Perth'in kaupungin kaunotar

by Walter Scott

KUUDESTOISTA LUKU.

Kun laskiaisna hulluteltiin.

Scot'in laulu.

Yö, joka nyt peitti Ramornyn sairasvuoteen, ei ollut rauhalliseksi sallittu. Kaksi tuntia oli kulunut valkeansammutus-kellosta, jota siihen aikaan soitettiin kello seitsemän ja jolloin kaikki muu paitsi rukousten, jonkun velvollisuuden tai irstaisuuden tähden valvovat, noina vanhan-aikuisina aikoina menivät levolle. Vaan kun tämä oli laskiais-päivän ilta, niin oli valvojissa niitä, jotka huvituksen tähden valvoivat, verrattomasti enemmän kuin muita mainittuja lajeja.

Alhainen kansa oli koko sen päivän häärinyt ja ponnistellut voimiaan pallosilla; korkeampi ja alhaisempi aatelisto olivat tappeluttaneet kukkoja sekä kuullelleet laulutyttöjen kevytmielisiä viisuja; porvarit puolestansa olivat täyttäneet vatsansa täpötäyteen rasvassa paistetuilla pannukakuilla sekä soppaleivällä s.o. kovasti paahdetuilla kaurajauhoilla, joiden päälle sitä rasvasta lientä, missä suolalihaa oli keitetty, kaadettiin — sama ruokalaji nytkään vielä ei ole vastahakoinen herkkuihin tottumattomille vanhan-aikuisille Skotlantilaisille. Nämät leikit ja ruoat olivat kaikki tälle päivälle omituiset. Juhlamenoihin kuului myös, että jumalinen kristitty illalla joi niin paljon väkevää olutta sekä viiniä, kuin hänen varansa vaan kannattivat; ja jos hän vielä oli nuori ja norja, piti hänen ottaa osaa rinkitanssiin taikka mennä Morrice-tanssijain joukkoon, jotka Perth'issä, niinkuin muuallakin, olivat omituisiin, eriskummallisiin vaatteisin puetut ja koettivat jos jollakin tempuilla osoittaa norjuuttansa ja nopsuuttansa. Kaikkeen tähän huvittelemiseen oli syynä se varovainen ajatus, että kun nyt Pitkä paasto laihan ruokansa sekä muun itsensä-kieltämisen kanssa kohta alkoi, oli viisainta, jos kuoleman-alainen ihmis-parka tuohon lyhyesen vielä suotuun väli-aikaan tahtoi niin paljon turhamaista, lihallista nautintoa kuin mahdollista.

Tavalliset ilot oli siis pidetty, ja useimmissa kaupungin osissa olivatkin nuo jo tavalliseen aikaan loppuneet. Aatelisherrat olivat erittäin pitäneet huolta, ettei taas uusia kahakoita nousisi heidän väkensä sekä porvarien välillä. Laskiaisilossa ei ollut siis tällä kertaa tapahtunut yhtä monta tapaturmaa kuin tavallisesti: ainoasti kolme miestappoa sekä joku joukko jäsenten katkaisemisia, joista, kun ne olivat sattuneet halpa-arvoiselle ihmiselle, ei viitsitty mitään tutkintoa pitää. Laskiais-ilta siis ylimalkain päättyi sangen rauhallisesti; ainoasti muutamissa paikoissa ilo ei vielä tahtonut loppua.

Yksi tanssija-parvi, joka erittäin oli vetänyt huomiota puoleensa ja ollut suosittu, näkyi olevan vastahakoinen huvituksestansa vielä lakkaamaan. Tässä parvessa oli kolmetoista miestä, jotka kaikki olivat samaan tapaan puetut. Heillä oli kaikilla näet tiukat, konstikkailla paikoilla ja päärmeillä varustetut säämiskäiset tröijyt; päässä oli vihriäiset, hopeahetaleilla ja punanauhoilla koristetut lakit, jaloissa valkoiset kengät! tiukusia oli helisemässä polvissa sekä pitkin sääriä, ja kädessä oli paljaat miekat. Tämä korea naamiojoukko, kuninkaan nähden tanssittuaan miekka-tanssia, suurella aseitten kalkuttelemisella sekä kaikenlaisilla eriskummallisilla ruumiinvääntelemisillä, meni sitten jatkamaan lystiä leikkiänsä Simo Hanskurin oven eteen. Siellä he uudestaan näytettyään norjuuttansa, kulauttivat suuhunsa viiniä, tarjoillen sitä myös katselijoille, ja kaikuvalla eläköönhuudolla joivat Perth'in kaupungin Kaunottaren maljan. Ukko Simo nyt astui ulos kynnykselleen kaupunkilaistensa kohteliaisuudesta kiittämään, ja myös puolestaan tarjosi viiniä, esittäen Perth'in iloisten Morrice-tanssijain maljan.

"Kiitoksia Simo vaari", vastasi yksi heistä, joka teeskellyllä kimakkuudella koetti peittää Olivier Proudfuten tavallista nenäkästä, omarakasta ääntä. Mutta pikkuinen vilahduskin teidän suloisesta tyttärestänne olisi meille nuorille pojille ollut makoisempi kuin kaikkein Malvoisier'in viinamäkien mehu".

"Kiitoksia, naapurit, ystävyydestänne", vastasi hanskuri. "Mutta tyttäreni ei voi hyvin eikä voi tähän kolkkoon yö-ilmaan tulla ulos. Vaan jos tää nuori heitukka tässä, jonka ääntä minä vähän kuin tutuksi tunnustelen, tahtoo minun matalaan majaani astua sisään, niin hän voi tyttäreltäni ottaa vastaan kiitokset teille kaikille".

"Tuo ne terveiset sitten meille Griffin'in krouviin", huusi muu tanssijajoukko kumppalilleen, jolle yksin kaikista oli Katrin näky suotu. "Siellä me aivomme pitää tervetuliaiset paastolle ja juoda vielä yhden maljan kaunoisen Katrin kunniaksi".

"Odottakaa sitten puolituntinen", sanoi Olivier, "ja koetelkaa kuka teistä saa suurimman pikarin tyhjennetyksi sekä huikeimman laulun lauletuksi. Iloita pitää, niinkauan kuin tätä lyhyttä laskiais-päivän yötä vielä kestää, vaikka olisikin suuni päästöpäivän koittaessa jo iäksi suljettu".

"Hyvästi sitten", huusi muut tanssikumppalit, "hyvästi uljas lakin-tekijä, siksi kun taas tulemme yhteen".

Joukko siis jatkoi kulkuansa, tanssien ja laulaen, neljä soittoniekkaa etupäässänsä. Mutta heidän johtajansa vei Simo Hanskuri huoneesensa ja istutti hänet tuolille ruokakammarin takan viereen.

"Mutta missäs nyt on teidän tyttärenne?" kysyi Olivier. "Sehän meitä miekkamiehiä tänne viettelee".

"Hän, totta puhuen, on omassa kammarissaan, Olivier naapuri; ja suorin sanoin, hän on vuoteen omana".

"Vai niin — no sitten minä tahdon mennä ylös hänen suruansa lievittämään. Te olette keskeyttäneet iloni, Hanskuri kummi, ja siitä olette minulle jotain palkkiota velkaa — tämmöiselle lystiveikolle — en huoli menettää sekä suunkostukettani että myös silmänhuvikettani. — Vai vuoteen omana hän on?"

"Tapa moinen on mulla ja koirallain
Tytön sairahan luokse me riennämme ain'.
Jos tyttösehen pipi sattuvi vaan,
Me kaks' koht' joudumme katselemaan.

Ja kun kuolen — pakkohan kuollakin lie!
Tapin aivan alle mua hautaan vie;
Suu auki tahtoisin loikua näin
Kanss' koirani pienoisen vierekkäin".

"Etkös voi edes silmänräpäyksen aikaa olla totinen, naapuri Proudfute?" sanoi hanskuri; "minulla olisi vähän puheltavaa sinun kanssasi".

"Totinenko?" vastasi lakintekijä; "ykstotinenhan minä olen ollut kaiken tään päivää. Tuskinhan minä avaan suutani, ettei siitä tule jotakin kuolemasta, hautajaisista tai muista sellaisista — ja nehän ovat totisimmat puhe-aineet, joista minä tiedän".

"Pyhä Johannes auttakoon!" sanoi hanskuri. Eihän ne vaan lie enteitä?"

"Ei, ei vähääkään — ei nuot mustat mietteet kumminkaan minun omaa kuolemaani ennusta. Minä olen syntynyt onneatuovan tähden vaikutuksen alla ja aion elää vielä viisikymmentä vuotta eteenpäin. Mutta muistanpa tuota mies-parkaa — tuota Douglas'in seuralaista, jonka hakkasin maahan Pyhän Valentin'in päivän aatto-yönä — hän kuoli viime yönä —se asia minun omaatuntoani rasittaa ja nostaa tuommoisia surullisia ajatuksia. Voi, Simo vaari, meille miekkamiehille, jotka vihan-vimmassamme verta vuodatamme, tulee toisinaan raskas hetkinen —soisinpa joskus ettei puukkoni koskaan olisi leikannut muuta kuin villalangan päitä".

"Ja minä soisin ettei minun puukkoni olis koskaan leikannut muuta kuin pukin nahkaa, sillä onpa se joskus omiin sormiinikin luiskahtanut. Mutta hyvin voitkin säästää katumustasi tällä erää; ei siinä kahakassa tullut muuta kuin yksi mies vaarallisesti haavoitetuksi — se oli se, jolta Heikki Seppä hakkasi käden poikki, ja se on jo terve. Se on Musta Oventin, yksi ritari Juhana Ramornyn miehistä. Hänet lähetettiin salaa pois hänen kotipaikallensa, Fifen lääniin".

"Mitä! Musta Oventinkö? — No sehän juuri on sama mies, jota Heikki ja minä — me kun aina taistelemme olkapää olkapäässä — sivalsimme molemmat yht'-aikaa, niin kuitenkin, että minun sivallukseni kerkesi silmänräpäystä ennen. Pelkäänpä siitä vielä pahempaakin tulevan, ja niin ylituomarikin pelkää. — Vai hän on tullut terveeksi? No sitten voin olla iloinen, ja koska et tahdo antaa minun nähdä kuinka sievältä Katri yötröijyssänsä näyttää, niin lähden täältä Griffin'in ravintolaan minun tanssikumppalieni luokse".

"Ei, viivy vielä hetkinen. — Sinä olet Wynd'in Heikin hyvä ystävä ja olet ottanut yhden ja toisen hänen töistänsä omikses, tään äsköisen muun muassa. Soisinpa että myös voisit puhdistaa hänet toisistakin pahanteoista, joista huhu häntä syyttää".

"No, senpä vannon miekkani kahvan kautta, että ne syytökset ovat valheita, mustia kuin helvetti, Simo vaari! Mitä! — teräs ja kilpi! eikö miekkamiehet pitäisi yhtä?"

"No, no, naapuri lakintekijä, maltapas nyt vaan mielesi; voisit sinä nyt tehdä sepälle ystävyyden työn, jos tämän asian oikealle tolalle saattaisit. Minä olen valinnut sinut neuvoittelukumppalikseni tässä asiassa — en juuri siksi, että pitäisin sinua viisaimpana päänä Perth'in kaupungissa, sillä niin sanoen valehteleisin".

"Niin, niin", vastasi itseensä tyytyväinen lakintekijä; "kyllähän minä tiedän missä vikani on — te viisaat miehet pidätte meitä kiivaita miehiä houkkapäinä — olenpa mar' minä kuullut ihmisten sanovan Wynd'in Heikkiä siksi sen seitsemänkin kertaa".

"Sointuupa myös viisas ja kiivas yhteen sangen hyvin", virkkoi hanskuri; "mutta olethan sinä hyväsydäminen mies, ja rakastat luullakseni kumppalias. Meidän välimme hänen kanssaan, katsopas, on tätä nykyä sangen huono. Tiedäthän että on ollut vähän puhetta naimisliitosta minun tyttäreni Katrin ja Heikki Sepän välillä?"

"Olen ma kuullut lintusten jotain semmoista laulelevan Pyhän Valentinin päivän aamun perästä. — Voi! se, jolle Perth'in kaupungin Kaunotar tulee omaksi, on onnellinen mies — vaan pilaa sentään avioliitto myös monta iloista poikaa. Minäkin hiukan kadun — —"

"Heitä jo nyt hiiteen katumuksesi täksi kertaa", keskeytti hanskuri joksenkin närkkäästi. "Katsopas, Olivier, muutamat noista juoru-ämmistä, joiden aina pitää pistää nenänsä jokamiehen puuroon, ovat panneet sen huhun liikkeelle, että muka Heikki seurustelee laulutyttöin sekä muiden senkaltaisten kanssa. Se kävi Katrin sydämelle, ja minäkin katsoin loukkaukseksi lapselleni, että seppä juuri sinä päivänä, jolloin hänellä vanhan tavan nojassa olisi ollut kyllä tilaisuus ajaa asiatansa edemmäksi, ei tullutkaan pitämään seuraa Katrille, niinkuin Valentini-kumppanin olisi sopinut, vaan antautui kumppaliksi mokomille. Senvuoksi minä vanha kiivas hupsu, kun Heikki myöhään Valentinin päivän iltana tuli tänne, en päästänytkään häntä sisään, vaan käskin hänen mennä takaisin kotiinsa sen kumppalin luo, jonka hän sinne oli jättänyt. En ole tavannut häntä sen jälkeen, ja olen ruvennut ajattelemaan, että kenties olin kovin hätäinen. Katri on ainoa lapseni, ja ennen soisin häntä haudan kuin irstailijan omaksi. Mutta luulinpa tähän saakka tuntevani Heikin perin pohjin, niinkuin oman poikani. En voi uskoa että hän meille on voinut semmoista häväistystä tehdä, ja saattaapa olla, että hän sen syytöksen saisi poisselitetyksi. Minua neuvottiin kysymään Dwining'iltä, jonka sanottiin tulleen vastaan, silloin kun Heikki tuota valittua kumppalia talutteli — ja jos saa hänen sanojaan uskoa, se tyttö oli sepän serkku, Johanna Letham. Mutta tiedänhän että tuo apteekkari aina puhuu toista kielellänsä, toista irvistyksillänsä. — Sinulla, Olivier, on liian vähän älyä — kovin tarkka rehellisyys, arvelin sanoa, että voisit valehdella — ja koska Dwining puhui vähän sinnepäin, että muka sinäkin sen tytön näit — —"

"Minäkö hänet näin, Simo Hanskuri! Sanooko Dwining minun nähneen sen tytön?"

"Ei juuri niin — vaan hän sanoi sinun kertoneen hänelle, että tapasit sepän semmoisessa seurassa".

"Hän valehtelee ja minun tekisi mieleni survoa hänet mäsäksi huhmaressa!" sanoi Olivier Proudfute.

"Mitä? Etkös siis koskaan ole kertonut hänelle semmoisesta kohtauksesta?"

"Mitäs siitä jos niin teinkin?" sanoi lakintekijä. "Vaan eikö hän vannotulla valalla luvannut, ettei kenellekään muulle kuoleman-alaiselle kertoisi, mitä hänelle olin jutellut? Ja siksi on hän, sitä teille kertomalla, tehnyt itsensä valapatoksi".

"Et sinä siis", kysyi taas hanskuri, "kohdannutkaan seppää tuommoisessa kevytmielisessä seurassa?"

"No hiisi! kenties kohtasin, kenties en. Ajatelkaa vaan, Simo vaari — olenhan minä jo neljä vuotta ollut nainut mies — kuinkas te siis voitte luulla minun muistavan minkänäköinen on laulutytön sääri, tai hänen hameensa pitsipäärmäys, tai millä lailla hänen jalkansa kepsuttelee j.n.e. Ne asiat minä jätän naimattomille hulivileille, semmoisille kuin Heikki ystävälleni".

"Summa on siis se", sanoi hanskuri, kovasti suuttuneena, "että sinä kohtasit häntä Valentinin-päivänä kulkemassa julkisella kadulla — —"

"Eipä toki niin, naapuri. Minä kohtasin häntä yhdellä Perth'in kaupungin syrjäisimmistä, pimeimmistä raitesta pyrkimässä suoraa tietä kotiansa kohti. Kaluja ja kiluja hän, niinkuin kohtelias teikkari ainakin, kantoi kaikkia — rakas koira oli toisella käsivarrella, toisella käsikynkällä talutti hän itse lutkaa — sievännäköinen minun mielestäni kylläkin".

"No, Pyhä Johannes auttakoon!" virkkoi hanakuri, "tämäpä on semmoinen häväistys, että vihan vimmassa tekisi mieli luopua kristin-uskostaan ja kääntyä Mahomedin palvelijaksi! Mutta eipä seppä enää saa tyttärestäni nähdä vilaustakaan! Mieluummin antaisin Katrin mennä Vuoristoon, jonkun paljassäären vuorirosvon kumppaliksi, kuin naittaisin hänet miehelle, joka tämmöisenä aikana niin vähän huolii kunniastaan sekä siveyden vaatimuksista — Hyi semmoista!"

"Hist, hist, Simo vaari!" vastasi vapaamielinen lakintekijä; "te ette muista: nuoruus ja hurjuus! He eivät pitäneet kauan seuraa — totta puhuen minä vähäisen väijyskelin — ennen päivännousua näin sepän jälleen saattavan maakuljeksija-prinsessaansa Pyhän Neitsyen portaille, että tyttö Tay-jokea myöten saisi Perth'istä pois lähteä. Ja sen tiedän, sillä niiltä kävin kuulustamassa, että tyttö jaalassa meni Dundeehen. Se oli siis, niinkuin näette, vaan tuommoinen pieni nuoren miehen kepponen".

"Ja hän tuli tänne", sanoi Simo katkerasti, "tyttäreni puheille, vaikka hänellä samalla aikaa oli portto kotona odottamassa! Mieluummin kuulisin hänestä, että hän on koko tusinan miehiä tappanut! — Ei tästä auta sen enempää puhua — varsinkaan ei auta, jos sinä puhut, Olivier Proudfute, joka, josko et itse lienekään samanlainen, kuitenkin mielelläs tahtoisit olla. Vaan —"

"Kuulkaas, älkääs sitä toki noin pahaksi panko", virkkoi Olivier, joka nyt rupesi ajattelemaan, mitä pahaa hänen lörpöttelemisensä oli tehnyt hänen ystävälleen, ja mihinkä vimmaan Heikki oli kiihtyvä, kun saisi tietää, että lakintekijä oli kielinyt asian, vaikka kohta se oli tapahtunut enemmän turhamielisyydestä, kuin pahalla tarkoituksella. "Ajatelkaa", jatkoi Olivier, "että nuoruudella on omat vikansa. Kiusaus voi saattaa ihmisen tämmöiseen kepposeen, ja rippituolissa niistä jälleen pääsee puhtaaksi. Enpä huoli salata teiltä, että, vaikka minun vaimoni on niin kelpo aviokumnppali kuin suinkin joku tässä kaupungissa, minä itsekin — —"

"Suu kiinni, sinä hupsu suupaltti", sanoi hanskuri tulisimmalla vihastuksella; "sinun lempiseikkasi ja tappelusi ovat kaikki yhtä tyhjää valhetta. Jos et voi olla valehtelematta, koska se sinun luonteeses näkyy kuuluvan, miksi et kumminkaan keksi semmoisia valheita, joista sinulle olisi jotain kunniaa? Enkö minä näe aivan sinun läpitses, niinkun näen tulen huonon lyhdyn sarvisten seinäin läpi? Enkö minä vai tiedä, sinä likainen mätälankojen kutoja, että jos vaimos olisi sattunut kuulemaan taannoisen kerskauksesi, sinä yhtävähän uskaltaisit ikinä enää astua oman talosi kynnyksen yli, kuin mittaella miekkaa kahdentoistavuotisen poikasen kanssa, joka ensikertaa eläissään on tempaissut teräksen ulos tupesta? Pyhä Johannes auttakoon! Eipä se olisikaan muuta kuin ansaittu palkka sun kielimistäs, jos veisin Marketalles tiedon sinun lysteistä kerskauspuheista".

Lakintekijä, tämän uhkauksen kuullessaan, säpsähti, aivan kuin nuoli olisi äkkiä vingaissut hänen päänsä ohitse. Ja hänen äänensä vapisi, kun hän vastasi: "Kuulkaas, hyvä Hanskuri vaari, kylläpä te liian paljo harmaisin hiuksihinne turvaattekin. Muistakaa toki, hyvä naapuri, ettei näin nuoren miekkamiehen sopisi teidän kimppuhunne käydä. Ja mitä minun Markettaani koskee, niin luotan täydesti teihin; sillä en tunne ketään, joka olisi vähemmin kuin te taipuvainen perheellistä rauhaa häiritsemään".

"Älä siihen liioin luota, sen houkkapää" virkkoi vimmainen hanskuri, "vaan korjaa luusi sekä tuo tynkkä, jota pääkses sanot, pois käsistäni, etten minä lainaa takaisin viittä minuuttia nuoruuteni ajasta ja muserra sun kalloas!"

"Te olette tätä Laskiais-iltaa liian iloisesti viettäneet, naapuri", virkkoi lakintekijä, "ja minä nyt siis sanon teille jäähyväiset — huomenna, kun taas tavataan, ollaan paremmat ystävykset".

"Ulos huoneestani nyt täksi kertaa!" huusi hanskuri. "Oikeinpa hävettää minua, että tuommoinen joutava juorupussi kuin sinä on voinut saada sydämeni näin liikutetuksi — Sinä pöllö — raato — kielilerkku narri!" huusi hän vielä jäljestä, kun lakintekijä läksi, ja sitte hän vaipui tuolille. "Ettäpä tuommoinen ijän-ikuinen valehtelija ei osannut nyt keksiä jotain valhetta ystävänsä häpeän peitoksi! Ja minä — mitäs minä sitten olen, joka toivon että tämä törkeä häväistys minua sekä minun tytärtäni vastaan olisi tullut jollakin peitetyksi? Vaan niin suuressa arvossa minä pidin Heikkiä, että olisin hartaasti uskonut kömpelöimmänkin valheen, minkä tuo juorueleva pöllö olisi syöttänyt minulle. Mutta — mitäs siitä apua, että sitä asiaa ajattelen. Meidän kunniallinen nimemme on pidettävä puhtaana, vaikka kaikki muu menisi nurin narin".

Sillä välin kun hanskuri näin päivitteli sitä, että mielipahakseen oli saanut vahvistuksen jutulle, jota mielellään olisi pitänyt valheena, oli ulos-ajetulla morrice-tanssijalla, tämän Helmikuun-yön pimeydessä ja kylmyydessä, aikaa mietiskellä mitä tuosta hanskurin hillitsemättömästä vihastuksesta oli syntyvä.

"Mutta ei se vielä ole mitään," ajatteli hän itsekseen, "Wynd'in Heikin vimmastuksen rinnalla. Onpa hän joskus surmannut miehen paljon vähemmästäkin syystä, kuin vihan laittamisesta hänen sekä Katrin ja tuon tulisen vanhan ukon välille. Tosiaankin olisi ollut viisaampi sanoa, etten ollut nähnyt mitään. Mutta halu olla olevinani aika lystiveikko — niinkuin muuten todella olenkin — kokonaan sai vallan minussa. Olisiko minun nyt parempi mennä noihin pitoihin Griffin'in krouvissa loppuun asti osaa-ottamaan? Mutta sitten Marketta toruu, kun kotiin tulen — vaikka pitäisihän mulla nyt pyhäpäivänä olla jotain etuoikeuksia. Niin, nyt tiedän — en lähdekään krouviin — lähdenpä vaan sepän luo, joka varmaankin on kotona, koska ei kukaan ole nähnyt häntä täänpäiväisissä ilon-pidoissa. Minä koetan päästä sovintoon hänen kanssaan ja tarjoun sovinnonhierojaksi hänen sekä hanskurin välillä. Heikki on yksinkertainen, suora mies, ja vaikka hän kahakassa, arvelen ma, lieneekin vankempi minua, voinpa kuitenkin puheessa taivuttaa hänet vaikka kuinka tahdon. Kadut nyt jo ovat rauhalliset — yö on myös pimeä, ja voinhan paitsi sitä pujahtaa pois tieltä, jos reuhaajoita kohtaan. Kyllä ma lähden sepän luokse, ja kunhan saan hänet lepytetyksi, vähät minä sitten huolin Simo ukosta, St. Ringan auttakoon minut vaan ulos tään-yöllisestä pulasta, kyllä mä sitten ennen leikkaan kieleni poikki, kuin toistamiseen saatan sillä pääni tämmöiseen vaaraan! Tuo ukkokin tuossa, kun sydämensä oli kiihtynyt, näytti pikemmin semmoiselta, jonka virkana on härän nahkaisten kylterien halkaiseminen, kuin vuohennahkaisten sormikkaitten leikkaaminen".

Näissä miettein mahtava Olivier astui nopeasti, vaikka niin hiljaa kuin mahdollista, Wynd-kadulle päin, missä niinkuin lukijat jo tietävät, sepällä oli asuntonsa. Mutta kova onni ei ollut vielä tehnyt kaikkia kepposiansa lakintekijälle. Poiketessaan Isollekadulle, kuuli hän aivan likeltä musiikin rämähdyksen ja sitten pitkää hurraamista.

"Ne on iloiset kumppalini, morrice-tanssijat", ajatteli hän. "Tuntisin minä ukko Jeremiaksen kitarrin vaikka sadastakin. Annas kun koetan päästä kadun poikki, ennen kuin he ovat ohitse menneet. Jos he minut keksivät, niin luulevat minun olevan jollakin pienellä salaisella retkellä, ja se on lisäävä mainettani miekkamiehenä".

Tässä halussaan tulla kuuluksi lystiveikkoin sekä uljasten miekkamiesten joukossa, jota kuitenkin hänen sydämensä pohjasta varovaisuus vähän vastusteli, yritti lakintekijä pujahtaa kadun poikki. Mutta pauhaajoilla, ketä lienevätkin olleet, oli tulisoihdut kädessä ja näiden valo sattui Olivier'iin, jonka puku paitsi sitä, vaalean värillisyytensä vuoksi, oli sitä näkyvämpi. Yleinen huuto: "Saalista, saalista!" kajahti, voittaen soittoniekan rämpätyksen, ja ennen kun lakintekijä oli vielä kerjinnyt päättää, oliko parempi paeta vai pysyä paikallaan, tarttui jo häneen kaksi nopsaa nuorta miestä, jotka olivat puetut eriskummallisiin naamiopukuihin, ollen olevinansa metsäläisiä, ja heiluttelivat suuria nuijia kädessään. He lausuivat hänelle synkällä äänellä: "Antau vangiksi, sinä hely- ja hetale-mies! Antau, tulkoon apua tahi ei, muuten, sen takaamme, olet kohta kuollut morrice-tanssija!"

"Kellekäs minun pitää antautua vangiksi?" kysyi lakintekijä vapisevalla äänellä. Sillä vaikka hän näki joutuneensa keskelle naamiojoukkoa, joka vaan lystiä piti, huomasi hän kuitenkin samassa, että he olivat paljon korkeampaa säätyä, ja häneltä masentui rohkeutensa, jota hän olisi tarvinnut, pitääkseen paikkaansa leikissä, missä alhaisemmalle helposti saattoi käydä pahasti.

"Vieläkö puhut vastaan, orja?" vastasi toinen naamusmies, "ja pitääkö mun, kohta paikalla sinua löylyttämällä, todistaa että sinä olet vanki?"

"Ei millään muotoa, mahtavat Indian miehet", vastasi lakintekijä, "kyllähän minä kernaasti olen teille mieliksi".

"Tule sitten", käskivät kiinni-ottajat, "tule sitten kumartamaan Naamiopelein Keisaria, Tanssijain Kuningasta sekä Yöretkien Suuriruhtinasta, ja selittämään minkä oikeuden nojassa olet niin rohkea ja täällä jaloillas kepsuttelet, kilkuttelet sekä kenkänahkaa kuluttelet hänen valtakuntansa rajain sisässä, käymättä hänelle veroa maksamassa. Etkös tiedä, että sillä olet tullut maankavaluuteen syypääksi?"

"Se olisi liika rangaistus mielestäni", virkkoi Olivier parka, koska en tietänytkään teidän armollisen herranne pitävän valtaansa tänä yönä. Mutta kyllä mielelläni tahdon maksaa sakkoa rikoksestani, jos lakintekijä-paran kukkaro saanee sen sovittaa viinikannullisella tai jollakin muulla sentapaisella".

"Viekää hänet keisarin eteen!" huusivat kaikki yhtä suutansa, ja morrice-tanssija vietiin hoikan, mutta norjan ja sievännäköisen nuorukaisen eteen, jolla oli komea puku. Vyö sekä kruunu olivat riikinkukon sulkasista, joita silloin tuotiin Itämailta asti ja pidettiin kovin harvinaisina ihmeinä. Yllään hänellä oli lyhyt tröijy sekä ihokas partin-nahasta, jota paitsi hän oli ylt'-yleensä puettu ihonkarvaiseen silkkiin, niin että hän kokonaan oli sennäköinen, jommoiseksi Indian kuninkaita silloin luultiin. Jalassa oli virsut, punaisilla silkkipauloilla kiinnitetyt, ja kädessä jonkunlainen viuhka, jommoisia korkeasukuiset rouvat siihen aikaan käyttivät, myöskin tehty vihkoksi eli tupsuksi kokoon sidotuista riikinkukon sulkasista.

"Mitä miehiäsi sinä olet", kysyi Indialais-kuningas, "joka uskallat sitoa morrice-tiukusia aasin kavioihin? — Kuules, veikkonen, puvustas päättäin luulisi sinun olevan meidän alamaisiamme, koska meidän valtaamme kuuluu koko Lystilän kansa, kaikenlaiset naamiomiehet sekä soittoniekat siihen luettuna. — Mitä! — onkos sulla kieli kammitsassa? Hän on viiniä vailla — tarjotkaa hänelle pähkinällinen sekt-viiniä".

Summattoman suuri ontelo kurpitsi, täynnä sekt-viiniä kohotettiin pahantekijän huulille, ja samassa kuningas käski: "Pureppas nyt tää pähkinäinen rikki, ja tee se somasti, ilman irvistelemättä".

Mutta Olivier'ia, vaikka hän ei suinkaan olisi hylännyt kohtuullista siemausta tarjona olevata hyvää viiniä, kuitenkin peloitti tuo iso määrä, jota häntä käskettiin nielemään. Hän otti kulauksen ja sitten anoi armoa.

"Älkää pahaksi panko, armollinen majesteetti, vaan minulla on vielä pitkä matka, ja jos kulauttaisin suuhuni kaiken tuon mitan, jota te, armollinen kuningas, hyväntahtoisesti tarjootte ja josta nöyrimmästi kiitän, niin en enää pääsisi harppaamaan tään katu-ojankaan poikki".

"Vai sinulla on vielä nyt niin norjat jalat? No, hypähdäpäs sitten yksi kerta — haa! yks, kaks, kolme — sepä oivallista! Ja vielä kerta — kannustelkaapas häntä hiukan" — yksi seuralaisista sivalsi Olivier'iä kepeästi miekallaan — "kas se oli paras hyppäys kaikista — hän hyppäsi aivan kuin kissa räystäs-kourussa! Tarjotkaa hänelle pähkinän mehua vielä toistamiseen — ei, ei väkisin — hän on maksanut sakkonsa, eikä siis ole ansainnut ainoasti vapauttansa, vaan vielä palkintoakin lisäksi. Polvilles, mies, polvilles, ja nouse sitten Kurpitsin ritariston jäsenenä! Mikäs on nimes? Ja antakoon minulle joku miekkansa".

"Olivier on nimeni, hyvä herra — kuninkaallinen majesteetti, arvelinkin sanoa".

"Vai Olivier! No sittenhän jo kuulutkin Kaarle Suuren kahdentoista sankarin joukkoon, ja sattumus tekee aiotun armon-osoitukseni tarpeettomaksi. Nouse siis, Olivier Kattopäre, kunniallisen Kurpitsin ritariston jäsen — nouse Hullutuksen nimeen, — sitten lähde omille asioilles ja mene hiiteen".

Näin sanoen naamiojoukon kuningas sivalsi miekan lappeella lakintekijää selkään sangen tuntuvasti. Olivier parka puolestaan kavahti ylös suuremmalla nopsuudella, kuin mitä siihen asti oli hänessä nähty, ja läksi, kiihtyen vauhdissaan hänen jäljestään kaikuvasta naurusta sekä huudosta, juoksemaan niinkuin kettu, jota koirat ajaa. Tästä juoksustaan ei hän lakannut, ennen kun oli saapunut sepän talon eteen.

Vasta silloin kun hän jo oli kerran oveen kolkuttanut, muisti säikähtynyt lakintekijä, että hänen oikeastaan olisi pitänyt ensin miettiä, mitenkä hänen tulisi astua Heikin eteen ja pyytää anteeksi, siitä että niin ajattelemattomasti oli ilmoittanut sepän salaisuuden Simo Hanskurille. Ensimmäiseen kolkutukseen ei tullut mitään vastausta, ja kenties lakintekijä, koska hänessä tällä lyhyellä, hänelle suodulla mietintö-ajalla yllämainitut ajatukset nousivat, olisi luopunut päätöksestään ja lähtenyt omaan kotiinsa, uskaltamatta sepän puheille mennä. Mutta joku kaukaa kajahtava soiton-rämähdys nosti hänen pelkonsa, että hän uudestaan voisi joutua saman iloisen naamiojoukon käsiin, josta juuri oli päässyt. Hän kolkutti siis uudestaan sepän oveen hätäisellä, vapisevalla kädellä. Kohta säikähdyttikin nyt häntä Heikki Sepän syvä, vaikkei pahansointuinen ääni, joka huoneen sisästä vastasi: "Kuka pyrkii sisään tällä hetkellä? — Ja mikä on asiana?"

"Minä se olen — Olivier Proudfute", vastasi lakintekijä. "Minulla olisi lysti leikkipuhe sinulle kerrottava, Heikki veikkoseni".

"Vie hullutuksesi toisille markkinoille. Minä en ole tätä nykyä leikkituulella", sanoi Heikki. "Mene tiehes — en huoli nähdä ketään tänä iltana".

"Mutta, veikkonen — hyvä veikkoseni", jatkoi uljas miekkamies ulkona, "minua pahat ilkiöt ajavat takaa, ja minä tahtoisin päästä sinun katokses suojan alle!"

"Sinua hupsua!" vastasi Heikki. "Eihän yksikään tunkiokukko, ei huonoinkaan niistä kaikista, joita on tappelutettu tänä laskiaisena, viitsisi pöyristyttää höyheniään semmoisen petturin tähden kuin sinä olet!"

Juuri nyt helähti taas soitto, lakintekijän mielestä paljon likempää, ja siitä nousi hänen pelkonsa yli kaiken määrän. Äänellä, joka peittämättömästi kipeintä pelon tuskaa ilmoitti, huusi hän: "Vanhan kumppaliutemme tähden sekä autuaan Pyhän Neitsyen vuoksi, päästä minut sisään, Heikki, jos et tahdo saada nähdä kynnyksesi edessä veristä ruumista, verenjanoisten Douglas'in miesten tappamaa miestä!"

"Se olisi häpeä minulle", arveli hyvänluontoinen seppä; "ja saattaishan olla, että hänen henkensä todellakin on vaarassa. Onhan niitä verenhimoisia haukkoja, jotka varpuseenkin iskevät yhtä hyvin kuin haikaraan".

Tätä puoleksi ajatellen, puoleksi mutisten, avasi Heikki lujasti teljetyn ja lukitun ovensa, aikoen ensin tarkastella vaaran todellisuutta, ennen kun salli kutsumattoman vieraansa astua sisään. Mutta samassa kun hän tirkisti ulos, asian laitaa tiedustellen, kiiti Olivier sisään, niin kuin säikähtynyt metsäkauris viidakkoon, ja kyykähti jo sepän takkavalkean ääreen, ennen kun Heikki oli kerjinnyt katsahtaa oikealle sekä vasemmalle katua pitkin ja vakautua siitä ettei ollut ketään vihollista pakolaista peräänajamassa. Seppä lukitsi siis ovensa jälleen ja palasi kyökkiin, pahoilla mielin siitä, kun oli surkuttelevaisuuden antanut häiritä itseään synkkämielisessä yksinäisyydessään. Olisipa hänen toki pitänyt tietää, että tää hänen pelkurimainen kaupunkilaisensa kovinkin helposti säikähtyi tyhjästä.

"Mitä se on?" virkkoi hän jotenkin kylmäkiskoisesti, kun näki lakintekijän aivan huoletonna istuvan hänen valkeansa ääressä. "Mitä hullua melua tää on, mestari Olivier? — Enpä voi nähdä ketään likimailla, joka sinulle aikoisi pahaa tehdä".

"Anna minulle juomista, veikko kulta", sanoi Olivier; "aivan olen hengästyksissä, siitä kun tänne juoksin niin kovasti".

"Minä olen vannonut", virkkoi Heikki, "ettei tässä talossa tule mitään iloa pidetyksi tänä iltana. — Olen arkivaatteissani, niinkuin näet, enkä vietä pyhää, vaan pidän paastoa. Sinä näyt jo saaneen kyllikses väkeviä, täksi pyhäpäivän illaksi, sillä jo kielesi kangertelee — jos tahdot enempää olutta taihi viiniä, saat mennä muualle".

"Kyllä jo olen väkeviä liiaksikin saanut tän' iltana", virkkoi Olivier raukka; "onpa minua melkein hukutettukin väkeviin juomihin. — Tuota hiiden kurpitsia! — Annas mulle vaan tilkkanen vettä, veikko kulta — et toki suinkaan antane minun sitä turhaan pyytää? Taikka, jos niin tahdot, anna tuopillinen kylmää kaljaa".

"No, jos ei muuta", virkkoi Heikki, "se ei saa puuttua. Mutta mahtoipa se ollakin aika vaara sulla, joka sinut nyt pakoittaa jompaakumpaa noista mainituista juomista pyytämään".

Näin sanoen hän täytti tuopin läheisestä tynnyristä, ja antoi sen vieraalleen. Olivier otti sen ahneesti, nosti sen suulleen vapisevalla kädellä, ja joi sen tyhjäksi huulilla, jotka halusta värisivät; ja vaikka juomansa oli sitä laihaa lajia, jota hän oli pyytänyt, oli Olivier niin suuresti virvoituksen tarpeessa pelästyksen sekä edellisen ilonpidon perästä, että hän, jälleen asettaessaan tuoppia pöydälle, syvästi huoahti mielihyvästä, ja sitten pysyi ääneti.

"No, nyt kun olet saanut juomista, veli kulta", virkkoi seppä, "voit virkkaa, mitä sulla oikeastaan on asiana? Missä ne ovat, jotka sinua uhkaavat? Minä en huomannut yhtään ainoaakaan".

"Ei — mutta oli niitä parikymmentä, jotka minut ajoivat tänne pakoon", vastasi Olivier. "Vaan kun he näkivät meidät molemmat yhdessä, masentui heidän rohkeutensa, joka saattoi heitä kimppuun käymään, koska taannoin vaan oli yksi meistä heidän edessänsä".

"Älä nyt joutavia jaarittele, Olivier veikkonen", sanoi isäntä; "ei minun mieleni nyt tee sille polulle".

"En minä joutavia puhukaan, St. Johannes, Perth'in suojeluspyhä, auttakoon! Hullu Rothsayn Taavetti, ja hoilottava Ramorny sekä koko se muu joukko minut pysähdyttivät ja tekivät minulle ilkeää väkivaltaa" — näin sanoen hän hieroi kipeää paikkaa. — "He pakoittivat minut juomaan suuhuni koko puolikollisen Malvoisier-viiniä".

"Sinä hulluttelet, mies — Ramorny on kipeä, kuoleman kielissä! sitä apteekkari kertoo jokapaikassa. He ja hän eivät suinkaan voi olla liikkeellä sydänyöllä tuommoisia kepposia tekemässä".

"En tiedä sanoa", vastasi Olivier; "mutta näin minä sen joukkion soihtujen valossa, ja voin vaikkapa valallakin vakuuttaa, että heillä oli samat lakit, jotka ompelin heille, joulun jälkeen. Ne ovat tavatonta muotoa, ja tottahan minä oman neulani työn tunnen".

"No, voipihan olla, että sinulle on pahaa tehty", vastasi Heikki. "Jos sinua todella joku vaara uhraa, laitatan sinulle vuoteen tähän kammariin. Mutta sitten pitää sun sille kohta suistaa pääsi, sillä minua ei nyt lorueleminen huvita".

"Ei, kyllä minä muuten olisin sinulle hyvin kiitollinen tarjotusta yömajasta, vaan minun Markettani suuttuisi — taikka ei hän oikeastaan suuttuisi, sillä siitä minä vähät huolisin — vaan asia on semmoinen, että hän tämmöisinä pauhuisina öinä aina on tuhannessa pelossa, kun hän tietää minulla olevan juuri saman luonteen kuin sinulla — sanasta kohta kolahdus".

"No mene sitten vaan kotiin", sanoi seppä, "ja näytä hänelle, että hänen kallis tavaransa on tallella — kadut nyt ovat rauhalliset — ja ilman kursastelematta puhuen, minä tahtoisin olla yksin".

"Niin, mutta minun pitäisi ensin puhua sinulle tärkeästä asiasta", vastasi Olivier, joka, vaikka ei uskaltanut jäädä, myös näkyi olevan vastahakoinen lähtemään. "Meidän kaupungin neuvostossamme on ollut melua tuosta seikasta, joka tapahtui Valentin'in päivänä. Ylituomari kertoi minulle vielä noin neljä tuntia sitten, tehneensä Douglas'in kanssa sen sopimuksen, että riita ratkaistaisiin kahdentaistelulla, johon yksi vapaa aateliston mies pantaisiin kummaltakin puolelta. Meidän tuttavamme Pirun Rikard on, siksi kertaa huolimatta aatelisnimestään, pitävä Douglas'in sekä muiden aatelisherrain puolta, ja kauniin kaupunkimme puolesta tulee jommankumman meistä kahdesta taistella. Ja on nyt asia semmoinen, että minä, vaikka kyllä olen vanhempi porvari kuin sinä, suostuisin sen ystävyyden ja rakkauden tähden, joka aina on ollut meidän välillämme, antamaan sinulle etusijan, itse tyytyen tuohon vähempi-arvoiseen sauvamiehen virkaan".[26]

Heikki Seppä, vaikka suutuksissa, ei saattanut olla hymyilemättä.

"Jos se seikka sinua huolettaa ja estää menemästä levolle sydän-yön aikana, niin voin huolesi helposti huojentaa. Et sinä saa menettää tätä sinulle tarjottua kunniaa. Minä jo olen ollut aikanani parissa kymmenessä kahdentaistelussa — liian, liiankin monessa. Sinulla, luullakseni, ei ole vielä koskaan ollut tilaisuutta taistella muun kuin puisen soldanisi kanssa. Kohtuutonta — vääryyttä — vasten kaikkea ystävyyttä olisi, jos minä ystävällisen tarjouksesi omaksi hyväkseni väärinkäyttäisin. Mene siis vaan kotiin, veikko kulta, ja älköön tuon tarjona olevan kunnian menettämisen pelko sinun untas häiritkö. Ole sinä huoleti, kyllä sinä saat taistelunvaatimukseen vastata, niinkuin sinulla onkin täysi oikeus, koska tuo raaka roisto sinulle pahaa teki".

"Suurkiitos, paljon kiitoksia", virkkoi Olivier, joka ystävänsä arvaamattoman myöntyväisyyden kautta joutui pahasti hämille; "oletpa sinä, kun oletkin, uskollinen ystäväni, jona sinua aina olen pitänyt. Mutta minunkin ystävyyteni sinua kohtaan on yhtä suuri kuin sinun ystävyytesi minua kohtaan. En minä — sen vannon St. Johanneksen nimen kautta! — tahdo sinulle vahinkoa tehdä tähän taisteluun menemällä. Ja nämät sanat nyt sanottuani, olen vapaa kaikesta kiusauksesta, sillä ethän toki soisi minun tulevan valapatoksi, vaikka pääsisinkin sillä pariinkymmeneen kahdentaisteluun osalliseksi".

"Kuules, Olivier", sanoi seppä, "tunnustapas nyt koreasti vaan, että sinua peloittaa. Tunnusta nyt vaan suora totuus kerrassaan; muuten jätän sinut tähän pulaan ja sinä saat koettaa tulla toimeen siinä asiassa niin hyvin kuin voit".

"Ei, veikko kultaseni", vastasi lakintekijä, "tiedäthän, että minä en koskaan ole ollut pelkuri. Mutta, totta puhuen, tuo rosvo on hurja mies; ja minulla on vaimo — Marketta rukka, niinkuin tiedät — ja pieniä lapsukaisia — vaan sulla — —"

"Ja minulla", keskeytti häntä Heikki äkisti, "ei niitä ole eikä ikinä tule olemaan".

"No niin juuri — ja koska seikka on semmoinen — niin soisin mielummin, että sinä menisit siihen taisteluun minun sijastani".

"No, Pyhä Neitsyt auttakoon, veikkoseni!" sanoi seppä, "onpa sinua helppo saada narratuksi! Etkös ymmärrä sinä houkkapää, että ritari Patrik Charteris, joka on lystikäs mies, ainoasti teki pilaa sinusta. Luuletkos että hän meidän kaupungin kunnian uskaltaisi uskoa sinun käsiisi, taikka että hän sinulle antaisi etusijan, kun niin tärkeä asia on puolustettava? Henk'-risti! mene sinä vaan kotiin, pyydä että Marketta sitoisi sinulle lämpimän yömyssyn päähäsi, hanki itselles aamulla lämmin suurus sekä ryyppy paloviinaa — sitten taas jaksat hakkaella tuota laivan kokkaa eli puista soldanias, joksi sinä sitä sanot, ainoata esinettä, johon ikinä olet uskaltava läimäyttää aika miehen sivallusta".

"Vai niinkö sinä puhut, veikkonen?" vastasi Olivier, jonka sydän oli hyvin kevennyt, vaikka hän katsoi tarpeelliseksi näyttää suuttuneelta. "Vaan en minä sinun äreästä mieli-alastasi huolikaan. Hyväksi onneksi sinulle et voikaan kiusata minua siihen määrään, että kärsivällisyyteni katkeaisi. Ei enempää siitä — olemmehan me ystävykset, ja tää on sinun huoneesi. Miksi Perth'in kaupungin molemmat parhaat miekat kalskahtaisivat vastakkain? Tiedänhän minä että nyt olet pahalla tuulella, ja annan siis sinulle anteeksi. — Vai on se riita todella pois sovitettu?"

"Yhtä lujaksi on se sovinto tehty, kuin vasaralla kiinnilyöty kahleenlenkki", sanoi seppä. "Kaupunki on tuolle Johnston'ille antanut kukkarollisen kultaa, siitä hyvästä, ettei hän vapauttanut heitä Olivier Proudfute nimisestä rauhattomasta veitikasta, silloin kun tämä oli kokonaan hänen armoissaan. Ja tuon saman kultakukkarollisen edestä on meidän ylituomari saanut Unettoman saaren, jonka kuningas hänelle suopi — sillä kuninkaanhan aina lopulla on kaikki maksettava. Ja näin tuli ritari Charteris'in omaksi tuo sievä saari, joka on juuri vastapäätä hänen linnaansa, ja kaikki kunnia on säilytetty molemmin puolin, sillä mitä meidän ylituomarillemme on annettu, se on, ymmärräthän, ikäänkuin annettu meidän kaupungillemme. Paitsi kaikkea sitä on Douglas Perth'istä lähtenyt pois ja marssilla Eteläisiä vastaan, joita, niin sanotaan, tuo maanpetturi, March'in kreivi, on rajalääneihimme kutsunut. Täten on siis nyt meidän kaunis kaupunkimme kuitti hänestä sekä hänen joukkiostaan".

"Mutta kuinkas — Pyhän Johanneksen nimeen! — tää kaikki on tullut tehdyksi?" kysyi Olivier. "Eihän siitä ole kenenkään neuvoa kuulusteltu".

"Näin, katsopas, Olivier veikkonen, arvelen minä asian käyneen. Se mies, jolta minä käden poikki silvoin, kuuluu olleen ritari Ramornyn palvelijoita; hän on nyt paennut pois kotiseudulleen, Fifen lääniin, jonne ritari Ramorny itsekin on tullut maanpakolaisuuteen tuomituksi, kaikkein rehellisten ihmisten mielihyväksi. Mutta jokainen asia, josta ritari Ramorny joutuu kiinni, samassa myös koskee toista, vielä suurempaa herraa — niin Simo Hanskuri taisi selittää ritari Charteris'ille. Jos asia on niin kuin luulen, on mulla siis suuri syy kiittää Jumalaani sekä kaikkia pyhiämiehiä siitä etten pistänyt häntä kuoliaksi, silloin kun sain hänet tikapuilta kiinni".

"Ja onpa minunkin sitten syytä kiittää Jumalaa sekä kaikkia pyhiämiehiä hyvin hartaasti", virkkoi Olivier. "Sillä, niinkuin tiedät, seisoin silloin takanasi, ja — —"

"Älä loruele siitä enää, jos olet viisas — lainpykälä kuninkaallisen suvun jäsenten sivaltamisesta on ankara", sanoi seppä. "Paras on olla sormin koskematta hevosenkenkään, ennen kun se on jäähtynyt. Vaan koko se asia on nyt poispeitetty".

"Jos niin on", vastasi Olivier osaksi hämillään, vaan vielä enemmän hyvillään tuosta asioita paremmin tuntevalta ystävältään saadusta tiedosta, "on minun syytä mennä valittamaan ritari Charteris'in käytöksestä, hän kun teki pilaa kunniallisesta porvarista, vaikka on meidän kaupungin oma ylituomari".

"Tee niin, Olivier. Vaadi häntä kahdenmiekkasille, niin hän käskee palvelijansa ussuttaa koirat sinun kimppuun. — Mutta kuules, yö jo kuluu — tahdotko valvoa kaiken yötä."

"En, vaan olisi minulla vielä yksi sananen sinulle puhuttavana, veikko kultaseni. Mutta kaikkein ensiksi vielä tuopillinen sinun kylmää kaljaasi".

"Rutto sinuun, sinä hupsu! Teetpä että soisin sinun olevan siinä paikassa, missä kylmistä juomista on puutos. — He, kulauta nyt kitahas vaikka koko puoliskollinen, jos tahdot".

Olivier otti toisen tuopillisen, mutta joi, taikka oli juovinansa, hyvin verkalleen, saadakseen enemmän aikaa miettiä, millä tavalla toisi esiin toisen puhuttavansa, joka, sepän ollessa par'aikaisella närkkäällä tuulella, näytti vähän arkaluontoiselta. Viimein ei kuitenkaan hänelle johtunut mikään sen parempi neuvo päähän, kuin että kohtisuoraan ryhtyi asiaan, sanoen: "Minä tapasin Simo Hanskurin tänä iltana, veikkonen".

"Vai niin", vastasi seppä syvällä, tylyllä äänellä; "ja jos olet tavannut, mitä se minua koskee?"

"Eipä muuten — ei muuten", jatkoi hämille joutunut lakintekijä. "Arvelinpa, tahtovasi saada tietää sen, että hän minulta tyystin kuulusteli, olinko nähnyt sinua Valentinin päivänä, tuon kahakan jälkeen, joka oli Dominikolais-luostarin edustalla, ja minkälaisessa seurassa sinä tavatessamme olit".

"Ja tietysti sinä kerroit tavanneesi minut laulutytön seurassa, tuossa pimeässä raitissa tuolla?"

"Tiedäthän, Heikki, etten osaa valehdella. Mutta minä sain hänet sitten kokonaan leppymään".

"Millä keinoin, sanopas se, ole niin hyvä?" kysyi seppä.

"Sainpa mar' tällä keinolla: — Simo vaari, sanoin ma, te olette vanha mies, ettekä enää käsitä meitä, joiden suonissa nuoruus virtaa elohopean tavalla. Te luulette, sanoin mä, hänen pitävän tuosta tyttösestä ja sen olevan hänellä piilossa jossain nurkassa täällä Perth'issä? Eipä suinkaan — minä tiedän ja voin vaikkapa valallakin vakuuttaa, sanoin ma, että se tyttönen seuraavana aamuna varhain läksi pois hänen kodistansa ja meni Dundeehen. Katsopas — enkö vai ole auttanut sinua pois pulasta?"

"Kyllä kai olet, kun oletkin, ja jos minun suruni ja harmini tällä hetkellä voisi vielä jostain seikasta enetä, se enenisi siitä, että kun minä jo olen lietteessä ja vetelässä näin syvällä, sinun kaltaisesi aasin muka pitää tulla ja kömpelöillä kavioillaan painaa pääni kokonaan upoksiin. Pois nyt täältä, ja kohdatkoon sinua semmoinen onni, jommoista ansaitsisit, sillä sitten, luullakseni, pian saisit kellettää, nurin niskat väännettyinä, lähimmässä katu-ojassa".

"Hah, hah, haa!" nauroi Olivier vaikka vähän väkinäisesti. "Oletpa aina lysti poika! Mutta ilman leikkiä puhuen, Heikki veikkoseni, etköhän tulisi pienelle kävelylle mun kanssani, aina talolleni asti?"

"Hiisi sinut vieköön, en tule!" vastasi seppä.

"Saatpa viiniä kulauksen, jos tulet", sanoi Olivier.

"Saatpa sinä kepistä, jos et jo lähde", vastasi seppä.

"No sitten pyytäisin saadakseni sinun härännahkaisen kylterisi sekä teräslakkisi lainaksi, ja aion kadulla astua sinun ylpeällä astunnallas, vihellellen mielilauluasi: 'Loncartyssa luski luut'. Ja niin, kun he luulevat minua sinuksi, eipä uskaltane kolme, neljäkään käydä minun kimppuuni".

"Ota kaikki ja mitä ikinä tahdot, hiton nimeen! kun vaan viimeinkin lähdet".

"No, no, Heikkiseni, tavataan toisten taas, kun olet paremmalla tuulella", virkkoi Olivier, kun oli saanut lainapuvun päällensä.

"Mene nyt vaan, ja hyvinpä soisin ettei sinun narrin-naamas enää koskaan tulisi minun silmieni eteen!"

Seppä nyt vihdoin viimeinkin pääsi vieraastaan, joka läksi astumaan, matkien, niin hyvin kuin taisi, pelätyn ystävänsä rohkeata astuntaa sekä ryhtiä, ja viheltäen vanhaa laulua Tanskalaisten teloituksesta Loncartyssä, jonka hän oli oppinut, sentähden että tiesi sen olevan sepän mielisäveliä. Mutta samassa kun tää viaton, vaikka narrimainen mies astui Wynd-kadulta ulos Suurelle kadulle, sattui häneen takaa kova läimäys, jota ei rautalakkikaan kestänyt, ja hän kaatui kuoliaksi siihen paikkaan. Nimi Heikki, jonka suojaan hän aina oli turvaellut, kerkesi vaan puoleksi hänen kangistuvalle kielellensä.