VIIDESTOISTA LUKU.
Voi siemynkin jos valtaa sais,
Mi sielun tuskan sammuttais!
Bertha.
Me olemme saattaneet ilmi rippituolin salaisuudet; eivätpä ole sairashuoneenkaan salaisuudet meiltä peitetyt. Pimennetyssä kammarissa, missä voiteita ja rohtoja seisoi, näyttäen että lääkäri oli täällä virkatoimissaan häärinyt, makasi vuoteella pitkä, laiha mies, puettu vyöllä kiinnivyötettyyn kotinuttuun, tuska otsallansa ja tuhansia tulisesti raivoavia tunteita sydämessään. Kaikki siinä kammarissa näytti, että hän oli rikas, rahaa runsain määrin kuluttava mies. Henbane Dwining, apteekkari, joka näkyi olevan sairasta hoitamassa, hiiviskeli viekkaalla, kissantapaisella hissutuksella nurkasta toiseen, ahkerasti sekoitellen rohtoja tai valmistellen siteitä. Sairas mies ohkasi kerran tai kaksi, jonka kuultua lääkäri, läheten vuoteen viertä, kysyi, osoittiko ne ohkaukset ruumiin kipua tai sielun tuskaa?
"Molempia, sinä myrkynkeittäjä", virkkoi ritari Juhana Ramorny, "ja vieläpä lisäksi närkästystä siitä, kun täytyy kärsiä sinun pirun vietävän läsnä-oloa".
"Jos ei ole muuta, niin voin helposti vapauttaa teidät, herra ritari, kumminkin yhdestä noista valituksista, sillä että kohta paikalla lähden muuanne. Kiitos olkoon tämän nykyisen rauhattoman ajan riitaisuuksille, olisi minulla täysi työ käsilleni, vaikka olisikin niitä kaksikymmentä näiden molempien mitättömän taitoni palvelijain sijasta". Näin sanoen hän näytti luisia kämmeniään. "Kyllä hyväpalkkaistakin työtä, missä kiitos-sanat ja kultakolikot kilpailisivat kummat saisivat apuani paremmin palkituksi, te puolestanne, ritari Ramorny, vain viskelette lääkärillenne kaikki ne vihat, joita teidän oikeastaan tulisi säästää yksistään haavanne lyömämiehen varalle".
"Konna, en huoli alentaa itseäni sinulle vastaamalla", virkkoi sairas; "mutta jokainen sinun ilkeältä kieleltäsi tuleva sana on väkipuukko, mikä iskee haavoja, joita parantamaan kaikki Arabian voiteet ovat voimattomat".
"Ritari Ramorny, en puhettanne käsitä. Mutta jos te noille myrskyisille vimman puuskille valtaa annatte, niin on mahdoton estää kuumetta sekä haavan ärtymistä".
"Miksi sitten puhut sanoja, jotka vertani kiehumaan saattavat? Miksi sitten puhut siitä, että sinulla mitättömällä muka pitäisi oleman useampia käsiä, kuin mitä luonto sinulle on suonut, vaikka tiedät, että minä, aatelis-mies ja ritari, olen käsipuoli vaivainen?"
"Herra ritari", vastasi lääkäri, "en minä ole pappi, enkä myös edes kovin lujasti usko niitä, mitä papit meille puhuvat. Mutta kuitenkin tahtoisin huomauttaa teille, että teidän kohtalonne on tullut sangen armollisesti määrätyksi. Sillä jos sama sivallus, joka teille tään vahingon teki, olisi niskahanne sattunut, jota se tarkoitti, niin se olisi kerrassaan lennättänyt pään poikki kaulastanne eikä vaan silponut pois tätä vähemmin tärkeätä jäsentä".
"Soisinpa että se, Dwining — soisinpa että se olisi sattunutkin, niinkuin oli tarkoitus! Ei sitten olisi ollut tarvis nähdä tätä minun valtioviisauteni hienoa verkkoa rikkirevittynä humalaisen poroporvarin kömpelön kouran kautta. Sitten ei olisi henkeni säästynyt minulle, siksi että nyt täytyy nähdä hevosia, joiden selkään en saa nousta — taistelutarhoja, joihin en saa mennä sisään, — kunnialoistoa, josta en voi toivoa mitään osaa — sotia, joihin en pääse taistelemaan! Sitten ei minun, jonka sydämessä palaa miehen himo valtaan ja taisteluihin, olisi pakko istua nahjustella naisväen keskellä, ylenkatseella heillekin, kurjana, kykenemättömänä vaivaisena, joka ei edes saa yrittää kiistaan vaimojen suosiosta!"
"Annetaan olla että kaikki se niin olisi, pyytäisin kuitenkin teitä, herra ritari, huomaamaan", vastasi Dwining, aina vaan häärien siteitten valmistelemisessa, "että teidän silmänne, jotka arvattavasti olisivat menneet pään kanssa, vaan nyt ovat tallella, voivat nähdä edessään loistavamman nautinnon toivon, kuin niitä kunnianhimo, voitto kilpatanterella tai sodassa, taikka edes vaimon rakkauskaan olisi voinut teille tarjota".
"Pääni on liian typerä sinun sanojesi tarkoitusta arvaamaan, lääkäri", vastasi Ramorny. "Mikä voisi se loistava näkö olla, joka olisi minulle tässä häviössäni vielä tarjona?"
"Suurin nautinto, jota ihmis-sydän voi tuntea", vastasi Dwining; ja sitten hän samalla hellällä äänellä, jolla rakastaja rakkaansa nimeä mainitsee, ilmoittaen rakkauttaan äänensä soinnullakin, lisäsi sanan: "Kosto!"
Sairas oli kohottanut itsensä vuoteeltaan, kiihkeässä halussaan saada kuulla lääkärin arvoituksen selitystä. Kun se oli lausuttu, hän taas laskeutui pitkälleen, ja lisäsi lyhyt-aikuisen vaiti-olon perästä: "Missä kristityssä koulussa olette te sen Jumalan käskyn oppineet, maisteri Dwining?"
"En missään kristityssä koulussa", vastasi lääkäri; "sillä vaikka sitä salaa noudatetaankin sangen monessa, ei sitä julkisesti, miehuulllisesti tunnusteta yhdessäkään. Mutta minä harjoitin tiedettäni myös Granadan viisaitten parissa, missä tulinen Maurilainen korkealle korottaa väkipuukkoansa, josta vihollisen veri tippuu, ja suoraan tunnustaa tuota oppia, jota mieto kristitty ainoasti noudattaa, vaikka se pelkuri ei sitä uskalla oikealla nimellä nimittää".
"Oletpa sinä korkeampi-ajatuksinen konna kuin minä luulinkaan", sanoi
Ramorny.
"Se ei kuulu tähän", vastasi Dwining. "Tyynimmät vedet ovat aina syvimmät, ja se vihollinen on enimmin pelättävä, joka ei koskaan uhkaa, ennen kuin se sivaltaa. Te ritarit ja soturit käytte aina suoraan päälle, miekka kädessä. Me kynämiehet pyrimme perille kuulumattomilla askelilla ja mutkitellen, mutta perille mekin yhtä varmaan pääsemme".
"Ja minunko", virkkoi ritari, "joka kostonteitäni aina olen astunut rautakengillä helkytellen, niin että kauas ylt-ympärille kaikui, minunko nyt tulisi sipsuttaa tohvelissa sinun tavallas? Haa!"
"Keneltä voimaa puuttuu", sanoi viekas lääkäri, "sen täytyy tarkoituksensa perille pyrkiä taidolla".
"Ja virkapas nyt minulle suoraan, lääkäri, miksi sinä minulle tätä perkeleen oppia saarnaat? Miksi tahdot kiihoittaa minua vielä kiivaammaksi kostooni, kuin mitä minä sinun mielestäsi jo itsestäni olen? Minä en ole eilisiä nahkapoikia tämän maailman menoissa; minä hyvin tiedän, ettei semmoiset kuin sinä suotta tiputtele sanojansa eivätkä väkisin tunkeu minunkaltaisteni miesten salaisuutten osallisiksi — joka on vaarallinen asia — elleivät he samalla toivo saavansa jotain omaakin asiaansa ajetuksi. Mitä tekemistä on sinulla sillä tiellä, oli se rauhallinen tai verinen, jota minä äsköisten tapausten johdosta ruvennen käymään?"
"Suoraan puhuen, herra ritari, vaikka ei minulla ylimatkaan ole tapa niin puhua", vastasi lääkäri, "on minun tieni kostoon juuri sama kuin teidänkin".
"Kuin minun!" virkkoi Ramorny, äänellä, joka ihmettelemistä ja ylenkatsetta ilmoitti. "Luulinpa minun tieni käyvän liian korkealla, että sinä siihen ylettyisit. Sinullako muka olisi sama kosto mielessä kuin Ramornylla?"
"Onpa niin kuitenkin", vastasi Dwining, "sillä tuo seppä tolvana, jonka sivallus teille on tään vahingon saattanut, on minullekin usein tehnyt häväistystä ja vahinkoa. Hän on estänyt tuumiani neuvoitteluissa ja ylenkatsonut minua milloin teoista oli puhe. Hänen raaka, arvelematon suoruutensa on elävä moite minun luonteeni viekkaudelle. Minä pelkään häntä ja vihaan häntä".
"Ja minustako toivot kiivaan apulaisen häntä vastaan?" sanoi Ramorny taas samalla halveksivaisella äänellä. "Mutta tiedä, että tuo käsityöläis-roisto on liian halpaa säätyä, että minä häntä pelkäisin tai vihaisin. Yhtähyvin hän ei kuitenkaan ole jäävä kostamatta. Me emme vihaa käärmettä, joka meitä on purrut, vaikka kyllä me sen repäisemme pois purrusta paikasta ja tallaamme kuolijaksi. Kyllä minä sen roiston vanhastaan tunnen vankaksi miekka-mieheksi, ja, niinkuin olen kuullut, kosiskelee hän tuota samaa ylpeää vauvaa, jonka kauneus, todellakin, kiihoitti meidätkin tuohon meidän viisaasen ja toivorikkaasen yritykseemme. Te perkeleet, jotka tätä alimaailmaa täällä hallitsette! Mikä häijyys saattoi teidät niin sallimaan, että tää käteni, joka joskus on leikkisodassa ojentanut peistä kuninkaankin pojan rintaa vastaan, tulisi poikkisilvotuksi, aivan kuin puun vesa, mokoman työmies-rehvanan käden kautta ja yöjalkalais-kahakassa! — Niin, lääkäri, sen verran meillä todellakin on yksi tie, ja saat olla varma siitä, että minä sinun mielihyväkses tuon käsityöläis-madon muserran. Mutta älä luulekaan sitten luiskahtavasi mun käsistäni, sitten kun se kostoni osa on täytetty, joka hyvin helposti ja pian tulee täytetyksi".
"Eipä kuitenkaan, kenties, niin aivan helposti", sanoi apteekkari; "sillä, uskokaa minua, herra ritari, ei sillä olekaan juuri helppo ja vaaraton työ edessään, joka hänen kanssaan tuommoisiin tekemisiin rupeaa. Hän on vahvin, rohkein ja taitavin miekkamies Perth'issä sekä kaikilla lähiseuduilla".
"Älä pelkää; kyllä hän vertaisensa on kohtaava, vaikka olisikin hänessä Simson'in voima. Mutta sitten, huomaa se! Älä luulekaan pääseväsi kostoni alta jos et tule kuuliaiseksi välikappaleekseni sitten seuraavassa tehtävässä. Huomaa se, sanon vielä kerran. En minä tosin ole ollut opissa maurilaisessa opistossa eikä ole minulla myös aivan sama rajaton koston-nälkä kuin sinulla; mutta kostoni minunkin pitää kuitenkin saada. — Kuules siis, tohtori, kun sinulle nyt tään verran avaan sydämeni salaisuudet. Mutta varo, ettet petturiksi rupea sillä jos lieneekin sinun pirusi voimallinen, niin oletpa kuitenkin ollut halvemman saatanan opissa kuin minä. Kuule — herrani, jota olen palvellut niin hyvissä kuin pahoissakin, kenties liialla kiivaudella, voidakseni säilyttää hyvää mainettani, mutta aina järkähtymättömällä uskollisuudella häntä kohtaan — se sama, jonka huimaa hullutusta auttaessani minulle tää korvaamaton vahinko on tullut osaksi, aikoo nyt, vanhuuttaan lapsimaiseksi tulleen isänsä pyynnöstä, uhrata minut, hylätä minut suosiostansa ja jättää minut ulkokultaisen sukulaisensa armoille, jonka hän tällä uhrauksella saa vähäksi aikaa lepytetyksi. Jos hän tässä perikiittämättömässä päätöksessään pysyy, niin sinun tulisimmatkin Maurilaisesi, vaikka olisikin heidän ihonsa musta kuin helvetin savu, ovat häpeevät, sillä minun kostoni on niin voittava heidän kostoansa! Mutta minä tahdon antaa hänelle vielä yhden tilaisuuden pitää vaaria kunniastaan sekä turvallisuudestaan, ennen kuin vihani häneen on iskevä koko leppymättömällä, hillitsemättömällä vimmallansa. — Kas niin, sen verran olet nyt saanut tiedon salaisuuksistani — lyökäämme kättä siitä kaupasta — kättäkö sanoin? — vaan missä on se käsi, jonka tulisi olla Ramornyn kunniasanan panttina! Se on naulattu kaupungin kaakinpuuhun, tai viskattu herkkupalaksi isännättömille koirille, jotka juuri nyt mahtavat äristä toinen toiselleen siitä riidellessään! Pane siis sormes tämän vaivaisen tynkän päälle ja vanno tulevasi yhtä uskolliseksi apulaiseksi minun kostolleni kuin minä sinulle. — Ohoh, herra tohtori, vai te vaalenette — te, jonka käskystä kuolema lähenee tahi poistuu, tekö vavahdatte, kun häntä muistelette tai kun häntä mainitaan! En ole vielä puhunut mitään teidän palkinnostanne, sillä joka itse kostoa haluaa, ei huoli mistään sen enemmistä lahjuksista. — Mutta jos intosi tähän hyvään asiaan voisi vielä kiihtyä toivossa olevista avaroista maatiluksista ja suurista rahasummista, niin niistä ei tule olemaan puutosta".
"Niilläkin on jonkinlainen sija minun nöyrissä toivoissani", sanoi Dwining. "Köyhä mies tässä häärivässä maailmassa tallataan jalkain alle niinkuin kääpiö kansantungoksessa — rikkaitten ja mahtavien pää on pystyssä tungoksen yli; niillä ei ole mitään hätää, sill'-aikaa kuin kaikki muut heidän ympärillään vaikeasti mellastelevat".
"Sitten sinä saat pitää pääsi pystyssä tungoksen yli, niin korkealla kuin vaan kulta sen voi kohottaa. Tämä kukkaro tässä on raskas, mutta kuitenkin se vaan on käsiraha siitä mitä palkinnokses olet saava".
"Entäs tuo seppä, sanokaapas mun jalo hyväntekijäni", virkkoi lääkäri, pistäen lahjan taskuunsa, "tuo Wynd'in Heikki tai mikä hänen nimensä lienee — eikös sanoma siitä, että hän on työstään palkkansa saanut, lievittäisi teidän haavanne kipua paremmin kuin tää Mekkan palssami, jolla sitä olen voidellut?"
"Hän on liian halpa, saadaksensa sijaa Ramornyn ajatuksissa, eikä ole minussa enempää vihaa häntä vastaan, kuin sitä sielutonta asetta vastaan, jota hän käytti. Mutta oikeutta ja kohtuutta on, että sinä saat kostonhimosi häntä vastaan tyydytetyksi. Missä hän enimmiten liikkuu?"
"Sitäkin olen minä mietiskellyt", sanoi Dwining. "Rynnäkkö hänen taloonsa päivällä olisi liian julkinen ja vaarallinen teko, sillä hänellä on viis sälliä, jotka hänen kanssaan alaisinta kilkuttelevat, niissä neljä väkevää karhua, ja kaikki viis hyvin uskollisia mestarilleen. Yölläkin se yritys tuskin olisi vähemmin vaarallinen, sillä hänen ovensa ovat lujasti kiinnitetyt tammisilla telkeillä ja rautakangilla, ja ennenkuin nuot hänen talonsa suojelusvärkit saataisiin murretuiksi, heräisivät jo naapurit ja rientäisivät apuun, varsinkin koska he Pyhän Valentinin aattoisen seikan perästä yhä vielä ovat varoillansa".
"Aivan niin, oikein, lääkäri", sanoi Ramorny, "sillä luonteesi mukaista petosta sinä harjoitat minuakin kohtaan — sinä tunsit siis sineettisormukseni, niinhän kerroit, kun minun käteni löytyi kadulta, laahtarihuoneesta ulosviskattuin inhottavain raadonhylkyjen lailla — miksikä sitten, vaikka sen tiesit, menit noiden pölkkypäisten porvarein kanssa ritari Charteris'in puheille, jolta herralta ritarinkannukset olisivat hakattavat pois kantapäistä, siksi kun hän noin seurustelee halpain poroporvarein kanssa — ja miksikä sinä toisten hupsuin seurassa toit hänet tänne häpäisemään sitä kuollutta kättäni, johon, jos se vielä olisi entisessä paikassansa, hän olisi ollut kovin halpa mies koskemaan rauhan asioissa tai taistelussa?"
"Jalo hyväntekijäni, niin pian kun olin nähnyt, että se onnettomuus oli teille tapahtunut, koettelin kaikella puhe-voimallani kieltää heitä ajamasta sitä asiaa sen edemmäksi; mutta tuo suurisuu seppä sekä pari muuta huimapäätä huusivat vaan huutamistaan kostoa. Se tolvana, näetten te, herra ritari, sanoo itsensä Perth'in kaupungin Kaunottaren sulhaseksi ja katsoo siis kunnia-asiaksi pitää hänen isänsä puolta tässä riidassa. Mutta olenpa saanut hänen kauppansa niillä markkinoilla pilatuksi, ja se on jo pientä koston esimakua".
"Mitäs sillä tarkoitat, tohtori?" kysyi sairas.
"Katsokaas, herra ritari, tuo seppä ei pysy aina aisoissaan, vaan on tuommoinen hulivili ja veitikka. Minä itse satuin hänelle vastaan tulemaan Pyhän Valentinin päivänä, vähän sen perästä kun tuo kahakka oli ollut kaupunkilaisten sekä Douglas'in väen välillä. Ja silloinpa, kuulkaas, hän kierteli raitteja sekä syrjäsolia myöten tavallisen laulutytön seurassa; tytön vasu ja viulu oli hänellä toisessa kädessä, toisesta käsikynkästä riippui itse kaunotar. Mitä te arvelette, armollinen herra? Eikös se ole sievä poika, joka estää prinssin rakkaudenseikan Perth'in kauneimman tytön kanssa, hakkaa poikki käden vapaaherralta ja ritarilta, ja lähtee taluttelemaan maankulkiainta laulutyttöä, kaikki yhden ja saman vuorokauden kuluessa?"
"Rupeanpa mar' jo häntä paremmassa arvossa pitämään, koska hänellä on sen verran herrastapoja, vaikka on poroporvari", sanoi Ramorny. "Soisinpa mielummin että hän ei olisi tuommoinen lysti veitikka, vaan jörö, sitten minä kepeämmällä sydämellä auttaisin sinua kostoosi — ja minkälaista kostoa! kostoa sepälle — tuommoisessa surkeassa riidassa mätä-hansikkain tekijän tähden! Pyh! — Vaan yhtähyvin se kosto tulee täysin määrin täytetyksi. Olet sinä kai jo pannut sen alulle omilla vehkeilläsi?"
"Ainoasti aivan alulle", sanoi apteekkari; "pidinpä vaan huolta, että parille, kolmelle pahimmalle kielikontille Curfew-kadun seudulla, jotka jo kauan aikaa olivat äissään tuosta Katrin liikanimestä 'Perth'in kaupungin Kaunotar', tuli tieto tästä uskollisen Valentininsa kepposesta. He säpsähtivät kohta niille jäljille niin kiivaasti, että pikemmin olisivat olleet valmiit vannomaan itse nähneensä kaikki, omin silmin, kuin sallineet siitä mitään epäilystä. Sulhanen tuli noin tuntia myöhemmin Kaunottaren isän luokse, ja hyvin voitte arvata, armollinen herra, minkälaisen kyydin hän sai suuttuneelta hanskurilta, ja tyttö ei edes näyttänyt silmiään. Ja siis, niinkuin te, herra ritari, näette, minulla jo on ollut pieni esimaku kostosta. Mutta toivonpa saavani sitä nauttia täysin kulauksin teidän kauttanne, jonka kanssa nyt olen veljellisessä liitossa, ja — —"
"Veljellisessä!" kertosi ritari ylenkatseella. "Mutta olkoonpa vaikka niin — hokevathan papit, meidän muka kaikkein olevan samasta maan mullasta syntyperäisin. Enpä tiedä — minusta siinä näyttäisi jonkunlaista eroitusta olevan — mutta kaikissa tapauksissa on jalompi multa pitävä sanansa halvemmalle, ja kostosi olet saava täytetyksi. Kutsu minun hovipoikani tänne".
Lääkärin käskyä totellen, tuli nuori mies etuhuoneesta sisään.
"Eviot", kysyi ritari, "onko Bonthron siellä odottamassa? Ja onko hän selvällä päällä?"
"Hän on niin selvällä päällä kuin voi olla, koska aika humalan perästä on aika lailla maannut", vastasi hovipoika.
"Käske häntä sitten tänne ja pane ovi kiinni".
Pian kuului lähenevän raskaita askeleita, ja sisään astui mies, jonka keskenjäänyt pituus näkyi saaneen täyden korvauksen hartioitten leveydessä sekä käsivarsien paksuudessa.
"Olisi eräs mies, jonka kimppuun sinun pitäisi käydä, Bonthron", sanoi ritari.
Miehen tyly katsanto lauhtui; siinä ilmautui tyytyväisyyttä osoittava irvistys.
"Tää tohtori on sinulle näyttävä miestä. Valitse tarkkaan aika, paikka sekä muu tilaisuus, niin että menestys on varma; ja varo, ettet jää alle, sillä se mies on se taistelunhaluinen Wynd'in Heikki".
"Se on kova kappale työtä", mörisi murhamies; "sillä jos ensi sivallukseni ei käy henkipaikkaan, olen, kun olenkin, surman suussa. Koko Perth'in kaupunki kaikuu jutuista tuon sepän taitavuudesta ja väkevyydestä".
"Ota kaksi apulaista kanssas", virkkoi ritari.
"Enpä", vastasi Bonthron. "Jos tahdotte että siinä olisi jotakin kaksinkertaista, olkoon se palkka".
"Luetaan se kaksinkertaiseksi", sanoi herra; "mutta katso että tehtäväsi tulee tyystin tehdyksi".
"Luottakaa vaan minuun, herra ritari — harvoin on minun sivallukseni sattunut ilmaan".
Totellen tään viisaan miehen neuvoja, käski vielä haavoitettu ritari, osoittaen lääkäriä. "Ja kuules — odota siksi kun hän tulee ulos kodistaan — äläkä juo ennenkuin se työ on tehty".
"En suinkaan", vastasi tuo julma käskyläinen; "oma henkenihän siitä riippuu, että sivallukseni on luja ja tarkka. Kyllähän minä tiedän minkälaisen miehen kimppuun olen menevä".
"Korjaa luusi sitten, siksi kun tohtori kutsuu sua, ja pidä pertuskas sekä väkipuukkos varalla".
Bonthron nyykähytti päätään ja sitten läksi.
"Uskallatteko te, herra ritari, uskoa semmoisen työn yhden ainoan miehen käteen?" virkkoi lääkäri, sen perästä kuin murhamies oli ulos lähtenyt. "Olkaa toki hyvä ja muistakaa, että tuo seppä toissa yönä ajoi karkuun kuusi aseellista miestä".
"Älä enempää kysele, tohtori; Bonthron'in kaltaisesta miehestä, joka aikansa ja paikkansa osaa valita, on apua enemmän kuin koko tusinasta puolihumalaisia yöjalkalaisia. — Käske Eviot tänne — sinä saat nyt ensin näyttää parantamistaitosi, äläkä epäile, että tuossa toisessa työssä sinulla on apuna mies, joka äkillisen ja arvaamattoman surmaamisen taidossa on hyvin sinun vertaisesi".
Hovipoika Eviot taas tuli sisään lääkärin käskystä ja auttoi, herransa viittausta totellen, Dwining'iä, joka nyt rupesi ottamaan pois siteitä ritari Ramornyn haavasta. Hän katseli paljastettua tynkkää jonkunlaisella lääkärin ihastuksella, jonka lisäksi epäilemättä vielä tuli hänen ilkeän sydämensä häijy ilo muiden olentoin piinan ja tuskan näkemisestä. Ritari ainoasti vilkaisi tuohon kauhistuttavaan esineesen ja hänen rinnastaan — lieneekö sitten ruumiin tai mielen piina siihen ollut syynä — pääsi ohkaus, jonka hän kyllä mielellään olisi estänyt.
"Te ohkaatte, herra ritari", virkkoi lääkäri lienteällä, liehakoivalla äänellänsä, mutta samassa ilmoitti itseään kuitenkin ylenkatseen sekainen ilkkuminen tuossa suusoppien irvistelyssä, jota ei edes tämä tottunut teeskelijä saanut kokonaan peitetyksi. "Te ohkaatte — mutta lohduttakaa toki itseänne. Tää Heikki Seppä on aika mestari — hänen miekkansa osaa oikeaan paikkaansa yhtä hyvin kuin hänen vasaransa alaisimeen. Jos olisi tää paha sivallus tullut tavallisen miekkamiehen kädestä, niin se olisi vikoittanut luuta ja pilannut jäntäreet, niin ettei minussakaan olisi ollut niiden parantajaa. Mutta Heikki Sepän sivallus se tekee puhdasta työtä, ja tarkkaa, aivan kuin olisin minä veitselläni tikannut tään jäsenen poikki. Muutamien päivien kuluttua jo voitte te päästä ulos, kun vaan olette varovainen ja pidätte vaaria lääketaidon säännöistä".
"Mutta minun käteni — minun menetetty käteni!" — — —
"Sen vahingon voipi pitää salassa, jonkun aikaa", sanoi lääkäri. "Minä olen, ankaralla kertomisen kiellolla, parille, kolmelle lörpöttelevälle hupsulle antanut sen tiedon, että tuo löydetty käsi on teidän tallirenkinne, Mustan Oventin'in oma, ja te jo tiedätte, herra ritari, että se mies on lähtenyt pois Fifen lääniin, niin että juttuni tulee yleiseen uskotuksi…"
"Kylläpä sen tiedän", virkkoi Ramorny, "että tuommoinen huhu vähäksi aikaa voi peittää totuuden. Mutta mitä apua siitä lyhyt-aikaisesta viivytyksestä?"
"Totuuden voi pitää salassa, kunnes te, herra ritari, joksikuksi aikaa vetäytte pois hovista; ja sitten, kun uudet tapahtumat jo ovat saattaneet tämän nykyisen kahakan muiston hämäräksi, voi selittää että kätenne menettämiseen on ollut syynä joku katkennut peitsi tai joku siihen sattunut nuoli. Kyllä tää teidän orjanne on keksivä jonkun sopivan tekosyyn ja vahvistava sen totuutta".
"Se asia tahtoo saattaa minut hulluksi", virkkoi Ramorny taas uudella ohkauksella, johonka ruumiin sekä sielun tuska hänet pakoitti. "Vaan enpä minäkään näe muuta neuvoa".
"Ei muuta olekaan", sanoi lääkäri, jonka häijylle sydämelle sairaan tuska oli hauskinta huvitusta. "Sillä aikaa ihmiset voivat luulla teidän pysyvän kotona muutamain pienempäin vammain tähden ynnä myös harmista siitä, kun prinssi, totellen Albanyn herttuan kehoitusta, on teidät palveluksestaan luovuttanut; joka asia on yleiseen tietty".
"Konna, sinä kidutat minua!" huusi sairas.
"Ylimalkain puhuen voi siis sanoa", jatkoi Dwining, "että te, armollinen herra, olette siitä kahakasta aivan huokealla päässeet; ja jos emme ota lukuun teidän kätenne menettämistä, jota vahinkoa ei voi parantaa, pitäisi teidän pikemmin iloita kuin surra; sillä ei mikään parran-ajaja ja haavalääkäri Franskassa tai Englannissa olisi voinut toimittaa sitä leikkausta taitavammin kuin tuo tolvana sen teki yhdellä ainoalla iskulla".
"Minä kyllin arvaan kiitollisuusvelkani suuruuden", sanoi Ramorny, ponnistellen vimmaansa vastaan ja teeskellen itseänsä tyynimieliseksi; "ja jos Bonthron ei sitä velkaa suorita yhtä puhtaalla sivalluksella, joka lääkärin avunkin tarpeettomaksi on tekevä, niin sanokaat vaan, ettei ritari Johana Ramorny osaa kiitollisuuden velkoja maksaa".
"Kas se oli puhe, jommoista teidän kaltaisen miehen suusta arvaa saavansa kuulla, herra ritari!" vastasi lääkäri. "Ja sallikaa minun vielä sanoa, että leikkaajan taito sittenkin olisi ollut turha, koska veri olisi vuotanut tyhjäksi teidän suonistanne, ellei nuot kunnon munkit olisi kohta estäneet sitä siteillään sekä tyrehdytys-rohdoillaan, ja ellei sitten olisi ollut tään teidän halvan palvelijanne, Henbane Dwining'in apua".
"Vaiti!" huusi sairas, "en tahdo enää kuulla sinun ilkeää ääntäsi! — Tuntuupa minusta tosiaan, kun sinä tässä luettelet kaikkia kidutuksia, joiden alainen olen ollut, ikäänkuin minun kivistelevät hermoni yhä vielä ojentuisivat ja käpristyisivät, vaikuttaen sormiini, joilla ennen saatoin väkipuukkoon tarttua".
"Se, jos saan luvan selittää asian, jalo herra", sanoi Dwining, "on meillä lääkäreillä hyvin tuttu ilmiö. On niitä ollut muinais-ajan viisaita, jotka ovat arvelleet jonkun tunteen-yhteyden poikkileikattuin sekä tuohon erillesilvottuun jäseneen jääneitten hermoin välillä yhä edelleen voivan pysyä, niin että muka voi nähdä sormien liikahtavan ja kopristuvan, totellen liikuttavaa voimaa, joka tulee niiden tunteen yhteydestä elävän rungon elinvoiman kanssa. Jos voisimme saada teidän kätenne takaisin tuosta hirsipuusta taikka Mustan Douglas'in hallusta, niin minua hyvin huvittaisi nähdä tuon salaisen tunteen yhteyden ihmeellisiä vaikutuksia. Mutta pahoin pelkään, että se olisi yhtä vaarallinen yritys, kuin jos olisi se käsi temmattava nälkäisen kotkan kynsistä".
"Ja enempää vaaraa ei voisi tulla sinulle haavoitetun leijonan härsyttämisestä, kuin mitä näät häijyt pilkantekosi Juhana Ramornysta voivat tuottaa sinulle!" tiuskasi ritari, kohoten vimmassaan, jota ei enää saanut hillityksi. "Sinä koira, toimita vaan virkaasi, ja muista, että jos käteni ei voikaan enää väkipuukkoon tarttua, minun käskyni kuitenkin voi saattaa liikkeelle sata kättä".
"Jos yksi ainoakin väkipuukko olisi vedettynä tupesta ja kohotettuna minun silmieni edessä", sanoi Dwining, "se näkö jo kokonaan masentaisi teidän lääkärinne koko elinvoiman. Mutta kukapas sitten", lisäsi hän osaksi liehakoivalla, osaksi pilkallisella äänellä, "kukapa sitten lievittäisi tuota tulista, polttavaa kipua, joka minun herraani nyt vaivaa ja saattaa hänet niin närkkääksi myös hänen palvelija-raukkaansa vastaan, siitä syystä että tää selittelee haavalääkitys-taitonsa sääntöjä, joka kyllä tosin onkin halveksittava tuohon jaloon haavanlyömis-taitoon verraten".
Sitten lääkäri, kun ei enää kuitenkaan uskaltanut härnätä pelättävän hoitilaansa mieltä, täydellä todella ryhtyi haavan parantamiseen. Hän voiteli sen hyvänhajuisella voiteella, jonka tuoksu levisi ympäri koko kammaria. Se lauhdutti samassa haavan polttavan kuumuuden virvoittavalla vilppaudella, joka muutos kuumeen tuskissa olevasta sairaasta tuntui niin suloiselta, että hän, jota kipu juuri vähää ennen oli ohkauttanut, nyt ei voinut olla mielihyvästä huoahtamatta, kun hän jälleen vaipui vuoteelleen, nauttien voitelemisen kautta saatua lievitystä.
"Nyt, te ritarillinen herrani, tunsitte kuka se on teidän ystävänne", virkkoi Dwining. "Jos te, totellen ajattelematonta vimman puuskaa, olisitte käskeneet: Tappakaa tuo mitätön puoskaroitsija! — mistäpä te sitten olisitte näiden Britannian neljän meren välistä löytäneet miestä, joka olisi teille niin paljon lievitystä saattanut?"
"Unohda uhkaukseni, tohtori kulta", sanoi Ramorny, "vaan varo myös, ettet minua ylenmäärin kiusaa. Semmoiset kuin minä eivät siedä, että heidän piinansa tehdään pilan-aineeksi. Säästä sinä kokkapuheesi yleisen sairashuoneen kurjien vaivaisten varalle".
Dwining ei nyt uskaltanut puhua mitään sen enempää, vaan tiputti pullosesta, jonka veti ulos lakkaristaan, muutamia tippoja pieneen kuppiin, missä oli vedensekaista viiniä.
"Tämä juoma", sanoi oppinut mies, "on nyt niin rohdoitettu, että se tuottaa unta, jota ei sais häiritä".
"Kuinka kauan se uni on kestävä?" kysyi ritari.
"Sen vaikutuksella ei ole aivan varmaa määrää — kenties huomis-aamuun saakka".
"Kenties myös ijät kaikki", virkkoi sairas. "Herra tohtori, maistakaapas sitä juomaa nyt kohta itse, muuten ei se mene minun huulteni välitse".
Lääkäri noudatti käskyä ylenkatseellisella hymyllä. "Joisin ma vaikka kaikki loppuun", sanoi hän; mutta tää Indian gummi-puun mehu voi muuttaa uneen terveenkin ihmisen yhtähyvin kuin sairaan, ja minun lääkärin virkani vaatii valvomista".
"Suokaa anteeksi, tohtori", sanoi Ramorny, luoden silmänsä alaspäin, ikään kuin häpeissään epäluulostaan.
"Ei ole anteeksi-pyytöä tarvis semmoiselta, jonka ei ole lupa suuttua", vastasi lääkäri. "Tuleehan pienen ampiaisen olla kiitollinen jättiläiselle, ettei se häntä vallan mäsäksi tallaa. Mutta huomatkaa toki, jalo ritari, että pienet ampiaisetkin voivat tehdä vahinkoa, ja niin lääkärit myös. Mitäs minulle olisi tullut siitä, paitsi hetkisen aikaa vaivaa, jos olisin pannut tähän näin voiteesen semmoisia rohtoja, jotka mädättäisivät teidän käsivartenne hamaan kainaloon saakka ja muuttaisivat elämän virran teidän suonissanne haisevaksi velliksi? Mikäs minut esti käyttämästä vielä sala-viekkaampia keinoja, ja täyttämästä teidän huoneenne aineilla, joiden vaikutuksesta elämänliekki rupeaa yhä hämärämmin ja hämärämmin kytemään, siksi kun se sammuu, niinkuin tulisoihtu jonkun maan-alaisen käähkänän ilkeässä kaasussa? Teillä on varsin vähän aavistusta minun voimastani, jos ette tiedä että nämät sekä toiset vielä salaisemmat hyvityskeinot ovat sen käsissä, joka minun taitoani taitaa. Mutta lääkäri ei huoli tappaa sairasta, jonka anteliaisuudella hän elää, ja vielä vähemmin se, jonka jokainen hengenveto on kostonhimoa täynnä, tappaisi valaliittolaisensa, joka häntä on koskaan auttava. — Ja vielä yksi sana lisäksi — jos teidän tulisi pakko selvittää itseänne unen horroksista — ja kukahan täällä Skotlannissa voisi olla varma saavansa kahdeksan tuntia peräkkäin olla rauhassa? — sitten haistakaa pulverirasiassa olevaa väkevää ainetta. — Ja nyt hyvästi, herra ritari — ja jos te ette voikaan pitää minua miehenä, jolla on arka omatunto, niin myöntäkää kumminkin, että minä olen älykäs ja järkevä mies".
Näin sanoen lääkäri läksi ulos; hänen tavallinen nöyrä ja liehakoiva näkönsä oli nyt tällä hetkellä muuttunut ylevämmäksi, jalommaksi, sillä hän tunsi saaneensa voiton ylpeästä hoitilaastansa.
Ritari Ramorny makasi vaipuneena mietteisinsä, jotka eivät olleet hauskoja, siksi kun alkoi tuntea unijuoman vaikutusta. Silloin hän silmänräpäykseksi ponnisti vastaan ja kutsui hovipoikansa.
"Eviot hoi! Eviot! — Pahoinpa tein, kun siihen määrään virkoin salaisuuteni tuolle myrkylliselle puoskarille — Eviot!"
Hovipoika astui sisään.
"Onko lääkäri jo lähtenyt?"
"Niin on armollinen herra".
"Yksinkö vai oliko joku muu hänen kanssaan?"
"Bonthron puhui kahden kesken hänen kanssaan ja läksi melkein kohta hänen jäljessään — teidän käskystänne armollinen herra, sanottiin minulle".
"Herrainen aika, niinhän se olikin! — hän läksi muutamia rohtoja noutamaan — hän tulee pian takaisin. Jos hän on humalassa, niin älä päästä häntä likelle kammariani, äläkä salli hänen ruveta puheisin kenenkään kanssa. Hänen päänsä joutuu pyörälle, kun väkevä juoma aivoihin pääsee vaikuttamaan. Hän oli kelpo poika, ennen kuin kerta erään Englantilaisen pertuska paljasti hänen aivonsa; mutta siitä ajasta hän jaarittelee joutavia, niin pian kun yhden maljallisen on kulauttanut suuhunsa. — Virkkoiko lääkäri mitään sinulle, Eviot?"
"Ei mitään muuta kuin vaan kielsi, ettei millään muotoa saisi teidän untanne, armollinen herra, häiritä".
"Ja sitä käskyä tulee sinun tyystin totella", virkkoi ritari. "Minä tunnen, että nyt saan unta, jota olen ollut vailla, aina sen perästä kun tään pahuksen haavan sain. — Kumminkaan, jos jolloinkin tuli unet, ei ne kestäneet kauemmin kuin silmänräpäyksen aikaa. Auta minua nuttuani riisumaan, Eviot".
"Suokoon Jumala sekä hänen pyhä miehensä teille rauhaisaa unta, armollinen herra", toivotti hovipoika, lähtien pois, sen jälkeen kuin haavoitetulle herrallensa oli käsketyn avun suonut.
Hänen lähdettyään, ritari, jonka ajatukset alkoivat yhä enemmän sekaantua, mutisi muutamia sanoja pojan jäähyväis-siunauksen johdosta.
"Jumala — ja hänen pyhätmiehensä — olen aikanani nukkunut hyvään uneen semmoisen siunauksen jälkeen. Mutta nyt — jos en herätessäni pääsisi täyttämään korkealentoisia vallan ja koston toivojani, sitten mieluummin soisin, että tää nyt päätäni pyörryttävä uni olisi alku siihen uneen, joka on saattava minun lainavoimani takaisin heidän alkuperäiseen olemattomuuteensa — vaan en jaksa ajatella sen pitemmälle".
Näin puhuen hän vaipui syvään uneen.