30. LUKU.
Huono lohduttaja.
Mestari George Heriot ja hänen valvattinsa, kuten jälkimäistä saattoi täydellä syyllä määritellä, sillä hänen kiintymyksensä Margaretiin toimitti hänelle kaikki holhoojan huolet, astuivat vartiosoturin opastamina päällikön asuntoon, missä tapasivat hänet puolisonsa seurassa. Molemmat ottivat heidät vastaan sillä säädyllisellä kohteliaisuudella, jota mestari Heriotin maine ja oletettu vaikutus vaativat sellaisenkin täsmällisen soturivanhuksen ja hovilaisen taholta kuin Sir Edward Manselin. Lady Mansel tervehti Margaretia yhtä ystävällisesti ja ilmoitti mestari Georgelle, että neitonen oli nyt vain hänen vieraansa eikä enää vankinsa.
"Hän on vapaa palaamaan ystäviensä luo teidän hoivassanne", hän ilmoitti, "se on hänen majesteettinsa käsky".
"Se ilahuttaa minua, madam", vastasi Heriot, "mutta olisin vain suonut hänen vapautuksensa tapahtuneen ennen hänen hupsua kohtaustansa tuon kummallisen nuoren miehen kanssa — ja minua ihmetyttää, että teidän armonne salli sen".
"Hyvä mestari Heriot", selitti Sir Edward, "me toimimme meitä paremman ja viisaamman käskyjen mukaan — hänen majesteettinsa antamia määräyksiä on toteltava tarkoin ja kirjaimellisesti; ja minun ei tarvitse sanoa, että hänen majesteettinsa viisaus on varmana takuuna —"
"Tunnen hyvin hänen majesteettinsa viisauden", sanoi Heriot; "mutta on vanha sananlasku tulesta ja tappuroista — no, se sikseen".
"Näen Sir Mungo Malagrowtherin harppailevan tänne päin", huomautti lady Mansel, "kuin rampa kurki. Jo toistamiseen käy hän täällä tänä aamuna."
"Hän toi valtuuden loordi Glenvarlochin vapauttamiseen kavallussyytöksestä", selitti Sir Edward.
"Ja häneltä", kertoi Heriot, "kuulin paljonkin siitä, mitä oli tapahtunut, sillä minä saavuin Ranskasta vasta eilen illalla myöhään ja hiukan odottamattomasti".
Heidän puhuessaan astui huoneeseen Sir Mungo, tervehti Towerin
päällikköä ja tämän puolisoa muodollisen kohteliaasti, kunnioitti
George Heriota alentuvalla nyökkäyksellä ja puhutteli Margaretia:
"Hei, nuori suojattini, et ole vielä riisunut miehekästä asuasi?"
"Hän ei aio panna sitä pois, Sir Mungo", lausui Heriot kovalla äänellä, "ennen kuin on saanut teiltä hyvitystä valepukunsa kavaltamisesta minulle, niinkuin petolliselta ritarilta ainakin — ja totta tosiaan ajattelen, Sir Mungo, että te kertoessanne minulle hänen harhailevan noin oudossa asussa olisitte voinut myöskin sanoa hänen olevan lady Manselin suojeluksessa".
"Se oli kuninkaan salaisuus, mestari Heriot", selitti Sir Mungo heittäytyen tuolille mahtipontisen karskina; "toinen oli hyvää tarkoittava vihjaus teille, tytön ystävänä".
"Niin", vastasi Heriot, "tuo oli teidän tapaistanne — kylliksi lausuttua tekemään minut onnettomaksi hänen suhteensa — ei sanaakaan, joka olisi huojentanut levottomuuttani".
"Sir Mungo ei ota kuullakseen sitä huomautusta", sanoi lady; "meidän on muutettava puheenainetta. Kuuluuko mitään uutta hovista, Sir Mungo? Olettehan käynyt Greenwichissä?"
"Voisitte yhtä hyvin kysyä minulta, madam", vastasi ritari, "mitä uutta kuuluu hornasta".
"Mitä nyt, Sir Mungo!" muistutti Sir Edward; "punnitkaa sanojanne hiukan paremmin — puhuttehan Jaakko-kuninkaan hovista".
"Sir Edward, vaikka puhuisin kahdentoista keisarin hovista, sanoisin sen olevan tällähaavaa yhtä sekaisin kuin myllerretään pimeyden ruhtinaan päämajassa. Neljäkymmentä virkavuotta palvelleet hovilaiset, ja niihin voin lukea itsenikin, ovat yhtä ymmällä asiassa kuin hullu myllyssä. Jotkut sanovat, että kuningas on rypistänyt otsaansa prinssille — toiset tietävät prinssin katsoneen vakavasti herttuaan — muutamat kertovat loordi Glenvarlochin joutuvan hirsipuuhun valtiopetoksesta — ja toiset väittävät, että loordi Dalgarnoa vastaan on ilmestynyt juttu, joka saattaa maksaa hänelle pään."
"Ja mitä te, neljäkymmentä virkavuotta palvellut hovilainen, ajattelette siitä kaikesta?" kysyi Sir Edward Mansel.
"Ei, älä kysy häneltä, Edward", kielsi hänen puolisonsa, merkitsevästi katsoen mieheensä.
"Sir Mungo on kyllin järkevä muistaakseen", lisäsi mestari Heriot, "että henkilö, joka sanoo mitään, mikä voidaan kerrata hänen omaksi haitakseen, lataa vain ampuma-aseen, jolla kuka hyvänsä seurueesta saa mielensä ja mukavuutensa mukaan ampua hänet kuoliaaksi".
"Mitä, luuletteko minun pelkäävän satimeen joutumista?" sanoi uljas ritari. "No, entä jos sanoisinkin, että Dalgarnolla on enemmän älyä kuin rehellisyyttä — herttualla enemmän purjeita kuin painolastia — prinssillä enemmän ylpeyttä kuin ymmärrystä — ja että kuningas —" lady Mansel kohotti varoittavasti sormensa — "että kuningas on minun peräti hyvä herrani, joka on runsaasti neljänkymmenen vuoden aikana maksanut minulle koiran palkan, nimittäin luita ja löylytystä. Kas niin, kaikki tämä on sanottu, ja Archie Armstrong sanoo paljon pahempaakin heistä joka päivä."
"Hän onkin narri", huomautti George Heriot; "mutta aivan väärässä ei hän olekaan, sillä hupsuus on hänen paras viisautensa. Mutta älkää te, Sir Mungo, asettako älyänne narrin sukkeluutta vastaan, vaikka hän hovin narri onkin."
"Kovin narri, sanotte?" vastasi Sir Mungo, joka ei ollut täydellisesti kuullut mestari Heriotin huomautusta taikka halunnut olla kuulevinaan. "Kyllä olen todellakin ollut narri roikkuessani täällä visukintun hovissa, kun ymmärtäväiset ja toimeliaat miehet ovat luoneet onnensa kaikkialla muualla Europassa. Mutta täällä lykästää miestä huonosti, ellei hän saa isoa avainta käännelläkseen" — katsoen Sir Edwardiin — "tai kykene rummuttamaan tinalevyjä vasaralla. No, niin, hyvät herrat, minun täytyy kiirehtiä takaisin asiallani niinkuin olisin palkattu sanansaattaja. Sir Edward ja armollinen rouva, sulkeudun arvoisaan suosioonne — ja Herran haltuun, mestari Heriot — ja mitä tähän järjestyksenrikkojaan tulee, niin jos noudatatte neuvoani, on hänen huimapäisiin puuskiinsa parhaana parannuksena pikkuinen paastolla masentaminen ja lievä vitsalla vihmominen."
"Jos aiotte Greenwichiin, Sir Mungo", virkkoi päällikkö, "niin voin säästää teiltä sen vaivan — kuningas saapuu hetimiten Whitehalliin".
"Ja siitäpä syystä siis kai onkin neuvosto kutsuttu niin kiireesti koolle", arvasi Sir Mungo. "No, lähdenpä luvallanne kovaonnisen Glenvarloch-poikasen luo suomaan hänelle hiukan lohdutusta."
Päällikkö näytti katsahtavan häneen ja olevan hetkiseksi ikäänkuin epätietoinen.
"Nuorukainen tarvitsee mieluisaa kumppania, joka kykenee kuvailemaan hänelle häntä kohtaavan rangaistuksen laadun ja selittelemään muita hänelle kuuluvia seikkoja. En jätä häntä ennen kuin valaisen hänelle, kuinka perinjuurin hän on jouduttaunut häviöön töyhdöstä kannukseen asti, kuinka surkea on hänen nykyinen tilansa ja kuinka vähän mahdollisuutta on sen parantamiseen."
"No, Sir Mungo", vastasi päällikkö, "jos tosiaan luulette tuon kaiken olevan hyvin lohdullista asianomaiselle, niin lähetän vartijan saattamaan teitä".
"Ja minä", sanoi George, "pyydän nöyrästi lady Manselia lainaamaan joitakuita kamarineitonsa vaatekappaleita tälle huimapäiselle heilakalle, sillä minä tärvelen maineeni, jos kävelen ylös Towerin mäkeä hänen kanssaan, kun hän on tuossa kunnossa — eikä typerä tyttönen kuitenkaan näytä siinä asussa varsin hullulta".
"Toimitan heti vaununi teidän käytettäväksenne", lupasi avulias rouva.
"Tosiaankin, madam, jos kunnioitatte meitä sellaisella kohteliaisuudella, otan sen kiitollisesti vastaan", vastasi porvari, "sillä minulla on kovin kiireellisiä liikeasioita, ja aamupäivä on jo mennyt hyvinkin hyödyttömästi hukkaan".
Vaunut toimitettiin siis esille, ja niillä saapui arvoisa porvari holhottinsa kanssa rakennukseensa Lombard-kadulle. Siellä hän havaitsi lady Hermionen tuskallisesti odotelleen hänen tuloansa, sillä tämä oli juuri saanut käskyn valmistautua olemaan tunnin kuluttua saapuvilla kuninkaallisessa neuvoskunnassa. Ollen kokematon liikeasioissa ja elettyään kauvan erillään seurapiireistä ja koko maailmasta joutui hän tuosta tiedosta mitä suurimpaan hätäännykseen, ikäänkuin ei se olisi ollut välttämättömänä seurauksena anomuksesta, jonka hän oli Monna Paulan välityksellä jättänyt kuninkaalle. George Heriot moitti häntä säveästi siitä, että hän oli ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin niin tärkeässä asiassa ennen neuvojansa palaamista Ranskasta, olletikin kun hän oli pyytänyt lady Hermionea pysymään alallaan kirjeessä, jonka ohella hän oli lähettänyt Parisista todisteita. Toinen saattoi vastauksessaan vain vedota vaikutukseen, joka hänen viipymättömällä toimimisellaan asiassa kaiketi olisi hänen sukulaisensa loordi Glenvarlochin kohtaloon, sillä häntä hävetti tunnustaa, kuinka suuresti häneen oli tehonnut hänen nuorekkaan kumppaninsa kiihkeä pyytely. Margaretin innokkuuden vaikuttimena oli luonnollisesti Nigelin suojeleminen, mutta meidän on jätettävä ajan osoitettavaksi, mitä yhteyttä tällä tarkoituksella oli lady Hermionen anomuksen kanssa. Sillävälin palaamme vierailuun, jolla Sir Mungo Malagrowther suosi tuota kovaonnista nuorta aatelismiestä hänen vankeudessaan.
Tavanmukaisen tervehtelyn jälkeen ritari lausui haastelunsa esipuheeksi paljonkin pahoittelua Nigelin asemasta, istuutui sitte hänen viereensä, sovitti eriskummalliset kasvonpiirteensä mitä synkintä alakuloisuutta kuvastaviksi ja alotti korpinlaulunsa seuraavasti:
"Kiitän Jumalaa siitä, mylord, että minä sain mieluisaksi tehtäväkseni tuoda päällikölle hänen majesteettinsa lempeän sanoman, jolla teidät vapautettiin pahemmasta vastaanne nousseesta kanteesta, hänen majesteettinsa pyhään persoonaan kohdistuvasta salajuonesta, sillä joskin teitä syytetään vähemmästä pahanteesta eli palatsin ja sen alueen etuoikeuksien rikkomisesta, usque ad mutilationem, typistykseen asti, kuten teille kaiken todennäköisyyden mukaan käy, ei jäsenen menetys kuitenkaan ole mitään verrattuna hirttämiseen ja teilaamiseen, minkä kavaltajat saavat palkakseen."
"Tuntisin sellaisen rangaistuksen ansaitsemisen häpeän kipeämmin kuin sen kärsimisen", vastasi Nigel.
"Epäilemättä, mylord, täytyy sen seikan, että olette rangaistuksenne ansainnut, kiduttaa mieltänne, kuten sanotte", pitkitti hänen kiusaajansa, "jonkunlaisena sielullisena ja metafyysillisenä hirttämisenä ja teilaamisena, joka saattaa jossain määrin vastata hampun, raudan, tulen ja muun sellaisen ulkonaista sovelluttamista ihmiseen".
"Minä sanon, Sir Mungo", toisti Nigel, "ja pyydän teitä ymmärtämään sanani, että minä en tiedä tehneeni muuta virhettä kuin aseiden jättämisen haltuuni, kun satuin lähestymään hallitsijaani".
"Te olette oikeassa, mylord, kun ette tunnusta mitään", sanoi Sir Mungo. "Meillä on vanha sananlasku — tyhmä itseänsä syyttää. Ja mitä aseisiin tulee, niin hänen majesteettinsa on tosiaan erityisen kiukkuinen juuri pistooleille; mutta sehän juttu onkin jo lopussa, kuten sanoin. Toivon suoriutuvanne yhtä hyvin siitä toisestakin, vaikka se tuntuu ihan mahdottomalta."
"Te itse, Sir Mungo", huomautti Nigel, "voisitte toki sanoa jotakin minun hyväkseni tuon puistossa sattuneen riidan johdosta. Kukaan ei tiedä paremmin kuin te, että minua kiihdyttivät sillähaavaa mitä kamalimmat loordi Dalgarnon minulle tekemät vääryydet, joista juuri te kerroitte minulle useita suureksi tulistumisekseni."
"Voi hyväinen, voi hyväinen!" vastasi Sir Mungo, "liiankin hyvin muistan, kuinka vimmatusti kiihtymyksenne yltyi, niin vakavasti kuin minä muistuttelinkin teille paikan pyhyyttä. Voi toki, mahdoton on teidän sanoa hypänneenne ojaan varoituksen puutteessa."
"Minä näen, Sir Mungo, päättäneenne olla muistamatta mitään, mistä minulle voisi olla apua", sanoi Nigel.
"Ilomielin olisin teille avulias", vakuutti ritari, "ja paras palvelus, mitä nyt osaan ajatella, on kertoa teille sen rangaistuksen kulusta, johon te ehdottomasti joudutte, minä kun hyväksi onneksi olen saanut nähdä sellaisen täytäntöönpanon kuningattaren aikana erään miekkosen suhteen, joka oli sepittänyt häväistyskirjoituksen. Kuuluin silloin loordi Grayn saattueeseen, hänen oleskellessaan lähettiläänä täällä, ja kun olen aina halunnut mieluisia ja hyödyllisiä nähtäviä, en voinut olla pistäytymättä siihen tilaisuuteen."
"Minua tosiaan kummastuttaisi", huomautti loordi Glenvarloch, "jos te olisitte siinä määrin hillinnyt hyväntahtoisuuttanne, että olisitte jäänyt pois sellaisesta näyttelystä".
"Hä! Pyysikö teidän ylhäisyytenne minua olemaan saapuvilla oman silpomismenettelynne käyttelyssä?" kysyi ritari. "No, mylord, onhan se tosin tukala näky ystävälle, mutta mieluummin rankaisen itseäni kuin epään osanottoni teiltä. Sievä toimitus se sentään on ylimalkaan — varsin sievä toimitus. Mies asteli esille niin rohkein kasvoin, että häntä oli hauska katsella. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan valkoiseen, osoittaakseen säveyttänsä ja viattomuuttaan. Tuomio pantiin täytäntöön Westminsterin mestauslavalla — teidän typistyksenne tapahtuu luultavimmin Charingin risteyksessä. Saapuvilla oli voudin ja piiripäällikön väkeä sekä kaikenlaatuista virkakuntaa — pyöveli apurineen ja nuijineen sekä hänen apurinsa, joka hoiteli hehkuvilla hiilillä täytettyä pannua ja poltinoria. Se Derrick oli näppärä mies. Tämä Gregory ei kelpaisi hänen kengänpaulojaankaan päästämään; teidän ylhäisyytenne kannattaisi kenties toimittaa se poropeukalo haavurin luo oppimaan tarpeellisimpia anatomian alkeita — siitä saattaisi olla hyötyä teille ja muille kovaonnisille, ja ystävällinen palvelus olisi se Gregorylle itselleenkin."
"En viitsi ottaa sellaista vaivakseni", kieltäysi Nigel. "Jos laki vaatii käteni, niin irroittakoon telottaja sen miten osaa. Jos kuningas jättää sen paikoilleen, niin se saattaa sattua tekemään hänelle parempaa palvelusta."
"Sangen ylvästä — varsin suuremmoista tosiaan, mylord", kiitti Sir Mungo; "mieluista on nähdä urhean miehen kärsivän. Tuo mies, josta puhuin — tuo Tubbs tai Stubbs tahi mikä sen plebeijin nimi olikaan — astui esiin miehuullisena kuin ruhtinas ja sanoi kansalle: 'Hyvät ystävät, tulin jättämään tänne totisen englantilaisen käden.' Samassa hän läimäytti sen pölkylle niin huolettomasti kuin olisi taputtanut hempukkaansa olalle. Mestaaja Derrick sitte, huomatkaa, sovitti puransa terän tarkoin nivelen kohdalle ja iski kurikallaan niin nasevasti, että käsi lensi yhtä loitolle omistajasta kuin hansikas, jonka sinkoaa haastaja turnauskentälle. No, sir, Stubbs tai Tubbs ei näyttänyt olevan millänsäkään, kunnes apuri likisti hehkuvan poltinraudan hänen vereslihaista tynkäänsä vasten. Mylord, se pihisi kuin läskinviipale, ja mieheltä pääsi huikea kirkaus, josta muutamat päättivät hänen rohkeutensa lannistuneen; mutta vielä mitä, sillä hän kohotti hattuansa vasemmalla kädellään ja heilutti sitä, huutaen: 'Jumala kuningatarta suojatkoon ja rangaiskoon kaikkia pahoja neuvonantajia!' Väkijoukko kajautti hänelle kolme hurraata, jotka hän ansaitsi lujan sydämensä tähden; ja totisesti toivon näkeväni teidän ylhäisyytenne kärsivän yhtä uljaasti."
"Kiitän teitä, Sir Mungo", sanoi Nigel, joka ei ollut kyennyt häätämään muutamia kiusallisen laatuisia luonnollisia tunteita tämän vilkkaan kuvauksen aikana. "En ollenkaan epäile, että näytelmästä koituu varsin hupainen teille ja muille katselijoille, mitä tahansa se onkaan päähenkilölle."
"Varsin hupainen", vahvisti Sir Mungo, "peräti mielenkiintoinen — peräti mielenkiintoinen tosiaankin, vaikkei ihan niin suuresti kuin teloitus valtiopetoksesta. Näin Digbyn, Winterein, Fawkesin ja muiden ruutisalaliiton osallisten lopun, ja se vasta oli komea näytelmä sekä heidän kärsimystensä että osoittamansa sisun puolesta."
"Sitä kiitollisempi olen hyväntahtoisuudestanne, Sir Mungo", vakuutti Nigel, "kun te tuon näyn menetettyännekin onnittelette minua sen johdosta, että pääsin esittämästä samaa opettavaa osaa".
"Kuten sanotte, mylord", vastasi Sir Mungo, "menetys koskee tavallaan korvattavaa osaa. Luonto on ollut meille hyvin antelias ja suonut meille muutamia elimiä kaksoiskappaleina, jotta voimme sietää toisen menettämisen, jos sellaisia sattumuksia osuu maallisen vaelluksemme tielle. Katsokaa minun vaivaista oikeatani, typistyneenä peukaloksi, yhdeksi sormeksi ja tyngäksi — taistokumppanini iskusta kuitenkin eikä pyövelin toimesta. No niin, sir, tämä vajava koura-pahainen tekee minulle tavallaan yhtä hyvää palvelusta kuin konsanaan, ja jos nyt teidän hyppysenne katkaistaankin ranteesta, on teillä vielä vasen käsi kunnossa, joten jäätte parempaan tilaan kuin täällä liikkuva hollantilainen kääpiö, joka pujottaa langan neulansilmään, maalaa, kirjoittaa ja heittää peistä yksistään varpaittensa avulla, kokonaan osattomana käden palveluksista."
"No, Sir Mungo", huomautti loordi Glenvarloch, "tämä kaikki on kyllä hyvinkin lohdullista; mutta minä toivon kuninkaan säästävän käteni kunnostautumaan hänen hyväkseen taistelussa, missä minä teidän kaikesta ystävällisestä rohkaisustanne huolimatta voisin vuodattaa vertani paljoa halukkaammin kuin mestauslavalla".
"Surullinen totuus onkin", vastasi Sir Mungo, "että teidän ylhäisyytenne oli liiankin täpärällä joutua kuolemaan mestauslavalla — ainoankaan sielun puhumatta puolestanne, paitsi tuon eksytetyn tyttösen, Maggie Ramsayn".
"Ketä tarkoitatte?" kysyi Nigel huomaavaisemmin kuin oli tähän asti kuunnellut ritarin rupattelua.
"Ketäs muutakaan kuin sitä ilvehtivää tyttöä, jonka seurassa me söimme päivällistä kultaseppä Heriotin kunnioittaessa meitä kutsullaan? Itse tiedätte parhaiten, miten olette voittanut hänen harrastuksensa, mutta minä näin hänet polvillaan rukoilemassa kuningasta puolestanne. Hänet uskottiin minun haltuuni, tuodakseni hänet tänne kunniallisesti ja turvallisesti. Jos olisin voinut noudattaa omaa tahtoani, niin olisin toimittanut hänet kehruuhuoneeseen, jotta hänestä olisi suomittu huima veri hiljaisemmaksi — mokomastakin nenäkkäästä hailakasta, joka riivaantuu kantamaan housuja, eikä ole vielä naimisissakaan!"
"Kuulkaa, Sir Mungo Malagrowther", muistutti Nigel, "teidän tulisi puhua siitä nuoresta henkilöstä soveliaan kunnioittavasti".
"Niin kunnioittavasti kuin suinkin soveltuu teidän ylhäisyytenne rakastajattaren ja Davy Ramsayn tyttären suhteen puhun varmasti hänestä, mylord", vastasi Sir Mungo kuivakiskoisen ivallisesti.
Nigelin teki kovin mieli nostaa vakava riita, mutta Sir Mungon suhteen olisi se menettely ollut naurettavaa. Hän hillitsi senvuoksi suuttumuksensa ja pyysi ritaria kertomaan, mitä tämä oli kuullut ja nähnyt neitosesta.
"Olinhan vain eteishuoneessa hänen päästyänsä kuninkaan puheille ja kuulin hänen majesteettinsa sanovan suureksi ihmeekseni: "Pulchra sane puella!"[53] ja Maxwell, joka ei ole paljoakaan hajulla latinasta, ajatteli kuninkaan huutaneen häntä ristimänimeltä, jona tuttavallisesti on Sawney, ja säntäsi saapuville, ja siellä näin Jaakko-hallitsijamme omalla kädellään nostavan ylös tyttöä, joka oli ilvehtien laittautunut miehen asuun, kuten jo sanoin. Minulla olisi ollut omat ajatukseni siitä, mutta meidän armollinen herramme on vanha, eikä hän nuoruudessaankaan ollut varsin paha peijooni helmaväen seurassa; ja hän lohdutti tyttöä omalla tavallaan ja puheli: 'Ei sinun ole tarvis vetistellä siitä, sievä typykkäni, Glenvarlochides saa oikeudenmukaisen kuulustelun, ja ensi hätäännyksestä päästyämme emme tosiaan voineetkaan uskoa, että hänellä oli mitään juonta meitä vastaan. Ja mitä hänen muihin rikkomuksiinsa tulee, niin tahdomme tutkia asiata viisaasti ja visusti.' Niinpä minä siis sain toimekseni tuoda tuon nuoren aitimuksen tänne Toweriin ja luovuttaa hänet lady Manselin hoimiin; ja hänen majesteettinsa kielsi minua virkkamasta hänelle sanaakaan teidän rikkomuksistanne, 'sillä', hän sanoi, 'siltä poloiselta on jo sydän pakahtumaisillaan hänen tähtensä'."
"Ja tähän te olette suosiollisesti perustanut tälle nuorelle neidille haitallisen mielipiteenne, jonka vastikään näitte hyväksi lausua?" sanoi loordi Glenvarloch.
"Toden totta, mylord", vastasi Sir Mungo, "mitä mieltä pitäisi minun olla naikkosesta, joka pukeutuu mieheksi ja lähtee kuninkaan eteen polvilleen huimapäisen nuoren aatelismiehen takia? En tiedä, mikä lienee muodinmukaisena sanana, sillä puheentapa muuttuu, vaikka tapa pysyy. Mutta totisesti täytyy minun ajatella, että tämä nuori lady — jos sanotte Kello-Ramsayn tyttöä nuoreksi ladyksi — käyttäytyy enemmän huvinaisen kuin hovinaisen tavoin."
"Te teette hänelle suunnatonta vääryyttä, Sir Mungo", vakuutti Nigel, "tai oikeastaan ovat näennäiset seikat harhaannuttaneet teidät".
"Siten harhaantuu koko maailma, mylord", vastasi ivailija, "jollette satu väärinymmärryksen hälventämiseksi tekemään sitä, mitä isänne poika tuskin katsoo soveliaaksi tehdä".
"Ja mikä se olisi?"
"Vain naida tyttönen — tehdä hänestä lady Glenvarloch. Niin, niin, tietysti hätkähdätte — mutta sillä tolalla olette ajautumassa. Parempi naida kuin tehdä pahemmin, jollei jo ole pahin tehtynä."
"Sir Mungo", sanoi Nigel, "pyydän teitä jättämään tämän puheenaineen sikseen ja mieluummin palaamaan typistykseen, jota äsken suvaitsitte kuvailla".
"Minulla ei ole nyt aikaa", kieltäysi Sir Mungo kuullen kellon lyövän neljä; "mutta niin pian kuin olette saanut tuomionne, mylord, selitän teille varmasti perinpohjin koko juhlallisuudet, ja sanani annan teille ritarina ja herrasmiehenä siitä, että itse saatan teitä mestauslavalle, katselkoon minua kuka hyvänsä karsaasti sen johdosta. Minulla on sydän, ollakseni ystävän tukena pahimmassa vastamäessä."
Hän jätti hyvästi loordi Glenvarlochille, joka tunsi yhtä suurta mielihyvää hänen poistumisestaan, vaikka se saattaa olla rohkeasti lausuttua, kuin yksikään hänen seuraansa koskaan joutunut.
Mutta jäätyänsä omiin mietteisiinsä ei Nigel voinut olla tuntematta yksinäisyyttä lähes yhtä tukalaksi kuin Sir Mungo Malagrowtherin seura oli ollut. Odottamattomana lisäiskuna hänen vaiheissaan oli sukuomaisuuden täydellinen hukka, joka nyt näytti joutuneen välttämättömäksi, koska hän oli menettänyt kuninkaallisen valtuutuksen, joka oli suonut hänelle mahdollisuuden lunastaa sen olemasta velkojien vakuutena. Hän ei kyennyt tarkalleen muistamaan, milloin hän oli viimeksi nähnyt tuon asiakirjan, mutta hänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut lippaassa hänen ottaessaan sieltä rahaa vuokransa maksuksi saiturille Whitefriarsissa. Siitä asti oli lipas ollut melkein alituiseen hänen näkyvissään, paitsi sinä lyhyenä aikana, joksi pidätys Greenwichin puistossa oli eroittanut hänet tavaroistaan. Se oli kyllä voitu siepata tallestaan sillävälin, sillä hänellä ei ollut mitään syytä ajatella, että hän itse tai hänen omaisuutensa oli suosiollisissa käsissä; mutta toiselta puolen eivät rahalippaan lukot olleet hänen nähdäkseen kokeneet mitään väkivaltaa, ja niiden erikoisen ja mutkikkaan rakenteen johdosta arveli hän, että niitä oli tuskin voitu avata ilman vasiten valmistettua ja niiden lokeroihin sovellettua tiirikkaa, ja siihen ei väliaika ollut riittävä. Mutta miten hyvänsä hän aprikoitsikaan asiaa, oli selvää, että tärkeä maksumääräys oli kateissa, ja todennäköistä, että se oli siirtynyt vihamielisiin käsiin. "Menköön", sanoi Nigel itsekseen; "tulevaisuudentoiveeni ovat tuskin huonommalla kannalla kuin ensin saapuessani tähän kirottuun kaupunkiin. Mutta peräti surkeata on saada vastaansa julmia syytöksiä ja joutua rumien epäluulojen häpäisemäksi — saada osakseen mitä nöyryyttävintä sääliä tuon kelpo porvarin taholta ja ilkimielisyyttä kateellisen ja sappitautisen hovilaisen suusta, joka ei siedä lähimäisensä hyvää onnea ja kunnollisia ominaisuuksia sen paremmin kuin myyrä päiväpaistetta. Seurausten täytyy ulottua koko vastaiseen elämääni ja haitata kaikkea, mitä pääni tai käteni — jos se minulle jätetään — saattaisi kyetä toimittamaan hyväkseni."
Se tunne, että häntä yleiseen halveksitaan ja hyljitään, näyttää olevan kaikkein sietämättömimmän kiusallista, mitä ihmisolento voi kokea. Katalimmatkin pahantekijät, joiden hermot eivät ole peräytyneet pöyristyttävimmänkään julmuuden työstä, kärsivät enemmän siitä tietoisuudesta, että yksikään ihminen ei ole heille myötätuntoinen, kuin lähenevän rangaistuksensa tuskan aavistelusta, ja usein tiedetään heidän yrittävän lieventää rikollisuuttansa ja toisinaan kokonaan kieltävänkin mitä selvimmin todistettuja kamaluuksia mieluummin kuin lähtevän tästä elämästä ihmiskunnan yleisen kirouksen painostamina. Ei ollut ihme, että Nigel yleisen, vaikka kohtuuttoman epäluulon raskauttamana noin tuskallista asemaansa pohtiessaan muisti ainakin yhden henkilön ei ainoastaan uskoneen häntä viattomaksi, vaan uskaltautuneen kaikella heikolla voimallaan välittäjäksikin hänen puolestaan. "Tyttö-parka!" mietti hän; "äkkipikainen, mutta jalomielinen neito-poloinen! Kohtalosi on samanlainen kuin skotlantilaisen tarinan sankarittaren, joka työnsi käsivartensa oven sinkilään salvaksi salamurhaajia vastaan, näiden uhatessa surmata hänen hallitsijansa. Uhrautuvainen teko oli hyödytön, paitsi että se antoi kuolemattoman nimen tekijälleen, jonka veren sanotaan virtaavan minun sukuni suonissa."
En kykene selittämään lukijalle, eikö tämän historiallisen urotyön muistoa ja sitä vilkasta vaikutusta, jota vertaus kenties hiukan liikanaisena oli omiaan tuottamaan Margaret Ramsayn hyväksi, lieventänyt samaan muistoon yhtyvä esi-isien ja ikivanhan syntyperän ajattelu. Mutta ristiriitaiset tunteet panivat alulle uuden aatosjuoksun. "Esi-isät", hän ajatteli, "ja ikivanha syntyperä, mitä ovat ne minulle? Isäni perinnön mentyä — arvonimeni tultua moitteeksi, sillä ylhäinen mierolaisuus on kerrassaan hullunkurista — maineeni jouduttua epäillyksi — en tahdo jäädä tähän maahan; ja jos minä muualle muuttaessani ottaisin noin viehkeän, urhean ja uskollisen elämänkumppanin, niin kuka sanoisi minun halventaneen säätyluokkaa, josta todella olen luopumassa?"
Haaveilussa oli jotakin runollista ja mieluisaa hänen kehittäessään tätä kuvaa hellästä ja uskollisesta parista, joka olisi koko maailmana toinen toiselleen ja käsikädessä ponnistaisi kohtalon nurjuutta vastaan. Herttaiselta tuntui kuvitella siten liittyneensä niin kauniiseen olentoon, joka oli noin uhraavasti ja itseänsä ajattelematta tahtonut ottaa osaa vieraan nuorukaisen vaiheisiin.
Äkkiä hälvensi hänen unelmoivan näkynsä se muisto, että koko kuvittelu perustui mitä itsekkäimpään kiittämättömyyteen hänen taholtaan. Linnansa ja torniensa, metsiensä ja niittyjensä, uhkean perintönsä ja ylvään nimensä valtiaana olisi hän tavallaan mahdottomana hyljännyt aatoksen käsityöläistyttären koroittamisesta omaan arvoonsa; mutta tuosta asemastaan alentuneena ja köyhyyteen ja vaikeuksiin suistuneena hävetti häntä tuntiessaan olevansa luontuvainen siihen, että tyttö-parka sokeassa kiintymyksessään luopuisi kaikista oman vakiintuneen aseman paremmista toiveista, antautuakseen sille epätietoiselle ladulle, jolle hän itse oli tuomittu. Nigelin jalomielinen luonne kavahti hänen suunnittelemansa onnellisuuden itsekkyyttä, ja hän teki lujan ponnistuksen karkoittaakseen ajatuksistaan lopuksi iltaa tuon viehättävän neitosen tai ollakseen ainakaan sallimatta niiden enää pysähtyä siihen vaaralliseen seikkaan, että tyttö oli tällähaavaa ainoa elollinen olento, joka näytti arvostelevan häntä ystävällisesti.
Hän ei kuitenkaan saanut auttajatartaan häädetyksi unistaan, uuvuttavan päivän lopuksi laskeuduttuaan rauhattomaan lepoon. Margaretin kuva sekaantui unien myllerrykseen, joka aiheutui hänen äskeisistä seikkailuistaan, ja silloinkin kun mielikuvitus Sir Mungon vilkasta kertomusta jäljitellen esitti hänelle veren pursuamisen ja poltinoran pihinän, seisoi Margaret hänen takanaan kuin valon hengettärenä huokumassa parannusta haavaan. Viimein nääntyi luonto noista haavellisista muodostelmistansa, ja Nigel nukkui sikeästi, kunnes hänet aamusella herätti soinnullaan tuttu ääni, joka oli usein keskeyttänyt hänen uinumisensa jokseenkin samalla tunnilla.