YHDESTOISTA LUKU.
Tää onko linnas, Baldwin? Synkkänä
Sen musta lippu liehuu tornilta,
Pimittäin aaltoin vaahdot valkeat,
Mi huuhtoo linnan peruskallioita.
Synkkyyttä tätä jos mun täytyis aina
Katsella ynnä lokkein ääntä kuulla
Ja laineen levotonta loiskinaa,
Mieluummin majan matalimmankin,
Kurjimman kohdan asunnoksein soisin.
Brown.
Meidän uljas kapteenimme olisi sangen mielellään käyttänyt tätä loma-aikaa herra Duncanin linnan ulkonäön tutkimiseen, verratakseen siihen omia sotataidon sääntöihin perustuvia ajatuksiaan sen varustusten laadusta. Mutta vahva sotamies, joka Lochaber-kirves kädessä tuli vartioimaan kamarin ovea, näytti sangen ymmärrettävillä liikkeillä, että kapteeni oli jonkinlaisessa kunniallisessa vankeudessa.
Kummapa, arveli kapteeni itsekseen, kuinka hyvin nämä metsäläisetkin ymmärtävät sodan sääntöjä sekä tapoja. Kuka olisi luullut heidän tuntevan sitä mainion Kustaavus Adolfuksen lausetta, että välirauhan hierojan tulee olla yhtä paljon vakoojana kuin lähettiläänä.—Saatuaan rautavaruksensa kirkastetuiksi Dalgetty siis maltillisesti kävi istumaan ja rupesi laskemaan lukua, kuinka suuri summa kuusikuukautisen sotaretken ajalla karttuisi, kun palkkaa oli puoli taaleria päivältä. Ja tehtyänsä selvän siitä kysymyksestä hän ryhtyi vieläkin mutkallisempaan luvunlaskentoon, siihen näet, kuinka kahdentuhannen miehen sotajoukko olisi nelikulmaan järjestettävä, jos noudatettaisiin neliöjuuren vetämisen sääntöä.
Näistä mietteistä herätti hänet viimein päivälliskellon iloinen helinä, jolloin vartijana ollut vuorelainen muuttui hänen kamariherrakseen, opastaen hänet saliin, missä neljää henkeä varten laitettu pöytä oli runsaasti katettu vuoristossa tavallisilla vieraanvaroilla. Herra Duncan astui sisään, taluttaen rouvaansa, pitkävartaloista, vaaleaa, surullisen näköistä vaimoa aivan mustissa suruvaatteissa. Heidän jäljestänsä tuli presbyteriläispappi puettuna geneveläiseen kauhtanaansa, päässä musta, silkkinen patalakki, joka niin tarkoin peitti kaikki hänen hiuksensa, että sen ulkopuolelle jääneet korvat näyttivät suunnattoman suurilta koko muotoon verrattuina. Tämä ruma muoti oli siihen aikaan yleinen ja antoi aihetta haukkumanimiin: keropäät, tirhokorvaiset koirat y.m., joita röyhkeiden kavaljeerien suusta rankasti satoi valtiollisten vihollisten päälle.
Herra Duncan esitti vieraan rouvalleen, ja tämä vastasi kapteenin soturimaiseen tervehdykseen jäykällä, äänettömällä niiahduksella, josta olisi ollut vaikea päättää, osoittiko se enemmän ylpeyttä vai surullisuutta. Pappi, jolle kapteeni sitten esitettiin, katsahti häneen silmäyksellä, jossa oli inhoa ja uteliaisuutta sekaisin.
Mutta Dalgetty, joka oli tottunut näkemään pahempiakin silmäyksiä vaarallisemmilta henkilöiltä, ei ollut juuri milläänkään rouvan eikä papin vastahakoisesta kohtelusta; hän käänsi kaiken huomionsa summattomaan raavaspaistiin, joka höyrysi pöydän alapäässä. Mutta eipä rynnäkölle, joksi Dalgetty sen olisi nimittänyt, saatukaan käydä, ennenkuin oli lopetettu sangen pitkä ruokasiunaus, jonka jokaisen eri jakson välillä kapteeni tarttui veitseen ja kahveliin, samoin kuin hän luultavasti olisi lujemmin tarttunut pyssyyn tai peitseen tappeluun mennessä; mutta joka kerta hän laski ne jälleen vastahakoisesti pöydälle, kun pitkäpiimäinen kotipappi taas aloitti rukouksessaan uuden kappaleen. Herra Duncan kuunteli sopivan hiljaisesti, vaikka arveltiin hänen ruvenneen presbyteriläisten puolelle pikemmin rakkaudesta ylipäällikköönsä kuin totisesta, taipumuksesta vapauteen taikka presbyteriläiseen seurakuntajärjestykseen.
Päivällistä syötäessä kaikki olivat ääneti, melkein kuin kartuusilaismunkit. Kapteeni Dalgettyn tapana ei ollut kuluttaa suutansa puhelemisella, kun sillä oli hyödyllisempää tekemistä. Herra Duncan oli aivan vaiti, ja rouva sekä kotipappi vaihtoivat vain harvoin pari sanaa, puhuen matalalla äänellä ja epäselvästi.
Mutta kun ruoka oli korjattu ja sen sijaan tuotu kaikellaisia juomia, niin kapteeni Dalgetty, jota ei nyt enää taannoinen tärkeä syy estänyt puhumasta, kyllästyi muiden pöydässä istuvien äänettömyyteen. Hän kävi taas isännän kimppuun samasta aineesta kuin ennenkin.
»Tuosta ympyriäisestä kukkulasta eli mäestä eli korkeasta paikasta, nimeltä Drumsnab, ja siihen rakennettavasta varustuksesta minä katsoisin suureksi kunniaksi saada vielä vähän keskustella teidän kanssanne, herra Duncan. Pitäneekö laittaa siihen terävät vai typistetyt kulmat?—Siitä asiasta kuulin kerran, aselevon aikana, kuuluisan sotamarskin Banérin pitävän syväoppista keskustelua kenraali Tieffenbachin kanssa.»
»Kapteeni Dalgetty», vastasi herra Duncan sangen jyrkästi, »meillä täällä vuoristossa ei ole tapana keskustella sotavarustuksistamme tuntemattomain kanssa. Kyllä tämä linna kestänee suurempiakin vihollisvoimia kuin mitä nuo onnettomat herrat, jotka jätimme Darlinwarachiin, voivat koota sitä vastaan.»
Syvä huokaus rouvan rinnasta seurasi puheen loppulausetta, ikäänkuin tämä olisi muistuttanut hänelle jotakin surullista seikkaa.
»Hän, joka antoi», lausui pappi hänelle juhlallisella äänellä, »on ottanut pois. Olkoon teillä, kunnioitettava rouva, aina voimaa sanoa: siunattu olkoon Hänen nimensä!»
Tähän kehoitukseen, joka näkyi olevan lausuttu ainoastaan häntä varten, vastasi rouva pään kumarruksella, ilmaisten suurempaa nöyryyttä, kuin mitä kapteeni Dalgetty vielä siihen asti oli hänessä huomannut. Tästä kapteeni päätti, että rouva nyt ehkä olisi puheliaammalla mielialalla, jonka vuoksi kääntyi hänen puoleensa.
»Tietysti on aivan luonnollista, että te, armollinen rouva, olette huolissanne, kun kuulette sotavarustuksista puhuttavan; ainahan ne, niin olen havainnut, hämmästyttävät naisia, olkoot mitä kansaa ja, melkein sanoakseni, mitä säätyä tahansa. Onpa sentään ollut toisellainen sydän Penthesileassa muinaisena aikana ja samaten Johanna D'Arc'issa sekä muutamissa muissakin. Ja Espanjan sotajoukossa palvellessani olen kuullut kerrottavan, että Alban herttua aikanaan järjestytti sotaväen mukana seuraavat leiritytöt tertia-joukkoihin (rykmentteihin, meidän puhetapamme mukaan) ja määräsi heille upseerit sekä komentajat heidän omasta sukupuolestaan ynnä ylipäällikön, jota saksaksi nimitettiin 'Hureweibler' eli meidän äidinkielellämme: porttojen päälliköksi. Totta on, että noita naisia ei sovi verrata teihin, kunnioitettava rouva, koska he olivat sitä lajia, 'quae quaestum corporibus faciebant' (jotka ruumistansa myyskentelivät), niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa. He olivat sitä laatua, jota ranskalaiset mainitsevat nimellä 'courtisannes' ja me skotlantilaiset»——
»Rouva ei huoli vaivata teitä tarkemmilla selityksillä, kapteeni Dalgetty», virkkoi kartanon herra jokseenkin ankaralla äänellä. Ja pappi lisäsi siihen: »Paremmin olisivat tämmöiset puheet paikallaan vartiotornissa, raakain sotamiesten seurassa, kuin kunniallisen herran pöydässä ja aatelisrouvan läsnäollessa.»
»Pyydän anteeksi, dominie[29] tahi tohtori, 'aut quocunque alio nomine gaudes' (mikä muu nimi sinua koristanee)—näettehän, että minä olen harjoittanut jalostuttavia tieteitä»—vastasi lähettiläs hämmästymättä, täyttäen suuren pikarin viinillä; »mutta enpä näe syytä teidän moitteeseenne; sillä enhän puhunut noista 'turpes personae' (hävyttömistä ihmisistä) sillä tavalla, kuin olisin katsonut heidän virkansa tai tapansa sopivaksi puheenaineeksi tämän armollisen rouvan seurassa. Minä mainitsin heidät vain 'per accidens' (sivumennen) selitykseksi puheenalaiselle seikalle, nimittäin heidän luonnolliselle rohkeudelleen ja pelottomuudelleen, johon tietysti suuresti vaikuttaa heidän tilansa kurjuus.»
»Kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan Campbell, »tehdäkseni lopun tästä puheesta saan ilmoittaa teille, että minulla vielä on vähän työtä toimitettavana tänä iltana, jotta voisin huomenna varhain lähteä kanssanne matkalle Inveraryyn; ja sentähden…»
»Tämän miehen kanssako huomenna lähtisit matkalle?» huudahti rouva. »Ei suinkaan se voi olla aikomuksesi, Duncan, jos et liene unhoittanut, että huomenna on surullinen muistopäivä, surulliseen juhlatilaisuuteen pyhitetty?»
»En ollut sitä unhoittanut», vastasi herra Duncan; »kuinka sitä ikinäni voisin unhoittaa? Mutta nykyisen ajan melskeisyys vaatii, että minä viipymättä lähetän tämän upseerin Inveraryyn.»
»Niin aivan, mutta ei suinkaan, että itse menisit häntä saattamaan?» kysyi rouva.
»Parempi olisi, jos menisin», sanoi herra Duncan, »mutta voinhan myös kirjoittaa markiisille ja itse tulla jäljestä seuraavana päivänä.—Kapteeni Dalgetty, tahdon antaa teille kirjeen, joka selittää Argylen markiisille säätynne sekä asianne, ja sen saatuanne teidän pitää olla hyvä ja suoriutua lähtemään Inveraryyn aikaisin huomisaamuna».
»Herra Duncan Campbell», virkkoi Dalgetty, »tässä asiassa teillä on tietysti valta tehdä minulle, mitä ikinä tahdotte. Mutta pyytäisin teitä kuitenkin muistamaan, kuinka tahratuksi vaakunanne loisto tulisi, jos sallitte, että minulle, rauhanlipun kantajaksi määrätylle miehelle, tapahtuu jotakin vahinkoa, olkoonpa 'clam, vi, vel precario' (salaa, väkisin taikka sattumalta). En sillä tahdo sanoa, että vahinko sattuisi teidän suostumuksellanne, vaan saattaahan sekin jo olla syynä, ettette pidä tarpeenmukaista huolta vahingon estämisestä.»
»Te olette minun kunniani suojeluksessa, herra», vastasi herra Duncan Campbell; »siinä on yltäkyllin takausta. Ja nyt», lopetti hän nousten pöydästä, »minun täytyy ensiksi nousta.»
Dalgettyn täytyi tätä viittausta noudattaa, vaikka vielä oli aikaista; mutta niinkuin taitava sotapäällikkö hän käytti kuitenkin hyväksensä jokaisen hetken, jonka asianhaarat vielä sallivat. »Luottaen kunniasanaanne», lausui hän täyttäen pikarinsa, »juon teidän terveydeksenne, herra Duncan, toivottaen pitkää jatkoa kunnialliselle suvullenne!» Huokaus oli herra Duncanin ainoa vastaus.—»Niinikään, rouva», jatkoi soturi, niin joutuisasti kuin mahdollista täyttäen pikarinsa uudelleen, »juon kunnioittavaisesti teidän terveydeksenne, toivottaen, että kaikki hurskaat toivonne täyttyisivät.—Ja arvoisa hengellinen herra, minä täytän maljan (kuten hän muistikin tehdä) hukuttaakseni siihen kaiken mielinurjuuden teidän ja kapteeni—majuri, olisi pitänytkin sanoa—Dalgettyn välillä.—Ja koska pullossa ei ole jäljellä enempää kuin yksi ainoa pikarillinen, niin juon kaikkein kunniallisten aatelisherrain ja kunnon soturien terveydeksi.—Ja koska pullo nyt on tyhjä, olen minä valmis, herra Duncan, seuraamaan palvelijaanne eli vartijaanne erinäiseen lepokamariini.»
Hän sai nimenomaisen lähtöluvan ynnä sen vakuutuksen, että koska viini näkyi olevan hänelle mieleen, toinen pullollinen samaa juomaa paikalla lähetettäisiin hänelle yksinäisyyden ikävää lievittämään.
Tämä lupaus täytettiinkin kohta, kun kapteeni oli palannut kamariinsa, ja vähän ajan päästä vielä lisäksi tuotu lohdutus metsäkauris-piirakan muodossa vaikutti, ettei hän enää yhtään valittanut vankeudestaan ja seuran puutteesta. Sama passari, jonkinlainen kamaripalvelija, joka laski nämä herkut pöydälle, toi Dalgettylle myös lakatun ja sen ajan tavan mukaan silkillä sidotun mytyn, jonka päällekirjoituksessa ilmoitettiin monella korulauseella, että se oli jätettävä Korkealle ja Mahtavalle Prinssille Archibaldille, Argylen Markiisille, Lornen herralle y.m., y.m. Kamaripalvelija ilmoitti vielä lisäksi, että kapteenin tulisi aikaisin aamulla nousta hevosen selkään, lähteäksensä Inveraryyn, jossa herra Duncanin mytty olisi hänellä sekä esittelykirjeenä että myös passina. Dalgetty ei tässäkään tilaisuudessa unohtanut, että tietojen kokoileminen kuului hänen virkaansa yhtä paljon kun lähettilästoimien täyttäminen; sitä paitsi hän oli omastakin puolestaan utelias saamaan selville, mistä syystä herra Duncan lähetti hänet yksinään matkalle, tulematta itse mukaan. Niin varovasti, kuin kokemuksensa nojalla osasi, hän siis tiedusteli palvelijalta, minkätähden herra Duncanin piti pysyä kotona seuraavana päivänä. Mies, joka oli alangoilta kotoisin, vastasi herra Duncanilla ja hänen rouvallaan olevan tapana joka vuosi juhlallisena paasto- ja katumuspäivänä viettää sitä päivää, jona parvi vuorelaisrosvoja kerran oli arvaamattomalla rynnäköllä valloittanut heidän linnansa ja julmalla tavalla surmannut heidän lapsensa, neljä luvultaan. Herra Duncan oli silloin ollut poissa kotoa Argylen markiisin kanssa sotaretkellä Mull'in saaren Maclean'eja vastaan.
»Onpa maar», virkkoi soturi, »teidän herrasväellänne syytä paastota ja katua. Mutta sen uskallan sanoa, että jos hän olisi ottanut neuvojakseen jonkun kokeneen soturin, jolla olisi ollut tietoa siitä, kuinka luonnostaan soveliaita paikkoja voi suojella, niin hän olisi rakentanut etuvarustuksen tuolle pienelle kukkulalle, joka on vasemmalla puolella laskusillasta. Ja sen voin helposti näyttää teille, kunnon ystäväni. Sillä olettakaamme, että tämä piirakka olisi linna—mikä on teidän nimenne, hyvä ystävä?»
»Lorimer, herra», vastasi mies.
»Terveydeksenne minä juon, kunnon Lorimer. Kuulkaas nyt, Lorimer—kuvitelkaamme, että tämä piirakka olisi suojeltavan paikan päärakennus eli linna, ja olkoon tämä ydinluu etuvarustuksena, joka olisi rakennettava…»
»Mielipahakseni, herra», keskeytti Lorimer puheen, »en saa viipyä, niin että voisin kuulla lopun selityksestänne; sillä kello soi pian. Ja koska arvoisa herra Graneangowl, markiisin oma kappalainen, pitää tänä päivänä perheelle jumalanpalvelusta ja ainoastaan seitsemän henkeä kuudestakymmenestä, mitä talossa on, ymmärtää skotlanninkieltä, niin ei yhdenkään näistä seitsemästä sopisi olla poissa, ja rouva suuttuisi minulle siitä kovasti. Tässä olisi piippuja sekä tupakkaa, jos teitä huvittaisi pistää savuksi; ja jos jotakin muuta tahdotte, saadaan se kohta kahden tunnin kuluttua, kun rukoukset on suoritettu.» Näin sanoen hän läksi ulos.
Heti kun hän oli lähtenyt, kutsui kello kumahdellen kaikki linnan asukkaat kokoon. Siihen vastasivat naisten kimakat huudot, sekaantuen miesten syvempiin ääniin, kun palvelijat, puhellen gaelinkieltä, minkä kurkku kerkesi, eri haaroilta juoksivat pitkän, vaan ahtaan käytävän kautta, joka vei useampiin huoneisiin, muiden muassa myös kapteeni Dalgettyn majapaikkaan. »Tuossa he rientävät, ikäänkuin mönsträykselle rummutettaisiin», arveli soturi itsekseen. »Jos he kaikki ovat paraatissa läsnä, tahdonpa käväistä vähän ulkona ottamassa suuni täyteen raikasta ilmaa ja itsekseni tutkiskelemassa, millä keinoin tämän linnan saisi valloitetuksi.»
Kun melu oli vaiennut, avasi kapteeni siis kamarinsa oven ja alkoi marssia, mutta samassa hän huomasi ystävänsä kirvesmiehen, joka läheni käytävän toisesta päästä, puoleksi hyräillen, puoleksi viheltäen jotakin gaelilaista laulua. Hämmästyksen ilmoittaminen ei olisi ollut viisasta eikä myös soturille sopivaa; sentähden kapteeni, katsellen niin iloisesti eteensä kuin hänen asemassaan oli mahdollista, rupesi viheltämään ruotsalaista peräytymismarssia vielä kovemmalla äänellä kuin hänen vartijansa. Ja peräydyttyään askel askelelta, ikäänkuin ei hän olisi aikonutkaan muuta kuin vähän jaloitella, sulki hän ovensa vartijan nenän eteen, kun mies oli lähennyt muutamien askelien päähän.
»Hyvä on», arveli kapteeni; »minä olen siis vapaa kunniasanastani, koska hän vartioitsee minua tällä tavoin. Sillä niinkuin meillä Mareschal-kollegiossa oli tapana sanoa: 'ides et fiducia sunt relativa' (ei uskollisuutta ilman luottamusta). Ja koska hän ei usko sanaani, niin en ymmärrä, mikä velvollisuus minulla olisikaan sitä pitää, jos minua jostakin syystä alkaisi haluttaa se rikkoa. Tietysti on lupaukseni sitova voima käynyt mitättömäksi heti, kun on pantu ulkonaista pakkoa sen sijaan.»
Näin lohduttaen mieltänsä sillä filosofisella vapaudella, jonka hän katsoi seuraukseksi vartijansa valppaudesta, peräytyi kapteeni Dalgetty kamariinsa, missä hän kulutti iltansa tieteellisillä laskelmilla sotaisista aineista ynnä välistä käytännöllisemmillä rynnäköillä piirakan sekä pullon kimppuun, kunnes tuli aika mennä levolle. Päivän koittaessa tuli Lorimer herättämään ilmoittaen, että aamiaisen perästä, jota varten hän oli tuonut runsaita aineksia, kapteenin opas sekä hevonen olisivat valmiit matkustamaan Inveraryyn. Noudatettuaan kamaripalvelijan kohteliasta kehoitusta, mikäli oli ruuasta puhe, läksi soturi siis hevosensa luokse. Läpi huoneiden kulkiessaan hän huomasi, että palvelijat par'aikaa verhosivat ison salin seiniä mustalla kankaalla. Saman tempun muisti kapteeni nähneensä silloin, kun ijätimuistettavan Kustaavus Adolfuksen ruumis makasi katseltavana Wolgastin linnassa, josta hän siis päätti sen merkitsevän syvimpää, synkimpää surua.
Hevosen selkään noustuansa Dalgetty huomasi, että hänelle oli pantu viisi, kuusi täydesti varustettua Campbellia seuralaisiksi tahi kenties vartijoiksi. Päällikkö oli selässään riippuvasta kilvestä ja lakkinsa lyhyestä kukonsulkasesta ynnä myös suurellisesta käytöksestään helppo tuntea dunniewassel'iksi eli aatelissäätyiseksi klanilaiseksi; ja näkönsä ylpeydestä päättäen hän ei suinkaan voinut olla kaukaisempaa sukua herra Duncanille kuin enintään kymmenennen tai kahdennentoista polven takainen orpana. Mutta mahdoton oli tästä taikka muistakaan aineista saada varmaa tietoa, sillä ei päällikkö eikä kukaan hänen miehistään puhunut englanninkieltä. Kapteeni ratsasti ja häntä seuraavat sotamiehet kävivät jalkaisin; mutta niin nopeat olivat heidän jalkansa ja niin moninaiset ne esteet, jotka ratsain kulkemista haittasivat, ettei kapteenin milloinkaan tarvinnut viivähtää heitä odottamaan; päinvastoin hän sai ponnistaa kaikin tavoin, pysyäksensä opastensa rinnalla. Hän huomasikin, että he välistä katsoivat häntä tarkoilla silmillä, ikäänkuin peläten, että hän pyrkisi pakoon. Ja kerran, kun hän muutaman joen yli kahlattaessa oli jäänyt vähän jäljelle, rupesi yksi miehistä jo puhaltamaan pyssynsä sytytintä, näyttäen sillä, että kapteeni joutuisi hiukan vaaraan, jos yltyisi seuranpettäjäksi. Dalgettylle ei tämä tarkka vartioiminen ennustanut mitään hyvää; mutta mikäs auttoi—pakoyritys tässä tiettömässä, oudossa maassa olisi ollut melkein sulaa hulluutta. Hän siis matkata luntusteli maltillisesti eteenpäin aution, jylhän erämaan kautta, kulkien polkuja, jotka olivat tuttuja ainoastaan lammaspaimenille ja karjankuljettajille. Ja pikemmin mielipahalla kuin ihastuksella katseli hän tällä retkellä monia mahtavia vuoristoseutuja, joille nyt kokoontuu matkustajia kaikilta Englannin ääriltä hyvittämään silmiään vuoriston jalon kauneuden näöllä ja kiusaamaan maistimiansa vuoriston huonolla ruoalla.
Vihdoin he saapuivat sen järven eteläiselle kulmalle, jonka rannalle Inverary on rakennettu. Torvi, jota »dunniewassel» toitotti, niin että metsät ja kalliot kajahtivat, tuotti esiin runsaasti väellä varustetun airolaivan. Tultuansa ulos poukamasta, missä se oli paloitellut, otti tämä alus vastaan kaikki matkustajat, Kustaavuksenkin, joka viisas luontokappale, tottunut kun oli niin meritse kuin maitsekin matkustamaan, osasi astua laivaan ja siitä taas maihin yhtä varovasti kuin mikä kristitty ihminen tahansa.
Loch Finen selkää purjehtiessaan kapteeni Dalgetty olisi saattanut ihailla näköalaa, joka on jaloimpia luonnon luomia. Hän olisi voinut nähdä kaksi kilpailevaa jokea, Aray ja Shiray, jotka laskevat vetensä järveen, kumpikin tullen esille omasta synkästä metsäpiilostaan. Hän olisi voinut nähdä tasaisella, loivalla rantarinteellä jalon, vanhan gootilaislinnan, monimutkaisine ulkovarustuksineen, vastapäisine valleineen, torneineen ja ulko- sekä sisäpihoineen, silloisen linnan, jonka näkö, ainakin mitä kauneuden monipuolisuuteen tulee, oli paljoa ihastuttavampi kuin nykyinen, yhteen jonoon rakennettu, yksitoikkoinen kartano. Hän olisi voinut ihailla niitä synkkiä metsiä, jotka monen virstan leveydeltä ympäröivät tätä vahvaa ja komeaa hallitsijan taloa, ja hänen silmänsä olisi voinut hetkeksi pysähtyä Duniquoich'in ihanaan kukkulaan, joka jyrkästi yleni järvestä ja kohotti paljaan lakensa pilvien keskelle asti, jonka näön komeutta vielä enensi yksinäinen vuoren korkeimmalle huipulle, niinkuin kotkanpesä, rakennettu vartiotorni, muistuttaen uhkaavan vaaran mahdollisuutta. Kaikkia näitä ihanan maiseman kauneuksia ynnä monta muuta lisäksi olisi kapteeni Dalgetty voinut ihailla, jos hänen mielensä olisi ollut siihen taipuvainen. Mutta totta puhuaksemme kiinnitti uljas kapteeni, joka ei päivännoususta asti ollut einettäkään haukannut, melkein kaiken huomionsa savuun, jota tuprueli linnan tulitorvista, ja hänen mielensä oli täynnä sitä toivoa, johon tämä savu näkyi antavan aihetta, että näet siellä olisi tarjona runsaita muonavaroja—sillä nimellähän kapteeni tavallisesti mainitsi tämänlaatuisia tarpeita.
Alus saapui pian epätasaisen laiturin ääreen, joka pienestä Inveraryn kaupungista pistihe järveen. Tämä kaupunki oli siihen aikaan likainen hökkelikasa, jossa vaan siellä täällä näkyi joku harva kivirakennus. Tämmöisenä se levisi Loch Finen rannalta linnan pääsyportille asti. Ja siellä oli nyt tarjona semmoinen näky, joka olisi masentanut vähemmän miehuuden ja vääntänyt vatsan jokaiselta, kellä edellinen ei ollut niin luja ja jälkimmäinen niin vahva kuin »rittmeister» Dugald Dalgettyllä, joka nimitti itseään Drumthwacketin herraksi.