Perth'in kaupungin kaunotar

by Walter Scott

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

"Nöyrästi Austin teki sen". — "Vai teki niin?
No sitten samoin tehnee mullekin".

Popen esipuhe Chaucer'in Canterburyn-tarinoihin.

Kertomuksemme jatkoa on meidän mukavin seurata sillä lailla, että lähdemme matkaan Simo Hanskurin kanssa. Ei ole aikomukseni tarkalleen osoittaa noiden molempain keskenään kiisteleväin clan'ien rajoja, varsinkin kun ei edes historiatkaan tästä merkillisestä taistelusta niitä selvilleen mainitse. Olkoon siinä kyllin, kun sanomme Chattan-clan'in alueen olleen avaran ja laajan, niin että se ulottui Caithness'iin sekä Sutherland'iin. Ylipäällikkönä oli heillä silloin jälkimmäisen läänin mahtava kreivi, jolla siihen aikaan oli vaakunastaan otettu arvonimi Nohr ar Chat (Suuri Kissa). Chattan-clan'in liittokuntaan, näin yleisesti puhuen, kuuluivat siis myös Keith'it, Sinclair'it, Gun'it sekä useammat muut mahtavat suvut. Ne eivät kuitenkaan nyt ottaneet osaa tähän puheen-alaiseen taisteluun; se oli yksin-omaisena asiana sillä Chattan'ien osalla, joka asui Perth'in ja Inverness'in läänien avaroilla vuorimailla, siis nykyään Vuoristoksi sanotun seudun suurimmassa osassa. Niinkuin kyllä tiedämme, kiistelee nytkin vielä kaksi laajaa sukua, jotka kumpikin epäilemättä ovat Chattan-clan'iin kuuluneet, Mac-Pherson'it sekä Mac-Intosh'it, siitä, kumman päällikkö silloin oli johtajana tällä heidän suuren liittokuntansa haaralla ja kumpikin ovat viime aikoina ottaneet itselleen arvonimen Chattan-clan'in päällikkö. Lienee se miten lienee, ainakin oli Badenoch'in seutu pesäpaikkana sillä liittokunnan haaralla, joka nyt puheena-olevaan taisteluun osaa otti.

Vielä hämärämmät ovat tietomme Duhele-clan'in liittokunnasta, syystä, joka edempänä tulee meille tietyksi. Muutamat tutkijat ovat arvelleet, niiden olleen samaa sukua kuin Mac-Kaytten lukuisa, mahtava heimo. Jos siinä väittelyssä on perää, jota sopii epäillä, niin ovat Mac-Kayt sitten, Robert III:n hallituksen jälkeen paljon muuttaneet asuinpaikkojaan; sillä tätä nykyä he (clan'ina) asuvat Skotlannin äärimmäisessä puhjoispäässä Ross'in ja Sutherland'in lääneissä. Emme voi siis, niin selvästi kuin olisi suotava, määrätä tässä kerrottuin tapausten tannerta. Olkoon siinä kyllä, että hanskuri matkusti luodetta kohti, yhden päiväyksen Breadalbanen alueesen päin, ja sieltä hän toivoi pian saapuvansa siihen kartanoon, missä Gilchrist Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö ja Simon kasvatin, Conachar'in isä, tavallisesti piti hoviaan korkean arvonsa mukaisella, metsäläis-tapaisella komeudella, mitä palvelusväen paljouteen ja kaikkiin ulkomenoihin tulee.

Ei meidän ole tarvis liioin kuluttaa aikaa tämän matkan kaikkien vaarojen ja vaivojen kertomisella; piti osoitella autiomaita sekä vuoristoja myöten, vähän kiivetä ylös jyrkistä loiroista, väliin kaalaella pohjattomia soita, monesti mennä veteväin purojen, jopa jokienkin poikki. Mutta kaikki ne vaarat oli Simo Hanskuri jo ennenkin monta kertaa kokenut, rehellistä rahansaalista pyytäessään; ei siis ollut syytä luulla hänen niistä säikähtyvän, nyt kun hänen vapautensa, — jopa henkensäkin pelastus oli asiana. Toinen matkamies olisi epäilemättä yhtä paljon kuin itse tien vaaroja myös pelännyt noiden erämaitten sotaisia, sivistymättömiä asukkaita. Mutta Simolla oli tuttavuus kansan tapojen sekä kielen kanssa hyvänä turvana siinä suhteessa. Vieraan-varain pyynti ei ollut koskaan turha raa'immankaan Gaeliläisen kyökissä; ja sama metsäläinen, joka toisessa tilaisuudessa olisi ollut valmis surmaamaan ihmistä hänen nuttunsa hopeasoljen tähden, antoi pois ainoankin ateriansa muukalaiselle, joka hänen ovellansa vieraanvaraa rukoili. Koko taito Vuorimailla matkustellessa oli siinä, että tuli aseetonna ja osoitti luottamusta niin paljon kuin mahdollista. Hanskurilla ei siis ollut mitään asetta muassaan, hän ei osoittanut matkallaan mitään varovaisuutta, ja piti vaan huolta siitä, ettei hänessä tulisi mitään näkyviin, mikä metsäläisten ahneuden saattoi herättää. Toinen ojennusnuora, jota hän katsoi viisaaksi noudattaa, oli se, että hän vältti pitempiä puheita vastaansattuvien kulkijoitten kanssa, ainoasti vaihdellen tavallisia tervehdyksiä, jota kohteliaisuutta Vuorelaiset harvoin laiminlyövät. Mutta niihinkin tuli vaan harva tilaisuus. Tämä maa, joka muutoinkin oli harvassa asuttu, näkyi nyt olevan aivan autioksi hylätty. Niissä pienissä vuorilaaksoissakin, joitten kautta hän sattui kulkemaan pitkin tai poikin päin, olivat kylät tyhjinä; asukkaat olivat metsiin ja luoliin piiloon menneet. Syy siihen oli helppo arvata; sillä olihan nyt sota lähellä tulossa, jonka kaikki pelkäsivät tuovan kanssansa pahimman ryöstön sekä häviyksen, mikä ikinä vielä oli tätä onnetonta maata raadellut.

Simoakin jo rupesi tämä autius peloittamaan. Hän oli kerran, sen perästä kuu Kinfauns'ista läksi, levähdyttänyt ja syöttänyt hevostansa; nyt hän alkoi olla huolissansa missä voisi saada yökortterin. Hän oli toivonut pääsevänsä majaan erään vanhan tuttavansa luokse, jolla oli nimi Niilo Booshalloch s.o, Lehmipaimen, siitä syystä kun Duhele-clan'in päällikön monilukuinen karja oli hänen huostaansa uskottu. Siksi hänellä oli asnntonsa Tay-virran rannalla, lähellä sitä paikkaa, missä se samannimisestä järvestä ulos lähtee. Tältä vanhalta tuttavaltaan ja ystävältään, jolta hän oli monta nahkaa ja vuotaa ostanut, toivoi vanha hanskuri samassa saavansa parhaat tiedot, minkälainen oli maan nykyinen tila — oliko rauha vai sota tulossa —ja miten hänen piti tehdä, ollakseen täällä hyvässä turvassa. Meidän tulee huomata, että tieto tuosta sovitusta tappelusta, jolla yleinen sota oli estettävä, vasta päivää sitä ennen, kun hanskuri Perth'istä läksi, oli Robert kuninkaalle tullut, eikä vielä ollut kansaan levinnyt.

"Jos Niilo Lehmipaimenkin on jättänyt mökkinsä niinkuin kaikki muut, niin olen aika pulassa", ajatteli Simo. "Sillä häneltä en toivonut ainoasti hyvää neuvoa, vaan myös että hän puhuisi puoleistani Gilchrist Mac-Ian'ille. Ja paitsi sitä olisin illallisen sekä yömajan tarpeessa".

Näitä miettiessään nousi hän vihannan mäen kukkulalle, ja näki nyt ihanan Tay-järven jalkainsa juurella; siinä levisi sen avara, kirkas, hopeanhohtava pinta, loistavan peilin kaltaisena, jonka monikoukeroisina puitteina olivat rantojen mustansinertävät kanervikkoharjut lehdettömin tammiviidakoineen.

Simo ei juuri muulloinkaan suuresti huolinut luonnon kauneudesta, vaan sillä hetkellä vielä tavallistakin vähemmin. Ainoa kohta tuossa ihanassa näkö-alassa hänen edessään, joka hänen silmänsä puoleensa veti, oli se nurminiemeke, missä Tay-virta, paisuneella ylpeydellä ryöpsähtäin ulos emäjärvestänsä, kiertää noin virstan tai pari leveän kauniin laakson poikki ja sitten lähtee valtavana virtaamaan kaakkoon päin, niinkuin valloittaja ja lainsäätäjä, joka menee kaukaisia maita valtansa alle laskemaan ja hallituksellaan rikastuttamaan. Tuohon niemekkeesen, joka on niin ihastuttavassa paikassa järven, vuorien sekä joen keskivälissä, rakennettiin myöhempinä aikoina vanha Ballongh'in[32] linna, jonka sijaan meidän päivinä sitten on tullut Breadalbanen kreivien komea palatsi.

Mutta Campbell'in suku, vaikka jo siihenkin aikaan vallan mahtava Argylen läänissä, ei ollut vielä saanut valtaansa leviämään niin kauas itään päin kuin Tay-järvelle saakka, jonka rannat nyt laillisen oikeuden tai kenties vaan vanhan tavan nojassa olivat Duhele-clan'in hallussa, ja tämän heimokunnan parhaat karjat lihosivat täällä näillä nurmilla. Mainitussa laaksossa, joen ja järven välillä, jonka ympärillä avarat tammi-, pähkinäpuu-, saarni- sekä saksankuusi-metsät rehoittelivat, seisoi Niilo Lehmipaimenen matala mökki, ja sen vieraanvaraisen katoksen räppänästä par'aikaa tuprueli paksu savu suureksi lohdutukseksi Simo Hanskurille, jonka muuten olisi täytynyt viettää yönsä taivas-alla, varsin epämukavalla tavalla.

Tultuansa mökin oven eteen hän vihelsi ja huhusi, näin ilmoittaen tuloaan. Kohta nousi kova koirien haukunta, ja samassa myös mökin isäntä astui ulos. Syvä murhe synkistytti hänen otsaansa, ja hän näkyi suuresti hämmästyvän Simo Hanskurin näöstä, vaikka sitä niin paljon kuin mahdollista koetti peitellä. Sillä siinä maassa katsottiin pahaksi epäkohteliaisuudeksi, jos talon-isäntä katseissaan tai käytöksessään näytti jotain, josta vieras saattoi päättää hänen tulonsa olleen vähemmin suodun taikka edes arvaamattoman. Matkalaisen hevonen vietiin talliin, joka sille milt'ei ollut liian matala; hanskuri itse puolestaan saatettiin lehmipaimenen asuntomökkiin, missä vaan tavan mukaan voileipää sekä juustoa tarjottiin, sillä välin kun vahvempaa ruokaa valmistettiin. Simo, joka kansan tapoihin oli tottunut, ei ollut huomaavinaan talon-isännän sekä muun perheen kasvoissa näkyvää silminnähtävää suruisuutta, siksi kun hän tavan vuoksi oli palan haukannut. Sitten vasta hän kysyi tuon tavallisen kysymyksen: "Mitä tänne kuuluu?"

"Pahat kuulumiset ovat pian kerrotut", virkkoi paimen. "Meidän isämme on kuollut".

"Mitä?" sanoi Simo, pahasti huolestuneena; "onko Duhele-clan'in päällikkö kuollut?" —

"Duhele-clan'in päällikkö ei koskaan ole kuollut", vastasi lehmipaimen; "vaan Gilchrist Mac-Ian kuoli vuorokausi sitten, ja hänen poikansa, Eachin Mac-Ian on nyt meidän päällikkömme".

"Mitä? Eachin — eli Conachar — minun oppipoikani?"

"Virka siitä niin vähän kuin suinkin voit, Simo veikkonen", sanoi paimen. "Huomaa se, ystäväni, että sinun ammattisi, joka kyllä kelpaa vallan hyvin tuossa rauhaisassa Perth'in kaupungissa, on kuitenkin kovin halpaa käsityötä, ollakseen suuressa arvossa Lawers-vuoren juurella tai Tay-järven rannoilla. Eipä meillä löydy edes koko kielessämme sanaa, joka kintaitten tekijää merkitsisi".

"Suuresti kummeksisinkin, jos löytyisi, Niilo veikkonen", sanoi Simo kuivakiskoisesti, "koska ei teillä juuri ole kintaita. Eipä tainne löytyä koko Duhele-clan'issa toista paria, paitsi sitä, jonka itse annoin Gilchrist Mac-Ian'ille — Jumala hänen sielulleen olkoon armollinen! — ja se oli hänen mielestään mainio lahja. Vaan kovin on mieleni paha hänen kuolonsanomastaan, sillä minä olin tullut vartta varten hänen puheilleen".

"Parempi olisikin, jos kääntäisit hevoses pään etelään päin huomeis-aamun koittaessa", sanoi paimen. "Hautajaiset tulevat nyt kohta pidettäviksi ja sangen kiireesti. Tappelu on määrätty tapahtuvaksi Dnhele- sekä Chattan-clan'ien välillä, kolmekymmentä miestä kummallakin puolella, ensi Palmusunnuntaina; meillä siis on varsin vähän aikaa itkemään kuollutta ja tervehtimään eläviä".

"Vaan minun asiani on niin kiireistä laatua, että minun täytyy saada puhutella nuorta päällikköä, vaikkapa vaan neljännestunnin aika", virkkoi hanskuri.

"Kuules, veikkonen", virkkoi mökin isäntä, "sinun asianas, arvaan ma, lienee vanhojen saatavien velkominen taikka kaupan teko. Mutta jos päällikkö lieneekin sinulle jotain velkaa olostaan sinun kodissas tai muuten, niin et voi sitä nyt vaatia häneltä; sillä nyt on tarvis kaikkia heimomme varoja kunnon aseitten hankkimiseen meidän taistelijoillemme, niin että me noiden vuorikissojen kanssa yhteen sattuessamme voimme näyttää olevamme parempia miehiä. Jos taas kaupantekoon olet tullut, niin on tää hetki vielä huonommin valittu. Tiedäthän että sinua jo moni heimokunnassamme kateudella katselee, siitä syystä kun sinulla on ollut nuoren päällikkömme kasvatus hallussas, joka muulloin tavallisesti vaan uskotaan heimokunnan omille parhaille miehille".

"Mutta Pyhä Neitsyt auttakoon!" huudahti hanskuri, "pitäisihän toki heidän muistaa, etten minä tuota minulle annettua virkaa pyytänytkään, vaan että sen vanhan päällikkönne rukoilemisen ja kärttämisen tähden otin ja että siitä on tullut minulle melkoinen vahinko. Tuo Conachar, — eli Eachin, tai mikä hänen nimensä teillä nyt lienee — on pilannut minulta metsäkauriin-nahkoja monen Skotlannin markan edestä".

"Siinäpä taas", sanoi paimen, "olet päästänyt suustasi sanan, joka sinulle voisi hengen maksaa. Vähempi rangaistus tuskin kohdannee sitä, joka puolellakaan sanalla tohtii mainita nahkoja ja vuotia, varsinkin metsäkauriitten. Meidän päällikkömme on nuori ja arvostaan arka — ei kukaan syytä siihen tiedä paremmin kuin sinä itse, hanskuri veikkoseni. Tietysti hän haluaisi, että kaikki, mikä hänen perintö-oikeutensa vastustamista sekä hänen maapakolaisuuttansa koskee, kokonaan unohtuisi. Hän ei siis suinkaan ole ystävällisillä silmillä katseleva sitä miestä, joka kansan tai päällikön omankin huomion vetää takaisin siihen, minkä muisto heille tuottaa mielipahaa. Arvaapas itse mikä tunne heissä on heräävä tällä hetkellä, jos he saavat nähdä vanhan Perth'in hanskurin, jonka luona nuori päällikkö niin kauan on ollut oppipoikana! — Ei, ei, veli veikkoseni, sinä olet nyt ihan harhatiellä. Sinulla on liika kiirut tulla kumartamaan uutta aurinkoa, nyt kun sen loisto vasta on taivaanrannan kohdalla. Tule sitten, kun se on noussut korkeammalle taivaan kannelle; silloin olet sinäkin saava osasi sen keskipäiväisestä paahteesta".

"Niilo Lehmipaimen", virkkoi hanskuri, "me olemme vanhat ystävykset, niinkuin sanoit; ja koska sinua totisena ystävänä pidän, puhun sinulle suoraan, vaikka sanani, jos ne toiselle sinun clanisi miehelle puhuttaisiin, saattaisivat minulle vaaraa tuottaa. Sinä luulet että tulin tänne rahan saamisen toivossa, ja luonnollista onkin että niin luulet. Mutta enpä nyt enää, näin vanhalla ijälläni, olisi lähtenyt oman takkani äärestä tuolla Curfew-kadun varrella, vaikkapa saisin täällä lämmittää itseäni kaikkein kirkkaimmassa päivänpaisteessa, mikä ikinä on paistanut Vuoriston kanervikoille. Todellinen syy on, että minä hädissäni pakenin tänne — vihamieheni ovat voitolla, ja ovat syyttäneet minua asioista, joita en koskaan tekisi, en edes unissanikaan. Yhtähyvin olisin tullut tuomituksi; ei ollut minulla muuta kuin ne kaksi ehtoa: taikka paeta pois taikka pysyä kotona ja joutua surman suuhun. Siksi tulen nyt nuoren päällikkösi luokse, joka omalla hädän-ajallansa sai turvapaikan minun luonani, joka kodissani söi minun leipääni, joi minun maljastani. Minä pyydän häneltä turvaa, niinkuin toivon kuitenkin vaan vähäksi ajaksi".

"Se on ihan toinen asia", vastasi paimen, "niin aivan toinen, että jos tulisitkin sydän-yöllä Mac-Ian'in ovelle, vaikkapa itse Skotlannin kuninkaan pää kainalossas, tuhat miestä takanas, jotka surmatun verta kostaa tahtoisivat, hänen kunniansa, minun arvatakseni, ei sallisi hänen kieltää turvaa sinulta. Sinun syyttömyytesi tai syyllisyytesi siihen ei tee juuri mitään — taikka, jos lienet syyllinen, niin tulee hänen sitä enemmän suojella sinua, koska sinun hätäsi ja vaarasi siinä tapauksessa ovat sitä suuremmat. Minä lähden nyt kohta hänen luoksensa, ettei mikään hätikkö kerkiä viemään hänelle sanaa sinun tulostas, ennen kuin hän samassa myös saapi syynkin tietää".

"Mieleni on paha, että sinulle tästä tulee vaivaa", sanoi hanskuri.
"Missäs päällikkö nyt on majassa?"

"Noin puolentoista peninkulman päässä, puuhaamassa hautajaisia sekä varustamassa kaikkea taistelua varten — kuollut hautaan, elävät taisteluun".

"Se on pitkä matka, johon on sinulta tullen, mennen menevä koko tää yö", virkkoi hanskuri. "Ja olenpa aivan varma, että Conachar, kun vaan saa tietää minun — —"

"Unohda pois koko Conachar", varoitti paimen, pannen sormensa huulilleen. "Ja mitä noihin puoleentoista peninkulmaan tulee, ei ne ole muuta kuin yksi Vuorelaisen harppaus, kun sana on saatettava ystävän sekä päällikön välillä".

Näin sanoen jätti toimelias paimen vieraansa vanhimman poikansa sekä tyttärensä huostaan ja läksi kaksi tuntia ennen sydän-yötä matkalleen, jolta jo oli kauan ennen päivän nousua palannut. Hän ei häirinnyt väsynyttä vierastansa; mutta kun vanhus aamulla itsestään oli noussut, ilmoitti paimen hänelle, että päällikkö-vainajan hautajaiset tulisivat pidettäviksi sinä samana päivänä. Niihin ei Eachin Mac-Ian'in sopinut tosin Saksilaista pyytää; mutta sitten seuraaviin juhlajuominkeihin hän ilolla toivoi matkalaista vieraakseen.

"Hänen tahtoansa minun täytyy noudattaa", virkkoi hanskuri, hiukan hymyillen hänen sekä entisen oppipojan nyt muuttuneesta välistä. "Hän on herrana nyt, ja toivonpa hänen kuitenkin muistavan, että minä, kun välimme oli päinvastoin, en käyttänyt valtaani kovin kovasti".

"Hui, hai, veikkonen!" huudahti paimen. "Mitä vähemmin siitä puhut, sitä parempi. Vaan kyllä saat nähdä olevasi suotu vieras Eachin'in kodissa, ja piru vie sen, joka uskaltaa sinuun koskea täällä meidän rajaimme sisäpuolella. Mutta nyt hyvästi — minun täytyy lähteä hautaamaan parasta päällikköä kaikista, mitä clan'illamme ikinä on ollut, viisainta kaikista johtajistamme, jotka ovat ikinä käyneet, suokanervan oksa lakissaan. Hyvästi vaan nyt vähäksi aikaa, ja jos tahdot mennä tuonne ylös Tom-an-Lonach'in kukkulalle meidän talomme takana, niin saat nähdä komean näön ja kuulla coronach'in (surulaulun), joka on kaikuva aina Lawers-vuoren huipulle saakka. Kolmen tunnin kuluttua on sitten vene tuleva sinua noutamaan tuohon pieneen lahdenpoukamaan, noin virstan matkan päähän Tay-virran niskasta".

Näin sanoen hän läksi, vieden kanssaan kaikki kolme poikaansa, soutajiksi siihen veneesen, jolla hän oli muuta surusaattoa seuraava, sekä molemmat tyttärensä, joiden ääniä oli tarvis surulaulussa, joka tämmöisissä yleisen murheen tilaisuuksissa laulettiin taikka pikemmin sanoen, huudettiin.

Yksin jäätyänsä Simo Hanskuri meni talliin, hevostansa katsomaan, ja näki että se oli hyvin varustettu graddan'illa s.o. paahdetulla ohraleivällä. Tämän ystävyyden suuruuden Simo täydesti käsitti, sillä hän tiesi että talossa varmaan oli sangen vähän sitä herkkua enää jäljellä, siksi kun elon aika taas oli tuova vähäisen määrän uutista. Lihaa sitä vastaan oli Vuorelaisilla aina yltäkyllin, ja järvestä oli myös runsaasti kalaa saatavana paaston ajaksi, jonka sääntöjä he eivät kuitenkaan olleet kovin tarkat pitämään. Soissa oli tarjona yhtä lajia hienoja heiniä, jotka tosin eivät olleet hyviä; mutta Skotlannin ratsut, samoin kuin ratsumiehet, eivät olleet siihen aikaan kovin herkkuihin tottuneet. Simon Gauntlet — se oli hevosen nimi — oli paitsi sitä saanut tallin lattian peitetyksi kanervilla vuoteekseen, ja oli siis varustettu vieraanvaroilla niin hyvin kuin vaan täällä Vuoristossa kannatti.

Nähtyänsä näin että mykkä matkakumppalinsa oli saanut kaikki tarpeensa, yksikseen omien tuskallisten mietteittensä nojaan jäänyt hanskuri ei tietänyt parempaa neuvoa kuin totella paimenen kehoitusta ja nousta Tom-an-Lonach-kukkulalle, (Honkavaaralle). Puolen tunnin kiipeemisellä hän pääsi ylös huipulle ja näki nyt edessään koko järven avaruuden. Muutamat vanhat, pitkät, yksinäiset hongat yhä vielä näyttivät, mistä syystä tämä kukkula oli saanut nimensä. Mutta enin osa olivat tulleet uhreiksi tuolla sotaisalla ajalla niin yleiselle joutsien tarpeelle; sillä joutsi oli Vuorelaisille hyvin käytetty ase, vaikka heidän joutsensa sekä nuolensa olivat muodoltaan niinkuin voimaltaan paljon huonommat kuin iloisessa Englannissa. Vielä seisovat yksinäiset, synkännäköiset hongat olivat aivan kuin murretun sotarinnan viimeiset urhot, jotka hajallaan siellä täällä pitävät paikkansa jossain edullisemmassa kohdassa ja ovat lujasti päättäneet viimeiseen asti tehdä vastarintaa. Honkavaaran takana, vähän erillään, nousi toinen vielä korkeampi kukkula, paikoin peitetty viidakolla, paikoin lakeilla nurmikoilla. Niillä karja kuljeskeli, etsien tällä vuoden-ajalla niukkaa ravintoansa tähteitten sekä hetteitten ympärillä, missä tuore ruoho kaikkein ensiksi pisti esiin.

Järven vastainen eli pohjoinen ranta oli paljon vuorisempi kuin se, missä hanskuri seisoi. Metsät ja viidakot peittivät vuorien kupeet, pujahtain paikoittain näkymättömiin vuorten välisiin mutkikkaisin loiroihin. Vaan korkealle yli tämän vyöhykkeen, joka vielä jokseenkin kelvollista maanlaatua osoitti, kohosivat itse paljaat, mustat kukkulat, sillä vuoden-ajalla luonnollisessa synkässä kolkkoudessaan.

Muutamat vuoret olivat terävähuippuiset, toiset leveäharjaiset; muutamat kallioiset ja jyrkät, toiset tasaisempivietteiset. Tuolla jättiläis-joukolla näkyi myös olevan sopivat päällikkönsä — uhkaavainen Ben-Lawers'in tunturi sekä vielä korkeampi Ben-Mohr, jotka kohoavat paljon yli kaikkein muitten ja pitävät kauan aikaa kesälläkin, joskus koko vuoden umpeen, loistavan lumilakin päässänsä. Mutta tuon metsäisen vuoriseudun rajoilla, siellä, missä vuoret järveen päin viettivät, näkyi silloinkin jo monta ihmisen jälkeä. Kyliä oli nähtävänä, varsinkin pitkin järven pohjoista rantaa, puoleksi peitossa noissa kaitaisissa loiroissa, joista pieniä puroja ulos Tay-järveen virtailee. Niinkuin useimmat maalliset asiat olivat ne varsin kauniit kaukaa nähden, mutta lähemmäksi tultua ne olivat ilettävät, inhottavat, siivottomuutensa tähden sekä niidenkin mukavuuksien puutteen vuoksi, joita Indianilais-teltassa voi tavata. Niissä asui kansa, joka ei viljellyt maata eikä huolinut ahkeran työn tuottamista nautinnoista. Naisväen, vaikka heitä muuten rakkaudella, jopa jollakin hellätuntoisella kunnioituksella kohdeltiin, täytyi tehdä kaikki välttämättömät kotiaskareet. Miehet joskus vaan tarttuivat kömpelöön sahraan, taikka useammin lapioon; vastahakoisesti käyden työhön, jota niin halventavaksi arvolleen katsoivat; paraasta päästä oli heidän huolenansa vaan mustan karjansa paimentaminen, joka oli heidän suurin rikkautensa. Kaikkina jouto-aikoinansa he kalastivat, metsästivät tai rosvoilivat. Jälkimmäinen työ tehtiin lyhyinä rauhan-aikoina vaan joskus huviksi, vaan sodan-ajalla he ryöstelivät rohkeammalla vallattomuudella ja taistelivat tulisemmalla vihalla. Sota, yleinen tai yksityisempi, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, olikin heidän elämänsä päätoimena, ainoa, joka heidän mielestään oli täydesti heidän arvonsa mukainen.

Järven loistava pinta itsestäänkin jo oli ihastuttava näkö-ala. Sen jalo avaruus sekä siitä ulos virtaava kaunis, valtava joki saivat vielä lisää kauneutta pienen saaren kautta, jommoisia luonto niin usein on tuonut koristeeksi Skotlannin järville. Tätä nykyä nähdään tässä saaressa ainoasti muutamia muodottomia, viidakon peittämiä raunioita; mutta puheen-alaisella ajalla kohosi täällä torneineen, nastoineen luostari, jonka perin permannon alla Sibylla, Englannin kuninkaan Henrik I:n tytär ja Skotlannin kuninkaan Aleksanderi I:n puoliso lepäsi. Tämä pyhä paikka oli nyt katsottu täys-arvoiseksi lepopaikaksi myös Duhele-clan'in päällikön ruumiille, kumminkin väliaikaisesti, siksi kun, nykyisen uhkaavan vaaran hälvettyä, saataisiin viedä se erääsen mainioon luostariin pohjoisessa, missä hänen piti saada viimeinen sijansa kaikkein esi-isiensä rinnalla.

Suuri joukko veneitä läksi järvelle eri kohdista, sekä lähemmistä että kaukaisemmista. Useammissa oli mustia lippuja liehumassa; monessa istui kokassa rakkopillin soittajia; he aika ajoin pinnistivät soitostansa joitakuita kimakoita, valittavaisia säveleitä, joista hanskuri arvasi että ruumis-saatto jo oli tulossa. Nämät valittavaiset sävelet olivat kuitenkin vaan ikään kuin soittojen viritys ja valmistus nyt pian alkavaan yleiseen suruvirteen.

Kaukainen humina kuului jo kaukaa järven yläpäästä; se tuntui tulevan noista kaukaisista vuoriloiroista, joista Dochart- ja Lochy-purot kuohuvat Tay-järveen alas. Tuossa jylhässä lähipääsemättömässä paikassa, mihin Campbell'it myöhempinä aikoina perustivat lujan Finlayrigg-linnansa, oli Duhele-heimon pelätty päällikkönsä vetänyt viimeisen hengenvetonsa; ja siksi että hänen hautajaisissaan komeus tulisi niin suureksi kuin mahdollista, piti nyt ruumis kuljetettaman koko järveä pitkin siihen saareen, joka hänen väli-aikaiseksi leposijakseen oli valittu. Surusaatto, päällikön oma alus etupäässä, jossa iso musta lippu liehui, oli jo kulkenut enemmän kuin kaksi kolmannesta matkastansa, ennen kuin se rupesi näkymään kukkulalle, missä hanskuri seisoi sitä menoa katsomassa. Niin pian kun ruumis-aluksen seurassa tulevista veneistä yleinen coronach-virsi alkoi kaukaa kaikua, vaikenivat kaikki syrjäiset valitus-sävelet kohta, aivan kuin variksen vaakunta ja haukan vinkuminen vaikenevat, kohta kun kotka vaan kerran kiljahtaa. Veneet, jotka olivat ajelleet sinne tänne järven pinnalla, niinkuin hajounnut vesilintuparvi, vetäytyivät nyt yhteen, asettautuen jonkunlaiseen järjestykseen, niin että ruumis-saatto saisi tilaa kulkeakseen ja ne sitten itse voisivat siihen kukin paikalleen yhtyä. Sillä välin alkoi sotapillien kimakka vingutus kuulua yhä selvemmin, ja parku lukemattomista veneistä, jotka seurasivat sitä, missä päällikön musta lippu liehui, nousi hurjalla soinnulla ylös aina Tom-an-Lonach'in kukkulalle, jolta hanskuri näköä katseli. Ruumis-saaton etupäässä kulkeva alus kantoi kokassaan jonkunlaista lavaa, jonka päällä päällikkö-vainajan ruumis makasi valkoisiin hikiliinoihin käärittynä, kasvot peittämättä. Tässä aluksessa oli hänen poikansa sekä muut lähimmät sukulaiset; sen jäljestä tuli lukematon joukko kaikennäköisiä veneitä, mitä vaan oli saatu kokoon itse Tay-järveltä tai maatakin myöten tuotu Earn-järveltä ynnä muualta. Useat niistä olivat sangen heikot rakennukseltaan. Nähtiinpä joukossa myös curragh'eja, pajukimppujen yli levitettyjä häränvuotia, muinaisten Brittiläisten tavan mukaan. Muutamat hautajaisvieraat kulkivat juuri siksi tilaisuudeksi ensimmäisistä käsiin sattuneista aineista tehdyillä lautoilla, jotka olivat niin voimattomasti kokoonkyhätyt, että kyllä oli syytä pelätä useampain clanilaisten vielä saavan, ennen tämän retken loppua, mennä seuraamaan päällikkö-vainajaansa aina toiseen maailmaan asti.

Koska suuri veneistä sekä pienempi, järven alapäästä ja saaresta kokoontullut, lähenivät toisiansa, tervehdittiin toinen toistansa kovalla, moni-äänisellä huudolla, jonka loppusävel venyi hurjan pitkäksi. Metsäkauriit siitä säikähtivät ja pakenivat loiroistansa monen virstan päästä, pyrkien turvapaikkoihin kaukaisemmille vuorille; ja kesykin karja, vaikka ihmis-ääneen tottunut, tunsi saman säikähdyksen, minkä ihmisen huuto metsän elävissä nostaa, ja pakeni laitumiltaan soille sekä viidakoihin. Tämä huuto nyt myös kutsui saaressa asuvat munkit luostaristaan ulos. He astuivat ulos matalasta portistansa, kantaen ristejä sekä kirkonlippuja, kaikella kirkollisella komeudella, mitä he voivat vaan saada aikaan. Samassa alkoivat heidän kellonsa, joita heillä oli kolme, soida ruumis-soittoa, joka kajahti pitkin järveä nyt vaienneen kansan korviin, ja sen kanssa yhtyi katolisen kirkon juhlallinen virrenveisu, tuleva saattojärjestyksessä astuvasta munkkijoukosta. Monellaisia menoja nähtiin siellä vielä, silloin kun sukulaiset kantoivat ruumiin maalle; he asettivat sen penkereelle, joka kauan aikaa jo oli ollut siksi tarpeeksi vihitty ja kulkivat deasil'iä sen ympäri.[33] Kuu ruumis sitten nostettiin kirkkoon kannettavaksi, kajahti taas yhteinen parahdus kansanjoukosta; soturein karkea ääni ja naisten kimakka kiljuminen olivat siinä yhdistyneet vanhusten vapisevain sävelten sekä lasten vinkumisen kanssa. Viimeistä kertaa vielä kuului coronach, silloin kun ruumis kannettiin kirkon sisään, mihin vaan vainajan lähimmät sukulaiset sekä clan'in parhaat miehet päästettiin. Tämä viimeinen suruparahdus oli niin kauhean kova, siihen vastasi niin monta sataa kaikua, että hanskuri ehdottomasti tukkesi korvansa käsillään, sulkeaksensa pois tai kumminkin vähentääksensä sen läpipistävää vaikutusta. Hän yhä vielä seisoi niin, kun jo haukat, tarhapöllöt sekä muut tuosta hurjasta huudosta säikähtyneet linnut olivat jälleen asettuneet paikoilleen; ja kun hän viimein otti pois kätensä, kuuli hän äänen, joka aivan hänen vieressään virkkoi:

"Onko, Simo Hanskuri, mielestäs tuo tuossa sopiva katumus- ja ylistysvirsi, jolla raadollista, multamajastansa karkoitettua sielu-parkaa saatetaan sen lennossa Luojansa luokse?"

Hanskuri kääntyi sinnepäin ja näki aivan vieressänsä vanhan miehen, jolla oli pitkä, valkea parta. Kirkkaista, lempeistä silmistä sekä ylimalkaan kasvoin laupiaasta näöstä oli Simon helppo tuntea tämä mies Karthausilais-munkiksi, Klemetti-isäksi, vaikka hän ei ollut enää munkinpuvussa, vaan sarkatakki yllään, Vuorelais-lakki päässä.

Meidän tulee muistaa, että hanskuri tätä miestä yhtä paljon kammosi kuin kunnioitti — hänen terve järkensä ei voinut olla kunnioittamatta munkin mielenlaatua ja käytöstä, vaan samassa myös hänessä oli kammoa, senvuoksi kun Klemetti-isän omituinen oppi oli ollut syynä Katrin maanpakolaisuuteen niinkuin myös hänen omaansa. Hänen vastauksensa munkin tervehdykseen ei siis ilmoittanut pelkkää iloa; ja kun Klemetti uudestaan kertosi kysymyksensä, mitä hän noista hurjista hautajaismenoista piti, sanoi Simo:

"Enpä oikein tiedä, hyvä isä. Mutta osoittavathan nuot ihmiset velvollisuutensa mukaan päällikkö-vainajalleen viimeistä kunniaa esi-isiensä tavan mukaan. He tahtovat ilmoittaa suruaan ystävänsä pois-menosta sekä rukoilla Jumalaa hänen puolestaan; ja sen, mikä näin hyvästä tahdosta tulee, pitäisi mielestäni kelvata Jumalalle. Jos ei niin olisi, niin arvelen, olisi Jumala jo ennen tätä, opettanut heille parempaa".

"Sinä erehdyt", vastasi munkki. "Jumala on suonut valoansa meille kaikille, vaikka erimäärin; mutta ihmiset tiete taiten ummistavat silmänsä ja tahtovat olla pimeässä. Tuo sokea kansa sekoittaa kristityn kirkon menoihin esi-isiensä vanhoja pakanallisia temppuja; he yhdistävät näin rikkauden sekä vallan kautta turmeltuneen kirkon inhottaviin tapoihin pakanallisten metsäläisten julmat, veriset uhrit".

"Isä", virkkoi Simo jyrkästi; "minun mielestäni olisi tarpeellisempi että te seisoisitte tuossa kappelissa tuolla missä te voisitte olla veljillänne apuna heidän papillisissa toimissansa, kuin että te tässä sekoittelette ja järkähdyttelette nöyrän, vaikka oppimattoman, kristityn uskoa".

"Ja miksikä sanot niin, hyvä veli, että minä muka tahdon järkähdyttää sinun uskosi perustetta?" kysyi Klemetti. "Niin totta kuin toivon Jumalan armoa, minä mielelläni vuodattaisin kaikki sydänvereni, jos se olisi tarpeellista jonkun ihmisen kiinnittämiseksi hänen uskoonsa".

"Sananne ovat kauniit, isä, sen myönnän", virkkoi hanskuri; "mutta jos tulee arvata oppinne kelvollisuutta sen hedelmistä, niin on jo Jumala kyllin rangaissut minua kirkon käden kautta, siitä että teitä olen kuullellut. Ennen kuin teidän saarnoissanne olin käynyt, rippi-isäni ei siitä suurta melua nostanut, jos tunnustinkin joskus puhuneeni pari leikillistä sanaa oluthaarikan ääressä, annas olla että olikin jostakusta munkista tai nunnasta pilaa tehty. Jos olin sattunut sanomaan, että Hubert-isä oli ahkerampi pyytämään jäniksiä kuin sieluja, niin tunnustin sen synnin kappalaiselle Vinesauf'ille, joka nauroi ja käski minun rangaistukseksi kuitata joku rätinki. Taikka jos olin sanonut että kappalainen Vinesauf oli hartaampi pullolle kuin messukirjalle, niin tunnustin syntini Hubert-isälle, ja uusi haukka-kinnas sovitti taas kaikki. Näin oli omatuntoni sekä äitimme kirkko aina sovinnossa sekä ystävyydessä, ja molemmin puolin aina annettiin anteeksi. Mutta sen jälkeen kuin teitä kuulemassa olen käynyt, tämä suloinen sovinto on rikkoutunut, ja korviini nyt yhä vaan soitetaan niinkuin pasunalla tulta ja roviota tässä maailmassa, kiirastulta toisessa. Antakaa mun siis olla rauhassa, Klemetti-isä, tai puhukaa toisille, jotka teidän oppinne käsittävät. Minussa ei ole miehuutta kyllin marttyyriksi. Eipä minussa vielä koskaan eläissäni ole ollut edes sen verran miehuutta, että olisin niistänyt kynttilän karren sormillani. Ja, totta puhuen, minun tekee mieleni mennä Perth'iin takaisin, anoa syntini anteeksi hengellisen tuomiokunnan edessä, kantaa risukimppu hirsipuun juurelle peruuttamisen merkiksi, ja ostaa itselleni takaisin hyvän kristityn maine, vaikkapa menisikin sen hinnaksi kaikki, mitä minulla lienee maallista tavaraa".

"Sinä olet suutuksissa, rakas veli", lausui Klemetti; "ja kadut mitättömän maallisen vaaran sekä mitättömän maallisen vahingon uhkaamisen tähden ne hyvät ajatukset, jotka sinulla yhteen aikaan oli".

"Teidän on kyllä helppo puhua, Klemetti-isä, koska te jo aikaa olette luopuneet kaikista maailman tavaroista sekä hyvyyksistä, ja olette valmis, milloin hyvänsä sitä vaaditaan, antamaan henkenne oppinne eteen, jota te uskotte ja saarnaatte. Te olette yhtä valmis pukemaan päällenne pikistä paitaa sekä tulikivistä lakkia kuin paljas mies vuoteelleen laskeumaan, ja näyttääpä melkein kuin olisitte siihen melkein yhtä kernas. Mutta minulla on vielä paljon, mikä minua tähän maailmaan kiinnittää. Minun omaisuuteni on vielä omani, ja Jumalan kiitos siinä on kunnon tavalla elämisen varaa. Henkeni myös on terveen, kuudenkymmenvuotisen miehen henki, eikä minulla ole mitään kiirutta elämäni lopettamaan. Ja jos olisinkin niin köyhä kuin Job ja aivan haudan partaalla, eikö minun pitäisi yht'-hyvin pitää kiinni tästä elämästä tyttäreni tähden, jolle teidän opetuksenne kautta jo on tullut niin paljon onnettomuutta?"

"Sinun tyttäresi, Simo veikkonen", sanoi Karthausilainen, "todellakin on enkeli maan päällä".

"Niin oikein, ja teidän opetuksenne kautta hän nyt hyvin luultavasti pian tulee enkeliksi taivaassa, vieläpä saa nousta siihen tulisissa vaunuissa".

"Hyvä veli", sanoi Klemetti, "älä, ole niin hyvä, puhu semmoisista, joista niin vähän ymmärrät. Turhaa ajan hukkaa olisi, jos koettaisin sinulle näyttää valoa, joka sinua vaan suututtaa; mutta kuultele kumminkin mitä minulla olisi sanottavaa tyttäresi suhteen, jonka maallinenkin onni, vaikken sille silmänräpäykseksikään anna mitään arvoa taivaallisen rinnalla, yhtähyvin on oikeassa paikassansa yhtä suurena huolena Klemetti Blair'illä kuin Katrin omalla isällä".

Kyyneleet nousivat vanhan miehen silmiin, hänen näin puhuessaan, ja
Simo Hanskuri taas oli johonkin määrään leppynyt, kun nyt vastasi:

"Voisi luulla teitä, Klemetti-isä, lempeimmäksi, laupeimmaksi kaikista ihmisistä. Mistäs sitten tulee, että yleinen viha teitä vastaan nousee, mihin ikinä te jalkanne astutte? Voisinpa panna vaikka henkenikin vetoon, että jo olette kerjinneet suututtaa tuota puolta tusinaa köyhiä munkkeja tuossa veden-ympäröimässä häkissä, ja että teitä on kielletty hautajaisissa läsnä-olemasta?"

"Niin onkin, poikani", vastasi Karthausilainen, "ja suuresti epäilen, tokko heidän vihansa sallii minun edes viipyä koko tässä seudussa. En puhunut muuta kuin muutamia sanoja, kuinka turhaa taika-uskoa ja hullutusta on käyminen St. Fillian'in kirkossa — varkaitten hakeminen sen kirkon kellon avulla — hullujen kylvettäminen St. Filian'in lammikossa, ikään kuin heikkomielisyys siitä voisi parata — ja voi! vihamieheni ovat ajaneet minut ulos majastansa, niinkuin luultavasti pian ajavat minut ulos koko tästä elämästäkin",

"Kas siinäpä se onkin!" sanoi hanskuri; "katsokaas semmoista se on, kun ei huoli olla varoillansa! — Mutta minua, Klemetti-isä, ei ihmiset suinkaan aja ulos, paitsi kenties jos olen teillä seurakumppalina. Olkaa siis niin hyvä ja virkkakaa nyt kohta mitä teillä on sanottavaa tyttärestäni, ja olkaamme sitten vähemmin naapurikset kuin tähän asti".

"Tämä, Simo veli, minulla olisi sanottavaa. Tuo nuori päällikkö, vaikka paisunut oman valtansa ja loistonsa ihailemisesta, pitää yhtä vielä kalliimmassa arvossa kuin sitä kaikkea, ja se yksi on sinun tyttäresi".

"Hänkö, Conacharko?" huudahti Simo. "Minun karannut oppipoikaniko uskaltaa nostaa silmänsä minun tyttäreeni?"

"Voi!" sanoi Klemetti, kuinka kiinteässä meidän maallinen ylpeytemme on, aivan kuin muratti juurtuu muuriin lujasti kiinni, ettei sitä siitä tahdo irti saada! — Hänkö muka nostaa silmänsä sinun tyttäreesi? Voi, ei suinkaan niin! Vaan Duhele-clan'in päällikkö, vaikka on niin mahtava ja pian tullee vielä mahtavammaksi, luopi silmänsä alas perthiläiseen porvaris-tyttöön ja tietää sen olevan arvonsa alennusta, että hän niin tekee. Mutta, käyttääkseni hänen omia maallisia sanojansa, hänestä on Katri rakkaampi kuin elämä tässä maailmassa sekä autuus toisessa — hän ei voi elää ilman Katritta".

"No kuolkoon sitten, jos niin mielensä tekee", sanoi Simo Hanskuri; "sillä Katri on kihloissa erään kunnollisen Perth'in kaupungin porvarin kanssa. Enkä hänelle annettua sanaani rikkoisi, vaikka tyttäreni sen kautta pääsisi itse Skotlannin kruununperillisen morsiameksi".

"Niinpä luulinkin sinun vastaavan", sanoi munkki. "Soisinpa vaan, hyvä veljeni, että myös hengellisissä asioissa näyttäisit hiukan samaa rohkeutta ja miehuutta, jolla käytät maallisia".

"Vaiti — vaiti, Klemetti-isä!" vastasi hanskuri. "Kun te sille juonelle poikkeette, haisee jokainen sananne palavalta tervalta, ja se on haisu, josta minä en pidä. Mitä Katriin tulee, pitää minun menetellä niin viisaasti kuin voin, ettei tuo nuori valtias suutu; mutta hyvä on ettei tyttäreni ole hänen kätensä ulottuvissa".

"Sitten hän todella mahtaa olla hyvin kaukana", sanoi Karthausilainen. "Ja nyt, Simo veikkonen, koska sinä katsot vaaralliseksi seurata minua ja oppejani, täytyy minun kai lähteä yksin kulkemaan niiden kanssa sekä niiden vaarain kanssa, jotka niistä voivat tulla minulle. Mutta kenties silmäsi joskus, vähemmin sokeentuneena maallisten toivoin ja pelkoin kautta kuin nyt, vilahtaa takaisin tähän mieheen, joka luultavasti kenties pian ijäksi temmataan pois sinulta. Muista silloin että yksistään vakuutus hänen oppinsa totuudesta ja tärkeydestä on voinut saattaa Klemetti Blair'in olemaan pelkäämättä, vieläpä härsyttämään mahtavain paatuneitten vihaa, säikyttämään pelkurein ja epäluuloisten sydäntä, kulkemaan tässä maailmassa ikään kuin hän siihen ei kuuluisikaan, ja päällensä ottamaan hullun nimen, siksi että hän kenties saisi joitakuita sieluja käännytetyiksi Herransa puoleen. Jumala sen tietää, kuinka kernaasti olisin ihmisille mieliksi kaikissa luvallisissa asioissa, saadakseni veljieni sekä sisarteni rakkauden ja suosion itseeni taipumaan! Ei tunnu helpolta, että minua kunnian-arvoiset ihmiset kammoovat niinkuin ruttotautista, että nyky-ajan Fariseukset minua vainoovat jumalattomana väärä-uskolaisena, ja että suuri kansanjoukko, pitäen minua hulluna, joka kenties saattaa ruveta vahinkoa tekemään, katsoo minua yhtä suurella ylenkatseella kuin myös kauhistuksella. Mutta vaikka nämät rasitukset tuntuisivat vielä sata vertaa raskaammilta, en saa sammuttaa minussa palavaa tulta; mun täytyy totella ääntä sydämessäni, joka sanoo: 'Puhu!' — Voi minua, jos en Jumalan sanaa saarnaisi, vaikka tulisikin minun lopuksi saarnata sitä tulirovion keskeltä!"

Näin lausui tää peloton todistaja. Ja hän oli niitä miehiä, joita Jumala joskus aina herätti, siksi että väärentämätön kristin-oppi säilyisi pimeimpienkin aikakausien läpi ja apostolien ajoista menisi perintöön sille päivälle, jolloin uskonpuhdistus, käyttäen kirjapainon keksintöä hyväkseen, koitti koko kirkkaudessaan. Hanskuri itsekin nyt näki kuinka itsekäs hänen viisautensa oli; hän ylenkatsoi itseään, kun hän näki munkin kääntyvän pois alttiiksi-antaumuksensa pyhyydessä. Jopa silmänräpäyksen aika tuntui hänessä halu noudattaa saarnamiehen esimerkkiä ihmisrakkaudessa ja itsensä uhraavassa innossa. Mutta se tuuma välkähti vaan niinkuin ukkosen salama pimeän holvin kautta, missä ei ole mitään, josta valo heijastuisi, ja niin hanskuri hitaasti astui alas mäeltä, melkein päinvastaista suuntaa kuin munkki; hän unohti pian pois koko Klemetti-isän saarnoineen ja vaipui tavallisiin miettimisiin, huolehtien lapsensa turvallisuudesta sekä omasta.