Perth'in kaupungin kaunotar

by Walter Scott

NELJÄSTOISTA LUKU.

Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Lähde vuorille nyt kerallein!
Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay,
Mulle kullaks ja morsiameksein.

Vanha laulu.

Yksi edellisistä luvuista saattoi meidät kuulemaan kuninkaan salarippiä; nyt meille on taas samanlainen tapaus tarjona, vaikka paikka ja tapauksessa osalliset ovat ihan toisia. Ei nyt olla götiläistyylisessä, hämärässä luostarihuoneessa; nyt seisotaan Kinnoul'in vuorella, yksi Skotlannin ihanimpia näkö-aloja silmien edessä, erään kallion juurella, josta sopii katsella kauas kaikille haaroille. Siellä istui Perth'in kaupungin Kaunotar, hartaalla tarkkuudella kuullellen valkeaan kaapuun ja päähineesen puetun Karthausilais-munkin neuvoja. Tämä lopetti viimein puheensa rukouksella, johon myös hänen rippilapsensa hartaasti otti osaa.

Kun rukous oli luettu, istui pappi jonkun aikaa, katsellen tuota ihanaa näkö-alaa, jonka kauneutta ei edes nyt talven kolkkous voinut peittää, ja hetkinen kului näin, ennen kuin hän taas kääntyi surumielisen kumppalinsa puoleen.

"Katsellessani", virkkoi hän viimein, "tätä rikasta, näössään niin vaihettelevaista maata, noita linnoja, kirkkoja, luostareita ja komeita palatseja, noita viljavia peltoja ja avaroita metsiä, sekä tuota jaloa jokea, en tiedä, tyttäreni, kumpaa minun tulisi enemmän ihmetellä, Jumalan hyvyyttäkö vai ihmisten kiittämättömyyttä. Hän on suonut meille tämän ihanan ja viljavan maan, vaan me olemme tästä hänen armolahjastaan tehneet tappelutantereen sekä luukammion. Hän on suonut meille vallan elementtien yli sekä taidon rakentaa huoneita suojaksemme ja hauskuudeksemme, vaan me olemme ne tehneet rosvoin sekä ryövärein pesäksi,

"Mutta, hyvä isä", vastasi Katri, "onpa kuitenkin myös lohduttavaa tuossa näkö-alassa edessämme. Tuolla noin näemme neljä kaunista luostaria kirkkoineen, torneineen, jotka vasken helisemisellä kehoittavat kaupunkilaisia velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan täyttämään — näiden luostarein asukkaat, jotka ovat luopuneet maailmasta, sen harrastuksista ja huvituksista; pyhittääkseen koko elämänsä taivaallisiin toimiin — eikö ne kaikki ole todisteina, että jos Skotlanti onkin syntinen ja verinen maa, se kuitenkin vielä tuntee ja pitää arvossa uskonnon vaatimukset ihmiskunnalta?"

"Aivan niin, mun tyttäreni", sanoi munkki; "sanoissasi näyttäisi olevan perää. Vaan likempää katsoen, suuri osa tuosta lohdutuksesta, jota sinä viittaat, ilmautuu petokseksi. Semmoinen aikakausi on kyllä, se on totta, ollut kristikunnan historiassa, jolloin hyviä ihmisiä, jotka elättivät itseänsä omain käsiensä työllä, kokoontui yhteen — ei siksi että saisivat elää helppoa elämää, ja nukkua rauhassa, vaan siksi että voisivat valmistaa toinen toisensa kristillistä uskoa ja oppia sanansaarnaajoiksi kansalle. Epäilemättä voisi nytkin löytyä semmoisia miehiä noista pyhistä huoneista tuolla silmiemme edessä. Mutta suuresti pelkään, että hyvin monen rakkaus on kylmennyt. Meidän hengelliset miehemme ovat tulleet rikkaiksi, yhtäpaljon jumalisten ihmisten lahjain, kuin niiden lahjusten kautta, joita häijyt ihmiset tietämättömyydessään ovat antaneet, siinä luulossa, että he kirkon omia tulevien antimien kautta voivat ostaa itselleen anteeksi-antoa, jota Jumala ainoasti totisille katuvaisille lupaa. Ja näin on, valitettavasti kyllä, kirkon rikastuessa, kirkon oppi tullut hämäräksi ja sekavaksi, samoin kuin kynttilänkin valo, jos se kultaiseen astiaan asetetaan, on vähemmin kirkas, kuin koska se valaisee lasikuvun läpi. Jumala sen tietää, etten minä näitä seikkoja huomaa mistään erin-omaisuuden halusta enkä pyrinnöistä päästä opettajaksi Israel'issa; vaan tuli hehkuu minun sydämessäni eikä salli mun olla vaiti. Kyllä mä noudatan munkistoni sääntöjä, enkä vetäy pois sen ankarien käskyjen alta. Olkoon ne välttämättömät meidän autuudellemme tahi pelkkiä ulkomenoja, keksittyjä korvaukseksi totisen jumalisuuden ja oikean katumuksen puutteelle, niin olen luvannut, jopa vannonutkin niitä totella. Ja minä aion totella niitä sitä tarkemmin siitä syystä, koska muuten voitaisiin sanoa minun pitävän huolta ruumiini mukavuudesta, vaikka Jumala voisi todistaa kuinka vähän pitäisin lukua kaikista vaivoista ja piinoista, jotka siinä minulle voisivat tulla osaksi, jos vaan kirkon puhtaus saataisiin entiselleen ja papiston tavat takaisin muinaiseen yksinkertaisuuteensa".

"Mutta, hyvä isä", virkkoi Katri, "juuri näitten ajatustenne tähdenhän ihmiset haukkuvatkin teitä Lollard'iksi ja Wiclefiläiseksi, sanoen teidän tahtovan hävittää kirkot sekä luostarit ja palauttaa pakanan-uskoa".

"Juuri senvuoksi, minun tyttäreni, on minun pakko hakea turvaa keskellä kallioitten sekä vuorien, ja paeta sivistymättömäin Vuorelaisten luokse, jotka siinä suhteessa voi sanoa edistyneemmiksi armon tiellä, että heidän rikoksensa lähtevät oppimattomuudesta, ei röyhkeydestä. En tahdo, säilyäkseni heidän julmuudeltaan, laiminlyödä niitä keinoja, jotka Jumala minulle neuvonee; sillä, niin kauan kun semmoisia ilmauntuu, olen katsova sitä merkiksi, että minulle vielä on joku tehtävä aiottu maan päällä. Mutta jos niin olisi minun taivaallisen Herrani tahto, niin Hän tietää, kuinka mielellään Klemetti Blair on riisuva tämän turmeltuneen maallisen elon, siinä nöyrässä toivossa, että hän tuolla saapi autuaan elämän sen sijaan. — Mutta miksi näin tuskallisesti katselet lapseni? — Sinun nuoret silmäsi ovat terävämmät minun näkimiäni — näetkö jonkun tulevan?"

"Minä katselen, hyvä isä, eikö tuo Vuorelais-poika, Conachar jo tule, joka on saattava teidät Vuoristoon, missä hänen isänsä voi suoda teille turvallisen, joskin kyllä epämukavan, pakopaikan. Sen hän usein lupasi, kun me puhelimme teistä ja teidän opetuksestanne — pelkäänpä hänen nyt olevan semmoisessa seurassa, missä hän sen opetuksen pian unohtanee?"

"Siinä pojassa on armon kipenöitä", lausui isä Klemetti, "vaikka se kansa tavallisesti on kovin kiintynyt omiin hurjiin, raakoihin tapoihinsa, täydellä maltilla kärsiäkseen uskonnon tahi ihmislain suitsia. — Etpä ole koskaan kertonut minulle, tyttäreni, millä lailla se nuorukainen, vastoin sekä kaupungin että Vuoriston tapoja, tuli asumaan sinun isäsi taloon?"

"Kaikki mitä minä siitä asiasta tiedän," sanoi Katri, "on se, että hänen isänsä on suuren-arvoinen mies noissa Vuorelaisissa, ja että hän rukoilemalla rukoili isääni, joka hänen kanssaan on ollut tekimisissä kaupan tähden, tätä poikaa joku aika luonansa pitämään. Vasta kaksi päivää sitten tuli heille ero, siten että poika palasi vuorillensa".

"Ja miksikä sinä, tyttäreni" kysyi munkki vielä, "olet edelleen pitänyt semmoista yhteyttä sen Vuorelais-pojan kanssa, että tiesit miten hänelle saattaa sanaa, nyt kun hänen apuansa tuli tarvis minun hyväkseni? Se on tosiaan sangen paljon, että nuorella neidolla on niin suuri valta semmoisen hurjan varsan yli kuin tuo Vuorelais-poika on."

Katri punastui ja vastasi viivytellen: "Jos minulla lienee joku valta Conachar'in yli, niin olen sitä — sen Jumala todistakoon! — käyttänyt ainoasti hänen tulisen luonteensa taivuttamiseksi sivistyneen elämän säännöille kuuliaiseksi. Totta on myös, että jo kauan olen pelännyt teille, hyvä isä, tulevan pakon paeta, ja siksi olin hänen kanssansa tehnyt semmoisen sovinnon, että hän tulisi tähän paikkaan minun puheilleni, niin pian kun hän saisi minun sanani sen merkin kanssa, minkä hänelle eilen lähetin. Sanansaattajana oli nopsajalkainen poika hänen omasta clan'istansa, jota hänellä oli ennenkin tapana joskus lähettää Vuoristoon asioilleen".

"Ja pitääkö minun siis uskoa, tyttäreni, että tuo nuorukainen, niin viehättävä silmälle, ei ollut sinulle muulla lailla rakas, paitsi että sinun oli halu valistaa hänen mieltänsä ja sivistää hänen tapojansa?"

"Semmoinen on asian laita, hyvä isä, eikä mitään muuta", vastasi Katri; "vaan kenties ei ollut hyvä, että minä viljelin niin likeistä ystävyyttä hänen kanssaan edes opettamisen ja parantamisenkaan vuoksi. Mutta sen rajan yli eivät minun sanani koskaan menneet".

"Sittenpä minun silmäni on pettänyt, tyttäreni; sillä minä olin sinussa näinä viime-aikoina havaitsevinani mielenmuutoksen, muutamia ikävöiviä katsahduksia takaisin tämän maailman puoleen, josta sinä jo yhteen aikaan olit päättänyt luopua".

Katrin pää vaipui alas ja hänen poskiinsa lensi vielä tulisempi puna, kun hän vastasi: "Itsehän te, arvoisa isä, aina vastustelitte minun menemistäni luostariin".

"Enkä siihen kehoita nytkään, lapsukaiseni", sanoi munkki. "Avioliitto on kunniallinen sääty, jonka Jumala on säätänyt, siksi että ihmiskunta säännöllisellä tavalla tulisi jatketuksi; enkä minä voi Raamatusta löytää, mitä ihmisviisaus sitten on ollut keksivinään, että muka avioton elämä on parempi. Mutta minä olen huolissani, minun tyttäreni, sinun puolestas, niinkuin isä ainoan lapsensa suhteen, ettet hukkaisi itseäs jonkun sinua ansaitsemattoman omaksi. Sinun isäsi, joka ei ole vaativainen vaalissaan, auttelee, sen tiedän, tuon Wynd'in Heikiksi nimitetyn hurjapäisen riitakukon ja viinaveikon kosimisia. Hän on rikas mies, olkoon niin, vaan hän seurustelee irstaisten tyhjäntoimittajain kanssa — hän on tavallinen kilpatappelija, joka on vuodattanut verta niinkuin mettä. Voipiko semmoinen olla sopiva aviokumppali Hanskurin Katrille? — Ja kuitenkin käy huhu semmoinen, että heistä muka pian tulee pariskunta".

Perth'in Kaunottaren posket vaihtuivat punaisista aivan vaaleiksi, ja vaaleista jälleen tulipunaisiksi, kun hän kiireesti vastasi: "En minä häntä yhtään ajattelekaan, vaikka kyllä viime aikoina on ollut jonkinlaisia kohteliaisuuden osoituksia meidän välillämme, osaksi senvuoksi, kun hän on minun isäni hyvä ystävä, myös osaksi siitä syystä, että hän tois-päiväisen tavan mukaan, on tullut minun Valentini-kumppalikseni".

"Sinun Valentini-kumppaliksesko?" sanoi isä Klemetti. "Kuinkas sinä, kaino ja viisas tyttö, olet pitänyt niin vähän lukua sukupuolesi arkatuntoisuudesta, että olet antaunut tuollaiseen liittoon tuon käsityöläisen kaltaisen miehen kanssa? — Luuletko että Valentinus, jonka sanotaan olleen jumalisen pyhän-miehen ja kristityn piispan, ikinä on kehoittanut tuommoiseen hupsuun, sopimattomaan tapaan, jolla paljon luultavammin on alkunsa pakanallisessa Floran tai Venus'en palveluksessa, sillä aikakaudella, jolloin ihmiset nimittivät himonsa jumalattariksi, eivätkä koettaneet niitä hillitä, vaan päinvastoin vielä kiihoittaa?"

"Isä", vastasi Katri, äänellä, joka osoitti suurempaa mielipahaa, kuin mitä hän tähän asti oli koskaan osoittanut Karthausilais-munkille, "en tiedä minkä oikeuden nojalla te niin ankarasti moititte minua siitä, että noudatin vanhaa menoa, jonka yleinen tapa tekee luvalliseksi ja jonka minun isäni tahto on tehnyt vielä luvallisemmaksi. Ei se minun mielestäni ole ystävällistä, että te sitä niin väärin selitätte".

"Suo minulle anteeksi, tyttäreni", vastasi munkki lempeästi, "jos lienen mieltäsi pahoittanut. Mutta tuo Heikki Seppä on rohkea, irstasmielinen mies, jolle et voi yli tavallisen rajan menevää ystävyyttä tai suosiota suoda, sen vaaran alttiiksi antaumatta, että se vielä pahemmin tulee selitetyksi — jos nimittäin et aikone hänen kanssaan mennä naimiseen, ja hyvin pian päälliseksi".

"Älkää siitä sen enempää puhuko, isä", virkkoi Katri, "teidän puheenne koskee kipeämmin kuin mitä te tahtoisitte, ja, se voisi kiihdyttää minua vastaamaan toisella lailla kuin minun sopisi. Kenties on jo minulla ollut syytä kyllin katuakseni, että olen tuohon joutavaan menoon suostunut. Kaikissa tapauksissa, uskokaa minua, en minä Heikki Sepästä pidä vähääkään, ja myös tuo joutava yhteys meidän välillämme, joka sai alkunsa Pyhän Valentinin päivänä, on nyt kokonaan rikottu".

"Se sanoma minua ilahduttaa, tyttäreni", vastasi Karthausilainen; "vaan minun täytyy nyt tutkia sydäntäsi toisen asian suhteen, joka minua puolestasi kovin huolettaa. Et voi olla siitä itse tietämättä, vaikka soisin, ettei siitä vaarallisesta asiasta olisi tarvis puhua edes täällä, näiden ympärillä olevien kallioin ja kivien kuullen. Mutta se täytyy puhua ilmi. — Katri, sinulla on rakastaja Skotlannin arvo-miesten korkeimmassa säädyssä!"

"Sen tiedän, isä," sanoi Katri hätäymättä. "Soisin kyllä ettei niin olisi".

"Niin minäkin soisin", sanoi munkki, "jos tietäisin sinut turhuuden lapseksi, jommoisia useimmat nuoret neidot sinun ijälläs ovat, varsinkin jos heille tuo turmiollinen kauneuden lahja on suotu. Mutta jos se onkin viehättäväinen ulkomuotos, käyttääkseni turhamaisen maailman puhetapaa, joka sinun puolees on sen korkea-arvoisen rakastajan taivuttanut, niin tiedän että sinun siveytesi ja viisautesi on tekevä kestäväksi valtasi prinssin sydämmen yli, minkä kauneus sinulle ensin on saavuttanut".

"Isä", vastasi Katri, "prinssi on viekas naistenviekoittaja, jonka huomio ei minulle voi tuottaa muuta kuin häpeätä ja häviötä. Kuinka te, joka juuri ikään ilmoititte pelkonne, siitä että muka varomattomasti olen suostunut aivan tavalliseen kohteliaisuuksien vaihtoon yhden vertaiseni kanssa, nyt voitte hätäymättä puhua siitä tuttavuudesta, johon Skotlannin kruununperillinen uskaltaa yrittää minua pakoittaa? Kuulkaa: toissa yönäpä hän, pari humalaisia kumppaleita seurassansa, olisi väkisin vienyt minut pois isäni talosta, jos ei minulle olisi tullut avuksi sama uhkarohkea Heikki Seppä — joka, jos hän lieneekin kovin huimapäinen ilman syytä vaaraan ryntäämään, kuitenkin myös on aina valmis panemaan henkensä alttiiksi viattomuuden puolustukseksi. Ei ole muuta kuin velvollisuuteni, että häntä puolustan".

"Pitäisipä minunkin vähän tietää siitä asiasta", virkkoi munkki, "koska minun ääneni lähetti hänet sinulle avuksi. Minä olin nähnyt sen joukkion, teidän ovenne sivuitse kulkiessani, ja par'aikaa juoksin kaupungin vartiaväkeä apuun kutsumaan, kun näin yhden miehen hitaasti astuskelevan vastahani. Siinä pelossa, että sekin saattoi olla samassa salavehkeessä osallinen, kätkin itseni yhden Pyhän Johanneksen kappelin tukipatsaan taakse. Ja kun, likemmältä katsoen, tunsin hänet Heikki Sepäksi, arvasin minnepäin hän oli menossa, ja avasin suuni neuvoon, joka hänelle kaksinkertaisen joudun antoi".

"Paljon kiitoksia siitä, isä", sanoi Katri; "mutta se ja Rothsayn herttuan omat puheet minulle kaikki todistavat, että prinssi on irstasmielinen nuori herra, jonka omatunto ei ole pelkäävä kuinka hurjia tekoja hyvänsä eikä huoliva mitä pahaa siitä on hänen rakkautensa esineelle tuleva, kunhan hänellä voi olla toivo saada turhanpäiväinen himonsa tyydytetyksi. Onpa hänen lähettiläänsä Ramorny ollut niin hävytön ja uhannut, että isälleni on tuleva pahaa siitä, jos uskallan mielummin mennä kunniallisen miehen vaimoksi, kuin naineen prinssin hetken-aikuiseksi jalkasiipaksi. En siis näe mitään apukeinoa; minun täytyy ottaa nunnanhuntu peitokseni, taikka olen minä, vieläpä isä parkanikin päälliseksi, hukassa. Jos ei olisikaan muita esteitä, niin jo nuot uhkaukset tuommoisen miehen suusta, josta kyllä tiedämme että hänessä on siihen toimeen panija, peloittaisivat minua rupeamasta jonkun kunnian-arvoisen miehen vaimoksi. Ne estäisivät minut siitä yhtä paljon kuin oven avaamisesta häntä murhaamaan pyrkiville. — Voi hyvä isä Klemetti, mikä kohtalo minulle on sallittu! Ja kuinka suureksi turmioksi luultavasti tulen isälleni sekä kelle hyvänsä muulle, jonka voisin ottaa kovan onneni kumppaliksi!"

"Älä kuitenkaan huolestu, tyttäreni", virkkoi munkki; "voisipa myös tässä pahimmassa hädässä, jolta se asia kyllä näyttää, olla jotain lohduttavaa. Ramorny on konna, joka herransa luottamusta väärin käyttää. Prinssi valitettavasti on irstastapainen tyhjäntoimittaja, mutta jos ei minun harmaahiuksisen pääni äly ole minua kummasti pettänyt, niin hänen luonteensa jo ottaa muuttua. Hänen silmänsä ovat auenneet Ramornyn kunnottomuutta huomaamaan, ja hän katkerasti katuu totelleensa hänen neuvojaan. Minä luulen, ei, minä olen ihan varma, että hänen rakkautensa sinuun on muuttunut jalommaksi, puhtaammaksi, ja että minulta kuultu oppi kirkon sekä uskollisen ajan turmeluksesta on, jos sinunkin suusi sitä vielä vahvistaa, tunkeva syvälle hänen sydämeensä ja kenties kasvava hedelmiä, joista koko maailma on ihmestyvä ja ihastuva. Vanhat ennustukset sanovat, että Roman häviö on tuleva erään vaimon puheitten kautta".

"Ne ovat vaan tyhjiä hourauksia, isä", sanoi Katri; "perättömiä unennäköjä, jotka leijuilevat semmoisen miehen silmien edessä, mikä liian paljon mietiskelee parempia asioita, joutaakseen oikein punnita tämän maailman tavallisia seikkoja. Kun olemme saman aikaa aurinkoon katselleet, kaikki muu häämöittelee hämärästi silmiemme edessä".

"Sinun päätöksesi on liian hätäinen, tyttäreni", virkkoi isä Klemetti, "ja sen sinulle nyt todistan. Sitä tulevaisuutta, jonka nyt aion tuoda silmiesi eteen, ei sopisi näyttää toiselle, jonka siveyden tunto olisi vähemmin luja tai jonka sydän olisi kunnianhimoisempi. Kukaties ei ole oikein, että sinullekaan sitä näytän; mutta minä luotan lujasti sinun viisauteesi, sinun lujuuteesi. Kuule siis — hyvin on mahdollista, että kirkko jälleen purkaa liiton, jonka se itse on solminut, ja vapauttaa Rothsayn herttuan hänen aviostaan Margareeta Douglas'in kanssa".

Tähän hän pysähtyi.

"Ja jos kirkolla olisikin valta ja tahto niin tehdä", vastasi neito, "millä lailla sitten herttuan ero puolisostaan voisi vaikuttaa Hanskurin Katrin kohtaloon?"

Hän katseli, näin puhuessaan, tuskallisesti pappiin, ja tämän nähtävästi oli vaikea saada vastauksellensa oikea muoto, sillä hänen silmänsä olivat, kun hän vastasi, maahan päin luodut.

"Mihinkä Katri Logie pääsi kauneudellaan? Jos eivät meidän esi-isämme liene valhetelleet, hän kohosi sen kautta Taavetti Brucen valtioistuin-kumppaliksi".

"Ja elikö hän onnellisena, kuoliko surtuna, hyvä isä?" kysyi Katri yhä vaan samalla rauhallisella, vakaalla äänellä.

"Hänet saattoi siihen avioliittoon maallinen, kenties rikollinen kunnianhimo", vastasi isä Klemetti; "ja hän sai palkakseen turhuutta sekä mielen levottomuutta. Mutta jos hän olisi mennyt naimiseen sillä tarkoituksella, että uskovainen vaimo käännyttäisi uskomattoman tai epäilevän puolisonsa, mikä palkka hänelle sitten olisi tullut osaksi? Rakkaus ja kunnioitus vaan päällä, ja taivaassa sija Margareeta kuningattaren sekä toisten nais-sankarien rinnalla, jotka ovat olleet kirkon äidit".

Tähän asti oli Katri istunut kivellä munkin jalkain juuressa ja puhuessaan tai kuullellessaan katsonut häneen ylös. Mutta nyt hän, elähtyneenä kiivastumattomasta, vaan lujasta tyytymättömyyden tunteesta, nousi seisaalleen, ojensi kätensä munkkia kohti ja rupesi puhumaan hänelle katsannolla ja äänellä, millä olisivat kerubi-enkelille sopineet, joka surkuttelee ja myös, niin pallon kuin mahdollista, sanoissaan säästelee ihmis-parkaa, vaikka hänen on käskynä ankarasti moittia sen hairauksia.

"Onko se todella mahdollista?" lausui hän, "ja voivatko tämän halvan maailman halut, toivot ja väärät luulot niin suuresti vaikuttaa mieheen, jonka kenties jo huomenna täytyy heittää henkensä, siitä syystä kun hän on vastustanut häijyn aikakauden sekä totuudesta luopuneen papiston turmelusta? Ankaratapainen isä Klemettikö se kehoittaa rippilastaan pyrkimään, tai edes ajatuksissaan haluamaan osalliseksi kruunuun sekä avioon, jotka eivät voi tulla saataviksi, muuten kuin niiden nykyiselle omistajalle tehdyn kauhistuttavan vääryyden kautta? Viisas kirkonpuhdistajako se tahtoo rakentaa tuumansa, joka itsessään on vääryyttä täysi, niin epävakaiselle perusteelle? Mistä ajasta, hyvä isä Klemetti, on muka tuo kuninkaallinen irstailija niin alkanut muuttaa tapojansa, että voisi uskoa hänen rupeavan kunniallisella tavalla kosimaan jonkun Perth'in kaupungin käsityöläisen tytärtä? Kahden päivän ajassa se muutos sitten on mahtanut tapahtua — sillä pitempi aika ei ole kulunut siitä, kun hän väkisin pyrki minun isäni taloon sydän-yöllä, pahempia tarkoituksia mielessä, kuin mitä on tavallisella rosvolla. Ja uskotte te vai, että Rothsay, jos hänen sydämensä semmoiseen liittoon vaatisikin, saisi tahtonsa täytetyksi, saattamatta vaaran alttiiksi sekä perintö-oikeuttaan että henkeänsä; sillä Douglas'in ja March'in kreivit kumpikin hyökkäisivät hänen päälleen, kostaaksensa tekoa, jota eivät voisi katsoa muuksi kuin loukkaukseksi ja häväistykseksi molemmille suvuille? Voi, hyvä isä Klemetti, missä silloin oli teidän ankara omatuntonne, missä teidän viisautenne, kun sallitte tuon eriskummallisen houreen pyörryttää päänne ja annoitte halvimmalle oppilaistanne täyden syyn moittia teitä?"

Vanhan miehen silmät olivat täynnä kyyneleitä, koska Katri, silminnähtävästi tuskastuneena puheestaan, viimein taas vaikeni.

"Lasten ja imettäväisten suun kautta", sanoi hän, "on hän nuhdellut niitä, jotka olivat olevinansa viisaita sukupolvessansa. Minä kiitän Jumalaa, joka minut on oman turhamielisyyteni synnyttämistä ajatuksista saattanut parempiin, niin lempeän nuhtelijan kautta. — Niin, Katri, tästä lähtien ei minun sovi ihmetellä eikä moittien huudahtaa, kun näen niiden, joita tähän saakka olen kovin kovasti tuominnut, pyrkivän maalliseen valtaan, uskonnollisen kiivauden sanat suussansa. Kiitoksia, mun tyttäreni, terveellisestä varoituksestasi, ja kiitoksia Jumalalle, että hän sen lähetti sinun huultesi, eikä jonkun tylymmän nuhdesaarnaajan huulten kautta".

Katri kohotti päätään vastataksensa ja pyytääksensä vanhaa miestä rauhoittumaan, sillä isä Klemetin mielenmasennus hänestä tuntui vaikealta; mutta samassa hänen huomionsa kiintyi yhteen aivan likellä olevaan esineesen. Tämän, muusta maailmasta erotetun paikan monista kivi-lohkareista ja möhkäleistä oli kaksi niin aivan likekkäin, että ne näyttivät olleen yhtä ja samaa kalliota, joka ukkosen tahi maanjäristyksen voimalla oli kahtia haljennut, niin että siihen oli kahden kiviseinän välille syntynyt noin neljä jalkaa leveä rako. Tähän rakoon oli tammipuu tunkeunut, totellen yhtä niistä eriskummaisista oikuista, joita kasvit tämmöisissä paikoissa usein o soittavat. Tämä puu, jonka säännöllistä kasvamista laiha ravinto esteli, oli lähettänyt juurensa kaikille haaroille, pitkin kallion pintaa, ulos enemmän syömistä etsimään; ne olivat siinä sadassa koukerossa, käppyrässä ja solmussa, niinkuin Indian saariston jättiläis-käärmeet. Sattumalta luotuaan silmänsä tuohon eriskummalliseen yhteenkietouneitten oksien ja yhteensolmiutuneitten kutomukseen, huomasi Katri yht'-äkkiä siinä kaksi suurta silmää, jotka kiiluen tirkistelivät heihin, niinkuin väijyksissä olevan pedon silmät. Hän säpsähti ja, sanaakaan virkkamatta, osoitti niitä kumppanilleen. Sitten vielä tarkemmin katsoen selitti hän tuuhean, ruskean tukan sekä pörhöisen parran, jotka ensin olivat olleet häneltä piilossa puun alasriippuvain oksain ja yhteenkiertäyneitten juurten takana.

Nähtyään että hän oli keksitty, Vuorelainen, sillä semmoinen se oli, tuli ulos lymypaikastaan. Hän oli jättiläinen ruumiiltaan, verhottu puna-, vihriä- ja sinipunertava-ruutuisella vaipalla, jonka alla hänellä oli härännahkainen tröijy. Joutsi nuolineen riippui selässä; pää oli paljas; sen peitteenä ja täydellisenä lakin sijan täytteenä olivat tuuheat, nykyisten Irlantilaisten tukan kaltaiset, toisiinsa kietouneet hius-suortuvat. Vyöltä riippui miekka sekä väkipuukko, ja kädessä oli tanskalainen pertuska, sitä laatua, mitä sittemmin Skotlannissa sanottiin Lochaber'in kirveeksi. Saman luonnollisen portin kautta ilmautui sitten yksitellen vielä neljä miestä, kaikki yhtä jättiläiskokoisia, ja samoissa puvuissa, samoilla aseilla varustettuina.

Katri oli kovin tottunut näkemään kansaa vuorilta, jotka olivat niin lähellä Perth'iä, että hän olisi heitä pelästynyt, niinkuin joku alankolan tyttö tämmöisessä tilaisuudessa luultavasti olisi tehnyt. Jokseenkin huoletonna näki hän siis noiden jättiläisten asettuvan puoli-ympyrään hänen sekä munkin eteen, kaikki ääneti tuijotellen häneen suurilla silmillänsä, joissa sen verran kuin Katri taisi arvata, ilmautui huima ihastus hänen kauneuteensa. Hän nyykähdytti päätänsä ja lausui, vaillinaisesti kuin osasi, tavallisen Vuorelais-tervehdyksen. Vanhin ja ylimmäinen joukosta vastasi tervehdystä, vaan sitten taas jäi ääneti ja liikahtamatta seisomaan. Munkki luki rukouksia, helminauhaansa sormiellen; ja Katriakin nyt jo rupesi oudosti peloittamaan ja hän oli hyvin huolissaan, kun ei voinut tietää, olivatko he enää täydessä vapaudessa. Hän päätti koettaa ja läksi liikkeelle, ikään kuin olisi aikonut mennä vuorelta alas; mutta kun hänen piti mennä noiden Vuorelaisten rivin läpi, he laskivat pertuskan poikittain välillensä, niin että kaikki lomat, joista olisi sopinut mennä läpi, tulivat suljetuiksi.

Vähän hämmästyneenä, vaikkei pelästyneenä, sillä hän ei voinut uskoa, että mitään pahaa tarkoitettiin, istahti Katri yhdelle noista hajallaan olevista kalliolohkareista ja kehoitti munkkia, joka hänen vieressään seisoi, ettei olisi milläänkään.

"Jos olen pelossa", virkkoi isä Klemetti, "niin en olekaan omasta puolestani, sillä musertavatko nää metsäläiset pääni kirveellään, niinkuin olisin työssä voimattomaksi käynyt ja teurastettavaksi tuomittu härkä, vai sitovatko he minut joutsiensa jänteillä ja vievät niiden käsiin, jotka julmemmilla tempuilla ottavat henkeni, siitä en paljon huoli, kun vaan päästäisivät sinut, tytär kultaseni, vahingoittamatta pois".

"Meillä ei kummallakaan", sanoi Perth'in Kaunotar, "ole mitään syytä pelätä pahaa; ja tuossa tuleekin Conachar meille sitä vakuuttamaan".

Näin puhuessaan, ei hän kuitenkaan uskonut silmiänsä. Niin aivan toisellainen kuin ennen puvultaan sekä ryhdiltään oli tuo kaunis, pulska, melkein komeasti puettu nuorukainen, joka, kepsuttain kuin vuorikauris, hyppäsi alas jokseenkin korkealta kalliolta juuri tytön eteen. Hänen pukunsa oli samanlaisesta kankaasta kuin ensiksi ilmautuneitten miesten vaatteet, mutta se oli kaulan sekä kyynärpäitten kohdalta kiinitetty kultaisilla kaulavitjoilla sekä rannerenkailla. Muuten oli hänellä myös päällään pantsari teräksestä, joka oli niin kirkkaaksi hiottu, että aivan paistoi hopealta. Käsivarsissa oli kaikenlaisia kalliita helyjä, ja lakki oli, paitsi kotkan sulkasella — päällikkö-arvon merkillä — koristettu kultavitjoilla, jotka olivat useammin kerroin käärityt sen ympäri ja kiinnitetyt suurella, helmistä kiiluvalla pitimellä. Rintasolki, joka piti kiinni vaippaa, oli myös kullattu, suuri ja taidokkaasti taottu. Asetta ei ollut hänellä kädessä muuta kuin pieni, hoikka, koukkupäinen keppi. Koko hänen ryhtinsä ja näkönsä, jotka ennen aina ilmoittivat yrmeää alennuksen tuntoa, oli nyt uljas, rohkea ja ylpeä. Hän seisoi Katrin edessä, itseensä tyytyväisesti hymyillen, ikään kuin hänellä olisi ollut täysi tieto näkönsä parannuksesta ja ikään kuin olisi odottanut, että neito ensin hänet tuntisi.

"Conachar", kysyi Katri, joka tahtoi tehdä lopun tuosta tuskallisesta tilasta, "ovatko nämät tässä sun isäs miehiä?"

"Ei, kaunis Katri!" vastasi nuorukainen. "Conachar on ollut ja mennyt, paitsi mitä hänelle tehtyä pahaa sekä siitä tulevaa kostoa koskee. Minä olen nyt Ian Eachin Mac-Ian, Duhele-heimon päällikön poika. Niinkuin näet, olen muuttanut höyheniäkin samassa kuin nimeäni. Ja nämät miehet täällä eivät ole isäni miehiä, vaan minun omiani. Sinä näet täällä ainoasti puolet heistä; heitä on yhdeksänmiehinen joukko: kasvatus-isäni kahdeksan poikansa kanssa. Ne ovat henkivartijani ja vyö-poikani, joiden koko elämä ei tarkoita muuta kuin minun käskyjeni täyttämistä. Mutta Conachar", lisäsi hän, lempeämmällä äänellä, "on kuitenkin vielä olemassa, niin pian kuin Katri häntä haluaa nähdä. Hän on nuori Duhele-heimon päällikkö kaikille muille, vaan Katria kohtaan hän on yhtä nöyrä ja kuuliainen, kuin ennen Simo Hanskurin oppipoikana. Katso tässä on se keppi, jonka sain sinulta, kun me yhdessä olimme pähkinöitä poimimassa Lednoch'in päivänpaisteisilla rinteillä, koska syksy mennä vuonna vielä oli nuori. Tätä keppiä, Katri, en heimokuntani valtikkaankaan vaihtaisi".

Eachin'in näin puhuessa rupesi Katria jo epäilyttämään, oliko hän tehnyt viisaasti, kun avukseen pyysi tätä rohkeata nuorta miestä, joka nähtävästi oli paisunut ylpeäksi äkillisen koroituksen kautta palvelijan tilasta tähän nykyiseen arvoon, missä, sen Hanskurin tytär kyllä näki, hänellä oli rajaton valta laista sangen vähän huolivan seuralais-joukon yli.

"Ethän toki pelänne minua, kaunis Katri?" virkkoi nuori päällikkö, tarttuen tytön käteen. "Minä annoin väkeni tulla ilmi pari minuuttia ennen minua, siksi että näkisin, kuinka sinä niiden näön kestäisit; ja mielestäni sinä heitä katselit, ikään kuin olisit luotu päällikön puolisoksi."

"Minulla ei ole syytä pelätä pahaa keltään Vuorelaiselta", vastasi Katri lujasti, "varsinkin kun kohta arvelin Conachar'in olevan joukossa. Conachar on juonut meidän maljastamme ja syönyt meidän leivästämme; ja isäni, vaikka hän yhä on ollut kauppa-asioissa Vuorelaisten kanssa, ei ole koskaan tehnyt heille vääryyttä eikä ole ollut riidassa heidän kanssansa".

"Vai ei?" virkkoi Eachin, "vai niin! Eikö silloinkaan, kun hän piti tuon gov chrom'in (vääräsäären sepän) puolta Eachin Mac-Ian'ia vastaan? — Älä koetakaan puolustaa häntä, ja ole varma, että on oleva sinun oma syysi, jos ikinä enää sitä asiaa mainitsen. Mutta sinulla oli jotain minulle käskettävää — virka se niin käskysi tulee täytetyksi".

Katri kiiruusti vastasi, sillä tämän nuoren päällikön käytöksessä ja puheessa oli jotain, joka teki, että hän tahtoi niin pian kuin mahdollista lopettaa keskustelun.

"Eachin", sanoi hän, "koska ei teitä enää saa Conachar'iksi sanoa — te kyllä ymmärrätte, että pyytäessäni pientä apua vertaiseltani, niinkuin minun kaikessa kunniallisuudessa sopikin tehdä, en ollenkaan tietänyt kääntyneeni niin ylen mahtavan ja korkea-arvoisen miehen puoleen. Te, yhtähyvin kuin minä, olette tälle hyvälle miehelle kiitollisuuden velassa hänen uskonnollisen opetuksensa tähden. Nyt hän on suuressa vaarassa; häijyt ihmiset ovat häntä vastaan vääriä syytöksiä tuoneet esiin, ja hän tahtoisi kätkeä itsensä johonkuhun turvalliseen paikkaan, siksi kun se myrsky on mennyt ohitse".

"Haa! Kunnon Klemetti munkkiko? Niin, koettihan se arvoisa pappismies tehdä minulle paljon hyvää, enemmänkin kuin mitä minun karhea luonteeni voi ottaakaan hyväkseen. Mutta tahtoisinpa nähdä, kuka Perth'in kaupungissa tohtisi vainota sitä, joka Mac Ian'in vaipan liepeen alle on turvaunut!"

"En taitaisi kelvata kovin paljon luottaa siihen", sanoi Katri. "En teidän heimokuntanne voimaa suinkaan epäile, mutta kun Musta Douglas jotakin ihmistä rupeaa vainoomaan, eipä häntä Vuorelais-vaipan huiskuttaminen siitä pois säikyttäne".

Vuorelainen peitti mielipahansa tästä puheesta väkinäisellä naurulla.

"Varpunenkin", virkkoi hän, "ollessaan silmää likempänä, näyttää suuremmalta kuin Bengoilen kukkulalla istuva kotka. Te pelkäätte Douglas'eja enemmän, siitä syystä kun he täällä teitä likimpänä asuvat. Mutta olkoon niinkuin sinä tahdot — et usko kuinka laajalle meidän kukkulat, meidän laaksot ja meidän metsät ulottuvat tuon tummansinisen Vuori-aituuksen takana, ja sinä luulet koko maailman olevan täällä Tay-virran rannoilla. Mutta tää hyvä munkki on näkevä vuoria, joiden rotkoissa hänellä olisi hyvä piilopaikka, vaikka Douglas'it joka sorkka olisivat häntä etsimässä ja hän on näkevä siellä miehiä niin paljon, että Douglas'it kiittäisivät onneansa, jos jälleen pääsisivät takaisin Grampian-vuorten eteläpuolelle. — Ja etkö sinäkin voisi tulla sinne tään hyvän miehen seurassa? Minä lähetän joukon miehiä sinun isääskin sinne hyvässä turvassa saattamaan, ja näin voimme sitä vanhaa työtämme jatkaa Tay-järven takana — minä vaan en puutu enää hansikkain leikkaelemiseen. Kylläpä isälles lupaan hankkia vuotia, vaan en niitä huoli leikkaella, paitsi niin kauan kun ne vielä ovat elukan päällä".

"Kyllä isäni joskus on tuleva teidän taloanne katsomaan, Conachar — Eachin, arvelin sanoa. — Mutta silloin pitää olla rauhallisempi aika, sillä tätä nykyä on riitaa meidän kaupungin porvarein sekä herrojen väen välillä, ja kuuluuhan Vuoristossakin sota olevan syttymäisillään!"

"Niin mar' on, Katri! Ja jos ei sitä samaa sotaa Vuoristossa nyt olisi, etpä silloin saisikaan näin lykätä käyntiäs Vuoristossa toistaiseksi, kaunis kultaseni. Mutta Vuorelais-suku ei ole täst'-edes enää oleva jaettuna kahteen kansakuntaan. He aikovat nyt taistella ylivallasta, ja se joka ylivallan käsiinsä saapi, on kohteleva Skotlannin kuningasta niinkuin vertaistansa, ei kuin parempatansa. Rukoile voittoa Mac-Ian'ille, minun hurskas St. Katrinani, sitten rukoilet sen puolesta, joka sinua hellästi rakastaa".

"Minä aion rukoilla voittoa sille, joka on oikeassa", sanoi Katri; tai pikemmin vielä, että tulisi rauhaa kaikin puolin. — Hyvästi nyt, hyvä, kunnon isä Klemetti! Uskokaa minua, en minä teidän opetustanne ikinä unohda — muistelkaa minuakin rukouksissanne. — Mutta kuinka te vaan kestänette sitä vaivaloista matkaa!"

"Kyllä nämä miehet voivat kantaa häntä, jos tarvis tulee", sanoi
Eachin, "jos nimittäin täytynee astua pitkältä, ennenkuin hänelle
saamme hevosen hankituksi. Mutta sinä, Katri — täältä on pitkä matka
Perth'iin. Annas minun tulla saattamaan sinua entisellä tavallani".

"Jos te olisitte entisessä asussanne, en minä teidän saattoanne suinkaan kieltäisi. Mutta kultaiset soljet ja rannerenkaat ovat vaarallisia seurakumppaleita, koska Liddesdalen ja Annandalen peitsimiehiä vilskuu maantiellä yhtä tiheässä kuin kuivia lehtiä Pyhänmiesten päivänä. Ja Vuorelaisen ruutuvaipan sekä huovin teräspantsarin ei ole hyvä sattua yhteen".

Katri teki tämän muistutuksen siksi, kun hän hiukan luuli, että nuori Eachin, nahkaansa luodessaan, ei ollut kuitenkaan kokonaan päässyt entisessä halvemmassa säädyssään totutuista tavoistansa, ja että hän, vaikka suuri sanoiltaan, yht'-hyvin ei olisi kyllin tuittupäinen, uskaltaakseen antautua tappeluun ylivoimaa vastaan, jommoinen luultavasti oli nouseva, jos hän tuli kaupunkia lähemmäksi. Katri olikin aivan oikein arvannut, sillä jäähyväisten perästä, jossa tilaisuudessa hänen täytyi, voidakseen säästää huuliansa, antaa kätensä suudeltavaksi, sai hän yksin lähteä Perth'iin päin. Toisinaan vaan, jos hän kääntyi taaksepäin katsomaan, näki hän vielä jonkun aikaa vilahduksen Vuorelaisista, jotka, salaisimpia, vaivaloisimpia polkuja myöten kierrellen, kulkivat pohjoiseenpäin.

Siksi hetkeksi hälveni nyt osaksi hänen pelkonsa, sitä myöten kuin hän joutui kauemmaksi noista miehistä, joiden tekojen ainoana lakina oli heidän päällikkönsä käsky, ja joiden päällikkö oli huimapäinen, tulinen poika. Kotimatkallaan Perth'iin ei hän pelännyt mitään pahaa vastaansattuvilta sotamiehiltä, kuuluivat ne kumpaan puolueesen tahansa; sillä ritarillisuuden säännöt olivat siihen aikaan parempana turvana siivonnäköiselle neidolle, kuin aseellinen suojelusjoukko, joiden vaakunamerkit eivät kenties nostaneet yhtä ystävällisiä tunteita toisessa vastaantulevassa sotajoukossa. Mutta toiset kauempaa uhkaavat vaarat yhtähyvin rasittivat hänen mieltänsä. Tuon irstasmielisen prinssin hätyyttämiset olivat saaneet vielä peloittavamman muodon sen kautta, että prinssin jumalaton neuvon-antaja oli uhannut pahaa Katrin isälle, jos neiti ei luopuisi kainoudestaan. Nämät uhkaukset tällä aikakaudella, tämmöisen miehen suusta, kyllä antoivat täyttä syytä pelkoon. Eikä myös nuot rakkauden pyynnit, joita Conachar palveluksensa ajalla vaan töin tuskin oli hillinnyt, vaan nyt rohkeasti toi esiin, olleet vähemmin peloittavat; sillä Vuorelaiset olivat ennenkin monta kertaa äkki-rynnäköllä tulleet Perth'iin, vieden kaupunkilaisia heidän omain katoksiensa alta vangeiksensa taikka tappaneet heitä miekalla keskellä kaupungin katuja. Myös pelkäsi Katri isänsä pakoituksia sepän suhteen, jonka käytöksestä Pyhän Valentin'in päivänä häijyjä juttuja oli neidon korviin tullut, ja jonka kosimiseen Katri ei sittenkään, vaikka olisi Heikin maine ollut aivan puhdas hänen silmissään, olisi uskaltanut suostua, niin kauan kun Ramornyn uhkaukset vanhaa hanskuria vastaan soivat hänen korvissaan. Kaikki nämät monellaiset vaarat täyttivät hänen mielensä rasittavimmalla pelolla, synnyttäen hänen sydämessään hartaan halun päästä niistä sekä omista epäilemisistään luostariin turvansa ottamalla. Mutta ei hän taas nähnyt mitään mahdollisuutta saada isänsä suostumusta tähän ainoaan keinoon, josta hän rauhaa ja turvaa toivoi.

Näissä hänen mietteissään me emme kuitenkaan voi havaita mitään selvää merkkiä, että hän olisi surrut oikeata syytä kaikkiin hänen vaaroihinsa, nimittäin mainettansa Perth'in kaupungin Kaunottarena. Se oli yksi seikka, joka osoitti, ettei hän vielä ollut täysi enkeli; toinen todistus siitä kenties oli se, että hänen rinnastaan, huolimatta Heikki Sepän todellisista tai luulluista kepposista, pääsi huokaus, kun hän St. Valentin'in päivän aaton muisti.