YHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.
Hän tytärtäni yhä muistelee.
Hamlet.
Kaksi tuntia ennen kukon laulua, heräsi Simo Hanskuri tutusta äänestä, joka hänen nimeään mainitsi.
"Mitä, Conachar!" vastasi hän, unestaan ylös kavahtain; "joko on aamu?" Ja kun hän loi silmänsä ylöspäin, seisoikin sama mies, josta hän oli unta nähnyt, nyt hänen edessään. Samassa eiliset tapaukset lensivät hänen mielensä läpi, ja hän huomasi kummastuksella, että mies hänen edessään olikin juuri siinä muodossa, jossa Simo hänet unissaan oli nähnyt. Ei seisonut siinä mikään Vuorelais-päällikkö, rautapaita ryntäillään, miekka kädessä, jommoisena Simo oli hänet edellisenä iltana nähnyt; siinä seisoi Conachar niinkuin ennenkin Curfew-kadun varrella, halvassa oppipojan puvussa, tamminen sauva kädessä. Kummitus ei olisi voinut enemmän kummastuttaa meidän perthiläistä porvaria. Hän ällisteli yhä vielä, kun nuorukainen käänsi hänen puoleensa lyhdyn, jossa paloi palanen suo-puuta[34] ja vastasi heräävän hanskurin huudahdukseen:
"Juuri niin, Simo-vaari. Se on Conachar, joka tulee uudistamaan vanhaa tuttavuuttamme tällä hetkellä, jolloin ei meidän keskusteluamme kukaan voi huomata".
Näin sanoen hän istahti kolmijalkaiselle jakkaralle, joka tässä, oli istuimena, asetti lyhdyn viereensä permannolle, ja jatkoi ystävällisimmällä tavalla:
"Minä olen aikanani saanut maistaa teidän vieraanvarojanne, Simo-vaari — tottahan teiltäkään ei ole jäänyt mitään vajaa minun kodissani?"
"Ei yhtään mitään, Eachin Mac-Ian", vastasi hanskuri — Gaeliläisten kielen ja tapain koristelemattomuus ei sallinut mitään liikoja arvonimiä; "olipa se ateria liiankin hyvä täksi paaston ajaksi, ja vielä enemmän liian hyvä minulle, sillä minua hävettää, kun muistan minkälaista halpaa ravintoa teillä oli Curfew-kadun varrella".
"Olipa se toki liiankin hyvä — käyttääkseni teidän omia sanojanne", vastasi Conachar, "laiskalle oppipojalle sekä herkkuihin tottumattomalle nuorelle Vuorelaiselle. Mutta eilen, vaikka, niinkuin luulen, olikin kyllin ruokaa, ettekö te, kunnon hanskuri, kuitenkaan havainneet pientä kohteliaan vastaan-oton puutetta? Älkää vastaan puhuko — kyllä minä tiedän, että te sen huomasitte. Mutta minun valtani kansassani on vasta alkavainen enkä saa kovin pian vetää heidän huomiotansa olooni Alankomailla, jota en kuitenkaan koskaan voi unohtaa".
"Kyllä minä syyn siihen aivan hyvin ymmärrän", sanoi Simo; "siksi olenkin vastenmielisesti, ainoasti hädän pakosta tullut tänne näin aikaiseen käymään".
"Vaiti, vaari, vaiti! Hyvä on että tulitte minun Vuorimaan-loistoani katselemaan, niinkauan kuin se vielä paistaa. — Jos taas käytte täällä Palmusunnuntain perästä, niin Jumala ties ketä ja mitä te sitten tapaatte näillä mailla, jotka nyt ovat meidän omamme! Metsäkissalla saattaa silloin olla luolansa tässä, missä nyt Mac-Ian'in juhlasali seisoo".
Nuori päällikkö vaikeni ja puristi sauvansa ponnen huuliansa vasten, ikään kuin estääksensä itseään enempää virkkamasta.
"Ei hätää, Eachin", sanoi Simo sillä epävakaisella tavalla, jolla lukuapitämättömät lohduttajat pyytävät vetää ystäväinsä huomiota pois välttämättömästä vaarasta.
"Kyllä on hätää, ja perinjuurisen häviön pelkoa", vastasi Eachin; "ja suuri miestappio on aivan varma. Minusta on vaan ihme, että isäni tähän Albanyn herttuan viekkaasen ehdoitukseen suostui. Minä soisin että Mac Gillie Chattan sopisi minun kanssani, ja että me, sen sijaan kun meidän nyt pitää vuodattaa paraat veremme keskenämme, menisimme yhdessä liitossa alas Strathmoren lääniin, tappamaan ja valloittamaan. Minä ottaisin Perth'in valtaani, hän Dundeen, ja koko tuo avara Strath'in lääni tulisi omaksemme hamaan Tay-lahdelle saakka. Sen valtaviisauden olen oppinut teidän suustanne, Simo vaari, seisoessani teidän takananne, vati kädessä ja kuullellessani teidän iltapuhettanne pormestari Craigdallien kanssa".
"Onpa kieli syystä sanottu vallattomaksi jäseneksi", ajatteli hanskuri. "Olenhan ma itse näyttänyt paholaiselle valkiaa, osoittaakseni hänelle tietä pahantekoon".
Mutta ääneensä hän vaan virkkoi: "Nämät tuumat ovat liian myöhäiset".
"Liian myöhäiset tosiaankin!" vastasi Eachin. "Taistelusopimus on vahvistettu meidän puumerkeillämme ja sineeteillämme, ja Duhele- sekä Chattan-clan'in palava viha on nyt molemminpuolisten kerskausten ja soimausten kautta kiihtynyt sammumattomaksi leimuksi. Niin, aika on nyt mennyt. — Mutta kääntykäämme teidän asioihinne, Hanskuri-vaari. Uskontonne tähden on teidän täytynyt paeta tänne, niin kertoi minulle Niilo Lehmipaimen. Tosiaankaan en minä, joka tunnen varovaisuutenne, olisi tietänyt arvata, että te voisitte joutua riitaan Äitinne Kirkon kanssa. Mitä minun vanhaan tuttavaani, Klemetti-isään, tulee, hän on niitä, jotka marttyyrinkruunua pyytämällä pyytävät, ja mielummin halaisivat palavilla risukimpuilla ympäröittyä paalun, kuin rakastavaista morsianta. Hän on oikein vaeltavainen ritari ja taistelee, mihin vaan tulee, uskonnollisten ajatustensa puolustukseksi. Hän on jo joutunut riitaan tuon Sibyllan-saaren munkkien kanssa jonkun uskonkappaleen tähden. — Oletteko te nähneet häntä?"
"Olen", vastasi Simo; "mutta meillä oli varsin vähän puhetta keskenämme, sillä meillä oli kiire".
"Luultavasti hän kuitenkin puhui kolmannesta henkilöstä joka luullakseni olisi totisempi uskonmarttyyri kuin te, älykäs porvari, tai hän, toruileva saarnamies — ja joka olisi sydämestäni tervetullut tänne minun suojani alle? — te olette hidas ymmärtämään ettekä huoli arvata tarkoitustani — teidän tyttärenne Katri?"
Nämät viime sanat nuori päällikkö puhui Englannin kielellä, jolla hän sitten jatkoikin puhetta, ikään kuin pelkäisi että joku häntä voisi kuulla. Paitsi sitä tuntui hänessä joku ehdoton epäilys.
"Katri-tyttäreni", sanoi hanskuri, muistaen mitä Klemetti-isä oli hänelle virkkanut, "on hyvässä turvassa".
"Mutta missä, kenen luona?" sanoi nuori päällikkö. "Ja miksikä hän ei ole tullut teidän kanssanne? Ettekös te luule Duhele-clan'issa olevan yhtä toimeliaita muijia kuin vanha Dorothea, joka ennen aikaan piti minua Herran pelossa ja kurissa, ja jotka kelpaisivat passareiksi heidän päällikkönsä entisen mestarin tyttärelle?"
"Kiitoksia paljon", sanoi hanskuri, "en minä suinkaan epäile että teillä on voimaa yhtähyvin kuin tahtoa suojelemaan sekä minua että myös tytärtäni. Mutta eräs korkea-arvoinen rouva, ritari Charteris'in ystävä, on antanut hänelle hyvän turvapaikan, mihin mennessä hän ei tarvinnut vaivaloista matkaa rauhattoman, hävitetyn maan läpi".
"Vai niin — ritari Charteris", sanoi Eachin kylmemmällä, kuivemmalla äänellä, "häneen teidän piti tietysti luottaa enemmän kuin muihin ihmisiin. Hän on teidän hyvä ystävänne arvattavasti?"
Simo Hanskuri olisi mielellään kurittanut tuota teeskelevää poikaa, joka usein oli kolme kertaa päivässä saanut toruja siitä kun juoksi ulos katselemaan ohitse-ratsastavaa ritari Charteris'iä. Mutta hän hillitsi vastaamaan palavan kielensä ja sanoi vaan: "Ritari Charteris on jo ollut seitsemän vuotta Perth'in kaupungin ylituomarina ja luultavasti niin on yhä vielä, koska virkamiehiä meillä ei valita paaston, vaan Pyhäinmiesten ajalla".
"Voi, Hanskuri-vaari", sanoi nuorukainen taas ystävällisellä, lempeällä tavalla, "te olette niin tottuneet näkemään Perth'issä nähtävää komeutta ja prameutta, että meidän metsäläisjuhlamme niiden rinnalla varmaankin teistä mahtoi näyttää vallan halvalta. Mitä te arvelitte eilisestä juhlallisuudesta?"
"Se oli jalo ja liikuttava", sanoi hanskuri, "varsinkin minulle, joka olin tuttu teidän isänne kanssa. Ja kun te siellä seisoitte, miekkaan nojauten, olin aivan kuin näkevinäni vanhan ystäväni Gilchrist Mac-Ian'in kuolleista nousseena, jälleen uudessa nuoruudessa sekä voimassa".
"Minä tein tehtäväni uljaasti, eikö niin? Ja tuskin minussa mahtoi näkyä jälkeäkään tuosta kurjasta oppipojasta, jota te niin usein — kohtelitte ansion mukaan".
"Eachin'iä ei voisi tuntea entiseksi Conachar'iksi", sanoi hanskuri, "enempää kuin lohta entiseksi lohenmulloksi, koska näiden sanotaan olevan yhtä kalanlajia eri-ijällä, taikka kuin perhosta toukaksi".
"Arveletteko te, että silloin kuin otin käteeni vallan, jota kaikki naisväki rakastaa, olisin itsekin kelvannut neidon katsella? — Suoraan sanoen, mitä Katri olisi minusta arvellut, jos olisi minut nähnyt tuossa juhlallisuudessa?"
"Nyt tullaan likelle karia", arveli Simo Hanskuri itsekseen, "nyt tulee taitavasti pitää perää, ettei haaksirikkoon jouduta".
"Useimmat vaimo-ihmiset ihaelevat komeutta, Eachin; mutta siitä säännöstä on luullakseni tyttäreni Katri poikkeus. Hän iloitsisi entisen kumppalinsa hyvästä onnesta; mutta hänen silmissään ei olisi komea Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö, enempää kuin mitä orpo Conachar jo oli".
"Hän on aina ollut jalomielinen, omaavoittoa pyytämätön", sanoi nuori päällikkö. "Mutta te itse, vaari, olette maailmaa kokeneet monta vuotta enemmän kuin hän; te paremmin käsitätte mitä valta ja rikkaus voivat tuottaa niille, kellä ne ovat. Puhukaa suoraan, — mitä te sanoisitte siitä, jos näkisitte Katrinne seisovan tuossa tuon kunniateltan alla, missä hänellä olisi sata vuorta valtansa alla, kymmenentuhatta hartaasti kuuliaista alamaista — ja jos, kaikkein niiden etujen hinnaksi, hänen kätensä olisi annettu sen miehen käteen, joka rakastaa häntä yli kaiken muun maailman?"
"Te tarkoitatte, että se olisi annettu teidän omaan käteenne,
Conachar?"
"Niin, sanokaa minua vaan Conachar'iksi — se nimi on mulle rakas, koska sillä nimellä olin tuttu Katrille".
"Suoraan puhuen siis", vastasi hanskuri, koettaen tehdä vastauksensa niin vähän loukkaavaksi kuin suinkin mahdollista, "minun hartain toivoni olisi, että Katri ja minä saisimme istua täydessä turvassa omassa matalassa majassamme Curfew-kadun varrella, missä Dorothea olisi ainoa alamaisemme".
"Ja Conachar-parka saisi olla toisena alamaisena, eikö niin? Ettehän toki hennoisi jättää häntä tänne yksinäisessä komeudessaan kuihtumaan?"
"En minä ole niin pahansuopa vanhoille ystävilleni, Duhele-clan'ille", sanoi hanskuri, "että tahtoisin tällä vaaran hetkellä ryöstää heiltä uljasta, nuorta päällikköä — päällikköä, joka nyt pian tulevassa taistelussa on heidän etupäässään saava niin suuren sankarinmaineen".
Eachin puri huultansa, hillitäkseen närkästystänsä, ja vastasi: "Sanoja, sanoja vaan — tyhjiä sanoja, Simo-vaari. Te pelkäätte Duhele-clan'ia enemmän kuin sitä rakastatte, ja te luulette heidän kauheasti vimmastuvan, jos heidän päällikkönsä perthiläisen porvarin tyttären naisi".
"Ja jos sitä pelkään, Eachin Mac-Ian, eikö siihen ole minulla täysi syy? Mitä on tullut samallaisista sopimattomista naimisliitoista Mac-Callanmoren, ja mahtavain Mac-Lean'ien, vieläpä Saariston Herrojenkin suvussa? Mitä muuta on ikinä tullut niistä, paitsi avioero, perinnönluovutus — joskus kovempikin kohtalo — sille kunnianhimoiselle, joka säätyänsä korkeammalle pyrki? Te ette kuitenkaan voisi antaa papin vihkiä itsenne yhteen lapseni kanssa; te voisitte vaan ottaa hänet puolisoksenne vasemmalla kädellä — vaan minä", hän hillitsi hänessä nousevan kiivastuksen ja lopetti, "minä olen kunniallinen, vaikka halpasäätyinen, porvari, ja näkisin tyttäreni mieluummin minun säätyiseni porvarin epäilemättömästi laillisena aviopuolisona, kuin kuninkaankin, annas olla vaikka lailliseksi myönnettynä jalkavaimona".
"Minä aion vihittää itseni yhteen Katrin kanssa papin kautta sekä koko maailman nähden — alttarin sekä Ionan saaren mustien kivien edessä!" sanoi tulinen nuorukainen. "Hän on minun nuoruuteni rakkaus, eikä ole olemassa yhtään kunnian ja uskonnon sidettä, jolla en tahtoisi kiinnittää itseäni häneen! Olen jo vähän kuulustellut kansani mielipiteitä. Jos vaan me pääsemme voitolle — ja jos vaan voin toivoa että Katri tulee omakseni, me pääsemme voitolle — sydämessäni sen tunnen — on kansani rakkaus oleva niin kokonaan minun vallassani, että jos minulle sattuisi mieleen ottaa itselleni vaimo vaikka vaivaishuoneesta, he häntä tervehtisivät tervetulleeksi aivan kuin olisi hän Mac-Callanmoren tyttäriä. — Mutta te hylkäätte minun tarjomukseni?" kysyi Eachin tylysti.
"Te panette suuhuni loukkaavia sanoja", vastasi vanhus, "ja kenties sitten vielä rankaisettekin niistä; sillä olenhan minä kokonaan teidän vallassanne. Mutta minun luvallani ei tyttäreni koskaan ole menevä muulle kuin minunsäätyiselleni miehelle. Hänen sydämensä pian särkyisi niissä alin-omaisissa sodissa ja verenvuodatuksissa, jotka teidän tilassanne ovat välttämättömät. Jos te todella häntä rakastatte, ja muistatte kuinka hän kaikkea riitaa ja tappelua kammoo, ette voi itsekään suoda häntä osalliseksi noihin sodan kauhistuksiin, joissa teidän, samoin kuin isännekin, tulee pakko lakkaamatta elää. Valitkaa itsellenne puoliso Vuorelaispäällikköin taikka tulisten Alankomaan aatelisherrain tyttäristä, poikani. Te olette kaunis, nuori, rikas, korkeasäätyinen ja mahtava; ei teidän kosimisenne siis ole turha oleva. Te voitte helposti löytää puolison, joka on teidän kanssanne iloitseva voitoistanne ja lohduttava teitä tappioitten perästä. Katria voitot kuin tappiotkin yhtä paljon kauhistuttaisivat. Soturilla pitää olla teräskinnas — vuohennahkainen hansikka olisi hänen kädessään repaleina yhden tunnin päästä".
Musta pilvi synkistytti nuoren päällikön kasvoja, joista äsken vielä oli semmoinen tulisuus paistanut.
"Hyvästi sitten", sanoi hän, "ainoa toivoni, joka olisi voinut saattaa minut maineesen ja voitolle!" Hän oli hetkisen aikaa ääneti, syviin mietteisin vaipuneena, silmät maahan päin luotuna, pää kumarruksissa, käsivarret ristissä rinnan päällä. Viimein hän irroitti kätensä ja virkkoi: "Isä — sillä isä te olette olleet minulle — minä aion virkkaa teille salaisuuden, järki ja ylpeys kyllä kieltävät minua puhumasta, mutta sallimus käskee, ja häntä täytyy totella. Minä aion ilmoittaa teille syvimmän, sisimmän salaisuuden, minkä ikinä joku mies on toiselle ilmoittanut. Mutta, varokaa — loppukoon tämä meidän keskustelumme tavalla tai toisella — varokaa ettette koskaan virka puolta sanaakaan siitä, mitä nyt aion teille uskoa. Sillä jos niin tekisitte, niin minulla, vaikka sen olisitte tehneet kaikkein syrjäisimmässä kaikista Skotlannin sopukoista, olisi sielläkin korvat, jotka sen kuulisivat, ja käsi sekä väkipuukko, jotka petturin sydämen löytäisivät. — Minä olen — mutta se sana ei tahdo päästä ulos suustani!"
"Älkää sitä puhuko sitten", sanoi varovainen hanskuri. "Salaisuus ei ole enään salaisuus, kun se kerran omistajansa huulten välitse on ulos tullut; enkä minä huoli kuulla asiaa, joka on niin vaarallinen kuin te uhkaatte".
"Niin, mutta minun täytyy se puhua ja teidän täytyy se kuulla", sanoi nuorukainen. "Olettehan te, vaari, tällä sotien ajalla varmaan itsekin joskus olleet soturina?"
"Yhden kerran vaan", vastasi Simo, "kun Eteläläiset[35] meidän kaunista kaupunkiamme piirittivät. Minua käskettiin puolustukseen osaa-ottamaan, niinkuin olin velvollinen kaikkein muitten ammattilaisten tavalla, joiden tulee kaupunkiansa vahtia ja varjella".
"Ja miltä tuntui teistä silloin?" kysyi nuori päällikkö.
"Mitä se tähän nykyiseen asiaan kuuluu?" kysyi Simo jollakin kummastuksella.
"Paljon, muuten en olisi niin kysynyt", vastasi Eachin sillä ylpeydellä, joka hänessä aika ajoin ilmaantui.
"Vanha mies mielellään rupeaa puhelemaan vanhoista ajoista", sanoi Simo, joka, hetkisen arveltuansa, ei ollut vastahakoinen poikkeemaan toiseen puheenaineesen, joka saattoi hänen tyttärensä unohduttaa, "ja totta tunnustaen, ei tuntunut sydämessäni mitään siitä toivokkaasta uskalluksesta, jopa ilosta, jolla olen nähnyt monen muun miehen menevän tappeluun. Minun elämäni ja ammattini olivat rauhallista laatua, ja vaikka en ole ollut miehuutta vailla, milloin sitä oli tarvis, ei ole minulla koskaan ollut yötä niin unetonta kuin ennen tuota tappelua. Sydäntäni ahdistivat kuulemani tarinat ja totta ne olivatkin — noista Englannin joutsimiehistä — että heillä on kyynäränpituiset nuolet, ja joutset kolmatta osaa pitemmät kuin meidän. Jos joskus hiukan nukahdin ja joku olkikorsi vuoteessani vähänkin pisti, niin kavahdin hereille, siinä luulossa että jo englantilainen nuoli vapisi kupeessani. Aamulla, kun liika uupumus juuri oli minut uneen vaivuttanut, herätti minut hätäkellon ääni, joka meitä porvareita vallille kutsui — eikä ole koskaan ennen eikä myöhemmin sen heliseminen korviini kuulunut niin ruumiskelloin kaltaiselta kuin silloin".
"Jatkakaa — kuinkas sitten kävi?" kysyi Eachin.
"Minä pukeusin varuksiini", sanoi Simo, "semmoisiin kuin minulla oli — otin siunauksen äidiltäni, rohkeamieliseltä vaimolta, joka minulle puhui isäni urhotöistä meidän kauniin kaupunkimme palveluksessa. Siitä sydämeni sai rohkeutta, ja vielä rohkeammaksi tulin, kun seisoin toisten ammattilaisten joukossa; me olimme kaikki joutsimiehiä, sillä, niinkuin te tiedätte, Perth'in porvarit ovat sen aseen käyttämisessä taitavat. Meidät asetettiin sinne, tänne pitkin muuria, ja joukkoomme tuli myös useampia ritareita sekä knaappeja vahvoissa rautavaruksissa. He olivat vallan uljaat näöltänsä, kenties luottaen rautapukuunsa, ja ilmoittivat meille, paremmaksi kehoitukseksi muka, hakkaavansa miekoillaan, sota-kirveillään maahan jokaisen, joka yrittäisi paikaltaan väistyä. Minä sain sen ystävällisen vakuutuksen vanhan Kinfauns'in sankarin suusta — siksi sanottiin nykyisen hyvän ritari Charteris'in isää, silloista ylituomariamme. Hän oli Punaisen Rosvon, ritari Tuomas Longuevillen pojanpoika ja kyllä mies pitämään sanansa, jonka hän puhui minulle erittäin; sillä tuon unettoman yön jälkeen mahdoin näyttää tavallista kalpeammalta; ja paitsi sitä olin vasta nuori poika."
"Ja lisäsikö hänen kehoituksensa teille pelkoa vai rohkeutta?" kysyi
Eachin, joka hyvin tarkasti kuulteli.
"Rohkeutta se lisäsi", vastasi Simo; "sillä luullakseni ei mikään muu voi saattaa miestä niin rohkeaksi kauempana edessä olevaa vaaraa vastaan menemään, kuin se tieto, että on toinen vaara aivan likellä takana, joka häntä eteenpäin pakoittaa. No niin — minä nousin siis vallille jokseenkin hyvällä rohkeudella, ja minut asetettiin muutamien toisten kanssa Vahtitorniin, koska minua pidettiin hyvänä joutsimiehenä. Mutta kävipä kylmä väristys selkäpiitäni myöten, kun näin Englantilaisten marssivan rynnäkölle hyvässä järjestyksessä, kolmeen lukuisaan parveen jaettuina, joutsimiehet etumaisina, ritarit takana. He lähenivät lähenemistään, ja muutamat meistä olisivat ruvenneet heitä ampumaan, mutta se oli ankarasti kielletty; meidän täytyi siis olla liikahtamatta, suojellen itseämme rintasuojan takana miten paraiten osasimme. Kun sitten Eteläläiset järjestivät pitkän sotarintansa riveihin, niin että joka mies ikään kuin taikavoimalla siirtyi paikalleen, ja kun he asettivat eteensä suojakseen suuria kilpiä, tuntui minussa taas tuommoinen outo hengen-ahdistus sekä halu mennä kotiin ryyppyä ottamaan. Mutta kun samassa viereeni vilkaisin, näin kunnian-arvoisen Kinfauns'in sankarin par'-aikaa virittävän joutsipyssyä, ja silloin arvelin että olisi surkea, jos hänen tulisi tuhlata nuolensa uskolliseen Skotlannin mieheen, kun tuolla oli niin paljon Englantilaisia ammuttavana. Näin pysyin siis paikallani, joka olikin sangen mukava, kahden muurin kulmassa. Englantilaiset sitten astuivat vielä likemmäksi ja vetivät joutsensa vireesen ei rintaa vasten, niinkuin teidän Vuorelaiset, vaan korvan juurelle — ja, samassa he lennättivät koko parven pääskysenhäntiä, ennen kuin me edes kerkesimme hyvää Anterusta avuksemme rukoilla. Minä vilkutin silmiäni, kun näin heidän noin pinnistävän jänteitänsä, ja luullakseni vavahdin, koska nuolet tulla rapsahtivat vallia vasten. Mutta kun katsahdin ympärilleni enkä nähnyt ketään muuta haavoitettua, paitsi Jussi Squallit'ia, kaupungin julistusmiestä, niin rohkeni sydämeni ja minä laukaisin vuorostani hyvällä halulla ja tarkalla tähtäämisellä. Pikkuinen mies, jota olin tähdännyt, juuri kun hän hiukan oli kurkistanut ulos kilpensä takaa, kaatui, nuoli olkapäässänsä. 'Oikeaan paikkaan neulasi pistit, Simo Hanskuri!' huusi minulle ylituomari. — 'St. Johannes avuksi omalle kaupungilleen, hyvät ammattiveljeni!' huusin minä, vaikka vasta oppipoika. Ja, uskokaa pois vaan, koko sitten jatkuvassa taistelussa, joka päättyi sillä että vihollinen pois vetäytyi, minä vetelin joustani vireesen ja lennättelin nuoliani yhtä huolettomasti kuin jos olisin pilkkutauluun ampunut, enkä ihmisiä. Tästä sain jokseenkin hyvän maineen, ja perästäpäin olen aina arvellut, että hädän tuleen — sillä huvia ei minulla siitä koskaan ole ollut — olisin käyttänyt itseäni niin etten hyvää mainettani jälleen olisi kadottanut. — Se on kaikki, mitä voin kertoa kokemuksestani sodassa. Olenhan minä muuten ollut joskus toisissakin vaaroissa, joita aina olen pyytänyt välttää niinkuin viisas mies, vaan, jos ne olivat välttämättömät, olen käynyt niihin aika miehen tavoin. Muulla lailla ei mikään mies voi elää eikä pitää päätänsä pystyssä täällä Skotlannissa".
"Minä ymmärrän teidän kertomuksenne", sanoi Eachin; "mutta vaikea tullee minun saada teitä uskomaan, mitä minulla nyt on sanottavaa, siihen nähden mitä sukua olen ja varsinkin että olen sen miehen poika, jonka me tänään olemme hautaan laskeneet — hyväpä on että hän makaa siinä, missä hän ei koskaan saa kuulla, mitä te nyt! Katsokaas, Simo-vaari — tää puupala kädessäni lyhenee ja tummenee; parin minuutin kuluttua se on sammunut — mutta ennenkuin se sammuu, on se inhottava asia ilmipuhuttu. Simo vaari, minä olen — pelkuri! — Nyt se on viimein ilmipuhuttu, ja minun häpeäni salaisuus on toisen miehen tiedossa!"
Nuorukainen vaipui kokoon ikään kuin tainnoksiin; niin häntä raukaisi sielunsa tuska tuota ilkeää tunnustusta tehdessä. Hanskuri, täynnä pelästystä ja surkuttelevaisuutta, pyysi saada Eachin'ia tointumaan, joka häneltä onnistuikin, vaan ei yhtä hyvin nuorukaisen rauhoittaminen. Eachin peitti kasvonsa käsillään, ja kyyneleet vuosivat virtana, katkerasti hänen silmistänsä.
"Pyhän Neitsyen tähden rauhoittukaa", virkkoi vanhus, "ja peruuttakaa tuo ilkeä sana! Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse — te ette ole mikään pelkuri, ainoasti nuori ja kokematon, ja teillä on vähän liian liukas mielenkuvitus, että voisi vielä olla partasuun uroon luja miehuus. Jos kuulisin jonkun muun miehen sanovan semmoista teistä, Conachar, niin minä sen ajaisin valeeksi — te ette ole pelkuri — olenhan nähnyt tulisia säkeniä singahtavan teistä monesti sangen vähästäkin syystä".
"Ylpeyden ja närkästyksen säkeniä!" sanoi onneton nuorukainen. "Mutta silloin näitte niiden takana lujuuden, joka ne olisi kannattanut? Säkenet, joista te puhutte, singahtelivat pelkurimaiseen sydämeeni niinkuin jäälohkareesen, joka ei millään tavoin voi syttyä. Jos loukkaantunut ylpeyteni yllyttikin minua sivaltamaan, sydämeni heikkous kohta taas taivutti minut pakoon menemään".
"Se oli tottumuksen puutetta", sanoi Simo; "muurien yli kiipeemällä pojat ensin oppivat jyrkästä vuorenseinästä ylös kiipeemään. Voittakaa pienillä kahakoilla — harjoitelkaa joka päivä maanne aseitten käyttämistä sotaleikissä kumppaleinne kanssa".
"Ja kuinka kauan minulla muka on aikaa siihen?" huudahti nuori päällikkö, vavahtain, ikään kuin joku kauhistava näkö olisi ilmautunut hänen eteensä. "Kuinka monta päivää on enää tästä nykyisestä päivästä Palmusunnuntaihin, ja mikä sitten on tarjona? — Aidattu tanner, josta ei kukaan pääse pois, enempää kuin karhu-parkakaan paalusta, mihin se on kiinni kytketty. Kuusikymmentä elävää miestä, paraat ja urhoollisimmat — yksi ainoa poisluettuna — jotka Albion voi lähettää alas vuoriltansa, seisoo siinä, janoten toinen toisensa verta; ja kuningas aatelisherroinensa sekä monta muuta huutajaa lisäksi istuvat ympärillä ikään kuin teaterissa, läsnä-olollaan yllyttäen taistelijain pirullista vimmaa! Sivallukset kalskahtelevat, veri vuotaa yhä paksumpana, kovempana, punaisempana virtana — he syöksevät toinen toisensa kimppuun niinkuin hurjana — he raatelevat toinen toistaan niinkuin metsän pedot — omien kumppalien jalat tallaavat haavoitetut kuoliaksi! Verivirta viimein alkaa ehtyä, kädet raukeavat, vaan ei sittenkään saa olla sovintoa, ei aselepoa, ei huoahdusta, niin kauan kuin yksikään noista vaivaisista vielä on hengissä! Siinä ei ole puhetta mistään kyykkimisestä vallinkulman takana, ei nuolien lennättämisestä kaukaa — siinä tulee olemaan käsi kättä vastaan, siksi kun kädet ei enää jaksakaan nousta ja jatkaa sitä kauheata taistelua! — Jos semmoinen taistelu jo on niin kauhistava mielikuvituksessa, miltä se, luulette te, on tuntuva todellisuudessa?"
Hanskuri oli ääneti.
"Minä kysyn toistamiseen: mitä te arvelette?"
"En voi muuta kuin surkutella teitä, Conachar", sanoi Simo. "Kova onni se on, että olette korkean suvun vesa — jalon isän poika — syntynyt uljaan sotajoukon johtajaksi — ja että kuitenkin olette vailla tai luulette olevanne — sillä aina vielä toivon vian vaan olevan liian herkässä mielenkuvituksessa, joka muotoa liioittelee — luulette olevanne vailla tuota rohkeutta, mikä nähdään jokaisessa tappelukukossa, joka on ohrakourallisen arvoinen, jokaisessa koirassa, joka on ruokavadillisen arvoinen. Mutta kuinkapa te, kun tiesitte kykenemättömyytenne tuohon tappeluun, juuri äsken tarjositte tyttärelleni osallisuutta hallitusvallassanne? Se valta tietysti riippuu tuosta tappelusta, eikä Katri siinä voi teitä auttaa".
"Te erehdytte, vanha mies", vastasi Eachin. "Jos Katri suosiolla katsoisi minun harrasta rakkauttani, niin se tieto tekisi että menisin vihollisten riviä vastaan tulisena kuin sota-orit. Sydämeni heikkouden tunto kyllä on aivan masentavainen, vaan se tieto, että Katri olisi katsomassa, karkaiseisi voimani. Luvatkaa vielä — voi luvatkaa vielä, että hän tulee mun omakseni, jos tuossa taistelussa pääsemme voitolle, niin ei itse Wynd'in seppäkään, vaikka hänen sydämensä on samaa metallia kuin hänen alaisimensa, ole koskaan mennyt taisteluun kepeämmällä sydämellä kuin minä olen menevä! Toinen voimallinen tunne on voittava toisen".
"Se on hullutusta, Conachar. Eikös teidän etunne, teidän kunnianne, teidän sukunne voi nostaa rohkeuttanne yhtä paljon kuin mustakulmainen tyttönen? Hyi hävetkää!"
"Te puhutte minulle samaa, mitä itsekin olen itselleni puhunut — mutta turhaan", sanoi Eachin huoaten. "Arka metsäkauris tulee vaan illoin hurjaksi ja vaaralliseksi, kun se pääsee naaraansa pariksi. Onko siihen luonteeni syynä — vai, niinkuin meidän vuoriston akat puhuvat, tuon valkoisen emäkauriin maito — vai rauhallinen kasvatukseni sekä ankara kuri teidän luonanne — vai, niinkuin te luulette, liian vilkas mielenkuvitus, joka kuvaa vaaraa vielä vaarallisemmaksi, kauhistavammaksi kuin se todella on — sitä en voi sanoa. Mutta minä tiedän, mitä sydämessäni on, ja — niin, ilmi se täytyy puhua! — pahoin pelkään sen tunteen olevan mahdottoman voittaa. Siksi minä, jos vaan sillä ehdolla saisin teidät toivooni suostumaan, nytkin vielä kääntyisin keskitieltä, luopuisin arvostani ja siirtyisin johonkuhun halpaan ammattiin".
"Mitä, tahtoisitteko te vai hanskuriksi ruveta, Conachar?" sanoi Simo. "Onpa tää vielä kummempaa kuin mitä St. Crispinuksesta tarinoidaan. Ei ei, teidän kätenne ei ollut siihen luotu — en anna teille enää mitään metsäkauriin nahkoja pilattavaksi".
"Älkää leikkiä laskeko", sanoi Eachin; "minä puhun täyttä totta. Vaikken minä työtä osaa tehdä, toisin kanssani tarpeeksi elämisen varoja. He kyllä sitten julistaisivat minut petturiksi sotatorvillaan, rakkopillillään — vaan tehkööt niin — Katri on sitä paremmin rakastava minua, kun olen verenvuodatuksen tieltä poikennut rauhan tielle. Ja Klemetti-isä on opettava meitä anteeksi antamaan maailmalle, kun se meille on viskaava koskemattomat vihansa. Minä olisin silloin onnellisin miehistä — Katri saisi kaikki nautinnot, jotka rajaton rakkaus hänelle voi hankkia; hänen ei silloin tarvitsisi nähdä noita kauheita näköjä ja meluja, jotka teidän aikomassanne sopimattomassa avioliitossa tulisivat hänelle osaksi. Ja te, hanskuri-vaari, istuisitte takan ääressä onnellisimpana, enimmin kunnioitettuna miehenä, joka ikinä — —"
"Vaiti, Eachin — vaiti, olkaa niin hyvä!" keskeytti hanskuri. "Tää puupala, jonka kanssa meidän keskustelumme täytyy loppua, on jo palanut vallan lyhyeksi, ja minä nyt tahtoisin myös puhua sanan vuorostani, sillä suoruus on aina paras. Se saattaa teitä harmittaa, kenties vimmastuttaa, vaan minun täytyy kerrassaan tehdä loppu noista kaikista mielenkuvitelmista näillä sanoilla: Katri ei koskaan voi tulla teidän omaksenne. Kinnas annetaan sanan pantiksi, ja minun ammattini harjoittajan pitäisi siis vielä vähemmin kuin muiden ihmisten rikkoa sanansa. Katrin käsi on poisluvattu — luvattu miehelle, jota te kenties vihaatte vaan jota ette kuitenkaan voi olla kunnioittamatta — Heikki Asesepälle. Tämä avioliitto on sopiva molempain säätyyn katsoen, on molempain tahdon mukainen, ja minä siihen olen antanut suostumukseni. Paras on puhua suu puhtaaksi kerrassaan — suuttukaa kiellostani kuinka pahasti suuttunettekin — olenhan minä kokonaan vallassanne. — Vaan sanaani ette te millään muotoa saa minua rikkomaan".
Hanskuri puhui näin lujasti, siitä syystä kun kokemuksesta tiesi, että hänen entinen oppipoikansa, vaikka hyvin närkäs, kuitenkin tavallisesti taipui, lujan, järkähtämättömän päätöksen nähtyään. Yhtähyvin Simo samalla muisti missä paikassa hän nyt oli ja jollakin pelolla näki kuinka sammuvan liekin vielä kerta leimahtaissa ja valon sädettä Eachin'iin luodessa, nuorukaisen kasvot olivat kalmankelmeät, kuinka silmänsä pyörivät päässä aivan kuin hullun, koska hurjuuden puuska on tulossa. Liekki kohta jälleen vaipui ja sammui, ja Simo silmänräpäyksen aikaa oli siinä pelossa, että hänen tulisi puolustaa henkeänsä tätä nuorukaista vastaan, jonka hän tiesi vimmapäissään olevan varsin hetaan väkivaltaisiin tekoihin, vaikka kyllä hänen heikko luonteensa ei kauan aikaa voinut jatkaa mitä vimma oli alkuun pannut. Mutta pian lohdutti häntä Eachin, joka langenneella, muuttuneella äänellä mutisi:
"Olkoon se, mitä tänä yönä puhuttiin, unohdettu ijäksi. — Parempi olisi teidän kaivaa oma hautanne kuin puhua se ilmi".
Näin puhuen hän avasi mökin oven, niin että yksi kuun säde sisään pääsi. Poismenevän päällikön ruumis vilahti tämän säteen poikki, sitten ovi lyötiin kiinni ja huone jälleen jäi pimeyteen.
Simo Hanskurin sydämessä tuntui suuri helpoitus, koska tämä vaarallinen keskustelu näin rauhallisesti oli päättynyt. Mutta hän nyt syvästi surkutteli kasvattinsa Eachin Mac-Ian'in onnetonta tilaa.
"Poika-raukka", sanoi hän itsekseen, "hänen kun piti nousta tuolle korkealle paikalle ainoasti siksi, että isän jälkeen tulee syöstyksi siitä alas häpeällä! Mitä hän minulle puhui, sen jo osaksi ennalta tiesin; sillä usein olin huomannut Conachar'in olevan kärkkäämmän sanasotaan kuin käsikahakkaan. Mutta tuota, kaikkea voimaa masentavaa sydämen-heikkoutta, jota ei häpeä eikä pakko saa voitetuksi, en minä, vaikken suinkaan ole mikään William Wallace, voi käsittää. Ja että hänen sitten piti kosia tytärtäni, ikäänkuin muka morsiamella pitäisi olla rohkeutta sekä itsensä että vielä sulhasenkin varalle! Ei, ei — Katrin pitää tulla vaimoksi miehelle, jolle hän voi sanoa: 'Mieheni, armahda vihollistani!' — ei semmoiselle, jonka puolesta hänen tulisi huutaa: 'Jalo vihollinen, armahda minun puolisoani!'"
Väsyneenä näistä kaikista mietteistä vanhus viimein nukahti uneen. Aamulla häntä ystävänsä lehmipaimen herätti ja jokseenkin langenneella nenällä ehdoitti että palattaisiin hänen kotiinsa tuonne nurmikolle joen niskassa. Paimen pyysi anteeksi, ettei päällikkö tänä aamuna joutanut päästää Simoa puheilleen, koska oli niin paljon puuhaamista läheisen taistelun tähden. Eachin Mac-Ian oli arvellut olon tuolla joen niskassa turvallisimmaksi hanskurille — ja oli käskenyt kaikin tavoin pitää huolta hänen suojeluksestaan sekä tarpeistaan.
Tästä huolenpidosta lehmipaimen laveammaltakin puhui, ettei laiminlyöty kohteliaisuus niin paljon tuntuisi, kun päällikkö näin lähetti pois vieraansa, häntä puheilleen päästämättä.
"Hänen isänsä oli taitavampi", murisi paimen. "Mutta missä hän olisi ihmistapoihin oppinutkaan, se poika-rukka, hän kun on kasvatettu Perth'in poroporvarein keskellä, jotka, te yksin poisluettuna, naapuri hanskuri, joka puhutte Gaelin kieltä yhtä hyvin kuin minäkin, eivät kohteliaisuudesta mitään ymmärrä?"
Simo Hanskuri, niinkuin me hyvin ymmärrämme, ei kaivannut ollenkaan sitä puuttuvaa kohteliaisuutta, jota ystävänsä hänen puolestaan nurisi. Päinvastoin oli hänestä rauhallinen olo kunnon paimenen kodissa paljon hauskempi kaikkea tuota juhlamelua päällikön jokapäiväisissä ilonpidoissa, vaikkei olisikaan heidän välillään ollut keskustelua aineesta, johon olisi tuntunut varsin kipeältä toistamiseen koskea.
Joen niskalle hän siin rauhallisesti meni asumaan, missä, jos vaan hän olisi ollut varma Katrinkin turvallisuudesta, hänen aikansa olisi hauskasti kyllä kulunut. Hän huvitteli itseänsä kulkemisella järvellä pienessä veneessä, jota pieni Vuorelais-poika souti paikkoihin, missä sitten vanha mies ongiskeli. Usein kävi hän myös tuossa pienessä saaressa, miettimässä vanhan ystävänsä Gilchrist Mac-Ian'in haudalla; ja hän sai kaikki munkit ystävikseen, sillä että lahjoitti abotille näädännahkaiset kintaat, muille luostarin asukkaille metsäkissan nahasta tehdyt. Näiden pienten lahjain leikkaaminen ja ompeleminen oli ajanvietteenä päivänlaskun jälkeen; silloin paimenen koko perhe istui hänen ympärillään, ihmetellen hänen taitoansa ja kuullellen niitä lauluja sekä tarinoita, joilla vanhus pyysi ikävää iltaa lyhentää.
Se täytyy tunnustaa että meidän varovainen hanskuri aina kartti Klemetti-isän seuraa, jota hän väärässä luulossaan piti enemmän vastoinkäymistensä alkusyynä kuin niiden syytönnä osan-ottajana. "En huoli", arveli hän, "hänen hullutustensa tähden menettää näiden tässä hyväin munkkien suosiota, joista vielä voi tulla minulle hyötyä. On minulle jo mielestäni tullut kyllin vahinkoa hänen saarnojensa tähden. Viisaammaksi ei ne ole minua liioin tehneet, vaan kyllä paljon köyhemmäksi. Ei, ei, Klemetti-isä ja Katri puhukoot mitä tahansa, vaan kyllä minä ensi tilaisuudessa matelen takaisin, niinkuin toruttu koira herransa kutsuessa, otan päälleni täyden määrän jouhipaitaa sekä piiskaa, maksan pois kelpo sakon, ja saan näin minun sekä kirkon välin jälleen eheäksi".
Enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, sen jälkeen kun hanskuri oli tullut joen niskalle, ja hänen jo alkoi käydä ihmeeksi ettei hän vielä ollut saanut mitään sanomia Katrilta eikä myös Wynd'in Heikiltä, jolle ylituomari oli luvannut ilmoittaa hänen tuumansa sekä pakopaikkansa. Hän tiesi kyllä, ettei uljaan sepän käynyt tulla tänne Duhele-clan'in maalle, siitä syystä kun hän sen asukkaitten, jopa päällikönkin kanssa oli vihollisuudessa. Mutta yhtähyvin olisi Heikin, hanskurin mielestä, pitänyt jollakin keinoin saada hänelle joku tieto tai merkki niiden monien sanansaattajien kautta, jotka tähän aikaan kulkivat kuninkaan hovin sekä Duhele-clan'in välillä; sillä yhä vielä keskusteltiin pian tulevan taistelun ehdoista, mitä tietä molemmat puolueet olivat Perth'iin tulevat, ynnä muista seikoista, mitkä ennalta oli määrättävät. Oltiin nyt keskipaikoilla Maaliskuuta, ja tuo turmiontuottava Palmusunnuntai lähenemistään läheni.
Ajan näin vierressä eteenpäin ei ollut hanskuri sen enempää nähnyt entistä oppipoikaansa. Tarkka huolenpito Simon tarpeista sekä kaikenpuolisesta mukavuudesta osoitti ettei hän ollut unohdettu. Mutta yhtähyvin hän, joka kerta kun kuuli päällikön torven kaikuvan metsässä, aina kulki päinvastaiseen suuntaan. Yhtenä aamuna kuitenkin sattui hän arvaamatta aivan Eachin'in läheisyyteen, niin että tuskin vaan näkyi olevan mahdollista välttää yhtymistä; se tapahtui tällä tavalla.
Simo käveli mietteissään erästä pientä lakeaa paikkaa myöten, jonka ympärillä kasvoi korkeaa metsää sekaisin viidakon kanssa. Silloin syöksihe yht'-äkkiä valkoinen emäkauris tiheiköstä ulos, kaksi koiraa aivan kantapäillään; toinen koirista tarttui sitä kinttuun, toinen kurkkuun, ja näin he tempasivat sen maahan parin sadan askeleen päässä hanskurista, joka hiukan hämmästyi tästä arvaamattomasta tapauksesta. Läheinen, kimakka torven ääni sekä verikoiran haukunta osoittivat Simolle, että metsämiehetkin olivat likellä ja tulossa metsäkauriin jälkiä myöten. Myös kuului huhuilemista sekä miesten juoksun rasahteleminen viidakon läpi aivan läheltä. Simo olisi, vähänkin aikaa mietittyänsä, nähnyt viisaimmaksi keinoksi pysyä paikallansa taikkapa hitaasti ruveta poismenemään, heittäen Eachin'in omaan päätökseen huomata tai olla huomaamatta hänen läsnä-oloansa, sitä myöten kuin nuori päällikkö hyväksi näkisi. Mutta hanskurin halu karttaa sitä nuorta miestä oli tullut ikään kuin vaistontapaiseksi, ja säikähdyksissään päällikön lähenemisestä vanhus kätki itsensä pähkinäpuu- ja rautatammi-tiheikköön, missä hän oli aivan piilossa. Tuskin oli hän sen tehnyt, niin jo Eachin, punakkana juoksusta, syöksi viidakosta esiin tuolle lakealle paikalle, ja perässä seurasi kasvatus-isänsä, Tammiston Torkil. Viimeinmainittu käänsi vastaanponnistelevan metsäkauriin selälleen yhtä suurella voimalla kuin taidollakin, piti kiinni elävän etujalat oikealla kädellään, seisoen polvillaan itse ruumiin päällä, ja tarjosi vasemmalla kädellä puukkoansa nuorelle päällikölle, että tämä leikkaisi kurkun kauriilta.
"En voi, Torkil. Tee tehtäväsi itse. En voi tappaa kasvatus-emäni kuvaa",
Sen hän puhui surullisella hymyllä, ja kyynel samassa kiilsi hänen silmissään. Torkil tuijotti hetkisen aikaa nuoreen päällikköönsä, sitten laski terävällä metsäpuukollansa elävän kurkun poikki niin nopealla ja lujalla leikkauksella, että ase tunkeusi aivan niskaluuhun asti. Sitten hän nousi seisaalleen, loi taas pitkän, tuikean katseen päällikköönsä ja virkkoi: "Saman, minkä nyt tälle metsäkauriille tein, tekisin jokaiselle elävälle miehelle, jonka korvat olisivat kuulleet kasvattini vaan mainitsevan valkoista emäkaurista yhteydessä Eachin'in nimen kanssa".
Jos Simo jo ennenkin oli katsonut tarpeelliseksi mennä piiloon, tämä
Torkil'in puhe hänelle antoi siihen vielä uuden, painavan syyn lisäksi.
"Sitä ei kuitenkaan voi salata, Torkil vaari", sanoi Eachin; "se tulee kuitenkin kaikki päivän valoon ilmi".
"Mikä tulee ilmi? Mikä tulee päivän valoon?" kysyi Torkil kummastuksella.
"Se on se paha salaisuus", ajatteli Simo; "ja nyt, jos tuo jättiläis-salaneuvos ei voi pitää kieltänsä kurissa, luetaan se arvattavasti minun syykseni, että Eachin'in häpeä tulee koko maailman tietoon".
Vaikka näissä tuskallisissa mietteissä, koetti hän kuitenkin, niin paljon kuin paikastansa voi, nähdä kaikki, mitä tapahtui surullisen päällikön sekä hänen uskotun miehensä välillä. Häntä yllytti siihen tuo uteliaisuuden henki, joka meissä liikkuu vaarallisimmillakin yhtä hyvin kuin myös tavallisimmilla hetkillämme, ja joka välistä sopii yhteen suuren pelonkin kanssa.
Nuorukainen vaipui kuultelevan Torkil'in rintaa vasten ja lopetti, nojautuin kasvatus-isänsä olkapäähän, tunnustuksensa kuiskauksella. Torkil näkyi kuulevan nuorukaisen sanat hämmästyksellä, joka teki ettei hän tahtonut uskoa omia korviansa. Ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se todella oli Eachin, joka puhui, hän verkalleen kohotti nuorukaisen nojauksistaan, piti hänet pystyssä olkapäästä ja katsoi häneen silmillä, jotka muljuilivat suurina ja samassa tuijottivat liikkumattomina kummastuksesta tuosta oudosta tarinasta. Ja niin tuimaksi muuttui vanhan miehen näkö tuon kuiskauksen perästä, että hanskuri pelkäsi hänen sysäisevän nuorukaisen pois luotansa niinkuin häväistyn; ja siinä tapauksessa olisi Eachin saattanut lentää juuri samaan pensaasen, missä Simo oli piilossa, joten tämä olisi tullut keksityksi hänelle sangen ikävällä ja vaarallisella tavalla. Mutta Torkil'issa, jossa oli vielä kaksin verroin enemmän tuota tulista rakkautta kasvattiinsa, mikä Skotlannissa kasvattajissa aina on tavallinen, mielenliikutus kääntyikin toisaannepäin.
"En sitä usko!" huudahti hän; "se on valhe isäsi pojasta — valhe äitisi kantamasta — vielä enemmän minun kasvatistani! Minä panen pääni pantiksi sekä taivasta että helvettiä vastaan, ja olen valmis taistelemaan jokaista vastaan, joka sitä todeksi väittäisi! Sinua on paha silmä silminyt, poika-kultani, ja tuo sydämenheikkous, jota sinä pelkuriudeksi sanot, on panemavika. Kylläpä muistan kuinka nahkasiipi siivillään löi tulisoihdun sammuksiin sinun syntymähetkenäsi — tuona surun ja ilon hetkenä. Älä huoli, rakas poikani! Me lähdemme Ionan saareen, ja hyvä St. Columbus koko muun pyhäinmiesten ja enkelein joukon kanssa, jotka aina ovat sinun sukuas suosineet, on ottava sinusta pois tuon valkoisen metsäkauriin sydämen ja paneva sinuun takaisin oman sydämesi, joka on varastettu".
Eachin kuulteli, ja hänen silmistään näkyi, että hän mielellään olisi uskonut lohduttajansa sanat.
"Mutta, Torkil", sanoi hän, "annas olla että tästä tulisikin apua, niin tuo kauhea päivä lähenee, ja jos menen taisteluun, tulee meille, pelkään mä, häpeää".
"Se ei voi olla — ei saa olla!" sanoi Torkil. — "Helvetillä ei voi olla niin suurta voimaa — me kastamme miekkasi pyhään veteen — me pistämme rautalehtiä, Johanneksen ruohoja sekä saarnipuun oksan sinun kypärisi harjaan. Me käymme seisomaan sinun ympärilles, minä ja sinun kahdeksan kasvatus-veljeäsi — siinä olet oleva täysissä turvissa niinkuin kivisessä linnassa".
Taas toivoton nuorukainen mutisi jotakin, jota hanskuri ei voinut ymmärtää, kun se niin painuneella äänellä puhuttiin, mutta sitä täydellisemmin, selvemmin hän kuuli Torkil'in syvä-äänisen vastauksen.
"No, olisipa kuitenkin mahdollisuus säästää sinua tuosta tappelusta. Sinä olet nuorin taisteluun määrätyistä. Kuule nyt mitä sanon, niin saat nähdä kuinka suuri kasvatus-isän rakkaus on, kuinka paljon suurempi sukulaistenkin rakkautta. Nuorin Chattan-clan'in taistelijoista on Ferquhard Day. Hänen isänsä surmasi minun isäni, ja punainen veri kuohuu kiehuvana meidän välillämme — minä toivoin että se juuri nyt tulevana Palmusunnuntaina saisi jäähtyä. — Mutta huomaa! — Arvattavasti olisit luullut että minun vereni sekä tuon Ferquhard Dayn veret eivät olisi sekautuneet, vaikka ne olisi yhteen maljaan kaadettu. Mutta yhtähyvin hän on luonut silmänsä rakkaudella minun tyttäreeni Eevaan, kauniimpaan meidän neidoista. Arvaas mitä tuntui sydämessäni, kun sen sain kuulla. Tuntui aivan kuin joku susi Ferragon'in rajoilta olisi sanonut minulle: 'Anna mulle tyttäresi puolisoksi, Torkil!' Vaan minun lapseni ei ajattele niin, hän rakastaa Ferquhard'ia ja itkee pois poskiensa punaa sekä sydämensä voimaa, pelossaan tuosta pian tulevasta taistelusta. Annetaan hänen vaan suoda Ferquhard'ille joku suosionsa merkki, niin tämä on hänen tähtensä luopuva suvustaan sekä heimostaan, jäävä pois tappelusta ja pakeneva tytön kanssa erämaille".
"Ja jos hän, nuorin Chattan-clan'in taistelijoista, olisi poissa, minä, nuorin Duhele-clan'in miehistä, myös saisin olla taisteluun menemättä", virkkoi Eachin, punastuen tästä hänelle tarjouvasta pienestä pelastuksen toivosta.
"Katsos nyt tätä, päällikköni", sanoi Torkil, "ja arvaa siitä rakkauteni määrä. — Toiset voisivat sinulle uhrata poikiensa hengen sekä omansa — minä sinulle uhraan myös perheeni kunnian".
"Ystäväni, isäni", sanoi nuori päällikkö, puristaen Torkil'ia vasten rintaansa, "mikä halpa kurja minä olen, mikä kunnoton pelkuri, kun minussa on halua käyttää tää uhrauksesi hyväkseni!"
"Älä puhu niin — puillakin on korvansa. Mennään nyt vaan takaisin leiriin ja lähetetään sieltä pojat tätä paistia tässä hakemaan. — Pois, koirat; seuratkaa jäljestämme".
Verikoira oli Simon onneksi kastanut noukkansa metsäkauriin veriin, muuten hän kyllä olisi löytänyt hanskurin piilopaikan viidakossa. Mutta kun siltä vainon tarkkuus oli tylstynyt, seurasi sekin rauhallisesti hurttakoirien kanssa.
Metsästäjäin kadottua näkymättömiin, kuulumattomiin, hanskuri nousi, suuresti iloisena heidän lähdöstänsä, ja lähti astumaan päinvastaiseen suuntaan, niin kiireesti kuin hänen vanha ikänsä salli. Niin tehdessään hän ajatteli kasvatusisän ihmeellistä uskollisuutta.
"Tuon Vuoriston metsäläisen sydän on uskollinen ja rehellinen. Hän on enemmän satuin jättiläisten kuin meidän tavallisten ihmisten kaltainen; ja kuitenkin saattaisi kristitty ottaa hänet esi kuvakseen, mitä uskollisuuteen tulee. Vähän tyhmä konsti tuo kuitenkin on, kun hän tahtoo pujahduttaa pois yhden miehen vihollisen rivistä, ikään kuin muka ei olisi yltäkyllin toisia Vuorikissoja läsnä, jotka kohta voivat ruveta sen sijaan".
Näin ajatteli hanskuri, sillä hän ei tietänyt, että ankara julistus oli levitetty, joka kielsi kaikkia molempain kiisteleväin clan'ien miehiä, niinkuin myös heidän ystäviään, liittolaisiaan sekä alamaisiaan tulemasta seitsemän peninkulman päähän Perth'iä likelle, alkain viikosta ennen tappelua siksi kun viikko oli kulunut tappelun jälkeen; ja tämä kielto tuli aseellisten vartijain pitää voimassa.
Tultuansa paimenen mökkiin ystävämme Simo sai vielä kuulla toisia sanomia. Sanantuojana oli Klemetti-isä, puettu toivioretkeläisen pukuun, jo valmiina lähtemään takaisin etelään päin. Hän tuli sanomaan jäähyväiset maanpakolaisuus-kumppanilleen, toivoen saavansa hänet kenties matkakumppalikseen.
"Mutta mikäs teitä", kysyi porvari, "nyt käskee niin äkkiä surman suuhun palajamaan?"
"Ettekös jo ole kuulleet", virkkoi Klemetti-isä, "että March'in kreivi englantilaisten liittolaistensa kanssa on paennut Englantiin Douglas'in kreivin edeltä, joten nyt se kunnon kreivi joutaa pitää huolta valtakunnan sisällisistä onnettomuuksista. Hän on kirjoittanut kuninkaalle kirjeen, jossa vaatii tuota valtuuskirjaa väärä-uskolaisten tuomitsemista varten peruutettavaksi, koska se häiritsee omiatuntoja — että Henrik Wardlaw'in määräys St. Andrews'in arkkipiispaksi jätetään parlamentin päätettäväksi — ynnä kaikellaista muuta kansalle mieluista. Ja useimmat aatelisherrat, jotka kuninkaan kanssa oleskelevat Perth'issä, missä myös ritari Charteris, teidän kunnian-arvoinen ylituomarinne, kannattavat Douglas'in vaatimuksia. Albanyn herttuakin on niihin suostunut; lieneekö hän sen tehnyt vakuutuksesta vai valtioviisaudesta, sitä en tiedä. Meidän hyvä kuninkaamme taipuu helposti leppeyteen ja laupiuteen. Ja näin ovat siis vainomiesten torahampaat muserretut leuvoissaan, ja saalis temmattu pois heidän raatelevista kynsistänsä. Tahdotteko nyt tulla kanssani alas Alankomaille vai viipyä täällä vielä vähän aikaa?"
Niilo Lehmipaimen säästi ystävältään vastaamisen vaivan.
"Päällikkö on käskenyt", sanoi hän, "että Simo Hanskurin tulee viipyä täällä, siksi kun taistelijat menevät alas tappeluun". Tässä käskyssä porvari näki pienen kammitsan vapaalle tahdollensa; mutta sillä hetkellä ei hän huolinutkaan siitä liioin, koska sen kautta sai hyvän syyn kieltäytyä pois matkakumppaliudesta Klemetti-isän kanssa.
"Se on erin-omainen mies", sanoi hän ystävälleen Niilo Lehmipaimenelle, niin pian kuin Klemetti-isä oli jäähyväiset sanonut; "hän on syvä-oppinen herra ja pyhä mies. Melkein on sääli, ettei häntä enää mikään polttamisen vaara uhkaa, sillä hänen saarnansa polttoroviolla käännyttäisi tuhansia. Voi Niilo Lehmipaimen! Klemetti-isän poltto olisi makealta hajahtava uhri ja johtava tulitorni kaikille hartaille kristityille. Mutta mitä apua siitä olisi, jos minun kaltaiseni halpa, oppimaton porvari poltettaisiin? Ei ole tapa polttaa vanhaa nahkaa pyhäksi suitsutukseksi eikä käyttää valmistamattomia vuotia polttopuiksi tulitorneissa, vai kuinka? Totta puhuen, on minussa kovin vähän oppia ja kovin paljon pelkoa, että kunnialla kestäisin tuommoisessa koetuksessa, ja siis minulle, vanhaa sananlaskua käyttääkseni, vaan tulisi siitä sekä hätä että häpeä".
"Sinä olet aivan oikeassa", vastasi paimen.