VIIDESKOLMATTA LUKU.
Tie tosilemmen tasaisest' ei käy.
Shakespeare.
Sepän aavistavainen pelko ei ollutkaan ollut turha. Erottuaan vastaisesta vävystänsä, sen perästä kun taistelu oli päättynyt, sai kunnon hanskuri todella, niinkuin hänkin muuten oli arvannut, nähdä että hänen kaunis tyttärensä ei katsonut rakastajansa tekoa mielihyvällä. Katri oli kylmäkiskoinen, harvapuheinen, jyrkkä; hänessä ei näkynyt nyt vähintäkään ihmisellisen rakkauden vivahdustakaan; hän kuulteli väliäpitämättömyydellä, milt'ei ylenkatseella isänsä koreata kertomusta taistelusta Nahkurein tanterella. Yhtähyvin ei huolinut hanskuri ollenkaan tästä tyttärensä muuttuneesta käytöksestä, vaan aikoi puhua hänelle naimisliitosta sepän kanssa niinkuin päätetystä asiasta. Ja viimein, kun Katri nyt taas, niinkuin kerta ennenkin, rupesi väittelemään, että hänen sydämessään ei ollut mitään sen enempää kuin ystävyyttä seppää kohtaan — että hän ei aikonut koskaan mennä naimiseen — että tuo "Jumalan tuomio" vaan oli pilantekoa niin hyvin Jumalan tahdosta kuin myös ihmis-laista — niin hanskuri aivan syystä suuttui.
"En minä osaa lukea sinun ajatuksias, tyttö, enkä voi arvata mikä paha hullutus sinut saattoi suutelemaan kosijaa, joka on rakkautensa selvään ilmoittanut — sallimaan hänen suutelojansa — juoksemaan hänen kotiinsa, kun huhu hänen kuolostansa oli levinnyt — ja kavahtamaan hänen kaulahansa, kun hänet tapasit yksin kotona. Kaikki sopii vallan hyvin tytölle, joka tahtoo totella isäänsä ja mennä miehelle, jota isä soisi vävykseen, mutta tuommoiset likeisen ystävyyden osoitukset nuoren neidon puolelta, joka ei kuitenkaan huoli ottaa puolisokseen sitä, jolle ne osoitetaan, ovat sopimattomat neidon kainoudelle. Sinä olet jo Heikki Sepälle osoittanut enemmän rakkautta kuin äitisi, — Jumala suokoon hänen sielulleen ijankaikkisen autuuden! — koskaan osotti minulle ennen kuin me olimme vihityt. Tätä tämmöistä kunnon miehen rakkauden leikkinä pitämistä, sen sanon sulle, Katri, en voi, en tahdo, enkä saa sallia. Minä olen tähän avioliittoon suostunut, ja vaadin että siitä nyt viipymättä tulee täysi tosi. Ja huomenna sinun pitää kohdella Heikki Seppää, niinkuin morsian sulhastansa, joka pian on tuleva hänen miehekseen".
"Valta, joka on voimallisempi teidän valtaanne, isä kulta", vastasi
Katri, "on sen estävä".
"Saapas nähdä! Minulla on isän laillinen valta väärällä tiellä olevan lapsensa yli", sanoi hanskuri. "Minun valtani seisoo Jumalan sekä ihmisten lain nojassa".
"Sitten Jumala meitä armahtakoon!" sanoi Katri; "sillä jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin me olemme kaikki hukassa".
"Me emme voi toivoa apua taivaasta", sanoi hanskuri, "jos ajattelemattomasti menettelemme. Siksi kumminkin olen minäkin oppinut mies, että sen ymmärrän; ja että sinä näin ilman mitään syytä vastustelet tahtoani, se on syntiä, sen on sinulle jokainen pappi sanova. Ja vielä päälliseksi olet pilkkaamalla puhunut pyhästä Jumalan tuomiosta taistelun kautta. Varo itseäsi! Pyhä Kirkko on herännyt; se pitää nyt laumansa tarkalla silmällä, ja aikoo teräksellä sekä tulella hävittää kaiken väärä-uskoisuuden juurineen päivineen. Kuule tämä varoitukseni!"
Katrin suusta pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus. Töin tuskin vaan sai hän mielenliikutuksensa peitetyksi ulkonaisella huolettomuuden näöllä ja lupasi, että jos hänen isänsä nyt vaan tahtoi säästää häneltä kaiken pitemmän keskustelemisen siitä asiasta, hän jo seuraavana aamuna ilmoittaisi täydesti sydämensä tunteet.
Tähän lupaukseen täytyi hanskurin tyytyä, vaikka hän suurella levottomuudella odotti tuota toistaiseksi lykättyä selitystä. Ei suinkaan voinut mikään kevytmielisyys eikä sydämen häilyväisyys olla syynä siihen, että Katri niin vaihtelevalla tavalla kohteli isän valitsemaa vävyä, jota hän aivan äsken myös niin selvästi oli näyttänyt itsekin rakastavansa. Mikä ulkonainen syy siinä siis mahtoi olla pohjassa, niin voimallinen että se voi vuorokauden ajassa jälleen muuttaa Katrin peittämättä ilmoitettua päätöstä. — Se oli mahdoton arvata.
"Mutta aionpa minäkin olla yhtä itsepäinen kuin hän", arveli hanskuri; "ja hänen pitää viipymättä antaa vihkiä itsensä yhteen Heikki Sepän kanssa, taikka hänen tulee näyttää Simo Hanskuri ukolle täydesti riittävä syy, miksi ei hän sitä tahdo tehdä".
Sinä iltana ei asiasta enää tullut mitään puhetta; mutta aivan varhain seuraavana aamuna, juuri päivän nousussa, nähtiin Katri polvillaan sen vuoteen vieressä, millä hänen isänsä lepäsi. Hänen rintansa huokaili ikään kuin olisi ollut halkeemaisillaan, ja hänen kyyneleensä vuotivat virtana vanhan miehen kasvoille. Kunnon ukko heräsi, katsahti tyttäreensä, teki ristinmerkin hänen otsallensa ja suuteli häntä sydämellisesti.
"Jo ymmärrän, Katri", sanoi hän; "sinä tulet syntiäs tunnustamaan ja olet halukas nyt täyttä totta puhumaan, ettei sinua ankara rangaistus kohtaisi".
Katri oli hetkisen aikaa ääneti.
"Ei minun tarvinnekaan kysyä sitä", virkkoi hän viimein, "muistatteko te tuota Karthausilais-munkkia, Klemetti-isää, sekä hänen saarnojaan ja opetuksiaan. Kävittehän te häntä niin usein kuulemassa, että teitä, niinkuin kyllä tiedätte, sanottiin hänen opetuslapsekseen — samoin kuin minuakin myös vielä paljon suuremmalla syyllä?"
"Kyllä minä tiedän toisen kuin toisen näistä asioista", sanoi vanhus, kohottaen itsensä puoleksi kyynäspäänsä nojaan; "mutta koetelkootpa vaan tuon huhun levittäjät todistaa, että minä olen yhteenkään hänen vääräuskoiseen oppiinsa suostunut, vaikka kyllä mielelläni kuuntelin, kun hän puheli kirkon turmeluksesta, aatelisherrain sortamisista sekä köyhän kansan hirveästä oppimattomuudesta, joilla puheilla hän mielestäni todisti, että koko meidän valtakuntamme terveys, voima ja arvo on meissä paremmissa porvareissa. Se oli mielestäni lohdullinen ja meidän kaupungille kunniaa tuottava oppi. Ja jos hän saarnasi oppeja, jotka eivät olleet oikeita, miksikä hänen päällikkönsä Karthausilais-luostarissa sen sallivat? Jos paimenet lähettävät lammasnahkaan peitetyn suden laumaansa, niin eivät saa moittia, jos lampaat tulevat purruiksi".
"He sallivat hänen saarnansa", sanoi Katri, "vieläpä kehoittelivatkin häntä siihen, niin kauan kun hän vaan moitti maallikkoin pahaa elämää, aatelisherrain eripuraisuutta sekä sortoa köyhiä vastaan; ja he iloitsivat siitä kun suuret kansanjoukot, mennen muitten luostarein ohitse, karttuivat Karthausilaisten kirkkoon. Mutta ne ulkokullatut — sillä semmoisia ne ovat — rupesivat yhdessä liitossa muitten munkkien kanssa soimaamaan Klemetti-isää, kohta kun hän myös alkoi puhua itse hengellisenkin säädyn ylpeydestä, oppimattomuudesta sekä ylellisyydestä — kuinka he ovat vallanhimoiset, kuinka tahtovat hallita muitten ihmisten omaatuntoa ja enentää maallista rikkauttansa".
"Jumalan tähden, Katri", varoitti isä, "älä puhu niin että se kuuluu ulos. Äänes tulee yhä kovemmaksi ja puhees yhä katkerammaksi — sinun silmäsi oikein säihkyvät. Tämä kiivautesi asioissa, jotka eivät sinua ollenkaan koske, on syynä että pahat ihmiset mainitsevat sinua tuolla inhottavalla ja vaarallisella väärä-uskolaisen nimellä".
"Tiedättehän te etten puhu muuta kuin totta", sanoi Katri; "senhän te olette itsekin monta kertaa myöntäneet".
"En, sen neulani ja vuohennahkaini kautta vannon!" vastasi hanskuri kiireesti. "Tahtoisitko että tunnustaisin semmoista, jonka kautta voin menettää maani ja tavarani, jäseneni ja henkeni? Täysi valta on nyt annettu tutkijakunnalle, jonka tulee ottaa kiinni ja tutkia kaikki väärä-uskoiset; sillä väärä-uskoisuuden syyksi luetaan kaikki nyky-ajan mylläkät ja pahanteot. Paras siis, tyttöseni, on pitää kielensä hampaitten takana. Minä kokonaan yhdyn noihin vanhan runoniekan sanoihin:
"Miete on vapaa, mut sana on orja;
Siks sinä kielesi hoida ja korjaa".
"Se neuvo nyt jo tulee liika myöhään, isä", vastasi Katri, vaipuen alas tuolille isänsä sängyn vieressä. "Tämmöisiä sanoja on jo ennenkin kuultu, ja se kanne on tullut nostetuksi Perth'in porvaria, Simo Hanskuria vastaan, että hän on pitänyt pilkallisia puheita pyhän kirkon opinkappaleista — —"
"Se on vale", keskeytti häntä Simo ukko, "niin totta kuin minä itseäni neulalla ja veitsellä elätän! En ole koskaan ollut niin hupsu, että olen puhunut asioista, joita en ymmärrä".
"Ja on soimaellut kirkon voideltuja, niin munkkeja kuin muitakin pappeja", jatkoi Katri.
"Sitä en tahdo kieltää", virkkoi hanskuri; "yksi ja toinen joutava sana on saattanut luiskahtaa suustani olut-haarikan tai viinipullon ääressä, tai oikein luotettavassa seurassa. Mutta muuten ei ole kieleni niitä, jotka saattavat päänsä vaaraan".
"Niin te luulette, isä kulta. Mutta mitättömätkin puheenne on tulleet väijytyiksi, viattomimmatkin sananne väärennetyiksi, ja te olette nyt kanteen alaisna häijynä kirkon sekä hengellisen säädyn pilkkaajana sekä seuranpitäjänä irstaisten, kevytmielisten veitikkain, semmoisten kuin Olivier Proudfute-vainajan, Heikki Sepän sekä muitten kanssa. Ja ne kaikki sanotaan Klemetti-isän puoluelaisiksi, jota syytetään seitsemästä pahasta väärästä-opista ja tavoitellaan sanoilla sekä peitsillä, koska häntä tahdotaan kuolemaan tuomita. — Mutta sitä", sanoi Katri, laskeutuen polvilleen ja luoden silmänsä taivaasen päin, niin että hän tuli aivan noiden kauniitten pyhäin neitsyitten kuvain kaltaiseksi, joita taide on saanut niin monta katolisen uskon kautta, "sitä he eivät voikaan tehdä. Hän on päässyt pyytäjäin verkoista — ja, Jumalan kiitos, minä olen siihen ollut apuna".
"Sinäkö apuna, tyttö? — Oletko hullu?" huusi hämmästynyt hanskuri.
"En suinkaan kiellä sitä, joka on suuri kunniani", vastasi Katri.
"Minun käskystäni tuli Conachar tänne miesjoukon kanssa ja saattoi pois
Klemetti-ukon, joka nyt on kaukana Vuoriston rajan takana".
"Voi sua ajattelematonta — onnetonta lastani!" valitti hanskuri, "oletko sinä uskaltanut auttaa pakoon väärä-uskoisuudesta syytettyä, ja kutsua aseellisia Vuorelaisia tänne, laillista tuomiota meidän kaupungissamme estämään? Voi! Olethan siinä rikkonut niin hyvin kirkon kuin myös valtakunnan lakia. Mitä — mitä meistä tulisi, jos se olisi tietty?"
"Se on tietty, isä kulta", virkkoi tyttö lujasti, "se on tietty niillekin, jotka ovat kiivaimmat sitä tekoa kostamaan".
"Se on vaan turha luulo, Katri, tai joku noiden ulkokultaisten pappien ja nunnien kuje. Eihän se ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että vielä juuri äsken olit niin iloisesti taipuvainen naimaliittoon Heikki Sepän kanssa".
"Voi, isä kultani, muistakaa kuinka silloin olin hämmästynyt ja säikähtynyt tuosta huhusta että hän oli tapettu, ja kuinka iloisesti hämmästynyt että tapasin hänet elävänä. Älkää siis kummastuko, jos silloin, teidän luvallanne, tulin sanoneeksi enemmän kuin mitä kylmä järki olisi sallinut. Enkä silloin vielä tietänytkään pahinta, vaan luulin että vaaraa oli liioiteltu. Mutta eilen havaitsin peloittavalla tavalla toivoni turhaksi. Nunnaluostarin abbedissa tuli tänne Dominikolais-munkin kanssa. He näyttivät minulle Skotlannin kuninkaan suurella sineetillä vahvistetun valtuuskirjan, joka antaa täyden vallan etsimään ja rankaisemaan kaikkea väärä-uskoisuutta. He näyttivät minulle teidän nimenne sekä omani luettelossa epäluulon-aiaisista ihmisistä. Ja kyyneleillä, todellisilla kyyneleillä abbedissa minua kehoitti, että pelastaisin itseni kauheasta kohtalosta joutuisalla turvapaikan hakemisella hänen luostarissaan. Ja munkki lupasi, että teillekään ei tehdä mitään pahaa, jos siihen suostutte".
"Paholainen vieköön molemmat krokodili-kyyneleineen!" sanoi hanskuri.
"Voi", sanoi Katri, "ei parkumisesta eikä vihastuksesta tule meille suurta apua. Mutta näettehän te nyt että nykyinen pelkoni ei ole perätön".
"Pelkosi! — johan me olemme huutavassa hukassa! — Voi, voi, minun ajattelematon lapseni, missä oli silloin sinun varovaisuutesi, kun siihen paulaan menit?"
"Kuulkaa minua, isä", sanoi Katri. "Onhan vielä yksi pelastuskeino tarjona, se keino, jota monta kertaa olen ehdoittanut ja johon monta kertaa turhaan olen pyytänyt teidän suostumustanne".
"Kyllä mä ymmärrän — luostari"; sanoi hanskuri. "Mutta Katri, mikä abbedissa uskaltaisi — -"
"Sen voin selittää teille, isä, ja samassa myös näyttää teille syyn, minkätähden olen näyttänyt niin häilyväiseltä päätöksissäni, että siitä olen ansainnut moitetta teiltä sekä muilta. Meidän rippi-isämme, vanha Franciscus-isä, jonka teidän käskystänne valitsin Dominikolais-luostarista — —"
"Niin oikein", keskeytti häntä hanskuri. "Minä sinulle annoin sen neuvon ja käskyn, saadakseni sen huhun vaikenemaan, että omatuntosi kokonaan oli Klemetti-isän johdon alla".
"No niin, tämä Franciscus-isä on monta kertaa yllyttänyt ja narrannut minua puhelemaan semmoisista asioista, joissa hän arveli saaneeni jonkunlaista opetusta karthausilaiselta saarnamieheltä. Jumala suokoon minulle sokeuteni anteeksi! Minä puutuin siihen paulaan, puhuin hänelle peittämättä, ja koska hän vaan lempeästi vastusteli, niinkuin se, joka itsekin on taipumaisillaan, niin puolustin usein innokkaasti niitä oppeja, joita itse lujasti uskon todeksi. Rippi-isäni ei näyttänyt oikeata luonnettansa eikä ilmoittanut salaista tarkoitustansa, ennen kuin oli saanut minulta tietää kaikki, mitä minulla oli puhuttavaa. Silloin hän uhkasi minulle rangaistusta täällä maan päällä sekä ijankaikkista kadotusta. Jos hän olisi ainoasti minua itseäni uhannut, olisin pysynyt lujana; sillä heidän julmuutensa täällä maan päällä olisin kestänyt enkä usko heillä olevan mitään valtaa tämän elämän tuolla puolella".
"Jumalan tähden!" sanoi hanskuri, joka oli melkein hulluksi tulemaisillaan tuskasta, kun jokaisen uuden sanan kautta yhä selvemmin näki kuinka kauheassa vaarassa hänen tyttärensä oli; "varo ettet pilkkaa pyhää kirkkoa. — Sen kädet ovat yhtä väkevät lyömään kuin sen korvat tarkat kuulemaan".
"Omasta puolestani", sanot Perth'in Kaunotar, jälleen ylös katsoen, "ei nuot uhatut ilmiannot olisi minua suuresti peloittaneet; mutta kun he sanoivat sekoittavansa teidätkin, isä rukka, siihen samaan syytökseen, silloin, sen tunnustan, minä säikähdyin ja rupesin hieromaan sovintoa. Koska Martta abbedissa Elchon luostarista on minun äitini sukulainen, ilmoitin hänelle tuskani ja sain häneltä sen lupauksen, että hän ottaa minut luostariinsa, jos minä, luopuen maallisesta rakkaudesta sekä naimistoivoista, tahdon pukeutua nunnanhuntuun. Hän oli, sen arvaan, puhunut siitä Franciscus-isän kanssa, ja molemmat minulle nyt lauloivat sitä samaa virttä. 'Jos jäät maailmaan', sanoivat he, 'niin sinä yhdessä isäs kanssa tulet väärä-uskoisena tuomittavaksi — pukeu nunnanhuntuun, niin teidän molempien hairautenne annetaan anteeksi ja unohdetaan'. — Eivät he edes vaatineet mitään julkista luopumista uskostamme; piti kaikki olla kuitti, kunhan minä menen luostariin".
"Kyllä kai — kyllä kai", sanoi Simo ukko. "Vanhaa Hanskuria pidetään rikkaana, ja koko hänen rikkautensa seuraisi hänen tytärtään Elchon luostariin, jos ei Dominikolaiset kenties vaatine itselleen jotain osaa. Vai siksi sinä pyrit luostariin — siksi et tahtonut suostua Heikki Sepän kosimisiin?"
"Niin, isäni, siihen minua kaikilta haaroilta työnnettiin, eikä ollut minun omakaan mieleni juuri vastahakoinen. Ritari Ramorny uhkasi minulle nuoren prinssin väkevää kostoa, jos yhä vielä vastustaisin hänen ilkeitä pyyntöjänsä — ja mitä Heikki-parkaan tulee, olen vasta juuri nykyään, suureksi ihmeekseni, huomannut — että — että kuitenkin enemmän rakastan hänen hyviä puoliansa, kuin vihaan pahoja. Ja voi, se huomaus vaan nyt tekee luopumisen maailmasta minulle vielä vaikeammaksi, kuin koska luulin että vaan kaipaisin teitä!"
Hän antoi päänsä vaipua käden nojaan ja itki katkerasti.
"Se on kaikki hullutusta", sanoi hanskuri. "Ei ole koskaan pulaa niin pahaa, ettei älykäs mies siihen neuvoa keksisi, kunhan vaan sitten uskaltaa sen toimeen panna. Täällä ei ole koskaan ollut semmoinen maa ja kansa, jota papit olisivat saaneet estämättä hallita Roman paavin nimessä. Jos he tahtovat rangaista jokaista kunnon porvaria, joka sanoo että munkit ovat kullalle ahneet ja että usean hengellisen miehen elämä häpäisee heidän saarnaamaansa oppia, niin tosiaan tulee Tapani Smotherwell'ille kätten mahtain työtä. Ja jos kaikki tyttö-hetukat, jotka mielellään kuultelevat rakastetun saarnaajamunkin väärää oppia, ovat maailmasta pois erotettavat, niin täytyy rakentaa nunnaluostarit suuremmiksi ja ottaa uusia nunnia vastaan huokeammilla ehdoilla kuin tähän asti. Hyvät, muinaiset kuninkaamme ovat monesti puolustaneet etu-oikeuksiamme itse paaviakin vastaan, ja kun hän yritti sekaantua valtakunnan maallisiin asioihin, oli kohta Skotlannin parlamentti vastassa, joka puhui hänelle suunsa puhtaaksi kirjeellä, mikä olisi kultakirjaimilla kirjoitettava. Olen minäkin omin silmin nähnyt sen kirjeen, ja vaikken sitä osannutkaan lukea, niin jo sydämeni sykähti ilosta, kun näin korkea-arvoisten piispain sekä jaloin, uskollisten vapaaherrain sineetit, jotka siitä riippuivat. Ei sinun olisi pitänyt pitää tätä asiaa salassa itseksen; mutta ei ole nyt sopiva moittimisen aika. Mene nyt alas ja hanki minulle vähän ruokaa. Minä käyn kohta hevosen selkään ja lähden meidän herramme ylituomarimme luokse, neuvoa saamaan, ja toivon samassa myös turvaa saavani sekä häneltä että muiltakin jalosydämisiltä Skotlannin herroilta, jotka eivät ole sallivat rehellistä miestä sorrettavaksi jonkun joutavan sanasen tähden".
"Voi, hyvä isäni!" sanoi Katri, "juuri tätä teidän tulisuuttannehan minä pelkäsinkin. Minä tiesin, että, niin pian kuin olisin tuskani teille valittanut, siitä oli nouseva tulta ja tappelua, ikäänkuin uskonto, jonka meille rauhan herra on lähettänyt, ainoasti sopisi eripuraisuuden äidiksi. Ja siksi tahtoisin mieluummin nyt — nytkin — luopua maailmasta ja suruineni vetäytyä pois Elchon nunnien joukkoon, jos te vaan sallitte minun uhrata itseni. Mutta, isä — lohduttakaa vaan sitten Heikki-parkaa, kun me olemme ijäksi erotetut — ja puhukaa hänelle, ettei hän — ettei hän — kovin suutu minulle. — Sanokaa hänelle, ettei Katri nyt enää koskaan ole tekevä hänelle kiusaa torumisellaan, vaan ainoasti aina rukoileva hänen puolestansa".
"Onpa tuolla tyttösellä kieli, joka saisi vedet nousemaan Saraceniläisenkin silmiin", virkkoi hanskuri, jonka omatkin silmät olivat yhtä täynnä kyyneleitä kuin Katrin. "Vaan enpä minä sittenkään taivu, vaikka nunna ja munkki ovat ruvenneet yhteen liittoon, ryöstääkseen ainoata lastani minulta. — Mene nyt, tyttäreni, pois, että saan vaatteet päälleni, ja ole valmis tottelemaan mitä minulla tulee olemaan käskettävää sinun turvallisuutesi tähden. Pane itselles kokoon vähän vaatteita sekä mitä muuta kalliimpaa sinulla lienee. Ota sitten myös tuon Heikki-paran lahjoittaman rautakirstuni avaimet, ja jaa siinä tallella olevat kullat kahteen osaan — pistä toinen puoli johonkuhun kukkaroon omaksi tarpeekses, toinen puoli tuohon tikattuun vyöhön, jonka olen ommellut matkoja varten. Näin on meillä kumpaisellakin mistä ottaa, jos kova onni meidät erottaisi — ja siinä tapauksessa rukoilen että Luojan lähettämä tuuliaispää tempaisi lakastuneen lehden vaikka minne, vaan säästäisi tuoreen! — Käske että ratsuni kohta paikalla satuloitaisiin, ja valmistettakoon myös se valkoinen tasajuoksuri, jonka eilen ostin sinulle, siinä toivossa että saisin nähdä sinun sillä ratsastavan St. Johanneksen kirkolle, eukko- ja piika-kansat perässäs, niin iloisena morsiamena kuin suinkin mikään, joka ikinä on kirkon pyhän kynnyksen yli astunut. Mutta mitä apua näistä loruista! — Mene nyt vaan, ja muista, että pyhätmiehet aina paraiten auttavat niitä, jotka myös itse tahtovat auttaa itseään. Ei sanaakaan enää — mene vaan, sanon ma — ei nyt mitään tottelemattomuutta. Tyynellä saattaa perimies sallia pienen poikasen leikillään pidellä peräisintä; mutta — niin totta kuin sielulleni autuutta toivon! — kun myrsky riehahtaa ja laineet kuohahtavat, niin hän siihen tarttuu omin käsin. — Mene nyt, ei sanaakaan enää!"
Katri läksi ulos isänsä käskyä paraan taitonsa mukaan täyttämään. Ukko hanskuri oli kyllä lempeä luonteeltaan ja suuresti mieltynyt lapseensa, jonkatähden joskus näkyi antavan vallan ja ohjat tyttärensä käsiin; mutta jos asianhaarat tahtoivat tyystimpää kotikuria, niin hän taas, sen Katri tiesi, hyvinkin ankarasti harjoitti isän valtaa ja vaati lapsensa kuuliaisuutta.
Sillä aikaa kuin kaunis Katri näin oli toimittamassa mitä isänsä oli määrännyt, ja kuin kunnon vanha hanskuri kiireesti puki päällensä, suoriutuen matkalle, kuului yht'-äkkiä lähenevä hevosenkavioin kopina heidän ahtaalta kadultansa. Ratsumies oli peittänyt itsensä viittaansa, jonka kaulus oli vedetty niin ylös, ettei alapuoli kasvoista näkynyt; lakki samaten oli vedetty alas otsalle, ja sen leveä sulkanen peitti kasvoin yläpuolen. Ratsumies hyppäsi maahan, ja vanha Dorothea tuskin vielä oli kerjinnyt vastatakaan hänen kysymykseensä, ilmoittaen että hanskuri oli makuukamarissaan, niin vieras jo astui rappusista ylös ja tuli hanskurin huoneesen sisään. Simo hämmästyi ja säikähtyi, sillä hän luuli tämän aikaisen kävijän oikeuden palvelijaksi, joka tuli häntä tyttärineen oikeuteen viemään; mutta hänen rintansa helpoittui kohta, kun vieras oli riisunut lakin päästään ja vetänyt pois kauluksen kasvoiltansa. Sillä nyt hanskuri tunsi kauniin Perth'in kaupungin ritarillisen ylituomarin, jonka käynti, sattui se mihin aikaan hyvänsä, oli tavattoman suuri kunnia. Mutta tähän päivän aikaan se yhtähyvin oli vallan kummastuttava, ja, asianhaaroihin katsoen, myös vähän peloittava.
"Ritari Charteris!" sanoi hanskuri. "Näin suuren kunnianko te osoitatte köyhälle palvelijallenne?"
"Hist!" varoitti ritari; "ei nyt ole joutaviin kohteliaisuuksiin aikaa. Minä tulin tänne siitä syystä, kun mies välistä on itse luotettavin sanansaattajansa, enkä nyt voi viipyä täällä kauemmin kuin sen verran vaan, että neuvon sinua, kunnon hanskuri, pakenemaan. Sillä tänäpäivänä tulee valtioneuvostossa vangituskäsky annettavaksi sinua sekä tytärtäsi vastaan, jotka olette väärä-uskoisuudesta syytetyt. Viipymisen täällä saisitte varmaan maksaa vapaudellanne, kenties myös hengellänne".
"Olen minäkin jo saanut kuulla jotain siitä", sanoi hanskuri, "ja olin nyt juuri lähdössä Kinfauns'iin, selittämään että olen aivan viaton tuohon hävyttömään kanteesen, sekä pyytämään teiltä, korkea herra, neuvoa ja suojaa".
"Sinun viattomuudestasi, Simo veikkonen, ei ole tuleva sinulle suurta apua, koska tuomarilla on ennestään omat luopumattomat luulonsa asiasta. Minun neuvoni olisi siis, sanalla sanoen, että lähtisit pakoon, parempia aikoja odottamaan. Mitä minun suojaani tulee, täytyy meidän odottaa siksi kun tuuli kääntyy; silloin vasta on siitä oleva sinulle jotain apua. Mutta jos vaan voit jossain piileskellä muutamia päiviä tai viikkoja, niin on varma uskoni, että valta jälleen on luiskahtava pois noilta hengellisiltä herroilta, jotka nyt yksissä neuvoin Albanyn herttuan kanssa kujeilevat hovissa ja huutavat kristityn opin väärennystä ainoaksi syyksi meidän maamme nykyiseen onnettomuuteen, jolla puheella ovat saaneet kuninkaan kokonaan kynsiinsä. Tätä nykyä on Robert kuningas antanut heille täyden valtuuskirjan väärä-uskoisia etsimään ja tuomitsemaan; onpa hän myös sen lisäksi suostunut siihen, että paavi on määrännyt Henrik Wardlaw'in St. Andrews'in arkkipiispaksi sekä Skotlannin ylipaimeneksi. Näin on hän siis Romalaisen käsiin antanut pois Skotlannin kirkon vapaudet ja etuudet, joita hänen edeltäjänsä, hamasta Malcolm Canmoren ajoista asti, olivat niin urhoollisesti puolustaneet. Ennenpä olisivat hänen uljaat esi-isänsä allekirjoittaneet liiton itse Paholaisen kanssa, kuin tämmöisessä asiassa taipuneet Romalaisen liikoihin vaatimuksiin!"
"Voi, voi, ja mistä apua siihen saattaa tulla?"
"Ei mitään muuta, vanha ystäväni, kuin että pian saadaan vallankumous aikaan hovissa", sanoi ritari Charteris. "Kuninkaamme on niinkuin peili, jossa ei itsessään ole mitään valoa, vaan joka yhtä mieluisasti heijastaa vaikka mitä valoa hyvänsä, mikä milloinkin sattuu sen eteen. Onpa asia tämmöinen, että Douglas'in kreivi, vaikka muuten yhdessä liitossa Albanyn herttuan kanssa, on aivan vastahakoinen noiden nyt vallitsevain pappien liioille vaatimuksille, sillä hän oli riidassa heidän kanssaan, sen vuoksi kun hänen joukkonsa kävi väkinäisesti majailemassa Arbroath'in luostarissa. Hän on nyt pian palaava vielä mahtavampana entistänsä, sillä huhu käy, että hän on ajanut March'in kreivin pakoon. Hänen palattuaan on maailma täällä muuttuva; sillä hänen läsnä-olonsa on pitävä Albanyn herttuan kurissa. Sen lisäksi aikovat monet aatelisherrat — minäkin niiden joukossa, niinkuin meidän kesken puhuen, sinulle voin ilmoittaa — ruveta liittoon Douglas'in kanssa yhteisten oikeuksiemme puolustukseksi. Sinun maanpakolaisuutes on siis loppuva samassa kun hän tulee hoviin takaisin. Sinun pitäisi nyt vaan vähäksi aikaa etsiä itselles joku piilopaikka".
"Mitä siihen tulee", sanoi hanskuri, "ei minulla ole mitään hätää; sillä minulla on täysi oikeus vaatia suojaa tuolta Vuorelais-päälliköltä, Gilchrist Mac-Ian'ilta, Duhele-clan'in hallitsijalta!"
"No, jos sinä hänen viittansa alle suojaan voit päästä, niin et tarvitse mitään muuta turvaa — ei minkään Alankomaan maallisen tai hengellisen tuomarin käsi ylety Vuoriston rajan yli".
"Mutta tyttäreni, jalosukuinen herra ritari — minun Katrini?" sanoi hanskuri.
"Vie hänet mukaasi, veikkonen. Kauraleipä on vaan pitävä hänen kauniit hampaansa valkoisina, vuohen maito on taas punaava hänen poskensa, joista tämä nykyinen pelko on veret pois-ajanut. Ja kelpaapa Perth'in Kaunottarenkin nukkua levollisesti Vuoriston sanajaloista tehdyllä vuoteella".
"Epäilykseni ei, jalo herra, tulekaan semmoisista mitättömistä syistä", virkkoi hanskuri. "Katri on vaan halvan porvarin tytär, eikä ole liikaan ylellisyyteen ruoan tai asunnon suhteen tottunut. Mutta Mac-Ian'in poika on monta vuotta asunut minun katokseni alla, ja — täytyyhän se tunnustaa — olen ma havainnut hänen katselevan tytärtäni — Katri on melkein kuin Heikki Sepän kihlattu morsian — semmoisilla silmillä. — — Ja vaikka en siitä täällä kotona, Curfew-kadun varrella, juuri liioin huolinut, niin se minua hiukan peloittaisi tuolla Vuoriston laaksoissa, missä minulla ei ole yhtään ainoata ystävää, ja Mac-Ian'illa monta".
Ritarillinen ylituomari vastasi tähän selitykseen pitkällä vihellyksellä. "Hyh, hyh! — No, koska asia on semmoinen, neuvoisin sinua lähettämään tyttäresi Elchon luostariin, jonka abbedissa, jos oikein muistan, on teille sukua. Niin tosiaan, niinhän se itsekin sanoi minulle olevansa, lisäten vielä, että hänellä on suuri rakkaus Katriin sekä kaikkiin, mitkä sinun omaisiisi kuuluu, Simo".
"Kyllä mar', jalo herra, sen uskon, että abbedissalla on meihin semmoinen rakkaus. Totta hän mielellään ottaisi huostaansa tyttäreni sekä kaikki varani ja tavarani päälliseksi. — Onpa mar' vaan hänen rakkautensa hiukan kiinteistä laatua, eikä juuri enää taitaisi hellittää käsistänsä tyttöstäni eikä hänen myötiäisiään".
"Hyh, hyh!" vihelsi taas Kinfauns'in herra. "Thanen risti auttakoon! — onpa tää aika sekava vyyhti selittää, veikkonen. Vaan eipä kuitenkaan saa tulla sanotuksi, että kauniin Perth'in kaupungin kaunein neitonen suljettiin luostariin, aivan kuin veroksi vietävä kana vasuun, juuri vähää ennen kun hänen piti mennä vihille meidän uljaan porvarin Wynd'in Heikin kanssa. Se ei saa tulla sanotuksi, niin kauan kuin minulla on miekka vyölläni, kannustimet kantapäissäni, ja niin kauan kuin minua sanotaan Perth'in ylituomariksi".
"Mutta mikäs neuvoksi, jalo herra?"
"Meidän pitää kaikkein ottaa joku osa vaarasta päällemme. Tule nyt vaan ja laita itses sekä tyttäres hevosen selkään. Te saatte seurata minun kanssani, ja saapas nähdä kuka silloin uskaltaa teihin karsaasti katsahtaa. Vangituskäsky sinua vastaan ei ole vielä kirjoitettu, ja jos he lähettävät Kinfauns'iin jonkun oikeudenpalvelijan, jolla ei ole kuninkaan oma-allekirjoittama käsky muassa, niin — sen vannon Punaisen Rosvon sielun kautta! — sille semmoiselle sanansaattajalle minä syötän hänen tuomansa kirjeen vaksineen, pärmineen, suuhun. Hevosen selkään, hevosen selkään vaan nyt! Ja sinä kaunottareni", lisäsi hän, kääntyen Katrin puoleen, joka juuri samassa astui sisään,
"Hevosen selkään vaan, ja älä pelkääkään,
Kartta[31] onpi, siis ei hätääkään!"
"Nyt on minulle", virkkoi hyväntahtoinen ylituomari, "juohtunut mieleen keino, jolla voin viikon tai parin ajaksi suojata teitä molempia vihollistenne ilkeydestä, ja sillä välin, niin toivon varmaan, on maailman näkö hovissa taas muuttuva. Mutta siksi että paremmin tietäisin arvata, mitä tulee tehdä, pyytäisin sinua, Simo veikkonen, minulle suoraan selittämään, minkälaisissa tekemisissä olet ollut Gilchrist Mac-Ian'in kanssa, koska sinä häneen niin lujasti luotat. Olethan sinä muuten tarkasti kuuliainen meidän kaupungin asetuksille ja tiedät myös kuinka ankarien rangaistusten uhalla niissä on kielletty kaikkia porvareita olemasta salaliitossa ja yksissä neuvoissa Vuoriston heimokuntain kanssa".
"Kyllä se on totta, jalo herra. Mutta tiedättehän te myös, että meidän ammattikunnallamme, joka työssämme tarvitsee nautain, peurain sekä muitten eläväin nahkoja, on etuoikeus ja lupa olla asioissa Vuorelaisten kanssa, koska he paremmin kuin mitkään muut voivat hankkia nuo aineet, joilla me ammattiamme voimassa pidämme kaupungin suureksi hyödyksi. Siitä on tullut että minulla on ollut paljon tekemistä noitten ihmisten kanssa. Ja voinpa panna sieluni autuuden pantiksi, ettei missään voi löytää rehellisempiä, kunniallisempia asiaveljiä, eikä missään miehiä, joiden kanssa asioidessa voipi helpommin ansaita rehellisesti saadun penninsä. Olen ma aikanani useammat kerrat käynyt pitkillä matkoillakin Vuoriston syrjäisimmillä sydänmailla heidän päällikköinsä luvatun turvan nojassa; enkä ole missään muualla nähnyt kansaa, joka olisi uskollisempi sanalleen, jos kerran olet saanut heidät sulle jotain lupaamaan. Ja mitä erittäin Gilchrist Mac-Ian'iin tulee, niin hän kyllä on hiukan liian hätäinen ihmisiä tappamaan ja taloja polttamaan, kun hänellä on veriviha jonkun kanssa; mutta muuten en ole missään nähnyt miestä, joka vaeltaisi oikeampaa, suorempaa tietä".
"Sinä puhut heistä parempaa kuin mitä ennen olen kuullut", virkkoi ritari Charteris; "vaikka minullakin on ollut yhtä ja toista tekemistä noitten Vuoriston maankulkijainten kanssa".
"He ovat ihan toisenkaltaiset ystävilleen, toisenkaltaiset vihollisilleen, se teidän pitää huomata, jalo herra", sanoi hanskuri. "Oli se muuten, miten oli; mutta sattuipa että minulla oli tilaisuus kerta olla Gilchrist Mac-Ian'ille suureksi avuksi. Nyt on noin kahdeksantoista vuotta siitä, ja silloinkin oli sota Duhelen sekä Chattan'in clan'ien välillä — harvoinpa onkin heillä rauhaa keskenään — ja edellistä kohtasi semmoinen teloitus, että heidän päällikkönsä, Mac-Ian'in perhekunta melkein sukupuuttoon hävitettiin. Seitsemän hänen poikaansa sai surmansa tappelussa tai tappelun jälkeen; hänen itse täytyi lähteä pakoon; hänen linnansa valloitettiin ja poltettiin poroksi. Hänen vaimonsa, joka silloin juuri oli pian synnyttävä, pakeni metsään yhden uskollisen palvelijan sekä hänen tyttärensä seurassa. Siellä hän suuressa surussa ja vaivassa synnytti pojan; ja koska äiti kurjassa tilassaan ei jaksanut imettää lastansa, niin tätä syötettiin metsäkauriin maidolla, joka elävä palvelijan oli onnistunut saamaan elävältä kiinni paulalla. Vasta monta kuukautta myöhemmin Mac-Ian, toisessa tappelussa mainittuin villien heimokuntain välillä, vuorostaan voitti vihollisensa ja valloitti menetetyn maansa takaisin. Sanomattomalla riemulla kuuli hän silloin, että hänen vaimonsa sekä lapsensa vielä olivat elossa; sillä ei hän ollut toivonut enää koskaan saavansa nähdä heistä muuta kuin valjenneet luut, sen perästä kun sudet ja metsäkissat olivat niistä kaikki lihat poiskalunneet.
"Mutta yleinen voimallinen taikaluulo, jommoisia tuossa oppimattomassa kansassa on niin paljon, esti päällikköä kuitenkin täydesti nauttimasta sitä iloa, että hänen ainoa poikansa oli pelastunut. Vanha ennustus kävi kansassa, että heimokunnan valta oli raukeava pojan kautta, joka oli rautatammipensaan juuressa syntynyt ja valkoisen metsäkauriin maidolla imetetty. Tämä ennustus pahaksi onneksi sopi tismalleen päällikön ainoaan, elossa olevaan poikaan; ja clan'in vanhimmat vaativat siis, että poika taikka tapettaisiin, taikka kumminkin vietäisiin pois kauas heimokuntansa alueelta ja kasvatettaisiin sukuperästänsä tietämättä. Gilchrist Mac-Ian'in täytyi suostua; hän valitsi jälkimmäisen ehdon ja lapsi kasvatettiin Conachar'in nimellä minun kodissani. Ensin oli aikomus kokonaan salata häneltä kuka hän oli ja mikä oikeus hänellä oli päästä lukuisan, sotaisan kansan hallitsijaksi. Mutta vuosien vieriessä kuolivat vähitellen nuot vanhimmat, joiden päätös oli ollut niin voimallinen, taikka myös tulivat he vanhuuttansa kykenemättömiksi yhteisiin asioihin osaa ottamaan. Toiselta puolen Gilchrist Mac-Ian'in voima oli vahvistunut hänen onnellisten sotainsa kautta Chattan clan'ia vastaan, joilla hän jälleen oli saanut taistelevain heimokuntain vallan tasapainoon, niinkuin oli ollut laita ennen tuota onnetonta teloitusta, josta teille, korkea-arvoinen herra, jo kerroin. Kun hänen valtansa näin nyt oli vahvalla pohjalla, tuli hänelle tietysti halu tuottaa ainoa poikansa takaisin luoksensa ja kotiinsa; siksi lähetin hänen käskystään monta kertaa nuoren Conachar'in Vuoristoon. Tämä nuorukainen olikin ikään kuin luotu, kauniisen näköönsä ja uljaasen ryhtiinsä nähden, isänsä sydäntä ihastumaan. Viimeinkin mahtoi poika arvata syntyperänsä salaisuuden, taikkapa lienee joku sen hänelle ilmoittanut. Ja vastahakoisuus minun rehelliseen ammattiini, jota tuossa ylpeässä Vuorelais-heitukassa aina oli ollut, rupesi nyt näyttämään itseänsä julkisesti. Enpä uskaltanut enää edes mitata hänen selkämystäänsä kepilläni, siinä pelossa että saisin siitä kohta puukonpistoksen — gaeliläiseksi vastaukseksi minun saksilaiseen moitteeseni. Silloin rupesi minun tekemään mieli päästä hänestä, varsinkin koska hän alkoi osoittaa liikaa mieltymystä Katriin, joka muka oli yrittänyt pestä tuota Mustalaista valkoiseksi ja opettaa Vuoriston metsäläistä ihmistapoihin, ihmisenkaltaiseen armahtavaisuuteen. Hän tietää itsekin nyt mikä loppu siitä tuli".
"Ei, isäni", sanoi Katri; "olihan se varmaankin vaan kristityn velvollisuus, että yritin temmata palavan kekäleen pois tulesta".
"Mutta ei suinkaan suurta viisautta", vastasi isä, "että milt'et polttanut sormiasi siinä semmoisessa työssä. — Mitäs te, korkea herra, siitä sanotte?"
"Korkea herra ei suinkaan tahtoisi loukata Perth'in kaupungin Kaunotarta", virkkoi ritari Charteris, "ja hän kyllä tuntee mainitun neidon sydämen puhtauden sekä totuuden. Mutta kuitenkaan ei hän voi olla arvelematta, että jos tuo metsäkauriin imettämä olisi ryppyinen, laiha, vääräsääri ja punatukka, niinkuin moni Vuorelainen, jonka minä olen nähnyt, niin on suuresti epäiltävä, tokkahan Perth'in kaupungin Kaunotar olisi ollut yhtä harras häntä kesyttämään. Ja jos Katri olisi ollut yhtä vanha, ryppyinen ja koukkuselkäinen kuin se vanha ämmä, joka tän'-aamuna minulle oven avasi, niin panisin kultakannustimeni vetoon Vuorelaisen pieksuparia vastaan, että tuo metsässä kasvanut kauriinpoika ei olisi suinkaan jäänyt saarnaa toistamiseen kuulemaan. — Sinä naurat, Hanskuri, ja Katrin posket punastuvat närkästyksestä. Olkoon vaan menneeksi, vaan niin on maailman meno".
"Se on tapa, jolla maailman ihmiset lähimmäistänsä tuomitsevat, korkea-arvoinen herra", vastasi Katri vähän tulistuneena.
"No, no, kaunis pyhimys, anna toki leikkipuhe anteeksi", nauroi ritari; "ja sinä, Simo, kerro meille kuinka tuo asia loppui — Conachar viimein arvattavasti karkasi pois Vuoristoon, eikö niin?"
"Hän meni sinne takaisin", sanoi hanskuri. "Täällä Perth'issä kulki pari, kolme vuotta eräs Vuorelainen, tuommoinen asiantoimittaja, joka tuli ja meni milloin milläkin tekosyyllä, mutta todentodella hän oli sanansaattajana Gilchrist Mac-Ian'in sekä nuoren Conachar'in eli Eachin'in välillä — tällä jälkimmäisellä nimellä häntä nyt mainitaan. Siltä Vuorelais-pojalta sain tietää, että 'valkean metsäkauriin kasvatin' maanpakolaisuus-tuomio oli uudestaan tullut heimokunnan kokouksen mietittäväksi. Conachar'in kasvatus-isä, Tammiston Torkil, vanha metsämies tuli kokoukseen kahdeksan poikansa kanssa, jotka ovat pulskeimmat miehet koko clan'issa, ja vaati maanpakolais-tuomion kumoomista. Hänen sanansa olivat sitä vaikuttavammat, koska hän itsekin oli Taitschatar (tietäjä), niin että hänen luultiin olevan tekemisissä näkymättömän maailman kanssa. Hän vakuutti tehneensä taikatempun, nimeltä Tine-egom; hän oli loitsinut esiin haltijan, jolta pakoitti sen tiedon, että Eachin Mac-Ian oli ainoa mies, joka nyt pian tulevasta taistelusta oli pääsevä eheänä, ilman verihaavaa eikä vammaa. 'Siksi', päätti Tammiston Torkil, 'on tämän kohtalon suojeleman nuorukaisen läsnä-olo taistelussa välttämättömän tarpeellinen voiton saamiseksi. Siitä olen niin varma, että, jos ei Eachin seiso Duhelen-clan'in rivissä, en minä, hänen kasvatus-isänsä, eikä yksikään minun kahdeksasta pojastani ole nostava kättänsä tuossa taistelussa'.
"Tämä puhe nosti suuren pelästyksen, sillä noiden yhdeksän miehen luopuminen, jotka olivat vahvimmat koko heimokunnassa, olisi ollut sangen arveluttava seikka, varsinkin jos, niinkuin huhu kävi, asia oli tuleva ratkaistavaksi pienellä miesjoukolla kummallakin puolella. Tuo vanha taikaluulo valkean metsäkauriin kasvatista sai nyt vastapainon uudesta taikaluulosta. Tämän asian käytti nyt isä hyväkseen ja toi clan'in nähtäväksi esiin kauan piiloitellun poikansa, jonka vielä vähän lapsimainen, mutta kaunis, vilkas muoto, uljas ryhti ja liukkaat liikunnot ihastuttivat heimokunnan miehiä, niin että he ilolla tervehtivät hänet päällikkönsä pojaksi ja perilliseksi, Huolimatta tuosta hänen syntymäpaikkaansa sekä kasvatustapaansa koskevasta ennustuksesta.
"Tästä kertomuksesta, jalo herra", jatkoi Simo Hanskuri, "te voitte helposti nähdä, minkätähden omasta puolestani toivon ystävällistä kohtelua Duhele-clan'issa; ja myös saatatte nähdä, että Katrin vieminen sinne olisi sangen ajattelematon teko. Se siis, korkea-arvoinen herra, on nyt minulla raskain huoleni".
"Sen, kunnon hanskuri", sanoi ritari Charteris, "minä sitten sinulta helpoitan, ja otan jonkun vaaran päälleni sinun sekä tyttäresi tähden. Sukulaisuuteni Douglas'ien kanssa tekee, että minun sanani voipi jotain vaikuttaa kreivi Douglas'in tyttäreen Margareetaan, meidän vallattoman prinssimme Rothsayn herttuan hylättyyn puolisoon. Luota siihen, kunnon hanskuri, että sinun tyttäresi tämän rouvan palvelijain joukossa on oleva yhtä hyvissä turvissa kuin muurin ympäröimässä linnansa. Herttuatar nyt pitää kovia Falkland'issa, linnassa, jonka Albanyn herttua, sen omistaja, on lainannut hänelle. En saata siellä luvata sinulle mitään huvitusta, kaunokaiseni; sillä Margareeta, Rothsayn herttuan puoliso, on onneton ja senvuoksi närkäs, röyhkeä, vaativainen. Hän tietää itsekin kuinka vähän hänessä on miellyttävää, ja senvuoksi kadehtii niitä vaimoihmisiä, joissa sitä on. Mutta hän on luja lupauksissaan ja jalo sydämeltään, ja viskaisi papit ja paavitkin alas linnansa muurin-ojaan, jos ne uskaltaisivat tulla vangitsemaan jotakuta hänen suojansa alaista. Siellä olet siis oleva hyvässä turvassa, vaikka kyllä puuttunee hauskuutta".
"Enpä minä pyydäkään enempää", virkkoi Katri; "ja hartaasti kiitän teitä hyvyydestänne että tahdotte saattaa minut semmoisen suojan alle, joka on minulle niin suureksi kunniaksi. Jos herttuatar lieneekin röyhkeä, niin aion muistaa että hän on Douglas'in sukua, joten hänellä on täysi oikeus ylpeillä niin paljon kuin suinkin jonkun ihmisen — jos hän on närkäs, niin muistan että hän on minun suojelijani. Älkää olko enää huolissa minun puolestani, jalo herra, kun kerran olette saattaneet minut sen korkean rouvan suojan alle. — Mutta kuinka käynee minun isä-parkani, jonka täytyy mennä keskelle tuota villiä, vaarallista kansaa?"
"Älä ole siitä milläskään, Katri", sanoi hanskuri. "Minä olen Vuorelaisten pieksuihin ja vaippoihin niin tottunut kuin jos olisin niissä itsekin aina käynyt. Sitä vaan pelkään, että tuo ratkaiseva tappelu saattaisi tapahtua, ennen kuin taas saan palata pois heidän maastaan; ja jos siinä tappelussa Duhele-heimo jää tappiolle, niin saattaa suojelijoitteni häviö minullekin tulla turmioksi".
"Siitäkin pidetään huolta", virkkoi ritari Charteris; "luota siihen, että minä sun turvallisuuttasi valvon. — Mutta kumman puolueen luulet pääsevän voitolle?"
"Totta puhuen, herra ylituomari, luulisin Chattan-clan'in jäävän alle. Nuot yhdeksän Tammiston miestä ovat melkein kolmasosa Duhelen päällikön joukosta, ja ne ovat mainioita sankareita".
"Ja sinun entinen oppipoikasi, tokkohan se pitänee paikkansa, vai mitä luulet?"
"Hän on tuittupäinen kuin tuli, ritari Charteris", vastasi hanskuri, "mutta myös häilyväinen kuin vesi. Kuitenkin luulisin hänestä aikanaan tulevan urhoollisen miehen, jos saapi elää".
"Mutta tätä nykyä on aina vielä tippanen valkean metsäkauriin maidosta hänen suonissaan, vai mitä, Simo?"
"Hänellä ei ole vielä kokemusta, jalo herra", sanoi hanskuri, "eikä tarvinne mun selittääkään mainiolle soturille, semmoiselle kuin teille, että meidän ensin pitää tottua vaaraan, ennen kuin sen kanssa voimme leikkiä laskea, niinkuin mielitietyn kanssa".
Näin puhellessaan he pian saapuivat Kinfauns'in linnaan, missä heille lyhyen levähdyksen jälkeen tuli ero, koska isän ja tyttären piti mennä eri-turvapaikkoihin. Silloin vasta Katri, huomattuaan että isä huolissaan tyttärensä puolesta oli kokonaan unohtanut ystävänsä, mainitsi Heikki Sepän nimen.
"Oikein, aivan oikein", sanoi hanskuri hänelle, "meidän tulee antaa tietoa tuumistamme".
"Jättäkää se minun huolekseni", virkkoi ritari Charteris, "vaan en aio luottaa sanansaattajaan, enkä myös lähettää kirjettä; sillä, jos minä osaisinkin kirjoittaa semmoisen, hän ei kuitenkaan osaisi sitä lukea. Hän kyllä nyt saa vähän aikaa olla murheissaan; mutta huomen-aamulla varhain ratsastan Perth'iin ja vien hänelle tiedon aikeistanne".
Nyt tuli eron hetki. Se oli katkera kyllä; mutta vanhan porvarin luja miehuus sekä Katrin nöyrä tyytymys Jumalan sallimukseen tekivät sen kuitenkin helpommaksi kuin mitä olisi luullut. Hyvä ritari kiirehdytti hanskurin lähtöä, vaikka tosin ystävällisimmällä tavalla; menipä hänen hyvyytensä niinkin pitkälle, että hän tarjosi muutamia kultakolikoita lainaksi, joka tarjomus siihen aikaan, jolloin raha oli niin harvinainen, osoitti kaikkein suurinta huolenpitoa. Mutta hanskuri vakuutti itsellään olevan runsaasti rahaa varalla, ja läksi matkalleen luoteesen päin. Yhtä ystävällinen oli ritari Charteris myös kauniisen sukupuoleen kuuluvalle vieraalleen. Katri annettiin vanhan muijan huostaan, joka piti emännyyttä hyvän ritarin talossa; hänen täytyi näet vielä viipyä useampia päiviä Kinfauns'issa, koska Tay-joella purjehtivalla venemiehellä, Kitt Henshaw'lla, johon ylituomari suuresti luotti ja jonka kuljetettavaksi hän tahtoi Katrin uskoa, oli ensin kaikellaisia viivykkeitä sekä esteitä.
Näin erosivat isä ja tytär toisistaan tällä niin vaarallisella, huolettavalla hetkellä, jona heitä uhkaavat vaarat ja vastukset todenteolla olivat vielä suuremmat kuin mitä he itse edes tiesivät, niin että pelastuksen toivo oli sangen vähissä.