KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun talvi-ilt' on pitkä, takan ääreen
Istahda kanssa kunnon vanhusten,
Ja kuule heidän tarinoitansa
Ajoista suruisista menneistä;
Ja ennen kuin sä sanot hyvästi,
Palkaksi heidän murhejutuistansa,
Mun häviöni kerro surkea.
Kuningas Rikard III,
5:s Näytös, 1:nen Kohtaus.
Aivan toisellainen, kuin mitä julkisesti ilmoitettiin Falkland'issa, olikin petetyn kruununperillisen todellinen kohtalo. Kunnianhimoinen Albanyn herttua oli päättänyt että hänen piti kuolla, saadakseen täten pois ensimmäisen ja pahimman esteen oman perheensä ja kruunun väliltä. Jaakko, kuninkaan nuorempi poika, oli pieni lapsi, joka sopivan tilaisuuden tullessa voitiin sitten helposti saada syrjälle sysätyksi. Pyrintö mahtavuuteen sekä viime aikoina syttynyt viha entistä herraa vastaan olivat tehneet Ramornyn kernaaksi apulaiseksi nuoren Rothsayn herttuan surmaamisen hankkeessa. Kullanhimo sekä luontainen ilkeys saattoivat Dwining'inkin siihen ahkerasti osaa ottamaan. Viekkaimmalla julmuudella oli päätetty huolellisesti karttaa kaikki väkivaltaiset keinot, joista voi jälkiä jäädä; prinssin hengen piti sammuman itsestään, sen kautta että hänen heikko ja nyt vielä pahanvointinen ruumiinsa saatettiin kaikellaisen puutteen alaiseksi. Skotlannin kruununperillistä — käyttääksemme Ramornyn sanoja toisessa tilaisuudessa — ei ollut aikomus murhata; hänen elämänsä vaan piti loppua.
Prinssin makuukammari Falkland'in tornissa oli erittäin sovelias tämmöisen kauhean vehkeen toimeenpanoon. Pieniä, kaitoja rappusia myöten, joista tuskin oli tietoa, pääsi luukun kautta linnan maanalaisiin vankihuoneisin; tätä käytävää myöten oli entisten linnan-isäntien ollut tapa salaa, valepuvussa käydä katsomassa mainittuin surkeitten huoneitten asukkaita. Samaa tietä myös veivät nuot konnat itsestään tietämättömän prinssin alas alimpaan käähkänään, niin syvälle vaan sisukseen, ettei luultu minkään ohkauksen tai huudon voivan siitä kuulua; ja samassa voi ovi telkeineen kauan aikaa kestää murtamis-yrityksiä, jos se paikka tulikin keksityksi. Bonthron, joka siksi tarpeeksi oli tullut pelastetuksi hirsipuusta, oli halukkaana apulaisena tässä Ramornyn julmassa kostotyössä eksynyttä, petettyä herraansa vastaan.
Tämä konna meni taas alas vankihuoneesen, juuri silloin kun prinssi alkoi toipua horroksestaan ja herätessään tunsi kuolettavan kylmyyden sekä raskaat kahleet, jotka tuskin vaan sallivat hänen liikahtaakaan kostealta olkivuoteeltaan. Rothsayn ensimmäinen ajatus oli, että tää oli kauheaa unta — toinen toi hänelle hämärän aavistuksen todellisesta tilasta. Prinssi huusi, huhusi — viimein vimmoissaan kiljahti — mutta ei tullut mistään apua eikä vastannut mikään muu kuin kaiku vankihuoneen holvatusta laesta. Tuo helvetin apulainen kuuli nämät tuskalliset huudot ja luki ne levollisesti palkkioksi soimaus- ja herjaus-sanoista, joilla Rothsayn herttua aikanaan oli puhunut ilmi vaistontapaisen inhonsa häntä vastaan. Vasta kun onneton nuorukainen uupuneena ja toivotonna oli vaiennut, päätti tuo raakalainen ilmaantua vankinsa silmien eteen. Telkeet vedettiin pois, lukko lusahti, prinssi kohotti itseään niin paljon kuin hänen kahleensa sallivat — punertava valo, joka pakoitti hänet silmiään ummistamaan, välkähti huoneen läpi, ja, taas ne avatessaan, näki hän edessään tuon kauhistavan miehen, jonka hän luuli kuolleeksi. Hän vaipui kammostuen maahan. "Minä olen tuomittu ja ijankaikkisessa kadotuksessa", huusi hän; "ja helvetin inhottavin perkele on määrätty minua piinaamaan!"
"Kyllä minä olen elossa, armollinen prinssi", virkkoi Bonthron; "ja siksi että tekin saisitte elää ja elämästä iloita, tehkäät nyt niin hyvin ja käykää ruokaan käsiksi".
"Päästä minut irti näistä kahleista", sanoi prinssi, "vapauta minut tästä vankihuoneesta — niin sinusta, vaikka kyllä olet konna, on tuleva rikkain mies koko Skotlannissa".
"Vaikka saisin kultaa saman verran kuin nuot kahleesi painavat", vastasi Bonthron, "niin mieluummin kuitenkin näkisin sinut raudoissa kuin ottaisin sen kullan! Mutta katsahdapas tänne — olithan aika herkkusuu — katsopas minkälaista apetta olen sulle hankkinut". Se konna pirullisella ilolla aukaisi raakaan vuotaan käärityn mytyn, joka hänellä oli kainalossa, ja näytti onnettomalle prinssille, heiluttaen tulisoihtuansa edestakaisin sen edessä, äsken rungostaan erilleen hakatun häränpään, joka siihen aikaan oli Skotlannissa varma kuoleman ilmoitus. Hän pani sen prinssin vuoteen eli pikemmin pahnain jalkopuolelle maahan. "Sillä syö kovin ahneesti", sanoi hän; "mahtaa kulua pitkä aika, ennen kuin taas saat toisen aterian".
"Virka minulle vaan yksi asia, konna", kysyi prinssi, "Tietääkö Ramorny tästä?"
"Kuinkas muuten olisi sinut saatu viekoitetuksi tänne? — Teeri-parka, nyt olet, kun oletkin, satimessa!" vastasi murhamies.
Näin sanoen hän pani oven kiinni, telkeet kilahtivat, ja prinssi-parka jäi pimeyteensä, yksinäisyyteensä ja kurjuuteensa. "Voi minun isäni! — Minun profeetallinen isäni! — Tää sauva, jota käytin tuekseni, oli todellakin peitsi!" Mutta jättäkäämme jo seuraavat tunnit ja päivät, täynnä ruumiin vaivoja, täynnä sielun tuskia.
Yhtähyvin ei ollut Jumalan tahto, että tämä julma työ jäisi kostamatta. Vaikka muut linnan-asukkaat, joilla vaan oli tuo prinssin sairaus mielessä, eivät liioin pitäneet lukua Hanskurin Katrista eikä harpputytöstä, ei sallittu kuitenkaan näiden neitoin lähteä pois, ennen kuin olisi nähty minkä lopun tuo peloittava tauti oli saava ja oliko se todellakin tarttuvaista laatua. Näin pakoitettuina yhdessä olemaan nämät molemmat onnettomat tytöt tulivat hyviksi tuttaviksi, miltei ystäviksi; ja tämä ystävyys vielä kiintyi, kun Katri sai kuulla tämän harpputytön olevan sen saman, jonka tähden hän oli ollut Wynd'in Heikille suutuksissa. Katri sai nyt tietää että Heikki oli aivan viaton, ja kuulteli hartaasti Loviisan loppumattomia ylistyksiä uljaasta puolustajastaan. Harpputyttö, joka tunsi Katrin säädyn ja arvon ylemmyyden, puhelikin mielellään aineesta, joka näkyi olevan kuulijalle niin mieleen; olipa hän kiitollisuudessaan sepittänyt seuraavan pienen laulunkin, jota sitten kauan ja yleisesti laulettiin Skotlannissa.
Sinilakki[38] sa,
Uros rohkea,
Paits vilppiä, paits pelkoa,
Sydämes luj' on sanassaan,
Ja kätes luja miekassaan.
Maailman halki etsikää,
Paras tok' on sinilakki tää!
Kyll' urho Saksan jalo on,
Ritari Franskan verraton,
Kun peitsell' alkaa taistelon,
Ja poika Englannin kenties
Kaikist' on tarkin joutsimies;
Mut mailman halki etsikää,
Paras tok' on sinilakki tää!
Sanalla sanoen, vaikka laulutytön pahamaineinen elatuskeino muuten olisi ollut syynä, ettei Katri mielellään olisi seurustellut Loviisan kanssa, huomasi hän nyt, kun pakko kerran oli heidät yhteen seuraan saattanut, että se pieni soittoniekka oli varsin nöyrä ja toiselle kaikki mieliksi tekevä kumppali.
Tällä tavoin he elivät neljä, viis päivää ja keittivät itselleen ruokansa omassa huoneessaan, niin paljon kuin mahdollista välttääksensä kyökkipalvelijain silmiä, kenties myös pahoja sanoja. Kun niiden kanssa oli jotain välttämätöntä puhuttavaa, Loviisa, joka oli enemmän tottunut keinoja keksimään, luonteeltaan rohkeampi, ja halukas Katrille mieliksi tekemään, kernaasti otti vaivakseen heidän yksinkertaisiin aterioihinsa tarpeellisten ruoasten hankkimisen ruokamestarilta sekä niiden valmistamisen hänen kotimaansa omituisella taidolla.
Kuudentena päivänä, vähää ennen päivällistä, oli harpputyttö lähtenyt ulos tälle asialle; ja raittiin ilman hengittämisen tarvis taikka toivo, löytää vähäisen ruohoja ruoan höysteeksi tai kumminkin pari aikaista kukkasta pöydän koristeeksi, oli houkuttanut hänet linnaan kuuluvaan pieneen puutarhaan. Sieltä hän palasi huoneesensa tornissa kalmankelmeänä, haavanlehden tavoin vapisevana. Hänen pelästyksensä myös tarttui Katriin, joka töin tuskin vaan sai suustaan sanoja, kysyäkseen mikä uusi onnettomuus nyt oli tapahtunut.
"Onko Rothsayn herttua kuollut?"
"Pahempi vielä! He kuolettavat häntä nälällä!"
"Hullutusta!"
"Ei, ei, ei, ei!" vastasi Loviisa kuiskaamalla, ja hänen sanansa kiirehtivät niin tiheään peräkkäin, että Katri häntä tuskin ymmärsi. "Olin ruohoin haussa höysteeksi soppaan, koska te eilen sanoitte niitä mielellänne syövänne — silloin pieni koirani, joka oli tunkeunut tiheään rautatammi-viidakkoon, mikä kasvoi muutamista vanhoista raunioista tornin juurella, tuli vinkuen ja älisten jälleen ulos. Minä hiivin likemmäksi syytä siihen tiedustamaan — ja voi! silloin kuulin ähkäyksen niinkuin koska ihminen on viimeisessä tuskassa, mutta niin hiljaisen, ikään kuin se olisi tullut vaan sisimmästä syvyydestä. Viimein havaitsin sen tulevan kapeasta halenteesta muurissa, joka oli muratti-kasvilla peitetty. Ja kun panin korvani aivan liki sitä läpeä, kuulin selvään kuinka prinssi sanoi: 'Ei nyt enää voi kauan kestää', ja sitten hänen äänensä vaipui hiljaiseen rukoukseen".
"Armollinen Jumala! Puhuttelitko häntä?"
"Minä sanoin: 'Tekös te olette siinä, armollinen prinssi?' ja siihen tuli vastaus: 'Kuka minua sillä arvonimellä pilkkaa?' — Minä kysyin häneltä voisinko häntä jollakin tavoin auttaa, enkä unohda ikinä minkälaisella äänellä hän vastasi: 'Ruokaa!! — Ruokaa! — Minä kuolen nälkään!' — Ja sitten tulin tänne sitä teille virkkamaan. — Mitäs me nyt teemme? — Pitääkö huutaa talon väki liikkeelle?"
"Voi! se taitaisi olla hänelle pikemmin turmioksi kuin avuksi", sanoi
Katri.
"Vaan mitäs me sitten teemme?"
"En oikein tiedä vielä", sanoi Katri, joka tärkeinä hetkinä oli neuvokas ja rohkea, vaikka tavallisissa tilaisuuksissa ei vetänyt kumppalilleen vertaa keksivässä sukkeluudessa. "En oikein tiedä vielä — vaan Brucen suvun vesa ei saa jäädä avutta kuolemaan."
Näin sanoen hän otti pienen ruukun, jossa heillä oli soppansa, ynnä myös lihan, josta he sen olivat keittäneet, pisti muutamat ohukaiset leivät, jotka hän oli leiponut, päällysvaatteensa alle, viittasi kumppaliansa, heidän ateriaansa myös kuuluvaa maito-astiaa ottamaan, ja näin he kiirehtivät puutarhaan.
"Vai on meidän kaino kaunottaremmekin kerran ulkona?" virkkoi yksi palvelijoista, ainoa, joka tällä hetkellä heille vastaan sattui. Mutta Katri vaan meni eteenpäin vastaamatta tai muuten hänestä huolimatta, ja he pääsivät pieneen puutarhaan ilman mitään sen enempää häiritsemistä.
Loviisa näytti hänelle viidakolla peitettyä rauniokasaa, aivan tornin juurella. Siinä oli luultavasti ennen aikaan ollut joku kylkirakennus, ja tuo kaitainen, vankihuoneesen alas menevä ilmaläpi oli sen sisustaan päättynyt. Mutta rakennuksen rauetessa oli läpi ulko-ilmaan asti jatkunut, niin että sen kautta nyt hämärä päivän säde pääsi alas syvyyteen, vaikka ne, jotka siellä kävivät, tulisoihtu kädessä, eivät sitä olleet voineet huomata.
"Tässä on kaikki aivan ääneti", virkkoi Katri, hetkisen aikaa tarkkaan kuulleltuaan. "Jumala taivaallinen auttakoon! Hän on kuollut".
"Pitää koettaa yhtä keinoa, vaikka se on vähän vaarallinen", virkkoi
Loviisa ja helisytti harppunsa kieliä sormillaan.
Huokaus oli ainoa vastaus vankihuoneen pohjasta. Katri nyt uskalsi puhua. "Minä olen tässä, armollinen herra — olen teille ruokaa ja juomaa tuonut".
"Haa, Ramorny! Se pilkka on liian myöhäinen — minä jo kuolen", kuului vastaus.
"Hänen päänsä on sekava, eikä se olekaan ihme", ajatteli Katri; "mutta onpa kuitenkin toivoa, niin kauan kuin on hengen kipinä hänessä".
"Minä se olen, armollinen herra — Hanskurin Katri — minä toisin teille ruokaa, jos vaan sen saisin hyvin alas teidän luoksenne".
"Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Minä jo luulin tuskani loppuneen, mutta rupeaapa se nyt taas kalvamaan suoliani, kun kuulen puhuttavan ruoasta".
"Ruoka on tässä, mutta kuinkas — voi kuinkas! — sen saamme alas teidän luoksenne? Tää rako on niin kapea ja muuri niin paksu! Mutta jopa nyt keinon keksinkin. Joutuun, Loviisa. Leikkaa minulle pajun vesa, pisin, minä löydät".
Harpputyttö täytti käskyn ja päästä halkaistun vavan avulla Katri laski alas useampia soppaan kasteltuja leipäpaloja, jotka näin yht'-aikaa soivat syömistä sekä juomista.
Onneton nuorukainen söi hiukan, suurella vaivalla, ja rukoili sitten tuhansia siunauksia alas auttajansa päälle. "Olin aikonut sinua himoni orjaksi", sanoi hän, "ja yhtä hyvin nyt pyydät pelastaa henkeäni. Mutta pakene jo pois ja pelasta itsesi".
"Me tulemme takaisin ja tuomme ruokaa, niin usein kuin vaan tilaisuutta tulee", sanoi Katri; mutta samassa harpputyttö nykäisi hihasta, viitaten häntä ääneti ja liikahtamatta olemaan.
Molemmat lymysivät raunioin väliin ja kuulivat nyt kuinka Ramorny ja lääkäri hartaasti puhelivat keskenään.
"Hän on vahvempi kuin luulin", virkkoi edellinen hiljaa käheällä äänellä. "Kuinka kauan Dalwolsy kesti Liddesdalen ritarin vankeudessa Hermitagen linnassa?"
"Kaksi viikkoa", vastasi Dwining; "mutta hän oli vahva mies, ja sai hiukan apua jyvistä, jotka karisivat lattian kautta hänen ylitsensä olevasta aitasta".
"Eikös olisi parempi lopettaa asia joutuisammin. Musta Douglas on tulossa tännepäin. Hän ei tiedä tästä Albanyn herttuan salaisuudesta. Hän on pyrkivä prinssin puheille; pitää siis olla loppu ennen kuin hän tulee".
He kulkivat edemmäksi, yhä jatkaen tätä salaista turmiollista keskusteluaan.
"Nyt riennetään torniin", virkkoi Katri, kun näki että he olivat lähteneet puutarhasta. "Olin ma keksinyt pakokeinon — itselleni — siitä nyt teemme pelastuskeinon prinssille. Maitotyttö tulee aina linnaan iltamessun aikana ja tavallisesti jättää päällysvaatteensa tuohon käytävään, kun hän viepi maidon kyökkiin. Ota sinä se vaate, kääri itses siihen kokonaan ja mene rohkeasti vartijan ohitse. Siihen aikaan hän on juovuksissa; niin että maitotyttönä estämättä pääset portista ulos sekä sillan yli, jos vaan astut tietäsi pelkäämättä. Sitten kiirehdi Mustan Douglas'in luokse; hän on meidän lähin ja ainoa apumme".
"Mutta", esteli Loviisa, "eikös hän juuri ole se sama julma herra, joka minulle häväistystä ja rangaistusta uhkasi?"
"Semmoiset kuin minä ja sinä", vastasi Katri, "eivät koskaan pysy koko tuntia Douglas'in muistossa, ei pahassa eikä hyvässä. Vie hänelle se sanoma, että hänen vävyänsä, Skotlannin kruununperillistä kuoletetaan — että hän petturein käsissä nääntyy nälkään tässä Falkland'in linnassa, niin et saa ainoasti anteeksi, vaan vielä palkinnonkin päälliseksi".
"Palkinnosta en huolikaan", sanoi Loviisa; "itse tässä teossa on jo kyllin palkintoa. Mutta luullakseni on täällä pysyminen vaarallisempi kuin lähteminen — anna siis minun jäädä tänne prinssi-paran ruokkijaksi, ja lähde sinä apua noutamaan. Jos he tappavat minut, ennen kuin kerkiät takaisin, niin jätän sinulle mitättömän harppuni perinnökses ja pyydän sinua Charlot-parkaani hyvin kohtelemaan".
"Ei, Loviisa", vastasi Katri, "sinä olet tottuneempi ja enemmän oikeutettu vaeltaja kuin minä — mene sinä — ja jos, niinkuin kyllä saattaa tapahtua, sitten palatessas tapaat minut kuolleena, niin anna isä-paralleni tää sormus sekä kähärä tukastani, ja sano hänelle että Katri meni kuolemaan, yrittäessään pelastaa Brucen perillistä. Ja anna tää toinen kähärä Heikille; sano hänelle että Katri häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti muisteli; ja että, jos olinkin hänen mielestään liian arka toisten ihmisten verestä, ei syynä ollut se, että olisin pitänyt omani liian kalliina".
He itkeä nyhkyttelivät näin kaulatuksin, ja vielä jaljillä olevat tunnit iltaan saakka kuluivat parempien keinojen miettimisessä, miten vangille saataisiin ruokaa alas. Muun muassa he laittoivat, onteloita ruokoja yhteen pujottamalla torven, jota myöten voitaisiin hänelle juomistakin suuhun laskea. Viimein Falkland'in kylän kirkon kellot soittivat iltamessuun. Maitotyttö tuli lekkereineen, tuoden talonväelle maitoa, ja samassa myös saattaen sekä kuulustellen uusia sanomia. Tuskin oli hän kyökkiin astunut, niin harpputyttö, vielä kerran halattuaan Katria ja vakuutettuaan hänelle järkähtämätöntä uskollisuuttansa, hiljaa hiivi rappusia myöten alas, pieni koiransa kainalossa. Silmänräpäyksen kuluttua näki pelosta aivan hengästyksissä oleva Katri hänen huolettomasti astuvan laskusillan yli, maitotytön päällysvaatteesen käärittynä.
"Oho", sanoi vartija, "aikaiseenpa palasit tänä iltana, Maija Priita! Eipä suurta iloa tuolla talossa — Niin, tyttö — tauti-aika on ikävä aika!"
"Minulta unohtui pykäläpuuni", vastasi neuvokas Franskalais-tyttö, "ja joudun takaisin ennen kuin kerkiäisi saada kerma-astian kuorituksi".
Hän riensi edelleen, karttaen Falkland'in kylän, ja poikkesi jalkapolulle, joka puiston kautta meni. Katri hengähti helpommin ja kiitti Jumalaa, kun näki Loviisan kaukaisuuteen katoovan. Vaan tulipa vielä toinen tuskanhetki Katrille, silloin kun karkulaisen pako tuli tietyksi. Se tapahtui niin pian kuin maitotyttö, viivyttyänsä tunnin ajan asialla, jonka olisi voinut kymmenessä minuutissa toimittaa, viimein teki lähtöä ja havaitsi, että joku oli hänen harmaan sarkatakkinsa vienyt. Ruvettiin asiata tarkoin tutkimaan; silloin talon piiat muistivat harpputytön ja arvelivat hänen olevan sitä laatua, jotka mielellään vaihtavat vanhan takin uuteen. Vartija, kun häneltä ankarasti tiedusteltiin, ilmoitti nähneensä maitotytön jälleen lähtevän pois kohta iltamessun ajan jälkeen; ja kun maitotyttö itse tätä ajoi valheeksi, ei hänellä ollut muuta vastausta, kuin että se sitten mahtoi; olla perkele.
Mutta kun harpputyttöä ei mistään löytynyt, oli helppo arvata kuinka asia todella oli tapahtunut. Hovimestari siis meni Ramornylle ja lääkärille, jotka nyt melkein aina yhdessä olivat, ilmoittamaan, että toinen naisvangeista oli päässyt pakoon. Pieninkin seikka jo herättää syyllisen epäluulot. He katsahtivat toinen toiseensa hämmästyksellä ja sitten menivät yhdessä Katrin pieneen kammariin, tiedustellakseen Loviisan pakoa ennen kuin hän olisi kerjinnyt mitään peittämiskeinoja keksiä.
"Missäs on sinun seurakumppalisi, tyttö?" kysyi Ramorny ankaralla, käskeväisellä äänellä.
"Ei minulla ole mitään seurakumppalia täällä", vastasi Katri.
"Älä puhu joutavia", sanoi ritari; "minä tarkoitan harpputyttöä, joka vielä äsken asui sinun kanssas tässä kammarissa".
"Hän on lähtenyt pois, niin kuulin sanottavan", vastasi Katri; "hän kuuluu lähteneen noin tunti sitten".
"Ja minne?" kysyi Dwining.
"Kuinka", vastasi Katri, "minä voin tietää mitä tietä ainainen maankuljeksija lähtee kulkemaan? Hän oli varmaan kyllästynyt tähän yksinäiseen elämään täällä, joka on niin aivan toisellainen kuin nuot juhlapidot ja tanssit, joissa hän ammatissansa on tottunut käymään. Hän on lähtenyt pois, ja minä vaan ihmettelen sitä, että hän niin kauan viipyi".
"Se siis", sanoi Ramorny, "on kaikki, mitä sinulla on meille sanottavaa?"
"Kaikki mitä minulla on teille sanottavaa, ritari Ramorny", vastasi Katri lujasti; "ja vaikka prinssi itsekin rupeaisi minua tutkimaan, en voisi kertoa enempää".
"Ei tainne olla suurta pelkoa, että hän koskaan enää kunnioittaa sinua puheellaan", sanoi Ramorny, "vaikka ei hän kuolisikaan Skotlannin suruksi".
"Onko Rothsayn herttua niin pahasti sairas?" kysyi Katri.
"Ei ole apua, jos ei taivaasta", vastasi Ramorny, katsahtain ylöspäin.
"Sieltä toki voipi vielä tulla apua", sanoi Katri, "vaikkei ihmisavusta näyttäisikään toivoa".
"Amen!" lausui Ramorny suurimmalla ykstotisuudella ja Dwining'kin muodosti muotonsa sen mukaan, vaikka hänen näytti olevan vallan vaikea saada hillityksi ilkkuvaa, jos kohta hiljaista pilkkanauruansa, joka hänessä varsinkin aina tahtoi nousta, silloin kuin joistakin jumalisista asioista tuli puhe.
"Ihmisiäkö, maan päällä syntyneitä ihmisiäkö nämät ovat eivätkä ilmeisiä paholaisia, jotka näin rukoilevat Jumalaa prinssin puolesta, vaikka he pisara pisaralta imevät onnettoman herransa sydänveriä!" mutisi Katri, koska hänen molemmat tutkijansa tyhjin toimin olivat lähteneet. "Miksi taivaan nuolet nyt ovat nukuksissa? Mutta kyllä ne pian iskevät alas — ja voi! jos ne myös vielä voisivat pelastaa, samassa kun rankaisevat!"
Päivällis-aika, jolloin kaikki linnaväki istui ruoalla, oli se hetki, jonka Katri arveli sopivimmaksi kenenkään huomaamatta mennäkseen muurin raolle. Odottaessaan sitä hetkeä huomasi hän tavattoman hyörimisen linnassa, jossa aina sen jälkeen, kun Rothsayn herttua vankihuoneesen suljettiin, oli haudan hiljaisuus vallinnut. Laskusilta laskettiin alas ja nostettiin jälleen, ja sen ratinaan sekaantui hevosten kopina, kun huoveja läksi ulos ja taas tuli takaisin, ratsut uuvuksissa ja vaahdossa. Katri huomasi myös, että kaikki palvelijat, jotka hän sattui näkemään ikkunastaan, olivat aseissa. Kaikesta tästä hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään, sillä se ennusti avun lähenemistä; ja paitsi sitä tuossa häärinnässä jäi pieni puutarha vielä enemmän käymättä. Viimeinkin tuli päivällis-aika. Katri oli hankkinut semmoisia ruoka-aineita, joita oli helpoin laskea alas onnettoman vangin luokse; hän oli sanonut juuri niitä erittäin haluavansa, ja kyökkimestari näkyi kernaasti tekevän hänelle mieliksi. Katri nyt kuiskasi muurin rakoon, ilmoittaen tuloansa — mutta ei kuulunut vastausta — hän puhui kovemmin, vaan kaikki oli ääneti.
"Hän nukkuu", mutisi Katri puoliääneensä, vaan samassa hän säpsähti ja huudahti, kun hänen takanansa eräs ääni vastasi: "Niin, hän on nukahtanut — vaan ijäksi".
Katri katsahti taaksensa — ritari Ramorny seisoi siinä täysissä varuksissaan; mutta kypärin silmiverho oli auki ja hänen muotonsa oli enemmän kuolemaan tuomitun kuin tappeluun menevän soturin näköinen. Ramorny jatkoi puheensa ykstotisella äänellä, puoleksi niinkuin vaan olisi ollut merkillisen tapauksen huoleton katselija, puoleksi kuin siihen osallinen.
"Katri", virkkoi hän, "minä puhun sinulle totta. Hän on kuollut — sinä olet koettanut parastasi auttaaksesi häntä — nyt et enää voi mitään".
"En voi — en tahdo sitä uskoa", sanoi Katri. "Jumala minua armahtakoon! Rupeaisinhan epäilemään Jumalan kaikkivaltaa, jos uskoisin että niin ilkeä rikos on saanut tapahtua".
"Älä epäile Jumalan kaikkivaltaa, Katri, vaikka Hän on sallinut tuon irstailijan puuttua omiin pauloihinsa. Vaan tule nyt kanssani — minulla olisi jotain sanottavana, mikä sinua koskee. Tule, sanon minä", (sillä Katri viivytteli), "jos et tahdo jäädä tänne Bonthron-pedon tai tuon lääkärin Dwining'in armoille".
"Kyllä tulen", vastasi Katri; "ettehän kuitenkaan voi tehdä minulle muuta kuin mitä Jumala sallii".
Ramorny astui edeltä torniin, nousten ylös portaita portaitten perästä, tikapuita tikapuitten jälkeen.
Katrin rohkeus masentui. "En tahdo mennä edemmäksi", virkkoi hän.
"Minnekä te minua viette? — Jos kuolemaan, niin voin kuolla tässäkin".
"Ainoasti tornin huipulle, hupsu", sanoi Ramorny, työntäen auki teljetyn oven, josta pääsi tornin holvikatolle. Siellä nähtiin miehiä nakkauskoneita laitokseen varustamassa, joutsipyssyjä virittämässä ja kiviä kasoihin latomassa. Mutta tätä puolustusväkeä ei ollut enempää kuin pari kymmentä, ja niissäkin Katri luuli huomaavansa epäilystä, kahdella päällä olemista.
"Katri", virkkoi Ramorny, "minun täytyy seisoa tässä paikassa; puolustukseni sitä vaati. Mutta voinhan puhua sinulle tässä paikassa yhtä hyvin kuin muuallakin".
"Puhukaa vaan", vastasi Katri. "Kyllä minä kuulen".
"Sinä olet, Katri, tunkeunut veriseen salaisuuteen. Onko sinulla myös lujuutta sitä asiaa salassa pitää?"
"En ymmärrä mitä te tarkoitatte, ritari Ramorny", vastasi tyttö.
"Katsos. minä olen kuolettanut — murhannut, jos se sana mielestäs on oikeampi — entisen herrani, Rothsayn herttuan. Tuo hengenkipinä, jota sinun hyvyytes vielä viritteli, oli helppo sammuttaa. Viimeisellä hetkellään hän huusi isäänsä. Sinua raukaisee — vaan pysy lujana — minulla olisi vielä enempää sanomista. Sinä nyt tiedät rikokseni, vaan et vielä mikä minua siihen on pakoittanut. Katsos! tää kinnas tässä on tyhjä — oikean käteni menetin minä hänen tähtensä; ja kun näin ei minusta enään ollut apua, hän hylkäsi minut niinkuin vanhaksi käyneen koiran; hän pilkkasi vahinkoani ja käski minua luostariin menemään — siinä muka nyt oli oleva asuntoni, ei enää saleissa ja palatseissa, missä oli ollut luonnollinen sijani! Huomaa se — surkuttele ja auta minua".
"Missä asiassa te vaaditte apuani?" kysyi vapiseva tyttö. "Enhän voi saattaa takaisin, mitä olette menettäneet, enkä myös olla puhumatta ilmi rikostanne".
"Sinä voit olla puhumatta, Katri, siitä, mitä tuossa viidakossa olet kuullut ja nähnyt. En vaadi muuta kuin lyhyt-aikuista unohtamista sinulta, jonka sana tulee uskotuksi jos sanot asian olleen niin tai näin. Sinun seurakumppalisi, tuon kometjantin, tuon ulkomaalaisen sanaa ei ole kukaan pitävä nuppuneulankaan arvossa. Jos tähän suostut, niin uskon henkeni sinun sanasi turviin, ja aukaisen portin noille tuossa, jotka lähenevät. Jos et lupaa olla vaiti, aion puolustaa tätä linnaa, siksikun joka mies olemme kaatuneet, ja sinut syöksen alas tältä tornin huipulta. Niin, katso vaan alas tuohon — ei se ole hyppäys, johon ajattelematta sopii käydä. Seitsemät portaat kiipesit tänne ylös suurella vaivalla ja, ahdistuneella hengästyksellä; mutta tältä huipulta alas syvyyteen olet lentävä joutuisammin kuin kerkiät huoahtaakaan! — Anna lupauksesi, kaunis tyttö; sillä minä en tahtoisi sinulle tehdä pahaa, vaikka kuitenkin olen luja päätöksessäni".
Katri seisoi siinä säikähtyneenä; ei ollut hänessä voimaa vastata tuolle hurjalle miehelle; samassapa Dwining'in tulo säästikin häneltä vastaamisen vaivan. Tämä puhui niillä nöyrillä kumarruksilla, jotka hänellä kaikkina aikoina olivat omituiset, ja samassa ainaisella, puoleksi hillityllä pilkallisella irvistyksellään, joka tuon nöyryyden valheeksi osoitti.
"En tee oikein, jalo ritari, kun tulen häiritsemään teidän seurustelemistanne tään kauniin neidon kanssa. Mutta minä tuonkin vaan pienen, mitättömän kysymyksen".
"Puhu, kiusanhenki!" sanoi Ramorny. "Pahat sanomat sinua huvittavat, vaikka itseäskin koskisivat, kunhan vaan samassa myös toisia ihmisiä koskevat".
"Hum! — hih — hii! — Tahtoisinpa vaan kysyä, onko teillä, jalo herra, aikomus tehdä se sankarityö ja puolustaa tätä linnaa yksinäisellä kädellänne — suokaa anteeksi — arvelin sanoakin: yksinäisellä käsivarrellanne? — Ei se kysymys ole aivan joutava; sillä minusta lienee vähän apua puolustuksessa, jos ette voi saada piirittäjiä houkutetuiksi pieniä rohtoja minulta ottamaan — hih, hii, hii! ja Bonthron on niin hyvässä sikahumalassa kuin vaan olut ja paloviina suinkin voi saada aikaan — vaan te, hän ja minä, siinä onkin koko linnaväkenne, jolla on halua tehdä vastarintaa".
"Mitä! — eikö ne toiset konnat tahdo taistella?" kysyi Ramorny.
"En ole ikinä nähnyt miehiä, joiden mieli vähemmin teki siihen temppuun", vastasi Dwining, "enpä koskaan ikinäni. — Mutta tuossapa tuleekin jo pari heistä. — Venit extrema dies[39] — hih, hii, hii!"
Eviot ja Buncle samassa lähenivät; heidän muotonsa osoitti synkkää lujuutta, niinkuin miehissä, mitkä ovat päättäneet vastustaa valtiastansa, jota kauan aikaa ovat totelleet.
"Mitä nyt!" sanoi Ramorny, astuen heille vastaan. "Miksi olette jättäneet paikkanne? — Miksi olet jättänyt vahtitornin, Eviot? — Ja sinä toinen, enkö ollut käskenyt sinua nakkauskoneita laitokseen panemaan?"
"Meillä olisi sananen teille sanottava, ritari Ramorny", vastasi Eviot.
"Me emme huoli ottaa osaa tähän taisteluun".
"Mitä! Omat knaappiniko niskoittelevat minua vastaan?" huudahti
Ramorny.
"Me olimme teidän knaappinne ja hovipoikanne, herra ritari, niinkauan kuin te olitte Rothsayn herttuan tallimestarina. — Mutta nyt käy huhu, että herttua ei enään ole elossa — me tahdomme tietää, onko siinä perää".
"Kuka petturi tuota tuommoista valhetta uskaltaa levittää?"
"Kaikki, jotka ovat käyneet tiedustelemassa metsän reunalla, herra ritari — minä itsekin olin joukossa — tuovat samat sanomat. Harpputyttö, joka eilen karkasi linnasta, on levittänyt sen sanoman joka paikkaan, että Rothsayn herttua on murhattu taikka kumminkin kuoleman kielissä. Douglas on tulossa suuren voiman kanssa — —".
"Ja te, pelkurit, joutavan huhun tähden, luovutte herrastanne?" sanoi
Ramorny vihastuneena.
"Herra ritari", sanoi Eviot, "antakaa Bunclen ja minun nähdä Rothsayn herttua ja kuulla hänen omasta suustaan käsky, että tää linna on puolustettava; jos sitten emme taistele viimeiseen veripisaraan asti, niin hirttäkää minut vaan korkeimman tornin huippuun. Mutta jos hän luonnolliseen tautiin on kuollut, niin tahdomme antaa tään linnan kreivi Douglas'in käsiin, joka nyt kuuluu olevan kuninkaan sijainen. — Taikka jos — Jumala siitä varjelkoon! — meidän jaloa prinssiä vastaan on kavaluutta harjoitettu, niin emme myöskään tahdo tulla rikokseen osallisiksi murhamiehiä aseillamme puolustamalla, oli ne kutka lienevätkin".
"Eviot", sanoi Ramorny, kohottaen kädettömän käsivarsi-tynkkänsä, "jos ei tää kinnas tässä olisi tyhjä, niin ei sinulla olisi ollut kyllin elämästä jäljellä, keritäkses puhua ilmi kaksi sanaakaan tästä hävyttömästä puheestasi".
"Asia on niinkuin on", vastasi Eviot, "ja me vaan täytämme velvollisuutemme. Minä olen teitä kyllin kauan seurannut, ritari Ramorny, vaan tähän viimein seisahdutan ratsuni".
"Hyvästi sitten, ja periköön hiisi teidät kaikki!" huudahti vimmastunut paroni. "Käske tuoda hevoseni!"
"Meidän sankarimme aikoo lähteä karkuun", virkkoi lääkäri, joka hiljaa oli lähestynyt Katria, ennen kuin tyttö sen huomasikaan. "Katri, sinä olet taika-uskoinen hupsu, niinkuin kaikki muukin vaimonsuku; yhtähyvin on sinulla hiukkanen älyä, ja minä puhun siis sinulle, joka ymmärrät paremmin kuin tuo härkälauma ympärillämme. Nuo ylpeät vapaaherrat, jotka maailmaa hallitsevat, mitä ne ovat vastoinkäymisen hetkellä? — akanoita tuulessa. Annas että heidän moukkarikouransa tai heidän patsaanvahvuiset säärensä tulevat vialle, niin pyh! — koko urho on mennyt — miehuus ja rohkeus ei niissä ole mitään — jäsenet ja jänteret kaikki. Niin kauan kuin heillä on pedonkaltainen ruumiinvoimansa, he eivät ole vimmaista härkää paremmat — ota se pois, niin meidän ritari ja sankari makaa ähkien maassa, niinkuin härkäkin, jolta kinttusuonet on poikki hakattu. Ei niin ole viisas mies —- niin kauan kuin hituinenkin tuntoa on tallella hänen rutistetussa tai silvotussa ruumiissansa, hänen miehuutensa on yhtä luja kuin ennen. — Katri, tän' aamuna minä aioin sinua tappaa; mutta nyt olen iloinen että sinä saat jäädä eloon ja kertoa kuinka tää mitätön lääkäri, tää pillerintekijä, tää pulverinsurvoja, tää myrkynsyöttäjä meni kuolemaan yhdessä uljaan ritari Ramornyn kanssa, joka jo on vapaaherra ja toivoi pääsevänsä Lindores'in kreiviksi. — Eläköön se korkea-arvoinen herra!"
"Vanha mies", sanoi Katri, "jos todellakin olet niin lähellä ansaittua rangaistustas, niin olisivat toisellaiset ajatukset sinulle paljon terveellisemmät kuin nuot turhanpäiväisen viisastelemiset ja hurjat kerskailemiset. — Pyri jonkun pyhän miehen puheille".
"Niin", vastasi Dwining ylenkatseella, "mun muka pitäisi turvata rasvaiseen munkkiin, joka — hih, hii, hii! — ei itsekään ymmärrä sitä lampaanlatinaa, mitä kartasta lukien jätkyttelee. Tuommoinen muka olisi sopiva neuvon-antaja miehelle, joka on sekä Espanjassa että Arabiassa tieteitä harjoittanut! Ei, Katri, minä tahdon ripittäjäkseni semmoisen, jota silmän on hyvä katsella; siksi suon sinulle sen kunnian. — Katselepas nyt tuossa tuota meidän uljasta ritaria — hänen otsastaan tippuu hiki, hänen huulensa vapisevat tuskasta; sillä meidän uljas ritari — hih, hii, hii! — anelee armoa entisiltä palvelijoiltansa, eikä ole hänen kielensä kyllin liukas, saadakseen heidät häntä kynsistään hellittämään. Katsopas kuinka kaikki hänen kasvonsa jänteet tempailevat, kun hän rukoilee noita kiittämättömiä pölkkypäitä, joille hän aina on täysin kourin jaellut lahjoja; eikä hän kuitenkaan pyytäisi muuta kuin saada sen verran ennakkomatkaa, yrittäessään pakoa, kuin mitä koirien edessä juoksevalla jänekselläkin on, jos hänelle oikeus ja kohtuus suodaan. Katso myös tota yrmeää, jörömäistä muotoa, noita maahanpäin luotuja silmiä, joilla kotipetturit, häilyen pelon ja häpeän vaiheella, kieltävät herraltansa sitä pikkuista pelastuksen toivoa. Ja nuot luontokappaleet olivat mielestään paljon parempia miehiä kuin minä. Ja sinäkin, hupsu tyttö, pidät jumalaasi niin halpana, että uskot, tuommoisten kurjain raukkain olevan hänen kaikkivaltansa luomia!"
"Ei! sinä paha mies, ei!" vastasi Katri innokkaasti. "Jumalani, jota palvelen, on luodessaan nuot miehet, suonut heille ne avut, joilla he olisivat voineet häntä tuntea ja palvella, ihmisveljiänsä varjella ja holhoa, pyhyyttä ja hurskautta noudattaa. Heidän oma ilkeä sydämensä ynnä paholaisen kiusausten kanssa ovat tehneet heidät semmoisiksi kuin he nyt ovat. Voi tunkekoon tämä oppi myös sinunkin kiviseen sydämeesi! Jumala on sinulle suonut ymmärrystä enemmän kuin muille ihmisille, suonut sinulle silmät, millä tunkesit luonnon salaisuuksiin, suonut sinulle terävän älyn ja taitavan käden. Mutta ylpeytesi on kaikki ne hyvät avut myrkyttänyt ja tehnyt uskottomaksi jumalan-kieltäjäksi sen, joka olisi voinut olla kristityn seurakunnan viisaita miehiä!"
"Jumalankieltäjäksi, sanot sinä?" vastasi Dwining. "Onhan minulla kenties epäilykseni siinä suhteessa — mutta pian nyt saan nähdä, mitä perää siinä on. Tuossa jo tulee se mies, joka on lähettävä minut, niinkuin jo tuhansia ennenkin, siihen paikkaan, missä kaikki salaisuus selviää".
Katri käänsi silmänsä erääsen lääkärin osoittamaan lakeuteen metsässä ja näki sinä täyttä nelistä lähenevän ratsujoukon. Niiden keskellä liehui lippu, jonka, vaikka Katri ei voinut sen vaakunaa eroittaa, yleinen huuto hänen ympärillään tunnusti Mustan Douglas'in omaksi. Ratsumiehet seisahtuivat nuolenkannattaman päähän linnasta, ja airut kahden torvensoittajan kanssa lähestyi valtaporttia, missä hän, kovasti torviansa soitatettuaan, vaati vapaata pääsyä korkea-arvoiselle ja mahtavalle Archibald'ille Douglas'in kreiville, kuninkaan sijaiselle, jolla tätä nykyä oli kaikki kuninkaan valta käsissään. Hän käski samassa linnaväkeä, maankavaluuden rangaistuksen uhalla, aseensa maahan laskemaan.
"Kuulitteko te sen?" virkkoi Eviot Ramornylle, joka seisoi yrmeänä, kahden vaiheella. "Tahdotteko te käskeä avata linnan portit, vai pitääkö minun — —"
"Ei, konna!" keskeytti ritari, "viimeiseen asti tahdon kumminkin olla käskijänä. Avatkaa portit, laskekaa laskusillat alas ja antakaa linna Douglas'in kreivin haltuun".
"No, sitä toki sopii sanoa miehuulliseksi vapaan tahtonsa osoittamiseksi", sanoi Dwining. "Samalla lailla myös nuot äsken kiljuvat vaskitorvet tuossa voisivat sanoa soittavansa omasta vapaasta tahdostaan ne sävelet, jotka likaiset soittajat niiden kautta torahduttivat".
"Kurja mies!" sanoi Katri, "taikka ole ääneti, taikka käännä ajatuksesi ijankaikkisuuden puoleen, jonka kynnyksellä nyt seisot".
"Ja mitäs se sinua koskee?" vastasi Dwining. "Et sillä kuitenkaan, tyttöseni, voi auttaa että kuulet mitä puhun, ja sinä olet sen kuitenkin sitten muille kertova, sillä sinun sukupuolesi ei sitäkään malta olla tekemättä. Perth'in kaupunki ja koko Skotlanti ovat kuulevat, minkälaisen miehen he kadottavat, kun Henbane Dwining kuolee!"
Rautavarusten kilinä nyt ilmoitti, että tulijat olivat hypänneet alas hevosen selästä, astuneet portista sisään ja par'-aikaa riisuivat aseita vähäiseltä linnalaisjoukolta. Douglas'in kreivi itse nousi ylös tornin katolle muutamien miehiensä kanssa, joille antoi käskyn vangita Ramorny sekä Dwining. Toiset laahasivat hämmästyneen Bonthron'in esiin jostain kolosta.
"Näiden kolmenko hallussa prinssin hoito yksin-omaisesti oli, niin kauan kun hänen sanottiin olevan sairaana?" kysyi Douglas, jatkaen tutkintoa, jonka jo oli alhaalla salissa aloittanut.
"Ei kukaan muu saanut häntä nähdä, herra kreivi", vastasi Eviot, "vaikka minä kyllä tarjosin apuani".
"Neuvo meidät herttuan kammariin, ja vangit vietäkööt kanssamme. — Myös pitäisi täällä linnassa olla eräs vaimo-ihminen, jos ei hän jo liene murhattu tai piiloon viety — hän seurusteli tään harpputytön kanssa, joka ensiksi toi hätäsanoman".
"Tässä hän on, herra kreivi", sanoi Eviot, tuoden Katrin esiin.
Hänen kauneutensa sekä mielenliikutuksensa tekivät myös tuohon kovasydämiseen kreiviin jonkun vaikutuksen.
"Älä pelkää mitään, tyttö", sanoi hän; "sinä olet sekä kiitoksia että palkintoakin ansainnut. Kerro vaan minulle, niinkuin jos seisoisit Jumalan edessä, mitä tässä linnassa olet nähnyt ja kuullut".
Muutamilla sanoilla selitti Katri koko sen hirveän salaisuuden.
"Sinun puheesi", sanoi Douglas, "on sanasta sanaan yhtäpitävä harpputytön kertomuksen kanssa. — Näyttäkää meille nyt prinssin asunto".
He menivät siihen huoneesen, jossa Rothsayn herttuan oli luultu asuvan; mutta avain oli poissa, niin että kreivin, sisään päästäksensä, täytyi väkisin särkeä ovi. Siellä löydettiin onnettoman prinssin laihtunut, likainen ruumis ikään kuin kiireissä vuoteelleen viskattuna. Murhamiesten aikomus oli epäilemättä ollut laittaa ruumis semmoiseen paikkaan, että näyttäisi hänen kuolleen luonnollista kuolemaa; mutta Loviisan paosta noussut hätä oli heidät hämmästyttänyt. Douglas katseli tätä harhatielle houkuteltua nuorukaista, jonka hurjat himonsa ja oikkunsa olivat saattaneet tämmöiseen ennen-aikaiseen, hirveään loppuun.
"Minulla oli loukkauksia kostettavana", sanoi hän; "mutta tää tämmöinen näkö poistaa kaiken vihan!"
"Hih hii! — olihan meillä aikomus laittaa kaikki", sanoi Dwining, "että olisi enemmän mieleen teille, kaikkivaltias herra kreivi. Mutta te tulitte liian äkkiä tänne, ja hätäisillä herroilla on hitaat palvelijat".
Douglas ei ollut kuulevinaan näitä vangin sanoja, niin tarkkaan hän katseli edessään makaavan ruumiin laihtunutta, kelmeätä muotoa ja kangistuneita jäseniä. Katri, joka mielenliikutuksesta jo oli pyörtymäisillään, viimein sai luvan lähteä pois tästä kauheasta paikasta, ja meni kaikkialla vallitsevan sekasorron läpi entiseen huoneesensa, missä takaisintullut Loviisa hänelle kaulaan kavahti.
Douglas sillä välin jatkoi tutkimusta. Prinssin kangistuneesta kourasta löydettiin hius-suortuva, joka väriltään ja muulta näöltään oli Bonthron'in sysimustan tukan kaltainen. Näytti siis siltä, kuin, vaikka nälkä työn oli aloittanut, Rothsayn kuolemaan kuitenkin lopulla väkivaltakin oli ollut syynä. Salainen käytävä alas vankihuoneesen, jonka avain löydettiin tuon alhaisemman murhamiehen vyöltä — itse vankeusluolan asema, rako sen seinässä, joka sen yhdisti ulko-ilmaan, ynnä myös kurja olkivuode permannolla, jolle kahleet vielä oli jääneet — kaikki nämät seikat täydesti todistivat Katrin sekä harpputytön kertomuksen todeksi.
"Älkäämme kauemmin viivytelkö silmänräpäystäkään", sanoi Douglas läheiselle sukulaiselleen Balvenyn herralle, kun he vankihuoneesta olivat ylös tulleet. "Viekää murhamiehet pois ja hirttäkää heidät linnan muurille".
"Mutta, korkea-arvoinen herra, jonkunlainen laillinen tuomio taitaisi olla kuitenkin sopiva", vastasi Balveny.
"Mitä varten?" kysyi Douglas. "Olenhan tavannut heidät teosta kiinni, ja kyllä minun edesvastaukseni kannattaa viipymätöntä mestausta. Mutta malttakaas — onhan meillä joitakuita Jedwood'in miehiä joukossamme?"
"Yhtäkyllin Turnbull'eja, Rutherford'eja, Ainslieitä y.m." sanoi
Balveny.
"Pankaa sitten heistä lautakunta kokoon; he ovat kaikki hyviä miehiä ja rehellisiä, paitsi että elantonsa hankkimisessa hiukkasen koukkuja tekevät. Pitäkää te huoli noiden kavaltajain mestaamisesta, sill'-aikaa kuin minä istun oikeutta suuressa salissa, ja koetetaanpa valalautakuntako vai mestausmies ennen kerkiää saada tehtävänsä tehdyksi, me istumme Jedwood'in oikeutta — hirtämme kiireesti ja tutkimme hiljakseen".
"Malttakaa vielä, herra kreivi", sanoi Ramorny, "te saattaisitte muuten saada katua hätäilemistänne. Tahdotteko te sallia minun puhua teille pari sanaa muiden kuulematta?"
"En millään muotoa!" sanoi Douglas; "puhu vaan suoraan mitä sinulla lienee sanottavaa, kaikkein tässä läsnäolevain kuullen".
"Tietäkää sitten, te kaikki", virkkoi Ramorny kovalla äänellä, "että tää jalo kreivi tässä oli saanut kirjeitä Albanyn herttualta sekä minulta, jotka olivat lähetetyt tuon pelkurin ja petturin, Bunclen kautta — kieltäköön hän sen, jos tohtii — ja niissä oli se neuvo annettu, että prinssi vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista ja pidettäisiin tässä Falkland'in linnassa".
"Vaan ei niissä ollut sanaakaan", vastasi Douglas tylyllä irvistelemisellä, "siitä että hänet piti viskata vankeuskomeroon — näännyttää nälällä — ja kuristaa. — Viekää pois ne konnat, Balveny; he saastuttavat jo Jumalan ilmaa liian kauan".
Vangit laahattiin nyt linnan muurille. Mutta sill'aikaa kun heille hirsipuuta varustettiin, pyysi lääkäri hartaasti saadakseen vielä kerran puhutella Katria, sielunsa autuuden tähden, niin hän sanoi — niin että tyttö, siinä toivossa että hänen paatunut sydämmensä kukaties tällä loppuhetkellä oli heltynyt, suostui tulemaan muurille ja läsnä-olemaan tapauksessa, joka häntä muuten kammotti.
Hän näki Bonthron'in humalapäissään aivan tietämätönnä kaikesta; Ramorny, jolta ritarivaruksensa oli riisutut, turhaan koetti peitellä pelkoansa ja puhui papin kanssa, jonka apua hän oli pyytänyt; ja Dwining oli sama nöyrän- ja kohteliaannäköinen, matelevainen olento kuin aina ennenkin. Hänellä oli kädessään pieni hopeakynä, jolla oli jotain pärmäliuskaan kirjoittanut.
"Katri", sanoi hän, "hih, hii, hii! — minä tahtoisin puhua sinulle uskonnostani".
"Jos niin on aikomuksenne, miksi tahdotte minulle puhuen tuhlata aikanne? — Puhukaa tälle pyhälle isälle tässä".
"Tuo pyhä isä", virkkoi Dwining. "Hih, hii, hii! — jo palvelee samaa jumalaa kuin minäkin. Siksi tahtoisin mielummin saada sinut käännyttämällä uuden palvelijan lisään epäjumalani alttarin eteen. Tämä pärmäliuskanen on sinulle ilmoittava, kuinka pääset minun kappeliini, missä sitä jumalaa niin usein olen täydessä turvassa palvellut. Siinä olevat kuvat jätän sinulle perinnöksi, suoraan sanoen sentähden että vihaan ja ylenkatson sinua hiukkasta vähemmin kuin ketään muuta noista hupsuista raukoista, joitten kanssa minun on täytynyt tähän asti seurustella niinkuin vertaisteni kanssa. Ja nyt lähde! — taikka jää tänne ja katso, tekeekö myrkynkeittäjän loppu hänen elämänsä valheeksi".
"Pyhä Neitsyt varjelkoon!"
"Ei", virkkoi lääkäri, "minulla on vaan yksi sana sanottava, ja tuo uljas aatelisherrakin sen kuulkoon, jos tahtoo".
Ritari Balveny lähestyi jollakin uteliaisuudella; järkähtymätön lujuus tässä miehessä, jolla ei ollut koskaan ollut miekka kädessä, rautapaita ryntäillä, ja joka ruumiinrakennukseltaan melkein oli vaivainen kääpiö, tuntui hänestä melkein noituudelta.
"Te näette tään pikkuisen kapineen tässä", virkkoi pahantekijä, näyttäen kynäänsä. "Mutta sen avulla voin kuitenkin päästä itse Mustan Douglas'inkin kynsistä".
"Älkää antako hänelle läkkiä eikä paperia", kielsi Balveny kiireesti, "ettei hän kirjoita itselleen jotain loitsulukua".
"Ei se ole niin, älkää pahaksi panko, viisas ja uljas herra — hih, hii, hii!" sanoi Dwining tavallisella hihityksellään, ja väänsi auki kynän kärjen, jonka sisässä oli jotain pesusienen tapaista, ei suurempi palanen kuin herne vaan. "Katsokaas nyt, näin — —" sanoi vanki ja pyykkäisi sen suuhunsa. Se vaikutti samassa silmänräpäyksessä. Hän kaatui kuoliaksi heidän eteensä, tuo ylenkatseellinen irvistys yhä vielä muodossansa.
Katri kiljahti ja juoksi pois, pyytäen kiireisellä alas-astumisella päästä tuota kauhistusta näkemästä. Ritari Balvenykin silmänräpäyksen ajaksi hämmästyi, vaan sitten huusi: "Se voipi olla noitakonsti! Hirttäkää hänet muurille, olkoon kuollut tai elävä. Jos hänen ilkeä henkensä vaan on hetkiseksi muualle paennut, niin se palatessaan on tapaava ruumiinsa niskat poikki".
Hänen käskynsä täytettiin. Sitten tuli Ramornyn ja Bonthron'in vuoro. Jälkimmäinen hirtettiin, oikein käsittämättäkään mitä hänelle aiottiin tehdä. Ramorny, joka oli kalmankelmeä, vaan jossa yhä vielä paloi sama ylpeys, mikä oli ollut hänen turmionsa, muistutti olevansa ritari, jonka tähden vaati itselleen kuolemaa miekan kautta hirsinuoran sijaan.
"Douglas'in ei ole tapa peruuttaa tuomioitansa", sanoi Balveny. "Mutta yhtähyvin on sinulle kaikki oikeus ja kohtuus tapahtuva. Käskekää kokin tulla tänne kyökkikirveensä kanssa". — Käsketty palvelija ilmautui. — "Mitäs niin vapiset, lurjus?" kysyi häneltä Balveny. "Katsos, sinun tulee kirveelläs hakata kultakannukset pois tään näin miehen kantapäistä. — Ja nyt, Juhana Ramorny, et ole enää ritari, vaan roisto. — Vie hänet hirsipuuhun, pyöveli! Hirtä hänet kumppaliensa keskelle, ja korkeammalle kuin muut, jos niin sopii".
Neljännestunnin kuluttua Balveny meni alas Douglas'ille ilmoittamaan, että pahantekijät oli saaneet loppunsa.
"Sitten ei ole apua pitemmästä tutkimisesta", sanoi kreivi. "Mitä te sanotte, hyvät lautamiehet, olivatko nuot miehet maankavaluuteen syypäät — olivatko vai ei?"
"Olivat", huusivat taipuvaiset lautamiehet liikuttavalla yksimielisyydellä, "ei ole mitään lisää todistusta tarvis".
"Soittakaa sitten torvia ja noustaan hevosen selkään — mutta ainoasti omat palvelijani tulee kanssamme. Ja pitäköön joka mies suunsa tässä tapahtuneitten seikkain suhteen, siksi kun ne saatetaan kuninkaan tietoon, joka ei käy laatuun, ennenkuin tuo tappelu Palmusunnuntaina on ollut ja loppunut. Käskekää seuraamme tulevat miehet erilleen muista, ja varoittakaa jokaista, seuratkoon kanssamme tai jääköön tänne, että se, joka loruja suustaan laskee, on kuollut mies".
Muutamien minuuttien kuluttua kreivi Douglas jo istui hevosen selässä ja niin myös hänelle seuralaisiksi valittu joukko. Sanansaattaja lähetettiin hänen tyttärelleen, Rothsayn herttuan leskelle, että hän menisi suoraan Perth'iin, Lochleven-järven rantaa myöten, Falkland'iin poikkeematta, ja että hän ottaisi suojansa alle Hanskurin Katrin sekä harpputytön, henkilöinä, joiden turvallisuudesta kreivi piti surua.
Ratsastaessaan metsän kautta katsahtivat he vielä kerran taakseen ja näkivät hirtettyin ruumisten roikkuvan tuolla, ikäänkuin kolmena mustana pilkkuna linnan muurissa.
"Käsi on nyt saanut rangaistuksensa", virkkoi Douglas, "mutta kukapa vaatii edesvastaukseen pään, jonka käskystä tämä teko tehtiin?"
"Te tarkoitatte Albanyn herttuaa?" kysyi Balveny.
"Niin teen, orpana; ja jos saisin noudattaa sydämeni mielitekoa, niin nostaisin siitä kanteen häntä vastaan, sillä minä olen varma, että hän tään teon oli käskenyt, mutta ei meillä ole mitään todistusta siitä, ei muuta kuin suuri epäluulo, ja Albanyn herttuaan ovat Stuart-suvun lukuisat ystävät kiintyneet, joille todella, kuninkaan kykenemättömyyteen sekä Rothsayn irstaisin tapoihin nähden, ei jäänytkään muuta ehtoa, päällikköä itselleen ottaessaan. Jos minä siis rikkoisin liiton, minkä äsken olen Albanyn herttuan kanssa solminut, niin siitä syntyisi välttämättömästi keskinäissota, ja se olisi meidän Skotlanti-paran turmio, nyt kun sitä ulkoakin sota-vaara uhkaa tuon petturin March'in kreivin avulla maahan ryntäävältä Percyltä. Ei, Balveny — Albanyn herttuan rangaistus täytyy jättää Jumalan käsiin, joka oikealla ajallansa kyllä on kostava tään pahanteon hänelle sekä hänen suvulleen".