KOLMASKYMMENES LUKU.
Nyt on meidän aika palata niiden henkilöimme luokse, jotka jätimme Perth'in kaupunkiin, silloin kun seurasimme hanskuria sekä hänen kaunista tytärtänsä Kinfauns'iin ja kun siitä vieraanvaraisesta kartanosta menimme Simo-ukon kanssa Tay-järvelle. Prinssi, ylimpänä henkilönä, nyt ensiksi vaatii meidän huomiotamme.
Tämä hätäinen, ajattelematon nuorukainen oli jo jokseenkin kärsimätön yksinäisyydessänsä sotamarskin luona. Vaikka tämän herran seura muuten olisi ollut kaikin puolin hauska, tuli se kuitenkin prinssille vastenmieliseksi, siitä ainoasta syystä, että sotamarski tavallaan oli hänen vanginvartijansa. Suuttuneena sedällensä, närkästyneenä isälleen Rothsayn herttua aivan luonnollisesti ikävöitsi ritari Ramornyn seuraa, jonka kautta hän jo oli niin kauan tottunut saamaan huvitusta, samoin kuin myös ohjausta, vaikka kyllä prinssi olisi varmaan vihastunut, jos hänelle tätä viimeinmainittua olisi sanottu. Hän käski siis Ramornya luokseen, jos hänen terveytensä sen salli; hänen piti tulla vettä myöten pieneen huvimajaan sotamarskin puutarhassa, joka, samoinkuin ritari Ramornynkin, ulottui Tay-joen rantaan asti. Tätä vaarallista ystävyyttä uudistaessaan Rothsayn herttua ainoasti muisti sen, että hän oli ollut ritari Ramornya kohtaan avokätinen ystävä. Ramorny puolestaan, tätä käskyä saadessaan, ei muistanut muuta kuin herraltaan saatuja oikullisia loukkauksia, menetetyn kätensä, kevytmielisyyden, millä prinssi siitä kädestä aina puhui, sekä huolimattomuuden, millä Rothsayn herttua oli hänet avutta jättänyt tuossa lakintekijän murhaa koskevassa asiassa. Hän nauroi siis katkerasti, prinssin käskyn saatuansa.
"Eviot", sanoi hän, "varusta vahva vene sekä kuusi luotettavaa miestä — luotettavaa miestä, huomaa se — älä vitkaile silmänräpäystäkään. Ja käske Dwining'iä paikalla tänne. — Päivä paistaa meidän puolellemme, uskollinen ystäväni", virkkoi hän sitten sisääntulevalle lääkärille. "Minä täällä ajattelin ympäri päätäni, millä keinoin voisin päästä tuon häilyväisen pojan luokse, ja kas siinä samassa hän jo kirjoittaakin ja käskee minua tulemaan".
"Hum! — Kyllä mar' minä yskän ymmärrän", virkkoi Dwining. "Päivä paistaa ja antaa siunauksensa muutamille ikäville seurauksille — hi, hi, hii!"
"Ei huolta niistä — satin on virityksessä. Ja syötti siihen, veikkonen, on pantu semmoinen, joka houkuttaisi sen pojan kirkonkin turvista ulos tulemaan, vaikka vihollisjoukko, paljaat miekat kädessä, väijyisi jo kirkkotarhassa, mutta sitä syöttiä tuskin olisikaan tarvis. Hänen ikävänsä yksin jo kyllin auttaisi. Laita kapineesi valmiiksi — sinä saat tulla kanssamme. Kirjoita sinä hänelle, koska minä en sitä enää voi, että me kohta tulemme, hänen käskyään totellen. Kirjoita sievästi; hän osaa hyvin lukea; hän on sen minulta oppinut".
"Kylläpä hän teiltä, uljas herra ritari, on oppiva paljon muutakin ennen kuin kuolee — hi, hi, hii! Mutta onko vaan teidän kauppanne Albanyn herttaan kanssa luotettava?"
"Meille on luvattu kyllin minun kunnianhaluni, sinun ahneutesi sekä meidän molempain kostonhimomme tyydyttämiseksi. Vesille, vesille nyt vaan joutuun! Eviot pankoon veneesen mukaan muutamia pulloja parasta viiniä sekä muutamia kylmiä piirakoita".
"Mutta käsivartenne, ritari Ramorny? Eikö se teitä vaivaa?"
"Sydämeni tykytys nyt vaientaa haavan kivun. Se sykkii niinkuin tahtoisi lyödä puhki rintani".
"Jumala varjelkoon!" sanoi Dwining, sitten lisäten puoliääneen: "Kumma näkö se olisikin, jos se niin tekisi. Olisipa hauska sitä leikellä, vaikka tosin sen kivenkovuus tylsyttäisi paraatkin veitseni".
Muutamien minuuttien kuluttua he istuivat veneessä, ja joutuisa sanansaattaja samassa lähetettiin prinssille heidän tuloansa ilmoittamaan,
Rothsay par'-aikaa istui sotamarskin seurassa päivällisen jälkeen. Hän oli nurea ja ääneti, ja kreivi juuri kysyi, pitikö pöytää korjata, kun tuotu kirje äkkiä muutti prinssin koko näön.
"Kuinka itse tahdotte", vastasi prinssi kreiville. "Minä menen tuohon huvimajaan puutarhassa — tietysti jos minun herrani, sotamarski, sen sallii — minä aion siellä ottaa vastaan entisen tallimestarini".
"Herra prinssi?" ihmetteli sotamarski.
"Niin juuri, jalo herra. Pitääkö minun kahdesti pyytää lupaa?"
"Ei suinkaan, kuninkaallinen herttua", vastasi sotamarski; "mutta muistatteko te vaan, että ritari Ramorny — —"
"Ei toki liene ruttotautinen, toivon ma?" vastasi Rothsayn herttua. "Kuulkaa, kreivi, te nyt tahtoisitte hiukan olla olevinanne vanginvartija mutta ei se sovi teidän luonteesenne — hyvästi nyt vaan puoleksi tunniksi".
"Taas uusi hullutus!" sanoi itsekseen Errol'in kreivi, koska prinssi, temmaten auki yhden lasi-ikkunan siinä huoneessa alakerrassa, missä he istuivat, hyppäsi ulos puutarhaan. "Se oli taas uusi hullutus, kun hän tuon konnan kutsui takaisin seurahansa. Mutta hän on umpisokea".
Prinssi sillä välin katsahti taaksepäin ja sanoi kiireesti: "Tottahan, jalo herra, teidän runsaista varoistanne joutanee pari pullollista viiniä sekä hiukan haukkaamista vietäväksi alas tuonne huvimajaan. Minusta on niin hauska syödessä ja juodessa nähdä joki edessäni".
Sotamarski kumarsi ja antoi tarpeelliset käskyt, niin että ritari Ramorny, astuttuaan veneestänsä maalle ja tultuansa huvimajaan, jo näki siellä herkullisen aterian varustettuna.
"Mieleni on paha, kun täytyy nähdä teidät, armollinen herttua, näin lukon takana", virkkoi Ramorny hyvin teeskellyllä surkuttelevaisuudella.
"Sinun mielipahasi on myös minun mielipahani", virkkoi prinssi. "Onpa tuo Errol'in kreivi, vaikka tosin hän on niin kunnon mies, jo niin kyllästyttänyt minua ykstotisella naamallansa sekä vielä ykstotisemmilla saarnoillansa, että on väkisinkin ajanut minut takaisin sinun luoksesi, sinä ilkiö, jolta tietysti en toivo mitään hyvää, vaan kenties kuitenkin saanen jotakin huvittavaa. — Mutta, ennenkuin muusta puhumme, olipa se ilkeä työ tuo Laskiais-iltana, Ramorny. Tottahan, toivon ma, se ei tapahtunut sinun tahdostasi?"
"Ei suinkaan, herttuallinen armo, sen vakuutan kunniasanallani — se oli vaan erehdys tuolta luontokappaleelta Bonthron'ilta. Minä vaan satuin mainitsemaan, että soisin kuuman selkäsaunan sille lurjukselle, joka minulta käden poikki hakkasi — ja katsokaas, kun se roisto kahdella eri tavalla erehtyi. Hän kävi toisen miehen kimppuun toisen sijasta, kirveellä kepin sijasta".
"Hyvä oli ettei siitä tullut sen pahempaa. Vähät tuosta lakintekijästä; mutta sitä en olisi ikinä anteeksi antanut, jos Wynd'in aseseppä olisi surmansa saanut. Hänen vertaansa ei ole koko Britannian saaressa. — Totta, toivon ma, tuo roisto tuli hirtetyksi kyllin korkeaan hirsipuuhun?"
"Jos kolmenkymmenen jalan pituinen välttänee", vastasi Ramorny.
"Pyh! ei sanaakaan hänestä nyt enää", virkkoi Rothsay; "hänen ilkeä nimensäkin jo voi tehdä, että kelpo viini maistaa vereltä. — Mutta mitä kuuluu Perth'istä, Ramorny? — Kuinkas on hameväen ja lystiveikkoin laita?"
"Sangen vähän kuuluu nyt lystiveikoista, armollinen herra", vastasi ritari. "Kaikki silmät nyt vaan tarkkaavat Mustan Douglas'in liikuntoja, joka on tulossa tänne viidentuhannen valitun miehen kanssa, laittamaan kaikki väärät oikeiksi, marssien aivan kuin taas aikoisi Otterburn'iin.[36] Sanotaan hänen nyt taas pääsevän kuninkaan sijaiseksi. Varma on ainakin, että hyvin suuri joukko on ruvennut hänen puolelleen".
"Olisi aika sitten, että jalkani olisivat vapaat", sanoi Rothsay; "muuten minulle saattaisi tulla osaksi pahempikin vanginvartija kuin Errol'in kreivi".
"Voi, armollinen herra, jos te vaan kerran pääsisitte pois tästä paikasta, sopisipa teidän sitten astua pää pystyssä yhtä ylpeästi kuin Douglaskin".
"Ramorny", lausui prinssi ykstotisesti, "minulla on hämärä muisto siitä, että sinä kerta ehdoitit minulle jotakin kauheata. Varo, ettet taas semmoista neuvoa anna. Minä tahtoisin olla vapaa — omassa vallassani; vaan en suostu ikinä kokoomaan armeijaa isääni taikka niitä vastaan, jotka hän luottamusmiehikseen valitsee".
"Teidän vapaaksipääsemisestännehän minä vaan rohkeninkin puhua", vastasi Ramorny. "Jos teinä olisin, armollinen herttua, niin istahtaisin tuohon kelpo veneesen tuossa, joka uipi Tay-joella, ja pujahtaisin hiljakseen pois Fifen lääniin, missä teillä on paljon ystäviä, ja missä te voitte uskaltaa ottaa Falkland'in linnan haltuunne. Se on kuninkaallinen linna; ja vaikka tosin kuningas on sen teidän sedällenne lahjoittanut, niin te kuitenkin, herttuallinen armo — vaikka teillä ei olisikaan valtaa sitä lahjaa aikananne peruuttaa — toki saattanette uskaltaa vapaasti käyttää niin likeisen sukulaisenne kartanoa".
"Hän on kyllin vapaasti käyttänyt minun omaisuuttani", sanoi herttua, "niinkuin Renfrew'in hovimestari saattaisi todistaa. Mutta maltas, Ramorny — maltas! — Muistanpa minä Errol'in kreivin puhuneen, että rouva Margareta Douglas, jota ihmiset Rothsayn herttuan puolisoksi sanovat, on Falkland'issa! En tahtoisi olla yksissä paikoissa tuon rouvan kanssa enkä myös häväistä häntä pois-ajamalla".
"Se rouva oli siellä, herttuallinen armo", vastasi Ramorny, "vaan minulla on varma tieto, että hän on mennyt isällensä vastaan".
"Haa! Douglas'inko vihaa minua vastaan vielä enemmän kiihoittamaan? Vai kenties rukoilemaan minulle armoa, sillä ehdolla että matelen polvillani hänen sänkynsä luokse, niin kuin toivioretkeläiset kertovat emir'ien sekä amiral'ien tekevän, joille saraceniläinen sultaani suopi tyttärensä puolisoksi? Ramorny, minä tahdon noudattaa tuota Douglas'in omaa puheenpartta: 'Parempi on kuulla leivosen liritystä kuin hiiren piipitystä'.[37] Minä tahdon pitää sekä jalkani että kätenikin vapaina kahleista".
"Ei ole siksi tarpeeksi mitään sopivampaa paikkaa kuin Falkland", vastasi Ramorny. "Minulla on tarpeeksi kelpo sotamiehiä linnan puolustukseksi; ja jos te, armollinen herttua, tahdotte sieltä pois lähteä, niin pääsette lyhyellä ratsastuksella meren rantaan kolmelle haaralle".
"Sinä puhut hyvin. Mutta me kuolemme ikävään siellä. Ei mitään ilonpitoa, ei musiikkia, ei tyttösiä — haa!" sanoi kevytmielinen prinssi.
"Te erehdytte, armollinen herttua. Sillä vaikka rouva Margareeta Douglas onkin, niinkuin laulujen vaeltavat prinsessat, lähtenyt pyytämään apua uljaalta isältänsä, onpa, voin sanoa, suloisempi tai kumminkin nuorempi neito nyt Falkland'issa taikka tulossa sinne. Ettehän te, armollinen herttua, toki liene unohtaneet Perth'in kaupungin Kaunotarta?"
"Unohtanutko kauneinta neitoa koko Skotlannissa! — Enpä, yhtä vähän kuin sinä lienet unohtanut kätesi, joka sinulla oli tuossa tappelussa Curfew-kadun varrella St. Valentin'in aattoyönä".
"Sitä kättäkö, joka minulla oli. — Sitä kättä, jonka menetin, arvelitte kai sanoa, armollinen prinssi. Niin varmaan kuin se käsi ei ole koskaan enää kasvava kiinni tynkkähänsä, on Hanskurin Katri nyt Falkland'issa tahi tulee pian sinne. En tahdo imarrella teitä, herra prinssi, ja sanoa, että hän teitä odottaa — totta puhuen hän luulee pääsevänsä rouva Margareetan suojan alle".
"Tuota pientä petturia!" sanoi prinssi. "Vai hänkin on kääntynyt minua vastaan. Hän ansaitsee rangaistusta, Ramorny".
"Toivonpa, ettette, herttuallinen armo, määrää hänelle kovin kovaa katumustyötä", vastasi ritari.
"Kyllä mar' minä jo aikaa sitten olisin ruvennut hänelle rippi-isäksi, vaan hän on aina ollut niin arka".
"Ei ollut tilaisuutta, armollinen herra", sanoi Ramorny, "ja tiukassa on nytkin aika".
"Olenhan minä aina liiankin kärkäs hulluttelemaan; vaan isäni — —"
"On hyvissä turvissa", sanoi Ramorny, "ja vapaudessakin niin paljon kuin hän voi olla. Te, armollinen herttua, sitä vastaan — —".
"Minun aina täytyy olla kahleissa, milloin aviollisissa, milloin oikeissa rautaisissa — kyllähän tiedän. — Tuossahan nyt on Douglas tulossa, taluttaen tytärtänsä, joka on yhtä ylpeä ja ruma kuin hän itsekin, puhumattakaan vanhuudesta".
"Ja Falkland'issa istuu yksinäisyydessään kaunein kaikista Skotlannin neidoista", virkkoi Ramorny. "Täällä on kova kuri ja paha paasto, siellä vapaus ja huvitus".
"Sinä olet voittanut, viisas neuvonantajani", sanoi Rothsay; "mutta, huomaa se, tää on oleva viimeinen hullutukseni".
"Niin minäkin toivon", vastasi Ramorny; "sillä, kerran päästyänne vapaaksi, te voitte hyvin sopia isänne kuninkaan kanssa".
"Minä tahdon kirjoittaa hänelle, Ramorny — tuokaa kirjoitusneuvoni. —
Vaan ei, en saa ajatuksiani kokoon sanoiksi — kirjoita sinä".
"Te unohditte, armollinen herra", sanoi Ramorny, osoittaen vaivaista käsivarttansa.
"Ah tuota riivattua kättäsi! Mikäs sitten nyt neuvoksi?"
"Jos te, armollinen herttua, suvaitsisitte", vastasi neuvon-antaja, "niin voitaisiin käyttää tuon lääkärin, Dwining'in kättä — hän osaa kirjoittaa aivan kuin pappi".
"Onko hänellä mitään tietoa asianhaaroista? Oletko ne hänelle virkkanut?"
"Kaikki", sanoi Ramorny, ja, läheten ikkunaa, hän huusi Dwining'iä veneestä ylös tulemaan.
Tämä tuli kruununperillisen eteen, hiivien ikään kuin olisi ollut astuttava munien välitse; silmänsä olivat alaspäin luodut, ja koko ruumis oli ikään kuin kokoonkutistunut kunnioittavaisesta pelosta.
"He tässä, veikkonen, kirjoitusneuvot. Minä tahdon koettaa taitoasi — tiedäthän koko asianlaidan — kaunista minun tekoni oikein koreaksi isäni silmissä".
Dwining kävi istumaan, ja oli muutamien minuuttien jälkeen saanut valmiiksi kirjeen, jonka hän antoi ritari Ramornylle.
"No kas, onpas sua tosiaankin paholainen nyt auttanut, Dwining", ihmetteli Ramorny. "Kuulkaas vaan, armollinen herra. — 'Arvoisa isäni ja kuninkaani! Saan teille ilmoittaa, että tärkeät syyt pakoittavat mun lähtemään pois hovistanne. Minä aion mennä asumaan Falkland'iin, sekä sen vuoksi kun se on rakkaan setäni, Albanyn herttuan oma, jonka kanssa te, kuninkaallinen majesteetti, soisitte minun olevani kaikessa ystävyydessä, että myös kun siinä on sen vaimon asunto, josta olen liian kauan aikaa ollut vieraantunut, vaan jonka kanssa lupaan täst'edes elää hellimmässä, keskinäisessä rakkaudessa'".
Rothsayn herttua sekä ritari Ramorny molemmat purskahtivat kovaan nauruun; ja lääkärikin, joka oli kuullellut oman kirjoittamansa lukemista ykstotisena niinkuin olis se ollut hänen kuolemantuomionsa, näkyi saavan rohkeutta heidän hyväksymisensä kautta, kohotti silmiään, nauraa hihitti hiljakseen totutulla tavallaan, ja vaikeni sitten jälleen, muuttaen muotonsa ykstotiseksi, ikään kuin pelossa, että oli mennyt kunnioittavaisen alamaisuuden rajain yli.
"Erin-omaista!" sanoi prinssi. "Erin-omaista! Ukko on ymmärtävä tätä, ikään kuin sillä olisi tarkoitettu tuota niin sanottua Rothsayn herttuan puolisoa. Dwining, sinun pitäisi olla sihteerinä pyhällä herralla paavilla, sillä hänkin joskus, niin kuuluu, tarvitsee kirjuria, joka saa yhden sanan kahta asiaa tarkoittamaan. Annas kun kirjoitan alle ja niin otan tämän keksinnön kunnian omakseni".
"Ja nyt, armollinen herra", kysyi Ramorny, lakattuaan kiini kirjeen ja ja jätettyään sen pöydälle, "ettekö jo suvaitsisi tulla alas veneesen?"
"En ennen kuin kammaripalvelijani tulee muutamien vaatteitten sekä muitten tarpeitten kanssa — ja myös saat käskeä tänne hovimestarini".
"Armollinen herra", sanoi Ramorny, "aika on tiukassa ja kaikki tämmöiset valmistukset voivat nostaa epäluuloa. Teidän palvelijanne kalujen kanssa voivat tulla huomenna jäljestä. Täksi iltaa voisitte tyytyä minun mitättömään apuuni pöydässä sekä kammarissa".
"Kas, tällä kertaa sinä taas unohdit", virkkoi prinssi, koskettain haavoitettua käsivartta kepillään. "Muista toki, veikkonen; eihän sinusta olekaan enää kapuna-paistin leikkaajaksi eikä housupaulain sitojaksi — olisitpa tosiaan kelpo hovimestari taikka kammaripalvelija!"
Ramorny irvisti kivusta sekä vimmasta; sillä hänen haavansa, vaikka jo umpeen mennyt, oli aina vielä kovin arka, ja häntä jo vapisutti, jos vaan joku sitä sormellaankin osoitti.
"Suvaitsetteko te, armollinen herra, nyt tulla veneesen?"
"En ennenkuin olen sanonut jäähyväiseni sotamarskille. Rothsayn herttuan ei sovi pulahtaa pois tästä Errol'in kreivin kartanosta niinkuin varas vankihuoneestaan. Käske häntä tänne".
"Armollinen herttua", sanoi Ramorny, "siitä mahtais tulla vaaraa hankkeellemme".
"Mene hiiteen vaaroinesi, hankkeinesi! — Minun tulee ja minä tahdon käyttää itseäni Errol'in kreiviä kohtaan meille molemmille sopivalla tavalla".
Kreivi tuli siin, prinssin käskyn saatuansa.
"Minä vaivasin teitä tänne, herra kreivi", virkkoi Rothsayn herttua sillä arvokkaalla kohteliaisuudella, jossa hän oli niin taitava, kun tahdoin kiittää teitä hyvistä vieraanvaroistanne ja hyvästä seurastanne. Kumpaakaan en nyt enää kauemmin voi nauttia, koska tärkeitten asiain tähden täytyy mennä Falkland'iin".
"Armollinen prinssi", muistutti sotamarski, "ettekö muista, että te täällä olette holhoukseni alla".
"Mitä! — holhouksenko alla? Jos olen vanki, niin sanokaa se suorin sanoin — jos en, niin tahdon olla niin rohkea ja lähteä".
"Minä soisin, että te, armollinen prinssi, ensin kysyisitte kuninkaalliselta majesteetilta lupaa tähän matkaan. Tästä nousee muuten paljon mielipahaa".
"Tarkoitatteko mielipahaa itseänne vastaan, herra kreivi, vaiko minua vasaan?"
"Minä jo sanoin, että te olette uskottu minun holhoukseni alle. Mutta jos te olette päättäneet lähteä, ei minulla ole valtaa — Jumala varjelkoon! — väkisin estää teitä tekemästä mieltänne myöten. Voin ainoasti rukoilla teitä oman itseni tähden — —"
"Omat etuni minä itse paraiten ymmärrän. — Hyvästi nyt vaan, herra kreivi!"
Itsepäinen prinssi nyt astui veneesen Dwining'in sekä Ramornyn kanssa, ja Eviot, muuta seuraa odottamatta, lykkäsi veneen vesille, joka alkoi joutuisasti kulkea Tay-jokea alaspäin purjeen, airoin sekä virran yhteisellä voimalla.
Jonkun aikaa istui Rothsayn herttua ääneti, jörömäisenä, eivätkä seuralaisetkaan häirinneet hänen miettimisiään. Viimein hän kohotti päätänsä ja virkkoi: "Isälleni ovat lystit kepposet mieleen, ja kun kaikki on tehty, hän ei ole tätä hullutusta katseleva ankarammilla silmillä kuin mitä se ansaitsee — hän on katsova sen nuoruuden hurjuudeksi ja antava sen anteeksi niinkuin entisetkin. — Tuolla, hyvät herrat, nyt on tuo vanha Kinfauns'in luola törröttämässä Tay-joen äyräällä. Ja virkapas minulle nyt, Ramorny, millä keinoilla sinä sait Perth'in kaupungin Kaunottaren pois tuon lautapään härän, ylituomarin käsistä? Sillä Errol'in kreivi sanoi minulle, huhun hokevan, että tyttönen oli hänen turvansa alla".
"Niinpä se olikin, armollinen prinssi, sillä aikomuksella, että hän sitten sieltä vietäisiin herttuattaren — arvelinpa sanoa: rouva Margareeta Douglas'in turvan alle. Mutta tuolla pölkkypäisellä ylituomarilla, joka, oikein katsoen, onkin vaan tuommoinen rohkea pässinpää, on, niinkuin useimmilla hänen kaltaisillaan, hiukan sukkela ja viekas palvelija, jonka apua hän kaikissa asioissaan käyttää, ja jonka neuvoja hän ylimalkaan luulee omasta päästään lähteneiksi tuumiksi. Aina kun tahdon saada tuommoisen maajunkkari-paronin kynsiini, käännyn semmoisen hänen uskotun palvelijansa puoleen. Tässä tilaisuudessa se on Kitt Henshaw, vanha Tay-joen laivamies, joka aikanansa on käynyt merellä aina Hollannissa asti, joten ritari Charteris häntä pitää arvossa niinkuin ulkomailla käynyttä ainakin. Tämän hänen palvelijansa olen omaksi apulaisekseni pestannut, ja olen hänen kauttansa saanut aikaan kaikellaisia esteitä, ettei Katri ole päässyt ennen Falkland'iin lähtemään".
"Mutta miksi hyväksi?"
"Enpä tiedä, lieneekö viisasta, että sen teille virkan, herttuallinen armo, koska te kenties ette minun tuumiani hyväksy. — Olisin, näetten, suonut, että tuon väärä-uskoisuus-tutkiokunnan virkamiehet olisivat löytäneet Kaunottaren Kinfauns'ista — meidän kaunokaisemme on tuommoinen vallaton, itsepäinen karkulainen kirkon vallan alta — ja totta puhuen, tahdoin että Kinfauns'inkin herraan sattuisi hiukkanen noista nyt otettavista sakoista ja ryöstöistä. Munkit olisivat olleet halukkaat hänen kimppuunsa käymään, koska hänellä usein on ollut riitaa heidän kanssaan lohikymmenyksistä".
"Mutta mistä syystä sinä olisit tahtonut saattaa ritari Charteris'iä häviöön sekä tuon kauniin, nuoren neidon polttoroviolle?"
"Pyh, herra prinssi! — Munkit eivät koskaan polta sieviä tyttösiä; vanha ämmä olisi tosin saattanut olla jossain vaarassa. Ja mitä tuohon herraan ylituomariin tulee — sehän hänen arvonimensä muka on — niin jos he olisivat häneltä karsineet pois muutamia hänen lihavista pelloistansa, se toki olisi ollut jotain kostoa siitä, kun hän minua niin tarpeettomasti häpäisi St. Johanneksen kirkossa".
"Minun mielestäni, Ramorny, se oli jokseenkin ilkeä kosto", virkkoi
Rothsayn herttua.
"Älkää olko millännekään, armollinen herttua. Sen, joka ei voi itselleen hankkia oikeutta kädellään, täytyy kai päähänsä turvata. — No, koko se hanke menikin myttyyn, sen kautta kun arkaluontoinen Douglas rupesi pitämään arkojen omientuntojen puolta. Sitten, armollinen herra, Henshaw-ukon kaikki estelyt loppuivat kerrassaan ja hän otti viedäkseen Perth'in kaupungin. Kaunottaren Falkland'iin — missä tyttönen ei, niinkuin ritari Charteris sekä hän itsekin luulee, ole ottava osaa rouva Margareetan ikävään seuraan, vaan kuluttava aikaa teiltä, armollinen herttua, kun me iltasilla palaamme väsyneinä metsäretkiltä linnan saloilla".
Taas tuli nyt pitkä äänettömyys, sillä prinssi näkyi vaipuneen syviin miettimisiin. Viimein hän sanoi: Ramorny, yksi seikka tässä asiassa minua arveluttaa; mutta jos sen sinulle virkan, niin on sinussa asuva viekastelun perkele saava omantuntoni viihtymään, niinkuin monesti ennenkin. Tuo tyttönen on kaunein mitä ikinä olen nähnyt — yksi poisluettuna; ja minä olen häneen sitä enemmän ihastunut, senvuoksi kun hänen näössään on jotain — Dunbar'in Elisahetin kaltaista. Mutta hän, minä tarkoitan Hanskurin Katria, on kihlattu morsian, ja pian vihittävä vaimoksi Heikki Sepälle, käsityöläiselle, jolla ei ole vertaansa taidossa, ja miekkamiehelle, jota ei vielä koskaan ole voitettu taistelutarhassa. Tässä lempiseikassa edemmäksi meneminen saattaisi kelpo miehelle kovin suuren surun".
"Ette toki, armollinen prinssi, vaatine, että minun pitää kovin pitää huolta Heikki Sepän edusta", virkkoi Ramorny, katsahtain haavoitettuun käsivarteensa.
"Pyhä Anterus ja hänen viistoinen ristinsä auttakoon! liian useinpa sinä tuota sinulle tullutta vahinkoa yhä tuot esiin, Ramorny. On niitä, jotka aina pistävät sormensa joka miehen puuroon, vaan sinunpa muka pitää paiskata siihen koko verinen käpäläsi kerrassaan. Se on tapahtunut eikä sitä saa tapahtumattomaksi — olkoon siis myös unohdettu".
"Armollinen herra, tehän siitä nostattekin puhetta useammin kuin minä", vastasi ritari, "vaikka pilanteolla. Minä puolestani — vaan voinhan minä olla siitä vaiti, josko en unohtaakaan".
"No hyvä, sitten sanon sulle, että minulla on hiukan omantunnon vaivaa tuosta lempiseikasta. Muistatko, kun me hullulla päällä kerta läksimme Klemetti-isän saarnaa kuulemaan — taikka oikeastaan tuota kaunista väärä-uskolaista katselemaan — kuinka se munkki niin liikuttavilla sanoilla kuin runoniekka puhui rikkaasta miehestä, joka ottaa pois köyhän miehen ainoan karitsan".
"Suuri vahinko tosiaan se muka olisi", vastasi ritari Ramorny, "jos Skotlannin kruununperillinen olisikin tuon poroporvarin vaimon vanhimman pojan isä! Onhan niitä monta kreiviäkin, jotka kauniille puolisoilleen hyvinkin haluaisivat samaa kunniaa! Ja kuinka moni, jolle sama onni on sattunut osaksi, nukkuu yönsä yhtä rauhallisesti kuitenkin".
"Ja jos minäkin saisin niin olla rohkea ja puhua", virkkoi lääkäri, "meidän vanha Skotlannin lakimme antoikin jokaiselle aatelisherralle semmoisen vallan naispuolisiin alamaisiinsa, vaikka rohkeuden puute sekä rahanhimo sitten ovat tehneet, että se oikeus veroksi muutettiin".
"En minä tarvitse mitään viekoitusta, osoittaakseni lempeä sievälle tyttöselle. Mutta tää Katri on minulle aina ollut kylmä", sanoi prinssi.
"Ohoh, armollinen herra", sanoi Ramorny, "jos te, nuori, kaunis mies, ja vielä prinssi, ette tiedä kuinka päästä kauniin tytön suosioon, niin ei asiasta enää ole mitään sanomista".
"Ja jos ei sitä liiaksi rohkeudeksi katsottaisi, että minä taaskin puhun", virkkoi lääkäri, "niin sanoisin koko Perth'in kaupungin tietävän, että se tyttö ei olekaan vapaasta ehdostansa Wynd'in seppää valinnut, vaan että isä hänet suoraan sanoen on pakoittanut. Minä tiedän varmaan, että seppä useammat kerrat sai rukkaset".
"Vai niin, jos sen varmaan voit vakuuttaa, niin asia suuresti muuttuu", sanoi Rothsayn herttua. "Vulkanus oli seppä aivan kuin Wynd'in Heikki; hän nai Venus'en väkisin, ja kertovatpa meidän aikakirjamme mitä siitä tuli".
"Eläköön siis neiti Venus ja palveltakoon aina!" sanoi ritari Ramorny. "Ja onnea pulskille Mars-ritarille, joka sitä jumalatarta nyt menee kosimaan!"
Puhe kääntyi nyt vähäksi aikaa lystiksi, kevytmieliseksi; vaan Rothsayn herttua jätti sen pian jälleen kesken. "Olenhan", sanoi hän, "kyllä jättänyt tuon umpinaisen vankihuone-ilman taakseni, vaan eipä tahdo mieleni kuitenkaan tulla iloiseksi. Olen nyt tuolla uneliaalla mielellä, joka tosin ei ole kovin paha, vaan alakuloinen, ja joka tulee meille, koska olemme liikkumisesta väsyneet tai huvituksiin kyllästyneet. Hiukkanen musiikkia, joka hiivisi korvan sisään, kuitenkin niin kovasti soimatta, että pakoittaisi silmiä kohottamaan, olisi nyt oikein jumalain herkkua".
"Tuskin olette te, armollinen herra, kerjinneet puhua ilmi, mitä te soisitte, niin jo ovat Tay-joen haltija-neidot teille yhtä suosiolliset kuin rannankin kaunokaiset. — Kuulkaa — se on harpun ääni".
"Harppu!" virkkoi Rothsayn herttua kuullellen. "Niin onkin, ja mestarin tavalla sitä soitetaan. Tunnustelenpa tuota raukeavaa loppu-ääntä ikään kuin tutuksi. Laskekaa sitä laivaa kohti, mistä musiikki kuuluu".
"Se on Henshaw-ukko", sanoi Ramorny, "joka vastavirtaa soutelee. —
Laivuri hoi!"
Venemiehet vastasivat huhumiseen ja toivat veneensä prinssin aluksen viereen.
"Ohhoh! vai vanha tuttavani se on!" virkkoi prinssi, puvusta sekä muodosta tuntien franskalaisen harpputytön Loviisan. "Olenpa sinulle luullakseni hiukan velkaa, siitä että sinua minun tähteni kumminkin peloitettiin St. Valentinin päivänä. Tule nyt vaan tänne veneeseni harppuinesi, rakkeinesi, laukkuinesi päivinesi — minä vien sinut erään rouvan palvelukseen, missä sinun rakkiaskin elätetään paljailla kapunipaisteilla sekä Kanarianviineillä".
"Ajatelkaa toki vähän, armollinen prinssi — —" sanoi Ramorny.
"En huoli nyt ajatella mitään muuta kuin huvitustani, Ramorny. Ole sinä niin hyvä ja ajattele samalla tavalla".
"Erään rouvan palvelukseenko te todellakin hankkisitte minulle sijan?" kysyi harppu-tyttö. "Ja missäs hän sitten asuu?"
"Falkland'issa".
"Vai niin, olenpa minä siitä korkeasukuisesta rouvasta jo kuullutkin!" virkkoi Loviisa. "Ja tahdotteko te todella hankkia minulle paikan kuninkaallisen puolisonne palveluksessa?"
"Niin tahdon, sen vakuutan kunniasanallani — niin pian kun hänet semmoisena seuraani otan — huomaa se ehto", kuiskasi hän Ramornyn korvaan.
Laivassa olevat matkustajat kuulivat tämän puheen, josta päättivät prinssin olevan sopimaisillaan puolisonsa kanssa. He kehoittivat siis Loviisaa tarttumaan hänelle tarjouvaan onneen ja rupeamaan Rothsayn herttuan rouvan palvelukseen. Useammat samassa antoivat hänelle palkkaa hänen soitostansa.
Tämän viivytyksen ajalla Ramorny kuiskasi Dwining'ille: "Keksi joku este, sinä konna. Tää tyttö lisäksi on liikaa. Ponnista älyäsi, sill'-aikaa kun minä Henshaw'ta puhuttelen".
"Jos saisin luvan puhua", virkkoi Dwining, "miehenä, joka olen ollut opissa sekä Espanjassa että myös Arabiassa, niin huomauttaisin, armollinen herttua, että Edinhurg'iin on rutto ilmautunut, ja että siis saattaisi olla vaaraa siitä, jos tää nuori matkalainen pääsee tänne teidän matkaseurahanne".
"Vai niin! Ja mitäs se sinua koskee", virkkoi Rothsayn herttua, "jos minusta on hauskempi tulla myrkytetyksi ruton kuin apteekkarin kautta? Pitääkö muka sinunkin pistää jotain vastaan?"
Sill'-aikaa kun prinssi näin käski estelevän Dwining'in pitää suunsa, oli Ramorny käyttänyt tämän lyhyen hetkisen hyödykseen ja saanut Henshaw'lta kuulla, että Rothsayn herttuan puolison lähtö Falkland'ista vielä oli aivan salassa. Hanskurin Katrin piti siis tulla mainittuun linnaan tänä samana iltana tai seuraavana aamuna, siinä luulossa että hän oli pääsevä sen korkeasukuisen rouvan turvan alle.
Rothsayn herttua, joka oli syviin mietteisin vaipunut, kuuli hänen ilmoituksensa siitä niin kylmäkiskoisesti, että Ramorny uskalsi häntä nuhdella.
"Olettepa" sanoi hän, "oikein pilattu onnen kantamoinen. Te halusitte vapautta — se tuli. Te ikävöitte kaunokaista — se on oleva teille tarjona juuri vaan semmoisen pienen viivytyksen perästä, joka sen huvin vielä hauskemmaksi tekee. Näkyypä onni tahtovan totella teidän pienimpiäkin käskyjänne; sillä vaikka, teidän halutessanne musiikkia, olisi luullut sen olevan niin kaukana kuin suinkin mahdollista, niin oli kuitenkin kohta soitto ja laulu täällä käsillä. Näitä onnen lahjoja meidän pitäisi ilolla nauttia; muuten me olemme niinkuin liian hemmitellyt lapset, jotka saatuaan särkevät ja viskaavat pois samat lelut, joita itkien huusivat".
"Voidakseen oikein nauttia iloa, Ramorny", virkkoi prinssi, "olisi pitänyt ensin kokea surua, aivan kuin ei ilman paastoomatta saa hyvää ruokahalua. Me, jotka saamme vaikka mitä, kunhan haluamme, sangen vähän tunnemme iloa, koska pyydetty on käsissämme. Näetkös tuon paksun pilven tuolla, joka on sateeksi puhkeemaisillaan? Se minun hengitystäni ahdistaa ja vesi näyttää niin mustalta ja synkältä — rannat ei enää näytä niin ihanilta — —"
"Armollinen herra, älkää panko pahaksi palvelijanne muistutusta", sanoi Ramorny. "Te annatte valtaa vilkkaalle mielenkuvituksellenne, aivan kuin taitamaton ratsumies antaa tulisen hevosen karata pystyyn, niin että se viimein kaatuu herransa päälle, ja musertaa hänet. Pudistakaa pois tää alakuloisuus! Pitääkö harpputytön soitella vähäisen?"
"Soittakoon vaan — mutta jotain surullista — kaikki iloiset laulut nyt koskisivat korvaani kipeästi".
Tyttö lauloi Normandian franskalaisella murteella surullisen laulun, jonka tässä käännettyihin sanoihin oli liitetty yhtä surullinen nuotti.
Mist' ilot on?
Saat yhden kerran katsahtaa,
Ihaillen maata ihanaa;
Ja sitten Tuoni saavuttaa
Sun, onneton.
Levolle käy.
Puolestas munkki rukoilee
Ja kirkonkello helisee;
Ne lähtöäsi ilmaisee —
Sua koht' ei näy.
Pois pelko nyt!
Yks kipeä vaan vihlaus,
Yks peloittava vavahdus.
Niin kaikki tuskas, kamppailus
On viihtynyt.
Prinssi ei virkkanut tästä laulusta mitään; ja harpputyttö, totellen Ramornyn kädenviittausta, lauloi yhä toisia, siksi kun ilta joutui. Illan kanssa tuli sadetta, ensin pientä, hienoa, sitten rankkaa, ja samassa myös nousi kolkko tuuli. Prinssillä ei ollut mitään viittaa eikä muuta päällysvaatetta, ja hän hylkäsi yrmeästi sen, jota Ramorny tarjosi.
"Ei Rothsayn herttuan sovi ottaa pitääkseen sinun vanhoja vaatteitasi, Ramorny. Sinun syysi se on, että tää lumiräntä tässä tunkee läpitseni aina ytimeen saakka. Kuinkas rohkenit lykätä veneen vesille, ennenkuin palvelijani ja tavarani oli tulleet?"
Ramorny ei yrittänytkään puhdistaa puoltansa, sillä hän tiesi prinssin olevan semmoisella tuulella, milloin laiminlyömisen moittiminen on hauskempi kuin järjellisenkään puolustuksen kuuleminen. Aika kului jörömäisessä äänettömyydessä tahi hillitsemättömässä torumisessa, ja näin vene saapui Newburgh'in kalastajakylään. Matkaseura astui maalle ja tapasi hevosia, joita Ramorny jo piti siellä kauan aikaa tätä tilaisuutta varten. Näiden ratsuin huonoudesta prinssi taas katkerasti torui Ramornya, välin suorilla moitteilla, välin pistelevillä puolillasanoilla. Viimein he nousivat hevosen selkään ja läksivät ratsastamaan pimeällä yöllä, rankkasateessa, prinssi kulkien etumaisena hurjalla vauhdilla. Harpputyttökin, joka hänen nimen-omaisesta käskystänsä oli saanut hevosen, oli seurassa; hyväksi onneksi oli hän vanhastaan tottunut kolkkoon ilmaan ja kulkemiseen sekä jalkaisin että myös ratsain, niin että lujasti kesti tämän yöllisen matkan vaivat. Ramornyn täytyi ratsastaa kilpaa vierekkäin prinssin kanssa; sillä hän pahoin pelkäsi että tämä kenties, jos hänelle joku uusi oikku lensi päähän, saattaisi häneltä pujahtaa pois ja, ottaen turvansa jonkun uskollisen paronin kartanoon, vielä päästä hänelle viritetystä paulasta. Ritarin tuska sekä ruumiin että sielun puolesta oli siis tällä matkalla sanomattoman suuri.
Viimeinkin he saapuivat Falkland'in metsään, ja yksi kuun kajastus näytti heille synkän, paksun tornin, joka oikeastaan oli kuninkaan oma, vaikka nyt joksikuksi ajaksi läänitetty Albanyn herttualle. Merkki annettiin ja laskusilta laskettiin alas. Tulisoihtuja liehui pihalla, palvelijoita oli vastassa, ja prinssi saatettiin huoneesen, missä jo Ramorny häntä odotti yhdessä Dwining'in kanssa ja rukoili häntä lääkärin apua käyttämään. Vaan Rothsayn herttua ei siitä huolinut; röyhkeästi käski hän laittaa yösijaa, seisoi vähän aikaa väristen märjissä vaatteissansa suuren, liehuvan valkean ääressä, ja sitten meni makuukammariinsa, kenellekään jäähyväisiä sanomatta.
"Näetkö nyt tuon lapsimaisen pojan oikullisen luonteen?" sanoi Ramorny Dwining'ille; "ja onko ihme, että palvelija, joka hänen puolestaan on tehnyt niin paljon, viimein mokomaan herraan suuttuu?"
"Ei suinkaan", vastasi Dwining, "se suuttumus sekä luvattu Lindores'in kreivikunta kyllä voivat miehen uskollisuuden järkähdyttää. Mutta käydäänkö hänen kimppuunsa jo tänä iltana? Hänessä on, jos silmät ja poski totta puhuvat, kuumetaudin alku sisässään, joka on helpoittava työmme ja samassa antava sille luonnollisen näyn".
"Se on kyllä hyvä tilaisuus, joka menee käsistämme", sanoi Ramorny; "mutta meidän täytyy odottaa, siksi kun hän tuon kaunokaisen, Hanskurin Katrin, on nähnyt. Se tyttö sitten voi todistaa, että hän näki prinssin hyvässä voinnissa ja täydessä vapaudessa vähän sijaa ennen — — ymmärräthän?"
Dwining nyykähdytti päätään ja lisäsi: "Ei se viivytys haittaa mitään; sillä eipä ole suuri vaiva saadessa lakastumaan kukkasta, jolta kaikki voima jo on mennyt, sen kautta että sitä on saatettu liian aikaiseen kukkimaan".