viettänyt aikanne, ovat tutustuttaneet teidät väkivaltaisiin kohtauksiin ja aseisiin. Mutta minulle ei teidän ole puolustauduttava."
"Kuulkaa minua — kuulkaa minua, jalo prinssi!" pyysi Nigel kiihkeästi. "Kuulkaa minua! Te — te itsekin saatatte jonakuna päivänä tahtoa tulevanne kuulluksi, ja turhaan."
"Mitä, sir!" sanoi prinssi korskeasti. "Miten on minun ymmärrettävä tuo, mylord?"
"Jollei maan päällä, sir", vastasi vanki, "niin ainakin taivaalta meidän täytyy kaikkien rukoilla kärsivällistä ja suosiollista huomiota".
"Totta, mylord", myönsi prinssi ylpeästi taivuttaen päätänsä; "enkä minä nyt epäisi teiltä sellaista huomiota, jos siitä olisi teille apua. Mutta te ette joudu kärsimään mitään vääryyttä. Me tahdomme itse tutkia asiaanne."
"Niin, niin", huomautti kuningas, "on tehty appellatio ad Caesarem — me tahdomme itse kuulustaa Glenvarlochidesta ajan ja paikan soveltuessa; ja sillävälin toimittakaa hänet pois aseineen, sillä minä olen kyllääntynyt niiden näkemiseen".
Hätäisen määräyksen perusteella siirrettiin siis Nigel pois paikalta, missä hänen sanansa eivät kuitenkaan olleet kokonaan kirvonneet tien oheen. "Tämä on peräti kummallinen asia, George", huomautti prinssi suosikille. "Tuolla herrasmiehellä on hyvä ulkomuoto, sujuva käytös ja paljon tyyntä lujuutta katseessaan ja puheessaan. En voi ajatella hänen tahtoneen yrittää niin hurjaa ja tarkoituksetonta rikosta."
"En väitä rakastavani ja suosivani sitä nuorta miestä", vastasi Buckingham, jonka korkealentoinen kunnianhimo oli avomielinen; "mutta myöskään en voi olla yhtymättä teidän korkeutenne mielipiteeseen siinä, että rakas taattomme on ollut hiukan hätäinen peljätessään omakohtaista vaaraa hänen taholtaan".
"Kautta sieluni, Steenie, kehtaatko sanoa niin!" närkästyi kuningas. "Etkö luule minun tuntevan ruudin hajua? Kukas muu nuuski selville marraskuun viidennen kuin meidän kuninkaallinen itsemme? Cecil ja Suffolk ja ne kaikki olivat väärillä jäljillä kuin sekarotuiset nartut, minun ottaessani vehkeestä selon — arveletko siis, etten minä osaa haistaa ruutia? Hemmetissä, mies, Joannes Barclaius ajatteli älykkyyteni olleen jossain määrin jumalallista mieleenjohdatusta, joten hänen historiassaan onkin sen salaliiton nimenä Series palefacti divinitus parricidii, ja samaten sanoo Spondanus meistä: divinitus evasit."
"Maa oli onnellinen teidän majesteettinne pelastuksesta", virkkoi Buckinghamin herttua, "eikä vähemmin siitä terävästä älystä, joka niin hienon ja melkein näkymättömän vihin perusteella suoriutui tuosta kavalluksen sokkelosta".
"Hiisi vieköön, Steenie, oikeassa olet, mies! Harvoilla nuorukaisilla on niin hyvä arvostelukyky kuin sinulla vanhempien ihmisten viisauden suhteen; ja mitä tuohon petolliseen, katalaan kurjimukseen tulee, niin on hän epäilemättä saman pesän haukkoja. Ettekö nähneet mitään paavilaista hänen hallussaan? Pitää katsoa, ettei hänellä ole ristiinnaulitunkuvaa tai jotakuta muuta sellaista roomalaista helyä mukanaan."
"Huonosti sopisi minun yrittää sen onnettoman miehen puhdistamista", sanoi loordi Dalgarno, "kun ajattelen hänen nykyisen yrityksensä hirmuisuutta, joka on saanut kaikkien oikeiden ihmisten veren jähmettymään heidän suonissaan. Kaikin puolin alistuen hänen majesteettinsa erehtymättömän arvostelun varaan en kuitenkaan voi olla huomauttamatta oikeudentuntoisena henkilöä kohtaan, joka on aikaisemmin osoittautunut vain minun vihamiehekseni, vaikka hän nyt näyttäytyy paljoa mustempana, että tämä Olifaunt aina näytti enemmän puritanilta kuin paavilaiselta."
"Kas, Dalgarno, sielläkö olet, mies?" huudahti kuningas. "Ja pitipä sinunkin pysyä loitolla ja jättää meidät oman luonnollisen voimakkuutemme ja Kaitselmuksen huolenpidon varaan, ollessamme konnan kourissa!"
"Kaitselmus, sallikoon teidän armollinen majesteettinne minun lausua, ei sellaisessa ahdingossa olisi säästämättä tuskaa kolmelta itkevältä kuningaskunnalta", virkkoi loordi Dalgarno.
"Kyllähän, mies — kyllähän", vastasi kuningas; "mutta onnekkaaltapa vain olisi vastikään tuntunut isäsi näkeminen kelpo kalpoineen — ja vastaisen varalle avitammekin Kaitselmuksen hyviä aikeita meidän suhteemme pitämällä lähellämme kaksi vantteraa huovia henkivartiostamme. Ja tuo Olifaunt on siis puritani? Ei silti vähemmin paavillisuuteen kallistuva — sillä äärimäisyydet osuvat yhteen, kuten sanottu on. On olemassa paavillisiin periaatteisiin hullaantuneita puritaneja, niinkuin olen todistanut kirjassani — se on vain uudenlainen toitotus vanhalla torvella."
Nyt muistutti kuninkaalle prinssi, joka kenties pelkäsi hänen aikovan kerrata koko Basilicon Doronin,[50] että oli ehkä parasta lähteä palaamaan palatsia kohti ja harkita, mitä on tehtävä yleisön viihdyttämiseksi, jossa aamun seikkailut arvatenkin herättäisivät kaikenmoisia mietteitä. Heidän astuessaan sisälle palatsin portista kumarsi muuan nainen ja ojensi paperia, jonka kuningas otti vastaan ja hiukan ähkäisten työnsi sivutaskuunsa. Prinssi ilmaisi olevansa hieman utelias tietämään sen sisällön. "Päivystävä kamaripalvelija kertoo sen sinulle", sanoi kuningas, "kun riisun uumatakkini. Luuletko, lapsonen, että minä voin lukea kaikki mitä käsiini työnnetään? Katsos tätä, mies" — hän viittasi isojen polvihousujensa taskuihin, jotka oli sullottu täyteen papereita — "me olemme kuin aasi — että niin sanommekaan — köyryssä kahden taakan välissä. Niin, niin, asinus fortis accumbens inter terminos, kuten Sanassa lausutaan. Niinpä niin, vidi terram quod esset optima, et supposui humerum ad portandum, et foetus sum tributis serviens — näin tämän Englannin maan ja jouduin sen kuormitetuksi kuninkaaksi."
"Olette tosiaankin hyvin sälytetty, rakas taattoni ja suosijani", virkkoi Buckinghamin herttua ottaessaan vastaan paperit, jotka Jaakko-kuningas tyhjensi taskuistaan.
"Niinpä vainkin", pitkitti hallitsija; "ottakaa ne haltuunne per aversionem, lapset — toinen lakkari lastattu anomuksilla, toinen häväistyskirjoituksilla; kyllä kelpaa meidän elää. Totta toisen kerran uskonkin, että Kadmuksen tarina oli hieroglyfinen ja että hänen kylvämänsä lohikäärmeen hampaat olivat hänen keksimänsä kirjaimet. Sinä naurat, Charles-lapsonen? Muista mitä sanon. Kun ensin tulimme tänne omasta maastamme, missä ihmiset olivat yhtä karkeita kuin sää, niin olikin Englanti hemmetin suojainen paikka; olisi voinut luulla, että kuninkaalla ei ollut juuri muuta tehtävää kuin käyskennellä hiljaisten vesien äärellä, per aquam refectionis. Mutta ties miten tai miksi onkaan paikka nyt murheellisesti muuttunut — luehan tuokin herjaus meistä ja hallinnostamme. Lohikäärmeen hampaat ovat kylvettyjä, Charles-lapsonen; rukoilen Jumalaa, että ne eivät nouse aseelliseksi sadokseen sinun päivinäsi, jollen minä elä näkemään sitä. Jumala varjelkoon minua siitä nähtävästä, sillä sen leikkaamisesta tulee penteleenmoinen punnerrus."
"Kyllä tiedän, miten tukahutan kylvön jo oraalle — haa, George?" virkahti prinssi kääntyen suosikkiin, ja hänen katseensa ilmaisi hiukan halveksimista isän pahoista aavistuksista ja täyttä luottamusta hänen oman harkintansa ylempään lujuuteen ja päättäväisyyteen.
Tämän keskustelun aikana työnnettiin ja laahattiin Nigeliä aseellisen oikeudenpalvelijan kaitsemana pikku kaupungin läpi, jonka koko asujamiston oli hälyttänyt liikkeelle huhu kuningasta vastaan tehdystä murhayrityksestä, joten väki tunkeili näkemään oletettua kavaltajaa. Hetken sekamelskassa eroitti hän ruokalan isännän kasvot tyrmistyneeseen ällistykseen jähmettyneinä ja parturin irvistelemässä kauhun ja kiihkeän uteliaisuuden vaiheella. Niinikään luuli hän vilahdukselta havainneensa vihreänuttuisen souturinsa.
Hänellä ei ollut mitään aikaa huomautuksiin, sillä hänet asetettiin veneeseen oikeudenpalvelijan ja kahden huovin keskelle sekä soudettiin ylös virtaa niin nopeasti kuin kuuden vankan airomiehen käsivarret kykenivät kiskomaan pakovettä vastaan. He sivuuttivat mastometsikköjä, jotka jo silloin hämmästyttivät muukalaista Lontoon kauppaliikkeen suuruudella, ja lähenivät viimein matalia ja mustuneita vallinsakaroilla varustettuja muureja, joista siellä täällä kurkisti järeä kanuuna tai paikotellen pistäysi näkyviin yksinäinen aseistettu vartija, niiden muutoin suurestikaan osoittamatta linnoituksen sotaisia kauhuja. Ulkoneva matala holvikaari, joka oli samanlaisissa olosuhteissa ammottanut monille viattomille ja monille syyllisille, levitti nyt synkän varjonsa Nigelin yli. Vene laskettiin kiinni leveihin portaisiin, joita vastaan virran veltot laineet liplattivat. Palvelusvuorolla oleva vartija katsoi ulos pikkuportista ja puhui oikeudenpalvelijan kanssa kuiskaamalla. Muutaman minuutin kuluttua ilmestyi Towerin päällikkö ja otti talletettavakseen Nigelin, Glenvarlochin loordin, antaen siitä kuitin.