NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Vie hirteen koiras, älä miehiin koske!
Henrik V.
Täänlaatuisen kertomuksen tapausten tulee tarkkaan sopia lomitusten, niinkuin lovet avaimessa lukon loviin. Suosiollinenkaan lukija ei huoli tyytyä ainoasti siihen, että ne ja ne seikat tapahtuivat, vaikka se ylimalkaan puhuen, on kaikki, mitä hän tavallisessa elämässä saa tietää tapauksista ympärillään. Mutta huvikseen lukiessaan hän sen lisäksi myös tahtoo saada selvän sisällisistä syistä, jotka tapausten ulkonaisen juoksun panivat liikkeelle. Se onkin kohtuullinen uteliaisuus; sillä onhan joka miehellä oikeus avata oma kellonsa ja katsella sen rakennusta, joka on hänen hyödykseen kokoonpantu, vaikka hänen ei ole lupa tirkistellä sen ajan-osoittajan sisustaan, joka yleisön tarpeeksi on asetettu tornin huippuun.
Ei olisi siis kohteliasta, jos jättäisimme lukijan epätietoon siitä, kuka vei murhaajan Bonthron'in pois hirsipuusta, jonka seikan muutamat Perthiläiset luulivat itse paholaisen työksi, ja toiset taas selittivät sillä, että Fifen lääniläiset eivät olleet tahtoneet nähdä hänen riippuvan siinä joen rannalla, häpeäksi heidän läänilleen.
Oli sydän-yön aika mestauspäivän jälkeen, ja Perth'in kaupungin asukkaat olivat sikeimmässä unessaan. Silloin kolme miestä, kasvot viitoilla peitettynä, salalyhty kädessä, astui ritari Ramornyn huoneesta puutarhan käytäviä myöten alas Tay-joen rannalle, missä pieni vene oli laituriin kiinnitetty. Tuuli vinkui alakuloisella, surkealla äänellä pensaitten ja vesojen lehdettömissä oksissa, ja vaalea kuu "kaalassi" — Skotlantilaista puheenvartta käyttääksemme — ajelevissa, sadetta uhkaavissa pilvissä. Nuot kolme miestä astuivat veneesen suurella varovaisuudella, etteivät herättäisi huomiota. Yksi heistä oli pitkä, vahva mies; toinen lyhyenläntä, sekä kumarruksissa; kolmas keskikohtainen pituudeltaan, silminnähtävästi nuorempi molempia toisia, sirovartaloinen, nopsa liikunnoiltaan. Sen verran vaan saattoi nähdä kuun hämärässä valossa. He istahtivat veneesen ja päästivät sen rannasta irti.
"Antakaamme veneen mennä omaa menoansa virtaa myöten, siksi kun olemme päässeet sillan alitse, missä porvarit aina ovat vartioimassa; sillä tunnettehan te sananlaskun, 'Perth'in nuoli pingahti, suoraan kohti singahti'". — Näin nuorin miehistä, joka istui perää pitämässä, puhui, lykätessään veneen ulos laiturista. Toiset ottivat rievuilla käärityt airot ja soutaa hitustelivat hiljaa siksi kun oli jouduttu keskelle jokea. Sitten he lakkasivat ja istuivat jouten, airo kädessä, heittäen veneen pitämisen keskiväylässä perimiehen huoleksi.
Näin he vartijain huomaamatta tai huolimatta pääsivät tuon vanhan, jalon, gotilais-kaarisen sillan alitse, jonka Robert Brucen avokätinen aulius sai rakennetuksi v. 1329 ja suuri tulva v. 1621 tempasi myötänsä. He kyllä kuulivat porvari-vartiain, jotka äsköisten metelein aljettua olivat joka yö valvoneet tässä tärkeässä paikassa, puhuvan keskenänsä; vaan ei ne heille huutaneet. Ja jouduttuansa virran voimalla niin kauas, etteivät vartijat enää voineet mitään kuulla, rupesivat he soutamaan, vaikka yhä vielä varovaisuudella; ja samassa alkoivat myös hiljaa puhella keskenään.
"Te olette nyt uuteen virkaan ruvenneet, kumppali, sen jälkeen kun viimeksi tavattiin", sanoi toinen soutajista toiselle. "Silloin te olitte sairaan ritarin hoitajana, ja nyt lähdette lainaamaan kuollutta ruumista hirsipuusta".
"Se on elävä ruumis, älkää pahaksi panko, herra knaappi Buncle, jos ei vaan minun taitoni liene pettänyt".
"Niinhän minulle on sanottu, mestari apteekkari. Mutta olkoon teidän oppinne kaikessa kunniassa, vaan uskallanpa kuitenkin epäillä sen menestystä, jos ette te selitä minulle konstianne".
"Se on aivan mutkaton temppu, herra Buncle, joka ei liioin voine huvittaa niin terävää älyä kuin teidän. Onpa se mar', kun onkin, tämmöinen. Ihmisen ruumiin ripustus, jota tavallisesti hirttämiseksi nimitetään, vaikuttaa kuoleman halvauksen kautta — se on: veri, kun ei sitä suonien puristusliike aja takaisin sydämeen, kuohahtaa kaikki aivoihin, ja sitten on loppu. Paitsi sitä, ja se on lisäsyy kuolemaan, keuhkot eivät enää tarpeeksi saa elähdyttävää ilmaa, koska nuora kurkkua kuristaa; ja niin hirtetty kuolee".
"Sen ymmärrän vallan hyvin. — Mutta milläs tuo veren kuohahtaminen aivoihin saadaan estetyksi, mestari tohtori?" kysyi kolmas mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Ramornyn hovipoika Eviot.
"Se estetään mar' tällä tavalla", vastasi Dwining. "Ripustetaan hirtettävä niin, että kaulasuonet eivät tule litistetyiksi, niin veri ei virtaa päähän, eikä tule mitään halvausta; ja taas, jos ei ole mitään kuristusnuoraa kurkun ympärillä, niin keuhkot saavat tarpeensa ilmaa, oli mies roikkumassa keskitiellä taivaasen tai seisomassa vankan maan päällä".
"Kaiken senkin ymmärrän", sanoi Eviot; "mutta kuinka näät varouskeinot sopivat yhteen hirttämistuomion kanssa, kas sitä on mulla kovin kova pää käsittämään".
"Ohoh, hyvä nuorukainen! Sinun neroutes on pilannut kelpo älyn. Jos olisit ollut opissa minun kanssani, olisitpa silloin oppinut vaikeampiakin asioita. Kas tämmöinen on minun konstini. Minä hankin lujia siteitä, samasta aineesta, josta tämän nuoren herran satulavyöt ovat tehtynä, pitäen tyystin vaaria että ne ei ole venyviä, vaikka pinkoitettaisiin; sillä se pilaisi minun kokeeni. Tämmöinen hihna vedetään säärtä myöten ja jalkapohjan alitse, ja sieltä se säären toista puolta myöten kääntyy takaisin vyöhön, johon sen molemmat päät ovat kiinnitetty. Tästä vyöstä taas käy useampia kantimia olkapäitten ylitse selkää ja rintaa pitkin, painon jakamiseksi. Onpa myös kaikellaisia muita laitoksia hirtetyn helpoitukseksi; mutta vaikuttavin on tämä. Kantimet ovat kaikki kiinnitetyt leveään teräksiseen kaularenkaasen, jonka reunat ovat ulospäin käännetyt, ja siinä on pari koukkua niin että hirsinuora, jonka ystävällinen pyöveli panee tämän renkaan, eikä paljaan kaulan ympäri, paremmin pysyisi paikoillaan. Tällä tavoin hirtetty, kun pyöveli hänet on syössyt alas tikapuilta, ei riipu kaulastansa, vaan tuosta teräsrenkaasta, joka jalkapohjien alitse käyviä lenkkejä kannattaa, ja ne taas, samallaisten, kainaloin alitse käyväin lenkkien avulla, kannattavat koko ruumiin painon. Ei siis tule kaulasuonet eikä kurkku puristetuiksi, mies voi aivan ilman esteettä hengehtiä, ja hänen verensä, jos emme ota lukuun pelästyksen ja tilan outouden vaikutusta, on virtaava yhtä tasaisesti kuin teidänkin, nuoret, uljaat herrat, kun te nousette jalustimiinne seisomaan, katsastaaksenne tasapäätä tappelua".
"Niin totta kuin olen kristitty, onpas se aika soma ja sievä konsti!" virkkoi Buncle.
"Eikö niin?" jatkoi lääkäri; "ja se on kyllä hyvää tietää tuommoisille korkealle pyrkiville hengille, kuin te, nuoret, uljaat herrat; sillä eihän voi tietää mihinkä korkeuteen ritari Ramorny opetuslapset vielä voivat nousta. Ja jos te joskus semmoiseen korkeuteen joutunette, josta ei pääse alas muuten kuin nuoran päässä, niin havainnette minun konstini mukavammaksi tuota tavallista temppua. Niin mar', mutta korkeakauluksinen nuttu teillä pitää olla, että teräksinen kaularenkaanne tulee peitetyksi; ja yli kaiken muun on tarvis semmoista hyvää apulaista kuin Smotherwell, joka panee nuoran solmun oikeaan paikkaansa".
"Kelvoton myrkynmyöjä", sanoi Eviot, "meidän säätyiset miehet saavat surmansa sotatanterella!"
"Aionpa minä kuitenkin panna sen opin muistoon", virkkoi Buncle, "jos pinteesen sattuisi. — Mutta aika lysti yö on mahtanut ollakin tuolla verikoiralla Bonthron'illa, kun hän on saanut tanssia polskaa keski-ilmassa omien kahleittensa musiikin mukaan, joita yötuuli on heilutellut sinne, tänne!"
"Olisi se oikein hyvä työ, jos jättäisimme hänet siihen", sanoi Eviot; "sillä jos hän pääsee pois hirsipuusta, on se vaan antava hänelle kehoitusta uusiin murhatöihin. Hänellä on vaan nää kaksi asiaa mielessä — ylenjuominen ja verenvuodatus".
"Kenties olisi ritari Ramornykin suostunut tähän teidän neuvoonne", sanoi Dwining; "mutta sitten olisi pitänyt ensin leikata pois sen roiston kieli, ettei hän tuolta korkeudestaan olisi pitänyt kummia puheita. Ja paitsi sitä on toisiakin syitä, joita ei teidän, nuoret, uljaat herrat, ole tarvis tietää. Totta puhuen on tää erin-omaista jalomielisyyttä puolestani, että häntä autan, sillä sen roiston ruumis on vahva kuin Edinburg'in linna, ja hänen luurankonsa olisi vetänyt vertaa parhaallekin Paduan yliopiston lääketieteellisessä museossa. — Mutta sanokaas, herra Buncle, mitä sanomia teillä on uljaasta Douglas'ista"
"Virkkakoot ne, jotka tietävät", vastasi Buncle. "Minä vaan olen tyhmä, sanomia kantava aasi, enkä tiedä mitään niiden sisällyksestä. Se on sitä turvallisempaa minulle, kenties. Minä vein Albanyn herttuan sekä ritari Ramornyn kirjeet Douglas'ille, joka, ne avattuansa, synkistyi Pohjolan myrskyn näköiseksi — ja sitten toin heille taas kreivin vastaukset, jolloin he hymyilivät, niinkuin aurinko, joka syyspilvestä kajastaa. Ota nyt tähti-ennustus-kirjasi esiin ja hanki noitakonsteillas selvä siitä".
"Minun mielestäni sen selville saamiseen ei ole tarvis kovin vaivata älyänsä", sanoi lääkäri. "Mutta tuostapa jo hämärässä kuunvalossa haamoittaakin meidän elävä kuolleemme. Jos hän kenties on huhunnut jollekulle sattumalta sivuitse kävijälle, niin on semmoinen tervehdys hirsipuun huipusta keskellä yöllistä matkaa mahtanut tuntua varsin lystiltä. — Kuulkaas, minun mielestäni kuuluu hänen ohkailemisensa tänne sekaisin tuulen vinkumisen sekä kahleitten kalinan kanssa. Kas niin — hiljaa ja sievästi — kiinnittäkää vene ankkurilla — ottakaa mukaan tää pieni arkku, jossa lääkärinkaluni ovat — eipä pieni valkea haittaisi, mutta se saattaisi herättää huomiota. Lähtään nyt, uljaat pojat, astukaa varovasti, sillä tiemme käy aivan hirsipuun juurelle. — Näyttäkääpäs lyhdyllä valkeaa —- tottahan vaan, toivon ma, tikapuut on jätetyt paikoilleen.
"Kolm' iloista oli veikkoista;
Ei vertoja nähne kuu;
Sinä rannalla, minä aalloilla,
Ja Jaakon vei hirsipuu":
Hänen näin hyräillessään he lähenivät hirsipuuta, ja kuulivat nyt selvään puoli-äänisiä ohkauksia. Dwining uskalsi rykäistä kerran tai pari merkiksi, mutta ei saanut vastausta. "Taitais olla paras joutua", sanoi hän kumppanilleen, "sillä meidän ystävämme näkyy jo olevan in extremis (kuolon kielissä), kun ei hän vastaa merkkiini, joka ilmoittaa avun tuloa. Tulkaa, ryhdytään työhön. Minä kiipeen ensiksi ylös tikapuille ja leikkaan nuoran poikki. Kiivetkää sitten tekin toinen toisenne jäljestä ja pitäkää ruumis kiinni, ettei se ropsahda maahan, kun nuora on katki. Tarttukaatte lujasti kiinni, jossa työssä teille tulee olemaan hyvä apu siteistä. Muistakaa se, että, vaikka hän nyt tänä yönä tässä on toimittanut huuhkaimen virkaa, ei hänellä kuitenkaan ole siipiä, ja putoominen pois nuoran silmukasta saattais olla yhtä vaarallinen kuin putoominen nuoran silmukan sisään".
Näin puhui hän, irvistellen ja ilveillen ja samassa kiipesi ylös tikapuille. Nähtyänsä sitten että häntä seuraavat soturit pitivät ruumiin kiinni, leikkasi hän nuoran poikki ja auttoi myös toisia murhamiehen melkein hengettömän ruumiin alaslaskemisessa.
Kaiken voimansa ja taitonsa ponnistuksella saivat he viimein Bonthron'in onnellisesti maahan, ja havaittuansa että hänessä vielä oli varma, josko heikko, hengen kipinä, kantoivat he hänen joen rannalle, missä he äyrään peitossa paraiten voivat olla sivukulkijain huomaamatta. Ja nyt lääkäri rupesi käyttämään mukaan tuotuja tilanmukaisia rohtojaan hengen toinnuttamiseksi.
Siksi hän ensin päästi hirtetyn kahleista, jotka pyöveli sitä varten olikin jättänyt lukitsematta, ja sitten Dwining samoin irroitti kaikki ne monimutkaiset siteet ja hihnat, jotka Bonthron'ia olivat kannattaneet. Kestipä vähän aikaa, ennen kuin toinnutus-yritys onnistui; sillä vaikka apteekkarin konsti oli sangen nerokas, olivat kuitenkin kannattimet venyneet sen verran, että hirttonuora oli murhamiehen henkeä kovasti ahdistellut ja tukehdutellut. Mutta viimein kuitenkin lääkärin taito pääsi voitolle. Aivastettuaan ja ojennettuaan ruumistaan suoraksi parilla suonenvedontapaisella äkillisellä tempauksella, näytti Bonthron aivan epäilemättömästi, että häneen henki oli palannut; hän tarttui näet lääkärin käteen, joka par'-aikaa valeli väkiviinaa hänen rinnoilleen sekä kurkulleen, ja tempasi pullon huulilleen, näin melkein väkisen ottaen siitä aika kulauksen.
"Se on viinan väkeä, kahdesti tisleerattua", ihmetteli lääkäri, "ja polttaisi jokaisen muun ihmisen kurkun sekä mahan! Mutta tää outo luontokappale on niin erilainen kaikista muista ihmislapsista, etten liioin kummastuisi, jos hän tästä vaan tointuisi".
Bonthron näkyikin tahtovan nämät sanat vahvistaa; hän kavahti istualleen äkillisellä, suonenvedontapaisella liikahduksella, ällisti ympärilleen ja osoitti johonkin määrään, että hän jo oli herännyt.
"Viiniä — viiniä!" ne olivat ensimmäiset sanat hänen suustansa.
Lääkäri antoi hänelle siemauksen vedensekaista rohtoviiniä. Mutta hän hylkäsi sen, soimaten sitä halveksivalla nimellä, "tiskivettä!" ja taas kertosi sanat: "Viiniä, viiniä!"
"No, ota sitten, hiiden nimeen!" sanoi lääkäri, "koska hän yksin voi tietää mitä ruumiisi kestää!"
Kulaus, niin pitkä ja syvä, että se olisi pyörryttänyt tavallisen ihmisen pään, päinvastoin vaan vaikutti sen, että Bonthron'in pää tuli selvemmäksi. Yhtähyvin ei hän näkynyt ollenkaan muistavan missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kysyi vaan harvapuheisella, jörömäisellä tavallansa, miksi hänet näin yöllisellä ajalla oli tänne joen rannalle tuotu?
"Se mahtaa taas olla tuon kurjan prinssin kepposia — hän on tahtonut taas uittaa minua, niinkuin jo teki kerran ennen. — Naulat ja veri! Annas kun — —"
"Suus kiinni!" keskeytti häntä Eviot, "ja ole kiitollinen, jos sinussa kiitollisuutta voinee olla, siitä ettei ruumiis nyt ole varisten ruokana eikä sielusi siinä, missä vettä ei ole kyllin uittamiseksi".
"Niin, niin, jo nyt alan muistaa", virkkoi rosvo; ja kohottaen pullon huulilleen, imi hän siitä pitkään ja hartaasti, jonka perästä asetti sen tyhjennettynä maahan, antoi päänsä vaipua rinnoilleen ja näkyi mietiskelevän, saadakseen vielä sekavat ajatuksensa selviksi.
"Ei meidän käy kauemmin odotella hänen mietiskelemisensä loppua", sanoi Dwining; "kylläpä hän selvenee, kunhan on nukkunut. — Ylös, mies! sinä olet ratsastanut ilmassa muutamia tunteja — koetapas nyt eikö vesimatka liene mukavampi. — Uljaat, nuoret herrat, auttakaa. Minä en jaksa yksin nostaa tuota vonkaletta, paremmin kuin jos se olisi tapettu härkä".
"Seiso nyt jaloillas, Bonthron, koska me olemme sinut pystyyn nostaneet", käski Eviot.
"En voi", vastasi hirtetty. "Jokainen veripisara suonissani kirveltelee kuin jos ne olisivat neulanpäitä, eikä polveni tahdo runkoani kannattaa. Mitä tämä kaikki lienee? Varmaan joku sinun konstisi, sinä lääkäri-konna!"
"On mar', on niinkin, kunnon Bonthron", sanoi Dwining; "se on konsti, josta vielä kiität minua, kun sen opit tuntemaan. Mutta nyt ensi-aluksi käy pitkälles tuohon veneen pohjaan, niin minä peitän sun tällä viitalla".
Bonthron nyt autettiin veneesen ja asetettiin niin mukavaan paikkaan kuin mahdollista. Tähän apuun hän vastasi parilla öhkäyksellä, jotka kuuluivat aivan kuin jotain erittäin mieleistä ruokaa saaneen metsäkarjun röhkimiset.
"Ja nyt, herra Buncle", virkkoi lääkäri, "te tiedätte tehtävänne. Teidän tulee viedä tämä elävä kuorma jokea myöten Newburgh'iin, missä kätkette hänet siihen turvapaikkaan, jonka tiedätte. Ja tässä ovat hänen kahleensa sekä siteensä, hänen vankeutensa sekä vapautuksensa merkit. Sitokaa ne yhteen kimppuun ja viskatkaa syvimpään paikkaan, minkä yli kuljette; sillä jos joku ne näkisi teidän käsissänne, ne voisivat kieliä meidän teostamme. Tämä pieni, hiljainen länsituuli tekee, että te voitte ottaa purjeen avuksenne, niin pian kuin päivä valkenee ja te olette väsyneet soutamasta. Te toinen nuori, uljas sankari, herra hovipoika Eviot, saatte minun kanssani palata Perth'iin jalkaisin, sillä tässä meidän hauskan seuramme täytyy erota. — Ottakaa lyhty kanssanne, Buncle, sillä teidän tulee sitä tarvis enemmän kuin meidän, ja pitäkää huolta siitä, että saan rohto-arkkuni takaisin".
Jalkamiesten kulkiessa takaisin Perth'iin Eviot puhui ilmi luulonsa, ettei Bonthron'in äly koskaan ollut selviävä pelon vaikutuksesta, joka näkyi sekoittaneen kaikki hänen hengenvoimansa, erittäin muistin.
"Ei siitä hätää, herra hovipoika", sanoi lääkäri. "Bonthron'in äly, semmoinen kuin onkin, on lujaa laatua — se kyllä voi häilähtää joskus edestakaisin, niinkuin liikkeelle pantu kehon lerkku, vaan sitten se jälleen pysähtyy painokohdalleen. Mutta muistimme kaikista hengenvoimista, kaikkein helpoimmin sekaantuu. Jos me oikein humallumme taikka syvään nukahdamme, se kokonaan katoo, mutta palaa jälleen, koska juopunut selviää, nukkuva herää. Pelästyskin joskus vaikuttaa samalla tavalla. Tunsin minä Pariisissa hirteen tuomitun pahantekijän, jonka tuomio täytettiin ja joka ei mestauspaikalla osoittanut mitään tavatonta pelkoa, vaan käytti itseänsä ja puhui niinkuin ihmiset semmoisessa tilassa ainakin. Sattumus pelasti hänet samalla tavalla kuin minun pieni sukkela konstini meidän kunnon ystävämme, josta juuri erosimme. Hän otettiin alas hirsipuusta ja ruumis annettiin takaisin hänen ystävilleen; silloin havaittiin että hänessä vielä oli hengenkipinä, jota minun onnistui saada jälleen viritetyksi. Mutta vaikka hän muuten kokonaan tointui, ei hän muistanut tutkinnostaan eikä tuomiostaan paljon mitään. Tunnustuksestaan sinä aamuna, kun hänet hirtettiin — hi, hi, hii!" (hän nauraa hihitteli totutulla tavallansa) — "ei hän tiennyt yhtään sanaakaan. Siitä kuinka hän läksi vankihuoneesta — kuinka hänet vietiin Gréve-torille, missä hän hirtettiin — kuinka hän jumalisilla jäähyväisloruillaan, hi, hi, hii! — itketti monta kristittyä sielua — kuinka hän kiipesi surmapuun huipulle ja hyppäsi surmahyppäyksensä — kaikista näistä ei ollut minun kummittelevalla kuolleellani vähintäkään muistoa. — Mutta jopa me tulimme sille paikalle, missä meille tulee ero; sillä, jos joku vartija sattuisi vastaan, ei olisi hyvä, jos meidät nähtäisiin yhdessä, ja viisainta olisi myös, jos menisimme kaupunkiin eri porteista sisään. Minun virkani on riittävä selitys minun ulos- ja sisäänkäymiselleni kaikkina aikoina. Te, nuori, uljas herra, saatte keksiä jonkun selityksen, joka kelpaa".
"Minä sanon että minun teki mieleni näin tehdä — siinä kyllin selitystä, jos minulta syytä kysytään", vastasi nuorukainen ylpeästi. "Mutta tahdonpa välttää vastaantulijoita, jos mahdollista. Kuu on ihan pilven peitossa, ja tie niin pimeä kuin suden kita".
"Ohoh", sanoi lääkäri, "älkää, nuori, uljas herra siitä mitään huoliko; kylläpä me, ennen kuin pitkä aika kuluu, saamme paljon pimeämpiäkin teitä kulkea".
Näiden pahaa-ennustavien sanojen tarkoitusta Ramornyn hovipoika ylpeydessään ja huolettomuudessaan ei viitsinyt tiedustaakaan, jos hän ne ollenkaan kuuli. Hän erosi nyt vaan viekkaasta, vaarallisesta kumppalistaan ja kumpikin heistä poikkesi eritiellensä.