KAHDESTOISTA LUKU.
Tuumissaan salaviekas, juonikas,
Mietteissään epävakaa, vaihteljas,
Hän onnessakin tyytymätön on
Ja vastoinkäymisissä maltiton.
Absalom ja Achitophel.
Inveraryn kylässä, joka nyt on sievä pikkukaupunki, näkyi silloin seitsemännentoista vuosisadan sivistymättömyys; talot olivat kurjia hökkeleitä, kadut kiveämättömät, epäsäännölliset. Mutta omituisempi ja hirvittävämpi osoitus sen ajan luonteesta oli nähtävänä kylän torilla, monikulmaisella aukealla paikalla, keskivaiheella valkaman ja uhkaavan linnanportin välillä, jonka pimeä käytävä, rautaristikko sekä sivutornit olivat torilta katsoen näyn taustana. Torin keskellä seisoi näet vuolematon hirsipuu, josta riippui viisi ruumista; kaksi niistä näkyi vaatteuksesta päättäen olleen alankolaisia; muut kolme hirtettyä olivat peitetyt vuorelaisplaideillaan. Pari, kolme vaimoa istui hirsipuun juurella, nähtävästi suremassa; he lauloivat hiljaisella äänellä itkuvirttä kuolleille. Torilla liikkuvat kylän asukkaat olivat nähtävästi kuitenkin liian tottuneet tämmöisiin ilmiöihin, pitääksensä siitä suurta lukua. He kokoontuivat joukottain katsomaan kapteeni Dalgettyn sotaisaa ulkomuotoa, hänen tavattoman suurta ratsuaan ja kirkasta haarniskaansa, mutta eivät näkyneet huomaavankaan omalla torillaan nähtävää kauhistusta.
Montrosen lähettiläs ei ollut yhtä välinpitämätön. Kuultuansa pari englantilaista sanaa, jotka luikahtivat muutaman arvokkaamman näköisen vuorelaisen suusta, pidätti hän kohta Kustaavuksensa ja kysyi: »Ylipyöveli on tässä taitanut toimittaa virkaansa, veikkonen? Saisinko tietää, mistä rikoksesta nämä pahantekijät on mestattu?»
Näin puhuen hän katsahti hirsipuuhun päin; ja gaelilainen, joka pikemmin tästä liikunnosta kuin sanoista ymmärsi asian, vastasi kohta: »Kolme vuorelaisherraa—Jumala heidän sieluansa armahtakoon!» (hän risti silmiänsä)—»kaksi 'sassenach' (saksilaista) korpinruokaa, jotka eivät ruvenneet tekemään jotakin, mitä Mac Callum More käski». Ja kääntyen huolimattoman näköisenä hän läksi pois, odottamatta enempää tiedustelemista. Dalgetty nykäisi olkapäitään ja jatkoi kulkuansa, sillä herra Duncan Campbellin kymmenennen tai kahdennentoista sukupolven takainen orpana alkoi jo käydä maltittomaksi.
Linnan portilla oli tarjona toinen hirvittävä näyte linnanherran vallasta. Siellä oli hakuli eli paaluaituus, joka näkyi olevan äskettäin rakennettu portin suojeluslaitoksen lisäksi; se oli kahdella pienellä tykillä varustettu, ja sisäpuolella näkyi pienen aituuksen sisässä suuri pölkky ja sen päällä kirves. Molemmat olivat tahraantuneet tuoreesta verestä, ja maahan ripoitetut sahajauhot osaksi peittivät, osaksi näyttivät jälkiä äsken tapahtuneesta mestauksesta.
Dalgettyn katsellessa tätä uutta kauhistusta nykäisi hänen vartijainsa päällikkö yhtäkkiä häntä nutun helmasta ja sillä keinoin herätettyään hänen huomionsa osoitti sormellaan hakuliin kiinnitettyä seivästä, jonka nenään oli pistetty ihmispää, luultavasti viimeksi mestatun oma. Vuorelaisen suu oli irvillään, kun hän viittasi tähän hirveään näkyyn, eikä se irvistely juuri ennustanut hyvää hänen matkakumppanilleen,
Dalgetty astui portilla maahan hevosensa selästä, jonka perästä Kustaavus vietiin pois, eikä sen omistajan sallittu totutun tapansa mukaan seurata sitä talliin asti.
Se seikka koski soturin sydämeen kipeämmin kuin kaikki nuo surman enteet, jotka hän oli nähnyt. »Kustaavusparka!» mutisi hän itsekseen, »jos minulle pahoin käy, olisi sentään ollut parempi jättää sinut Darlinwarachiin kuin tuoda tänne vuoriston metsäläisten käsiin, jotka eivät osaa eroittaa hevosen päätä hännästä. Mutta velvollisuuden tähden miehen tulee erota rakkaimmistaan, armaimmistaan:
Kun kanunat paukkuu ja tulia välkkää,
Se kunnian saa, jok'ei kuoloa pelkää;
Siis käydään, veikkoset, metelihin
Eest' uskon ja ruotsalaissankarin.»
Tällä sotalaulun pätkällä kukistaen pahat aavistuksensa kapteeni seurasi opastansa jonkintapaiseen vartijatupaan, joka oli täynnä aseellisia vuorelaisia. Hänen käskettiin odottaa siellä, kunnes hänen tulostansa olisi annettu markiisille tieto. Tehdäksensä tämän tiedon vielä selvemmäksi antoi uljas kapteeni herra Duncan Campbellilta saamansa kirjemytyn »dunniewasselin» haltuun, ilmoittaen niin hyvin kuin käden viittauksilla taisi, että se oli vietävä markiisin omaan käteen. Opas nyökäytti päätään ja läksi.
Puolen tunnin verran sai kapteeni viipyä tässä paikassa, kylmäkiskoisesti kärsien tai ylenkatseellisesti torjuen gaelilaisten soturien uteliaita ja samassa vihollisia silmäyksiä; sillä hänen ulkonäkönsä ja pukunsa näkyi heille olevan yhtä outo kuin hänen persoonansa ja kansallisuutensa vihattu. Kaiken tämän hän kärsi sotamiehen huolettomuudella, ja mainitun ajan kuluttua astui muuan mies sisään; hän oli puettu mustaan samettiin, kultavitjat kaulassa, siis sen näköinen kuin nykyiset Edinburgin kaupungin maistraatin jäsenet, vaan todelliselta viraltaan Argylen markiisin hovimestari. Tämä mies pyysi juhlallisen totisesti, että kapteeni seuraisi häntä markiisin luokse.
Kaikki huoneet, joiden kautta he kulkivat, olivat täynnä monellaisia palvelijoita tai vieraita, jotka kenties oli juuri kehumisen tähden koottukin, jotta Montrosen lähettiläs näkisi, kuinka paljo suurempi oli Montrosen kanssa kilpailevan Argyle-suvun valta ja loisto. Yksi etuhuone oli täynnä passareita, ruskeissa ja keltaisissa vaatteissa, suvun värien mukaan; he seisoivat kahdessa rivissä, ääneti katsellen kapteeni Dalgettyä, kun hän kulki heidän välitsensä. Toisessa huoneessa istui vuoriston aatelismiehiä ja pienempäin klani-haarain päälliköitä, huvitellen shakki- ja lautapelillä tai muilla sellaisilla, joista tuskin hetkeksikään lakkasivat, luodaksensa uteliaan silmäyksen vieraaseen. Kolmannessa oli alankolaisia aatelisherroja sekä upseereja, jotka myös näkyivät odottavan pääsyä markiisin puheille. Ja viimein vastaanottosalissa istui markiisi itse, ympärillään seura, joka osoitti, kuinka mahtava mies hän oli.
Tämä suoja, jonka kaksoisovia avattiin sen verran, että kapteeni pääsi sisään, oli pitkä parvekesali, koristettu tapeteilla sekä esi-isäin muotokuvilla; laki oli kaareva, puusta tehty, saveamaton, ja parsien päät olivat kauniisti veistellyt ja kullatut. Valo tuli sisään suikeista gootilaisikkunoista, jotka olivat ruutuihin jaetut paksuilla välipienoilla ja täytetyt maalatulla lasilla, niin että päivän säteet hämärästi pilkoittivat metsäkarjujen päiden, laivain ja miekkain lomitse. Nämä kuvat osoittivat mahtavan Argylen suvun vaakunaa ynnä Skotlannin ylituomarin ja kuninkaallisen hovimestarin virkoja, jotka korkeat perinnölliset kunniapaikat olivat jo kauan aikaa kuuluneet mainitulle suvulle. Tämän komean salin peräpäässä seisoi markiisi itse, ympärillään komea piiri vuoriston sekä alankojen aatelisherroja, kaikki kalleissa puvuissa. Joukossa oli myös pari, kolme pappismiestä, jotka oli sinne kutsuttu kenties siksi, että saisivat nähdä, kuinka hartaasti markiisi ajoi Covenantin asiaa.
Markiisi oli puettu sen ajan vaateparren mukaan, jota Vandyke on niin monta kertaa kuvannut; mutta hänen vaatteuksensa oli väriltään prameutta vailla, yhdenkarvainen ja pikemmin kallis kuin loistava. Hänen mustaverinen ihonsa, ryppyinen otsansa ja maahan kiintynyt katseensa ilmoittivat, että hän oli mies, joka usein mietiskeli tärkeitä asioita ja jonka näköön yksitotisuus ja umpimielisyys olivat niin juurtuneet, etteivät haihtuneet silloinkaan, kun ei hänellä ollut mitään salattavia ajatuksia. Hänen kiero ilmeensä, josta hän oli vuoristossa saanut liikanimen »Gillespie Grumach» (julma), oli vähemmän huomattava, kun hän piti silmiänsä maahan luotuina; kenties se olikin syynä, että hän oli semmoiseen tapaan tottunut. Vartaloltaan hän oli pitkä ja laiha, mutta kuitenkin ryhdissään ja liikkeissään niin arvokkaan näköinen kuin hänen korkea säätynsä vaati. Jotakin kylmää hänen puheessaan oli ja jotakin pelottavaa hänen silmänluonnissaan, vaikka hän kyllä puheli ja esiintyi korkeasäätyisen herran tavallisella sulavuudella. Hänen oma klaninsa, jonka etua hän oli erinomaisesti harrastanut, rakasti häntä kuin puolijumalaa. Mutta yhtä tulinen oli sitävastoin muiden vuorelaisheimokuntain viha häntä vastaan. Sillä muutamilta hän oli ryöstänyt heidän alusmaansa, toiset pelkäsivät itselleen vaaraa hänen vastaisista hankkeistaan, ja kaikkia hirvitti se mahtavuuden kukkula, jolle hän oli kohonnut.
Edellä on jo viitattu, että Argylen markiisi, näin esiintyessään keskellä neuvonantajainsa, hovimiestensä ja vasalliensa joukkoa, luultavasti tahtoi pelästyttää kapteeni Dugald Dalgettyä. Mutta tämä uljas herra oli milloin tämän, milloin tuon vallan palveluksessa sotinut Saksassa melkein koko kolmikymmenenvuotisen sodan ajan, jolloin urhokas ja onnellinen soturi usein sai olla hallitsijain seurakumppanina. Ruotsin kuninkaan ja hänen esimerkkinsä mukaan myös Saksan pöyhistelevien ruhtinasten oli usein täytynyt heittää arvonsa sikseen ja sallia upseereilleen, joiden palkkaa he eivät jaksaneet suorittaa, muuten tavattoman suuri vapaus sekä likeinen tuttavuus itsensä kanssa. Kapteeni Dalgettykin saattoi kehua istuneensa kuninkaallisissa pidoissa hallitsevien ruhtinasten rinnalla; sentähden kaikki tuo loisto, joka Argylen markiisia ympäröitsi, ei saattanut häntä hetkeksikään hämille. Ei hän ollut muuten luonnostansakaan nöyrimpiä miehiä tässä maailmassa, vaan päinvastoin niin ylpeä itsestään, että minkälaiseen seuraan ikinä sattuikin, hän aina mielestänsä yleni saman verran kuin seuransakin; tällä lailla hän oli kuin kotonansa ylhäisimpäinkin herrain parvessa, aivan kuin omien tavallisten kumppaniensa keskellä. Tätä hänen luuloansa oman arvonsa suuruudesta vahvisti vielä hänen käsityksensä soturin viran arvosta; »sillä se», sanoi hän, »tekee, että jokainen urhokas kavaljeeri kelpaa vaikkapa keisarillekin seurakumppaniksi.»
Markiisin vastaanottosaliin päästyänsä hän siis astui rohkealla, vaikkei juuri sulavalla ryhdillä peremmäksi ja olisi, ennenkuin puhumaan rupesi, luultavasti lähennyt aivan likelle Argyleä, jos ei tämä olisi kädellään viitannut merkiksi, että hänen piti siihen seisahtua. Kapteeni Dalgetty teki kuin käskettiin, ja huolimattoman rohkeasti tervehdittyään soturin tavalla hän kääntyi markiisin puoleen näillä sanoilla: »Hyvää huomenta, herra markiisi—taikka pikemmin sanoen, hyvää iltaa. 'Beso a usted los manos' (suutelen teidän käsiänne), sanoo espanjalainen.»
»Kuka te olette, herra, ja mikä on teillä asiana?» kysäisi markiisi ankaralla äänellä, tehdäksensä lopun soturin hävyttömän tuttavallisesta puhetavasta.
»Se on kaunis ja selvä kysymys, herra markiisi», vastasi Dalgetty, »johon kohta aion vastata, niinkuin aatelismiehen sopii, vieläpä 'peremptorie' (ratkaisevaisesti), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa.»
»Katsokaa, kuka tai mikä hän on, Neal?» ärjäisi markiisi vieressään seisovalle herralle.
»Voinpa minä tältä kunnioitettavalta herralta säästää kysymisen vaivan», jatkoi kapteeni. »Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra (ainakin oikeuden mukaan), entinen 'rittmeister' useampien herrain palveluksessa ja nyt majurina ties häntä missä ja kenen komentamassa irlantilaisrykmentissä. Ja minä olen tullut rauhanlippua kantaen lähettiläänä korkean ja mahtavan herra Jaakon, Montrosen kreivin, ynnä useampain muiden aatelismiesten puolesta, jotka nyt ovat tarttuneet aseisiin kuninkaallisen majesteetin puolustukseksi. Ja siis, Jumala varjelkoon kuningas Kaarlea!»
»Tiedättekö, missä te olette ja mikä rangaistus teille voi tulla tämmöisestä pilanteosta», kysyi taas markiisi, »koska minulle vastaatte, ikäänkuin olisin lapsi tai hupsu? Kreivi Montrose on yhdessä liitossa Englannin kapinoitsijain kanssa. Ja te, arvelen ma, olette sitä irlantilaista karkurijoukkiota, joka on meidän maahamme tullut tappamaan ja polttamaan, niinkuin he jo ennenkin kerran tekivät herra Phelim O'Nealen johdossa.»
»Herra markiisi», vastasi kapteeni Dalgetty, »minä tosin olen majurina irlantilaisessa rykmentissä, mutta en mikään karkuri. Sen voisivat teille todistaa ikivoittoisa Kustaavus Adolfus, Pohjan Leijona, ja Banér ja Oxenstjerna ja sotaisa Saksi-Weimarin herttua ja Tilly, Wallenstein, Piccolomini sekä moni muu mainio sotaherra, kuollut tai vielä elävä. Ja mitä jaloon Montrosen kreiviin tulee, olkaapa herra markiisi hyvä ja katsokaa läpi tämä valtuuskirjani, joka suo minulle täyden vallan tehdä välirauhan teidän kanssanne yllämainitun korkeasti kunnioitettavan kenraalin puolesta.»
Markiisi katsahti ylenkatseellisesti siihen allekirjoitettuun ja sinetillä vahvistettuun paperiin, jonka kapteeni Dalgetty hänelle ojensi. Halveksivasti viskaten sen pöydälle hän kysyi seuralaisiltaan, mitä se oli ansainnut, joka tuli julkisena lähettiläänä ja asiamiehenä kavalien, valtakuntaa vastaan kapinoitsevien maanpetturien puolesta?
»Pitkän hirsipuun ja lyhyen ripityksen», vastasi kohta eräs läsnäolijoista.
»Minä pyytäisin, että se kunnioitettava kavaljeeri, joka viimeksi puhui», sanoi Dalgetty, »ei olisi niin hätäinen päätöksiänsä tekemään ja että te, korkea herra, miettisitte tarkkaan, ennenkuin niiden mukaan toimitte. Sillä tällä tavoin sopii uhkailla ainoastaan halpoja rosvoja, vaan ei urhokkaita, älykkäitä miehiä, joiden velvollisuus on tämmöisissäkin asioissa panna henkensä alttiiksi yhtä miehuullisesti kuin piirityksissä, tappeluissa tai minkälaisissa teloituksissa hyvänsä. Tosin ei minulla ole torvensoittajaa eikä valkeaa lippua mukanani—sillä meidän armeijamme ei ole vielä kaikin puolin täydesti varustettu—mutta myöntänettehän sen itsekin, kunnioitettavat kavaljeerit ja korkea herra markiisi, että sovintoa tai muuta keskustelua varten tulevan lähettilään koskemattomuus ei riipu torven torahduksesta, joka itsessään on vaan tyhjä ääni, eikä valkean lipun vaatteesta, joka itsessään ei ole muuta kuin vanha riepu. Vaan sen perustuksena on lähettäjäin sekä lähettilään luottamus niiden miesten kunniantuntoon, joille sanoma lähetetään, ja se varma usko, että nämä lähettilästä kohtaan noudattavat sekä jus gentium'ia (kansainvälistä oikeutta) että myös sotalakia.»
»Te ette ole tullut tänne pitämään meille luentoja sotalaista», lausui markiisi, »joka ei tarkoita eikä voi tarkoittaa maanpettureita ja kapinoitsijota; vaan te tulitte saamaan rangaistuksen siitä hävyttömyydestänne ja hulluudestanne, että toitte kapinallisen kirjeen Skotlannin ylituomarille, jonka velvollisuus on rangaista se rikos kuolemalla.»
»Hyvät herrat», virkkoi kapteeni, jonka mielestä tämä hänen lähettiläsmatkansa alkoi poiketa ikävälle suunnalle, »olkaa hyvät ja muistakaa, että Montrosen kreivi kostaa teille ja teidän alusmaillenne kaiken vahingon, joka minulle tai hevoselleni tullee tämän sopimattoman kohtelun kautta, ja tämä hänen kostonsa kohtaa täydellä syyllä teitä ja alusmaitanne.»
Tähän uhkaukseen vastattiin ylenkatseellisella hohotuksella, ja joku vastasi: »Ei huuto Lochowiin kuulu!» joka Campbellien tavallinen sananparsi tarkoitti heidän alkuperäisen perintömaansa olevan niin kaukana nykyisistä rajoista, ettei vihollinen sinne ulottuisi.
»Hyvät herrat», väitti vielä kapteeniparka, joka ei tahtonut tulla mutkituksi ainakaan ennen, kuin hänen asiansa oli täydesti tutkittu, »en minä tosin tiedä sanoa, kuinka pitkä matka täältä lienee Lochowiin, koska olen muukalainen tässä maanääressä; mutta sallinette minun ilmoittaa erään seikan, joka enemmän koskeekin tähän asiaan, nimittäin sen, että muuan teidän sukuunne kuuluva kunnioitettava aatelismies, ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, on luvannut minulle täyden turvan tällä lähettiläsretkellä. Ja olkaa hyvät ja huomatkaa, että minulle annettua turvallisuuden takuuta loukkaamalla törkeästi häpäisisitte hänen kunniaansa ja hyvää nimeään.»
Tämä näkyi olevan semmoinen asia, josta moni läsnäolijoista ei ollut tietänytkään, sillä he rupesivat hiljaa puhelemaan keskenänsä, ja markiisin muodossa, vaikka hän muuten osasi peittää kaikki mielenliikutusten jäljet, ilmeni tulinen närkästys.
»Onko ritari Duncan, Ardenvohrin herra, kunniasanallaan taannut tämän miehen turvallisuuden, herra markiisi?» kysyi eräs läsnäolijoista.
»En sitä usko», vastasi markiisi; »mutta en ole vielä kerinnyt lukea hänen kirjettänsä.»
»Olkaa sitten hyvä, herra markiisi, ja lukekaa se», kehoitti toinen Campbelleista. »Meidän hyvä nimemme ei saa tulla tahratuksi mokoman miehen tähden.»
»Kuolleesta kärpäsestä», lisäsi muuan pappismies, »voi apteekkarin voide saada pahan haisun.»
»Arvoisa kirkkoherra», virkkoi kapteeni Dalgetty »sen hyvän avun tähden, joka minulle siitä tulee, annan vertauksenne törkeyden anteeksi. Samaten en tahdo pahaksi panna sitä halveksivaa nimitystä 'mies,' jota tuo punalakkinen herra niin epäkohteliaasti on minusta käyttänyt. Sillä minuun ei semmoinen nimitys suinkaan sovi, paitsi merkityksessä 'aika mies', jossa olen saanut sitä kuulla kuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjan Leijonan, ynnä muiden mainioiden sotaherrain suusta sekä Saksassa että Alankomailla. Mutta mitä herra Duncan Campbellin takaukseen tulee, tahdon panna pääni pantiksi siitä, että hän todistaa sanani todeksi, kun huomenna tänne tulee.»
»Jos herra Duncan jo niin pian saapuu tänne, herra markiisi», virkkoi muuan kapteenin puolustajista, »niin olisi liikaa kovuutta, jos ratkaisisimme tämän miesparan asian ennen hänen tuloaan.»
»Paitsi sitä pitäisi teidän, korkea herra», sanoi toinen,—»kaikella kunnioituksella puhuen—kumminkin ensin lukea Ardenvohrin herran kirje, että näkisitte, millä ehdoilla hän on tämän majuri Dalgettyn—siksihän se itseään sanoo—tänne lähettänyt.»
He kokoontuivat ahtaaseen piiriin markiisin ympärille ja keskustelivat matalalla äänellä, väliin gaelin-, väliin englanninkielellä. Klanipäällikköjen valta oli sangen suuri, ja erittäinkin itsevaltainen oli Argylen markiisi, jonka valtaa vielä enensivät perinnöllisen tuomariviran kaikki oikeudet. Mutta jokaisessa hallitusmuodossa, olipa se kuinka rajaton tahansa, on kuitenkin aina jonkinlaista jarrutusta. Se, mikä vähän hillitsi gaelilaispäällikön itsevaltaisuutta, oli pakko kuulla neuvoja sukulaisilta, jotka sodassa alapäällikköinä johtivat alhaista kansaa ja rauhan aikana olivat ikäänkuin klanin neuvoskuntana. Markiisinkin täytyi tässä tilaisuudessa ottaa kuullakseen ne muistutukset, jotka tämä senaatti eli oikealla nimellä mainiten »Couroultai» toi esiin. Hän astui ulos piiristä ja käski viedä vangin johonkin torniin lukon taakse.
»Vangin!» huusi Dalgetty ja ponnistihe niin voimallisesti, että olisi melkein saanut sysätyksi luotansa kaksi vuorelaista, jotka olivat jo vähän aikaa seisoneet hänen takanansa, odottaen käskyä siepata hänet kiinni. Varsin vähän puuttui, ettei soturi päässyt valloilleen. Argylen markiisi jo vaaleni ja astui pari askelta taaksepäin, kuitenkin tarttuen kädellään miekkaansa; ja useat hänen klanilaisistaan ryntäsivät reippaasti väliin, suojellakseen häntä vangin luullulta kostonyritykseltä. Mutta vuorelaisvartijat olivat niin väkevät, ettei heidän käsistään päässyt mihinkään. Meidän onnettomalta kapteeniltamme temmattiin aseet pois, ja hänet itse kuljetettiin laahaamalla useampien pimeiden käytäväin kautta pienelle rautaristikko-ovelle, jonka takana oli toinen puinen ovi. Tylynnäköinen vanha vuorelainen, jolla oli pitkä, valkea parta, aukaisi ne, jolloin tulivat näkyviin sangen ahtaat ja jyrkät, alaspäin menevät rappuset. Vartijat laahasivat kapteenia vielä pari, kolme porrasta alaspäin ja jättivät hänet sinne kompuroimaan pohjaan asti, miten paraiten taitaisi, joka tehtävä kävi sangen vaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun molemmat ovet oli pantu kiinni ja vanki siis jäänyt pilkkopimeään.