Perth'in kaupungin kaunotar

by Walter Scott

KOLMASNELJÄTTÄ LUKU.

Koht' alkaa: sydän sykkivi,
Hi'otut miekat on;
Nyt nähdään ken on pelkuri,
Ken urho peloton.

Sir Edwald.

Muistakaamme nyt, että Simo Hanskurin kauniin tyttärensä kanssa oli täytynyt kiiruhtaa pois kotoa, kerkiämättä ilmoittaa Heikille peloittavaa syytä lähtöönsä eikä edes lähtöänsäkään. Rakastaja siis, samana aamuna tullessaan Curfew-kadulle, ei saanutkaan kuulla kunnon hanskurin sydämellistä tervehdystä, eikä myös tullut hänelle osaksi tuo Huhtikuun-ilman tapainen, puoleksi iloinen, puoleksi moittivainen kohtelu suloisen Katrin puolelta, mikä hänelle oli luvattu. Sen sijaan hän sai sen hämmästyttävän tiedon, että sekä isä että tytär olivat aikaiseen aamulla lähteneet matkaan, tuntemattoman miehen kutsusta, joka oli huolellisesti peittänyt kasvonsa näkymättömiksi. Tähän ilmoitukseen Dorothea, josta jo tiedämme, minkälainen mestari hän oli pahaa aavistamaan ja myös pahoja aavistuksia muille ennustamaan, vielä katsoi hyväksi lisätä, että hänen isäntänsä tyttärineen epäilemättä olivat Vuoristoon paenneet, välttääksensä pelättyä poliisin tuloa. Heidän lähdettyään oli näet pari, kolme poliisia käynyt talossa, jotka kuninkaan määräämän tutkijakunnan nimessä olivat hakeneet läpi kaikki huoneet, painaneet sineetin niihin arkkuihin, missä luultiin papereita olevan tallella, ja jättäneet kirjallisen haaston isälle sekä tyttärelle, pilttouden uhalla määrättynä päivänä tutkijakunnan eteen tulemaan. Kaikki nämät pahat sanomat Dorothea huolellisesti ilmoitti mitä mustimmalla tavalla, ja ainoa lohdutus, jonka hän pelästyneelle rakastajalle antoi, oli se, että isäntä oli käskenyt Heikkiä rauhallisesti Perth'iin jäämään ja luvannut pian laittaa sanomia. Tämä peruutti sepän ensimmäisestä päätöksestään, kohta myös lähteä Vuoristoon heidän kohtaloonsa osalliseksi, tuli, mikä tulikin.

Mutta sitten hän muisti monet riitansa useampain Duhele-clan'in miesten kanssa, ja varsinkin vihollisuus-välinsä Conachar'in kanssa, joka nyt oli päälliköksi kohonnut. Tarkemmin tätä ajateltuaan, hän ei siis voinut olla huomaamatta, että hänen kutsumaton tulonsa heidän turvapaikkaansa pikemmin voisi olla esteeksi heille muuten luultavasti suodulle turvalle, kuin miksikään avuksi. Heikki hyvin tiesi, että Simo oli vanha tuttava Duhele-clan'in päällikön kanssa, josta oli arvattava, että hän saisi suojaa; mutta tälle suojan suomiselle oli sepän tulo varmaankin oleva haitaksi, eikä hänen urhollisuudestaan olisi ollut suurta apua kahakassa koko kostonhimoisen Vuorelaislauman kanssa. Samassa kuitenkin hänen sydämensä sykähteli vihasta, kun hän ajatteli, että Katri nyt kokonaan oli nuoren Conachar'in vallan alla, jonka rakkautta Perth'in kaupungin Kaunottareen seppä ei voinut epäillä, ja jolla nyt oli niin hyvä tilaisuus onnellisesti edistää asiataan. Mitä jos se nuori päällikkö pani tyttären suostumuksen isälle suotavan suojan ehdoksi? Heikki ei epäillyt Katrin rakkautta; mutta tytön koko sydän oli niin itsensä alttiiksi antavainen ja niin hellä isälle, että, jos rakkaus pantiin toiseen vaa'an lautaseen, isän turvallisuus, kenties henki toiseen, oli suuresti, peloittavasti epäiltävä, tokko ei edellinen liian kepeänä kiepsahtaisi ilmaan. Tutkistellen näissä ajatuksissaan, joista ei meidän kuitenkaan huoli sen enempää puhella, hän oli päättänyt pysyä kotona ja odottaa ukon lupaamaa sanomaa. Se tuli, vaan ei hänen huolensa siitä helpoittunut.

Ritari Charteris ei unohtanut lupaustansa, antaa sepälle tietoa pakolaisten aikeista. Mutta siinä häiriössä, jonka sotaväen kulku par'-aikaa synnytti, hän ei saattanut itse lähteä sanaa viemään. Hän siis antoi sen toimen uskotulle miehelleen, Kitt Henshaw'lle. Mutta tämä kunnon mies, niinkuin lukija jo tietää, oli Ramornyn palkoissa, jonka huolena oli saada Katrin todellinen olopaikka salatuksi kaikilta ihmisiltä, erittäin niin rohkealta ja toimelliselta rakastajalta kuin Heikki. Henshaw siis antoi huolestuneelle sepälle sen tiedon, että hänen ystävänsä hanskuri oli hyvissä turvissa Vuoristossa; ja vaikka hän Katrista ei sitä aivan suorin sanoin vakuuttanut, ei hän myös juuri vastustanut sepän luuloa, että tytärkin, samoin kuin isä, oli Duhele-clan'in suojan alla. Muuten hän ritari Charteris'in nimessä lisäsi sen vakuutuksen, että molemmat voivat hyvin, sekä sen kehoituksen, että heidän turvallisuudelleen niinkuin myös Heikille itselleen olisi hyödyllisin, jos seppä vaan pysyisi alallaan, odotellen tapausten menoa.

Vaikka tutkistellen sydämessään, päätti siis Heikki Seppä olla alallansa, siksi kun saisi varmempia tietoja. Sillä välin hän valmisteli rautapaitaa, josta piti tulla parhaiten taottu, hienoimmin hiottu, mikä vielä hänen taitavista käsistään oli lähtenyt. Tämä mestarityö oli hänelle enemmän mieleen kuin mikään muu, mihinkä hän olisi voinut ruveta, ja antoi hänelle hyvän syyn sulkea itsensä pajaansa, välttäen ihmisten seuraa, missä joka päivä syntyvät yhä uudet juorupuheet ainoasti häiritsivät hänen rauhaansa ja olivat hänelle kiusaksi. Hän päätti luottaa Simo-ukon hartaasen ystävyyteen, Katrin uskollisuuteen sekä ylituomarin suosioon; olihan viimeinmainittu niin suuresti kiittänyt Heikin urhoollisuutta taistelussa Bonthron'ia vastaan, eikä siis suinkaan, niin seppä toivoi, voinut jättää häntä auttamatta tänä hädän hetkenä. Mutta päivä vieri päivänsä perästä, ja Palmusunnuntai jo oli aivan lähellä, kun ritari Charteris, tultuaan kaupunkiin muutamain aiottua taistelua koskevain varustusten vuoksi, läksi käymään Wynd'in sepän luona.

Hän astui pajaan hänessä muulloin tavattomalla surkuttelevaisella muodolla, josta Heikki kohta arvasi hänen tuovan pahoja sanomia. Seppä säikähtyi, ilmaan jo kohotettu vasara jäi hetken iskemättä kuumaan rautaan, ja Heikin käsi, jolla muulloin oli jättiläisen voima, raukeni niin voimattomaksi, että ase oli pudota kourasta ja Heikki ainoasti töin tuskin sai sen kunnolla lasketuksi maahan.

"Heikki-parka", virkkoi ritari Charteris, "minun sanomani eivät ole hyviä, — ei ole kuitenkaan vielä varmaa, onko niissä perää; ja jos ne ovatkin totta, sinunkaltaisen kelpo miehen ei pitäisi antaa niiden kovin masentaa mieltä".

"Jumalan tähden, korkea-arvoinen herra", sanoi Heikki, "toivonpa että te ette tuo mitään pahoja sanomia Simo Hanskurista tai hänen tyttärestään?"

"Mitä heitä itsiään koskee", vastasi ritari Charteris, "he ovat terveenä ja hyvissä turvissa. Mutta mitä sinuun tulee, minun sanomani ovat pahaa laatua. Kitt Henshaw on, arvaan ma, antanut sinulle tiedoksi, että minä koetin saada Katrille hyvän turvapaikan kunnian-arvoisen rouvan, Rothsayn herttuan puolison luona. Mutta se rouva ei olekaan pyyntööni suostunut, ja Katri on tullut lähetetyksi isänsä luoksi Vuoristoon. Mutta pahin sanoma on vielä virkkamatta. Olethan kenties kuullut, että Gilchrist Mac-Ian on kuollut, ja että hänen poikansa Eachin, joka Conachar'in nimellä oli täällä Perth'issä Simo-ukon opissa, nyt on Duhele-clan'in päällikkö. Ja kuulinpa eräältä palvelijaltani, suuren huhun käyvän siinä clan'issa, että nuori päällikkö kosii Katria puolisokseen. Palvelijani sai tämän kuulla (salaisuutena kuitenkin), käydessään Breadalbanen kulmalla muutamia taistelua koskevia asioita varustamassa. Se huhu ei ole varma; mutta, Heikki, se näyttää varsin luultavalta".

"Näkikö, korkea-arvoinen herra, teidän palvelijanne Simo Hanskuria ja hänen tytärtään?" kysyi Heikki, vaivalla vetäen henkeänsä ja rykäisten, salatakseen mielenliikutustansa ylituomarilta.

"Ei", sanoi ritari Charteris; "Vuorelaiset näkyivät olevan epäluuloisia eivätkä päästäneet miestä ukon puheille; ja hän pelkäsi suututtavansa heitä, jos pyysi saada nähdä Katria. Paitsi sitä hän ei osaa gaelin kieltä, eikä taas se, joka hänelle asian kertoi, taitanut liioin meidän kieltämme; voisi siis asiassa olla joku erehdys. Yhtähyvin on semmoinen huhu liikkeellä, ja minä katsoin parhaaksi ilmoittaa sen sinulle. Mutta voitpa olla ihan varma ettei häät vielä tule ennen Palmusunnuntaita; ja minä kehoittaisin sinua aivan alallas pysymään, siksi kun saamme kuulla asian kaikin haaroineen; sillä varmuus on aina hyvä asia, vaikka koskisikin sydämeen. — Mene nyt raatihuoneesen", lisäsi hän, vähän aikaa vaitioltuaan, "neuvoittelemaan taistelukentän varustamisesta North-Inch-lakeudelle. Sinua siellä olis tarvis".

"En mene, hyvä herra".

"No no, seppä-rukka, kylläpä näen lyhyestä vastauksestas, että seikka on sinun mieles karvaaksi tehnyt; mutta onhan, kun onkin, vaimoväki aina kuin tuuliviirit, se on totinen tosi. Salomo ja moni muukin ovat sen ennen sinua saaneet kokea".

Näin puhuttuaan ritari Charteris läksi, siinä lujassa uskossa, että hän oli lohduttajan virkaa erin-omaisen tyydyttävällä tavalla toimittanut. Mutta aivan toiselta tuntui onnettoman rakastajan sydämessä, hänen sanomiaan sekä lohdutuksiaan kuullellessa.

"Onpa", virkkoi sitten seppä katkerasti itsekseen, "meidän ylituomari aika kelpo mies; pitääpä hän maar' ritari-nimensä niin korkeassa arvossa, että, jos hän joutaviakin loruelee, halvan miehen tulisi sitä järkipuheeksi sanoa, aivan kuin meidän myös täytyisi väljähtynyttä olutta kiittää, jos se meille tarjottaisiin tuon korkean herran hopeahaarikasta. Vaan miltäs tää kaikki kuuluisi, jos asia olisi vähän toinen? Annas että olisin vieremässä alas Corrichie Dhu vuoren jyrkästä kupeesta ja että, juuri ennen kuin syvyyden reunalle olisin ehtinyt, herra ylituomari tulisi siihen ja huutaisi: 'Heikki kas tuossa on pohjaton kuilu, ja kovin on mieleni paha, kun täytyy sinulle ilmoittaa, että sinä päistikkään olet siihen putoomaisillas. Mutta älä kuitenkaan ole milläskään; saattaahan Jumala vielä panna jonkun kiven tai pensaan eteen esteeksi putoukselles. Yhtähyvin arvelin sinulle tekevän hyvää, saada tietää pahinta, mikä sinulle kohta mahtanee tulla osaksi. En juuri tiedä, kuinka monta sataa jalkaa se kuilu lienee syvä, mutta kylläpä siitä saat selvän, kun olet pohjassa, sillä varmuus on hyvä asia. Ja kuulepas, milloinka tulet meille keilisille?' — Ja tuommoisia lorujako hän syöttää minulle, kun hänen ystävän tavoin pitäisi koettaa pelastaa minun mies-paran niskani taittumasta! Kun tätä ajattelen, melkein vimmastun hurjaksi, niin että tahtoisin ottaa moukkarini ja sillä lyödä rikki ja mäsäksi kaikki ympärilläni. Mutta koetanpa kuitenkin hillitä mieltäni; ja jos tuo Vuoriston korppi, joka itseänsä kotkaksi kehuu, uskaltaa minun kyyhkyseeni iskeä, niin hän saa kokea, osaako Perth'in porvarit virittää jousta vai ei!"

Nyt oli Torstai ennen tuota turmion tuottavaa Palmusunnuntaita, ja molemminpuolisia taistelijoita odotettiin tuleviksi seuraavana päivänä, niin että heillä piti olla Lauvantai-päivä tallella levähtämistä, virvoittamista sekä tappeluun valmistumista varten. Kaksi, kolme kummaltakin puolelta oli jo ennen lähetetty kuulustamaan leiripaikkaa pienelle joukolleen sekä muita asioita, jotka olivat tarpeelliset, siksi että tappelu tulisi hyvin järjestetyksi. Heikki ei siis kummastunut, kun näki pitkän, vahvan Vuorelaisen uteliaasti tirkistelevän Wynd-kadulla, sillä tavoin kuin metsäläiset aina ällistellen katselevat sivistyneemmän maan outoja ihmeitä. Heikin sappi paisui tuon miehen näöstä, osaksi jo hänen kansallisuutensa tähden, jota kunnon seppä syntymisestään saakka inhosi, ja vielä enemmän sen vuoksi, koska hän huomasi mainitun miehen käyvän Duhele-clan'in omituisessa vaateparressa. Hänen lakkiinsa tikattu tammenlehti vielä lisäksi ilmoitti, että Vuorelainen kuului nuoren Eachin'in henkivartijoihin, joiden voimasta taistelussa heidän heimonsa niin suuria toivoi.

Heikki meni pajan sisään, sillä sen miehen näkö alkoi jo hänen vimmaansa nostaa. Hän tiesi että tää Vuorelainen tuli määrättyyn juhlalliseen taisteluun eikä siis saanut mihinkään mitättömään kahakkaan ryhtyä; senvuoksi seppä kumminkin tahtoi välttää kaikkea rauhallista puhetta hänen kanssaan. Mutta ei aikaakaan, niin pajan ovi temmattiin auki, ja Gaeliläinen astui sisään liehuvassa vaipassansa, joka hänen todellista vahvuuttansa vielä näkyi enentävän; hänen astuntansa oli ylpeä, niinkuin miehen, joka tietää olevansa arvoltaan suurempi niitä, joiden kanssa on tekemisiin rupeeva. Hän seisahtui, katsahti ympärilleen, ja näkyi luulevan, että häntä kohteliaisuudella tervehdittäisiin sekä ihmeellä ihaeltaisiin. Mutta Heikin ei tehnytkään mieli tehdä tuon ylpeän tulokkaan mieliksi; hän vaan takoa kalkutteli rintarautaa, joka oli alaisimella, ikään kuin ei olisi vierasta huomannut.

"Sinä on gow chrom (koukkusääri seppä)?" kysyi Vuorelainen.

"Ne, jotka mielellään itsekin olisivat samoja vääräsääriä, ovat minulle panneet sen köllin", vastasi Heikki.

"Ei minä pahaa tarkoittikaan", sanoi Vuorelainen; "minä tuli vaan ostamaan rautahaarniskaa".

"Korjaa vaan paljaat kinttus pois täältä", sanoi seppä. "Minulla ei ole rautahaarniskaa myötävänä".

"Jos ei nyt olisi vaan kaksi päivää ennen Palmusunnuutaina, niin minä saisi sinut pian veisaamaan toinen virsi", tiuskasi Gaeliläinen.

"Ja koska se päivä on niin lähellä", virkkoi Heikki yhä vaan samalla ylenkatseellisella huolettomuudella, "niin ole niin hyvä ja korjaa luusi".

"Sinä on epäkohtelias junkkari; mutta minä myös on fir nan ord (vasaramies), ja siis minä tietää että seppäkin on tulinen silloin kun hänen rauta".

"Jos itse olet vasaramies, niin laita itselles itse rautahaarniska", vastasi Heikki,

"Ja niinpä minä tekisi, eikä suinkaan, vaivaisi sinua sillä asialla. Mutta ihmiset sanovat, että sinä, gow chrom, lukee lukuja ja laulaa loitsuja niiden miekkojen sekä haarniskain yli, joita taot, niin että sinun teräsi leikkaavat teräsrenkaita niinkuin paperia, ja rautapelti- tai rengaspaitasi kilpistyttävät pois peitsiä niinkuin nuppuneuloja".

"Teille oppimattomille pakanoille voi syöttää mitä lorua hyvänsä, joita ei kristityt miehet otakaan korviinsa", sanoi Heikki. "Minä viheltelen ja laulan työssäni mitä milloinkin suuhun sattuu, niinkuin muutkin rehelliset ammattimiehet, ja tavallisesti se on tuo Vuorelaislaulu:

"'Ohhoh noita Pyövelinportaita!'[40] Vasarani aivan itsestään käypi sen laulun tahdin mukaan".

"Veikkonen, joutavaa työtä on hevosen kannustaa, kun jalkat on kammitsassa", sanoi Vuorelainen ylpeästi. "Minä ei saa nyt taistella, eikä sopi uljas mies härsyttää näin".

"Naulat ja vasara! oikeassa olet siinä asiassa", sanoi seppä, muuttaen puhetapaansa. "Mutta puhupas suusi puhtaaksi kerrassaan, veikkonen, mitäs sinä minulta tahtoisit? En ole nyt leikkituulella".

"Rautapaita minun päällikölle, Eachin Mac-Ian'ille", virkkoi
Vuorelainen.

"Sinä sanot olevasi vasaramies? Ymmärrätkö tuommoista?" kysyi seppä, ottaen esiin arkusta rautarengas-paidan, jonka äsken oli valmistanut.

Gaeliläinen piteli sitä käsissään hiukan kateuden sekaisella ihastuksella. Hän katsahti uteliaasti jokaista lenkkiä, ja viimein vakuutti sen olevan parhaan rautapaidan, minkä hän ikinä oli nähnyt.

"Sata lehmä ja härkä ynnä koko lammaslauma päälliseksi olisi vielä aika huokea hinta", virkkoi hän ikään kuin tunnustelemalla. "Mutta vähempi ei minun päällikkö voi siitä tarjota, otti ne sitten, mistä otti".

"Se on kaunis tarjous", vastasi Heikki; "mutta kullalla ja tavaralla ei olekaan se rautapaita saatavana. Minä tahdon koettaa omaa miekkaani omatekemääni haarniskaan; enkä anna tätä kenellekään, joka ei suostu minun kanssani vaihtamaan kolmea sivallusta ja yhtä pistoa tasaisella tanterella. Sillä ehdolla sinun päällikkös sen saapi".

"Hui, hai, mies — ottaa ryyppy ja mene vuoteelles", vastasi Vuorelainen tulisella vihastuksella. "Onko hullu? Luuleeko että Duhele-clan'in päällikkö rupea käsikahakkaan ja temmellykseen mokoman kuin Perth'in poroporvarin kanssa? Pyh, mies, ja kuulepas nyt mitä minä sanoo. Minä itse tahtoo tehdä sinulle suurempi kunnia, kuin mitä tulee sinun suvulle. Minä itse rupea taisteluun sinun kanssa tämän kauniin rautapaidan edestä".

"Sinun pitää ensin näyttää, että sinussa on minun vertaiseni", virkkoi
Heikki yrmeällä irvistelyllä.

"Mitä! Minä, yksi Eachin Mac-Ian'in henkivartijoista ei on sinun verta?"

"Koeta vaan, jos tahdot. Sinä sanot olevasi vasaramies — osaatko sitten sepän moukkaria viskata?"

"Minä osaa kai — kysy kotkalta osaako se lentää Ferragon-vuoren yli".

"Mutta ennen kuin rupeat kilpaan kanssani, tulee sinun ensin koettaa ottelu yhden minun henkivartijani kanssa. — Dunter hoi! tulepas sinä voittosille Perth'in kaupungin kunnian puolesta. — Ja nyt, Vuorelainen, kas tuossa on koko rivi moukkareita — valitse mikä tahansa, ja lähtään puutarhaan".

Vuorelainen, jonka nimi oli Norman-nan-orb s, o. Vasara-Norman, todisti oikeutensa siihen liikanimeen, sillä että valitsi suurimman moukkareista, josta Heikki vaan hymyili. Dunter, sepän vahva apulainen, heilahdutti vasaransa oikein ihmeellisen matkan päähän; mutta Vuorelainen, hurjasti ponnistain kaikkia voimiansa, viskasi omansa vielä pari, kolme jalkaa edemmäksi, ja katsahti sitten voittoriemulla Heikkiin, joka taas vaan hymyllä vastasi.

"Voiko sinä viskata parempi?" kysyi Gaeliläinen, tarjoten sepälle vasaraansa.

"En tuolla lapsenlelulla", sanoi Heikki, "jossa on tuskin sen verran
painoa, että se lentää vastatuuleen. — Hansukka, noudapas tänne
Samson; taikka menköön joku teistä vielä sille pojalle avuksi, sillä
Samson on vähän raskaanlainen".

Nyt esille tuotu vasara oli vielä puolta vertaa raskaampi sitä, jonka Vuorelainen sen tavattoman painoa tähden oli valinnut. Norman seisoi ällistyksissään; mutta hän hämmästyi vielä enemmän, koska Heikki, asettaen itsensä asemaan, heilahdutti tuon raskaan kalun paljoa taemmaksi oikeanpuolista lannettansa ja lennätti sen kädestään niinkuin nakkaus-koneesta. Ilma vonkui ja vinkui tuon raskaan kappaleen lentäessä. Viimein se lensi maahan, ja sen rautainen pää iski yhden jalan syvälle maan sisään, kaksi kyynärän matkaa edemmäksi kuin Norman'in vasara.

Voitettu ja masentunut Vuorelainen meni siihen paikkaan, mihin vasara oli iskenyt, nosti sen, punnitsi sitä kädessään suurella ihmeellä ja tutkisteli sitä tarkoin, ikään kuin olisi luullut keksivänsä siinä jotain enempää kuin tavallisissa vasaroissa. Viimeksi hän sen antoi takaisin omistajalle surullisella hymyllä, nytkyttäin olkapäitään ja pudistain päätänsä, koska seppä kysyi häneltä eikö hänen tehnyt mieli yrittää parempaa viskausta?

"Minä on jo liian paljon tullut tappiolle tässä leikissä", vastasi hän. "Minä on menettänyt minun kunnianimi Vasaramies. Mutta takooko sinä itse, gow chrom, alaisinta tuon hevoskuorman raskaisen rautamöhkäleen kanssa?"

"Sen saat kohta nähdä, veikkonen", virkkoi Heikki, vieden vieraansa pajaan. "Dunter", käski hän, "nostapas minulle tuo rautakanki ahjosta"; ja kohottaen jättiläisvasaraansa Samson'ia, hän kalkatti rautaa sata kertaa oikealta vasemmalle — välin oikealla kädellä, välin vasemmalla, välin molemmilla, niin suurella sekä voimalla että kätevyydellä, että hän sai valmiiksi pienen, vaan kaunistekoisen hevosenkengän puolessa siinä ajassa, mikä tavalliselta sepältä olisi mennyt kepeämmän aseen avulla.

"Voi, voi!" sanoi Vuorelainen, "vaan miksi sinä tahtoo taistella meidän nuoren päällikön kanssa, joka on niin paljon suurempaa säätyä, vaikka olisikin sinä paras seppä, mikä koskaan on tehnyt työtä tulen ja ilman avulla?"

"Kuules!" sanoi Heikki. "Sinä näyt olevan kelpo poika, ja siksi sinulle tahdon toden sanoa. Sinun herras on minulle pahaa tehnyt, ja minä annan hänelle tämän haarniskan ainoasti siksi että pääsisin taisteluun hänen kanssansa".

"Vai niin, no jos hän sinulle on tehnyt pahaa, niin hän täytyy taistella sinun kanssa", virkkoi henkivartija. "Pahan tekeminen jollekulle miehelle, se tempaa pois sulkanen päällikön lakista. Ja vaikka hän olisikin paras mies koko Vuoristossa, niinkuin Eachin epäilemättä onkin, hän täytyy taistella sen miehen kanssa, kuin on pahaa tehnyt, taikka muuten yksi helmi karisee pois hänen rukousnauhasta".

"Lupaatko taivuttaa häntä siihen", kysyi Heikki, "sunnuntaisen tappelun perästä?"

"Ohoh, kylläpä minä lupaa tekee parasta, jos varikset ei jo on saaneet minun luut kaluta. Sillä katsopas, veikko, Chattan-kissojen kynnet iskee jotensakin syvälle"

"Tää haarniska on siis sinun päällikkösi oma sillä ehdolla", sanoi Heikki; "mutta jos ei hän sitten maksa minulle määrättyä hintaa, aion häväistä häntä kuninkaan ja hovin edessä".

"Eipä pelkoa, ei pelkoa; kyllä minä itse tuo hän tappelutarhaan", vakuutti Norman; "aivan varmaan".

"Sillä teet minulle oikein mieluisen työn", vastasi Heikki; "ja siksi että lupaus pysyisi sinun muistossasi, lahjoitan sinulle tään väkipuukon. Katsos — jos sen pidät lujassa kourassa ja osaat iskeä vihollisen rautapaidan sekä kauluksen lomaan, niin on tarpeeton kutsua välskäriä".

Vuorelainen tuhansilla kiitoksilla ilmoitti iloansa ja sitten läksi.

"Olen antanut hänelle parhaan rautarengas-paidan, mikä ikinä on lähtenyt käsistäni", virkkoi seppä itsekseen, hiukan katuen lahjaansa, "sen heikon toivon edestä, että hän on tuova päällikkönsä tasapäähän tappeluun kanssani; ja sitten Katri tulisi sen omaksi, joka hänet rehellisellä taistelulla voittaa. Mutta pahoin pelkään, tuon poika-nulikan jollakin lailla väistyvän pois, jos ei hänelle nyt Palmusunnuntain tappelussa onni ole niin myötäinen, että hän uskaltaa toistakin taistelua vielä yrittää. Siinä on jotain toivoa kuitenkin; sillä olenpa monesti ennenkin nähnyt nuoren ensikertalaisen ensimmäisen tappelunsa perästä äkkiä paisuvan kääpiöstä aika piruntappajaksi".

Tällä vähäisellä toivolla, mutta lujimmalla päätöksellä odotti Heikki hetkeä, joka oli hänen kohtalonsa ratkaiseva. Vaan pahaa aavistusta nosti hänen mielessänsä se, ettei hanskuri eikä hänen tyttärensä olleet mitään tietoa itsestään antaneet. "Heitä hävettää", arveli seppä itsekseen; "tunnustaa totta minulle, ja siksi he ovat vaiti".

Perjantai-iltana molempien clan'ien taistelijat, kolmekymmentä miestä kummassakin joukossa, saapuivat niille paikoille, missä heidän piti saada lepoa ja virvoitusta. Duhele-clani sai vieraanvaraa rikkaassa Sconen luostarissa, ja heidän vastustajillensa soi ylituomari majan Kinfauns'in linnassa, Tarkimmalla huolella noudatettiin kumpiakin joukkoja kohtaan suurin kohteliaisuus, niin ettei kummallakaan olisi mitään syytä puolueellisuudesta valittaa. Sotamarski kreivi Errol sekä nuori Crawford'in kreivi sillä välin keskustelivat ja päättivät kaikki taistelunjärjestykseen kuuluvat seikat, edellinen Chattan'ien, jälkimmäinen Duhelein puolesta. Sanansaattajia juoksi juoksemistaan molempien kreivien välillä, jotka kolmenkymmenen tunnin kuluessa kuusi kertaa pitivät kokouksia, ennen kuin kaikki taistelu-temput saatiin tarkoin sovituiksi.

Muuten pelkäsi hallitus suuresti, että vanhat vihat, joista moni kipenä kyti porvarein ja heidän Vuorelais-naapureinsa välillä, pääsisivät ilmituleen leimahtamaan; senvuoksi oli julistuksella kielletty kaupunkilaisia lähenemästä puolta virstaa likemmäksi Vuorelaisten majapaikkoja; ja samoin myös eivät taisteluun tulleet Vuorelaiset saaneet ilman erinäistä lupaa käydä Perth'issä. Sotamiehiä asetettiin välirajalle tätä kieltoa voimassa pitämään, ja ne toimittivat virkansa niin tarkoin, että estivät Simo Hanskurinkin, vaikka oli Perth'in kaupungin asukas ja porvari, kotiin menemästä, siitä syystä kun hän tunnusti tulleensa samalla Eachin Mac-Ian'in miesten kanssa ja kun hänellä oli sen clan'in värinen vaippa selkänsä peittona. Tämä seikka esti Simon pääsemästä Wynd'in Heikin puheille ja antamasta hänelle todellista tietoa kaikesta, mikä heidän lähtönsä jälkeen oli tapahtunut; näin ei tullut toimeen selitys, joka suuresti olisi muuttanut lopputapausta tässä kertomuksessa.

Lauantai-iltana saapui vielä miesjoukko, jonka tulo nosti yleistä huomiota kaupungissa, melkein yhtä paljon kuin odotetun taistelun valmistukset. Se oli kreivi Douglas, jonka seurassa tuli kaupunkiin ainoasti kolmekymmentä ratsumiestä, mutta ne kaikki ritareita ja aatelismiehiä korkeinta säätyä. Ihmisten silmät seurasivat tätä pelättyä herraa, samoin kuin katselemme kotkan lentoa ilmoissa, voimatta arvata sen kuninkaallisen linnun matkan suuntaa, mutta ääneti, tyystin, hartaasti tarkastellen; ikään kuin olisi meillä aavistus siitä, mitä varten se kiitää taivaan kantta pitkin. Hän ratsasti hitaasti kaupungin läpi ja taas pohjoisportista ulos. Siellä hän poikkesi Dominikolais-luostariin ja pyrki Albanyn herttuan puheille. Kreivi päästettiin viipymättä sisään, ja herttua tervehti häntä tavalla, joka oli aiottu suosiolliseksi ja lepyttäväiseksi, vaikka se ei saanut peitetyksi sen alla piilevää viekkautta ja levottomuutta. Koska ensimmäiset tervehdykset olivat suoritetut, sanoi kreivi ankaralla yksvakaisuudella "Minä tuon surullisia sanomia. Teidän kuninkaallinen veljenpoikanne, Rothsayn herttua on kuollut, ja minä pelkään hänen saaneen surmansa ilkeitten salavehkeitten kautta".

"Salavehkeittenkö kautta!" vastasi herttua hämmästyksellä, "minkälaisten salavehkeitten kautta? — Kuka on uskaltanut ruveta salavehkeisin Skotlannin kruunun perillistä vastaan?"

"Minun asiani ei ole tuoda ilmi mistä nämät epäluulot ovat nousseet", virkkoi Douglas, "mutta käypä huhu, että kotka sai surmansa nuolen kautta, jonka häntään sulka sen omasta siivestä oli pistetty, ja että tammi halkaistiin samasta puusta tehdyllä nalkilla".

"Herra kreivi Douglas", lausui Albanyn herttua, "en minä ole mikään arvoitusten selittäjä".

"Enkä minä mikään arvuuttaja", vastasi Douglas ylpeästi. "Näistä papereista voitte te, herra herttua, löytää yhtä ja toista, mikä lukemisen vaivan maksaa. Minä lähden puoleksi tunniksi ulos luostarin puutarhaan ja sitten tulen takaisin tänne".

"Te ette siis mene kuninkaan luokse, herra kreivi?" kysyi herttua.

"En", vastasi Douglas; "ja toivonpa teidänkin, herra herttua, yhtyvän mielipiteeseni, että tää suuri perheellinen suru olisi kuninkaaltamme salassa pidettävä, siksi kun huomeispäivän asia on suoritettu".

"Siihen mielelläni suostun", sanoi Albanyn herttua. "Kuningas, jos sen saisi kuulla, ei jaksaisi olla läsnä taistelussa; ja jos ei hän itse ole läsnä, nuot miehet kenties peräytyvät pois taistelusta, ja koko asia sitten jääpi kesken. Mutta käykää, olkaa niin hyvä, istumaan, niin kauan kuin tuota surullista kertomusta Rothsay-paran kohtalosta luen".

Hän pujotteli papereita sormiensa välitse, vilkasten muutamiin vaan pikimmältään, viipyen toisissa, ikään kuin niiden sisällys olisi ollut mitä tärkeimpiä. Kulutettuansa neljännestunnin tällä lailla, hän kohotti silmänsä ja sanoi hyvin yksivakaisesti: "Herra kreivi, näitä surullisia papereita lukiessani oli minulle kuitenkin lohdutukseksi nähdä, ettei niissä ole mitään, joka saattaisi uudestaan virittää eripuraisuutta kuninkaan neuvokunnassa, mikä äsköisen juhlallisen sovinnon kautta meidän molempien välillämme tuli poistetuksi. Me sovimme, että onneton veljenpoikani lähetettäisiin syrjäiseen paikkaan, siksi kun hänen järkensä ajan kuluessa olisi enemmän kypsynyt. Nyt on kohtalo hänet kokonaan temmannut pois, ja meidän päätöksemme siinä suhteessa on tarpeeton".

"Jos te, herra herttua", vastasi kreivi, "ette näe mitään, mikä voisi häiritä sitä hyvää sopua välillämme, jota Skotlannin rauha ja turvallisuus vaatii, niin en minä ole niin huono isänmaan-ystävä, että liian tarkkaan semmoista häiritsevää syytä hakisin".

"Minä käsitän tarkoituksenne, kreivi Douglas", virkkoi Albanyn herttua kiireesti. "Te olitte liian kerkeä luulemaan, että minä suuttuisin siitä, kun te kuninkaansijaisen viran nojassa rankaisitte nuot ilkeät murhamiehet minulle läänitetyssä Falkland'in linnassa. Vaan uskokaa minua, minä päinvastoin olen teille kiitollinen, kun te säästitte minulta noiden konnain rankaisemisen vaivan, sillä sydämelleni olisi niiden näkökin ollut kovin tuskallinen. Skotlannin parlamentti on, arvaan ma, ottava heidän ilkityönsä tutkiakseen, ja iloinen olen minä, että koston miekka on ollut teidän kaltaisen mahtavan miehen kädessä. Meidän sopimuksemme, herra kreivi, niinkuin te varmaan muistatte, ei tarkoittanut muuta kuin minun onnettoman veljenpoikani pitämistä tiukemmalla, siksi kun hän vuoden tai parin kuluttua olisi järkeen tullut".

"Semmoinen epäilemättä oli teidän tarkoituksenne, herra herttua, sen verran kuin puhuitte minulle", vastasi kreivi. "Sen voin ilman vaaraa vakuuttaa".

"No niin, jalo kreivi, sittenhän ei voi meille tulla mitään moitetta osaksi, vaikka nuot ilkimykset oman kostonsa tähden jatkoivat meidän rehellisen päätöksemme verisellä lopulla?"

"Parlamentti saa sen viisauttansa myöten tuomita", sanoi Douglas.
"Kumminkin on minun omatuntoni puhdas".

"Ja niin minunkin", lausui herttua juhlallisesti. "Ja nyt, herra kreivi, ottakaamme puheeksi, kuinka pieni Jaakko olisi holhottava, joka veljensä oikeuden kruunuun on perinyt".

"Siitä päättäköön kuningas", vastasi Douglas, joka jo pitkäksyi tätä keskustelua. "Minä suostuu, pantakoon hänet asumaan mihin hyvänsä, paitsi Stirling'iin, Donneen tai Falkland'iin". Näin sanoen hän äkisti läksi ulos.

"Hän on lähtenyt", mutisi viekas Albanyn herttua, "ja sen miehen pitää minulla olla liittolaisena, — vaikka hänen hyvin tekisi mieli ruveta verivihollisekseni. Ei se mitään — Rothsayn herttua lepää esi-isiensä rinnalla — Jaakko saattaa aikanaan mennä samaa tietä — sitten — kruunu tulee palkinnoksi kaikista vastuksistani".