KYMMENES LUKU.
Matkalla paistoi synkäst' aurinko,
Tie oli outo, vuori autio;
Mut synkemp', oudomp', autiompi vielä
Yömaja heille tarjoutui siellä.
Matkustajat. Laulu.
Angus Mac Aulay tuli tuomaan sanoman, jonka ilmoittaminen kuitenkin näkyi olevan hänelle sangen vaikea. Useammat kerrat hän aloitti puheensa eri tavalla, joka kerta ymmälle joutuen, kunnes hänen onnistui saattaa herra Duncan Campbellin tietoon, että se soturi, jonka piti häntä seurata, jo oli odottamassa ja että kaikki muutenkin oli varustettu, niin että hän voisi lähteä paluumatkalleen Inveraryyn. Herra Duncan Campbell nousi julmistuneena; ja tämä häpäisevä sanoma karkoitti oitis hänen sydämestään kaikki soitannon herättämät lauhkeat tunteet.
»Tätä en juuri olisi uskonut mahdolliseksi», lausui hän, iskien vimmatun katseen Angus Mac Aulayhen. »En olisi uskonut olevan yhtään päällikköä koko läntisessä vuoristossa, joka jollekulle saksilaiselle mieliksi ollakseen käskisi Ardenvohrin ritaria kartanostaan lähtemään, kun jo päivä alkaa laskeutua kierroltansa ja ennenkuin toinen ryyppy on otettu. Mutta jääkää hyvästi, herra, saidan ruoka ei ravitse. Kun taas kerran Darlinvarachiin ilmestyn, niin tulen paljas miekka kädessä, palava kekäle toisessa.»
»Ja jos niin tulette», virkkoi Angus, »niin minä lupaan ja vannon, että otan teidät vastaan niinkuin sopii, vaikka teillä olisi viisisataa Campbellia mukananne, ja että saatte täällä semmoiset kestit, ettei ikinä enää ole syytä valittaa Darlinvarachin vieraanvaroja niukoiksi.»
»Uhkaus», pilkkasi herra Duncan, »ei tapa ketään. Teidän suuri suunne, herra Mac Aulay, on liian kuuluisa, jotta kunnian mies olisi kerskauksistanne milläänkään. Teille, herra kreivi, ja Allanille, jotka tämän saidan isännän sijasta olette kanssani seurustelleet, lausun kiitokseni. Ja sinulle, sievä neiti», hän kääntyi Annikka Lylen puoleen, »minä annan tämän pienen muistokalun palkinnoksi siitä, että olet jälleen heruttanut lähteen, joka oli jo monta vuotta ollut kuivana.» Näin sanoen hän astui ulos kamarista ja käski kutsua palvelijansa. Angus Mac Aulay, yhtä paljon häpeissään kuin suutuksissaan siitä, että häntä oli moitittu saidaksi vieraita kohtaan, joka moite vuorelaisen mielestä oli pahin mahdollinen soimaus, ei seurannut vierasta pihalle. Herra Duncan hyppäsi ratsunsa selkään ja läksi linnasta, takanaan kuusi hevosilla varustettua palvelijaa ja rinnallaan jalo kapteeni Dalgetty. Tämä oli jo odotellut häntä, pitäen Kustaavustansa valmiina lähtöön, paitsi ettei tiukentanut satulavyötä eikä itse noussut selkään, ennenkuin herra Duncan oli tullut paikalle.
Heidän matkansa oli pitkä ja vaivaloinen, vaikkei kuitenkaan tullut niin perinjuurinen puute kaikista tarpeista, kuin Angus Mac Aulay oli ennustanut. Asia näet oli se, että herra Duncan hyvin varovasti kiersi kaikki salaiset oikotiet, joita myöten länsipuolelta voitiin Argyleshireen päästä. Sillä hänen sukulaisellaan ja ylipäälliköllään, Argylen markiisilla, oli tapana kehua tahtovansa ennemmin menettää satatuhatta kruunukolikkoa kuin että joku ihminen saisi tiedon niistä vuoripoluista, joita myöten vihollisen sotajoukko saattaisi päästä hänen alueelleen.
Herra Duncan Campbell vältti siitä syystä vuoristoa ja kulki alankojen kautta lähimmälle satamapaikalle, missä hänellä oli varalla useampia puoleksi katettuja jaaloja. Muutamaan semmoiseen alukseen matkustajat astuivat, muiden mukana Kustaavuskin, joka oli jo niin tottunut retkeilijä, että se yhtä vähän kuin isäntänsäkään piti mitään väliä maalla tai merellä.
Tuuli oli myötäinen, niin että matka joutui hyvin purjeitten ja airojen avulla. Aikaisin seuraavana aamuna ilmoitettiin kapteeni Dalgettylle, joka silloin oleskeli pienessä kojussa aluksen kannen alla, että oli jo saavuttu herra Duncan Campbellin linnan edustalle.
Kannelle noustuaan hän näkikin Ardenvohrin kohoavan korkeana edessään. Päärakennus oli synkännäköinen, nelisnurkkainen torni, jokseenkin avara ja hyvin korkea; se seisoi niemellä, joka pistihe siihen suolavesi-järveen eli merenlahteen, mihin he olivat illalla purjehtineet. Mantereen puolella linna oli ympäröitty vallilla, ja tämän kulmissa oli torneja, joista sopi ampua vallin laitaa myöten. Järven puolella sitävastoin torni oli rakennettu niin likelle jyrkkää äyrästä, että siihen oli juuri jäänyt sijaa vain seitsentykkiselle patterille; näiden tykkien piti suojella sitä linnan kulmaa, vaikka ne uudempiin sotakeinoihin nähden seisoivat liian korkealla, ollaksensa miksikään suuremmaksi hyödyksi.
Aamuaurinko loi vanhan tornin takaa kohoten varjokuvan pitkälle järven pintaa myöten, niin että se pimitti laivaakin, jonka kannella kapteeni Dalgetty nyt astuskeli, jotenkin maltittomasti odottaen, että häntä käskettäisiin maalle. Herra Duncan Campbell, niin palvelijat antoivat tiedoksi, oli jo linnassa; mutta ei kukaan tahtonut totella, kun kapteeni pyysi, että joku opastaisi hänet maalle; ensin, niin vastattiin, piti saada siihen Ardenvohrin herran nimenomainen lupa tai käsky.
Eipä aikaakaan sentään, niin se käsky jo saapuikin; vene, jonka kokassa istui rakkopillin-soittaja, Ardenvohrin herran vaakuna hopealla tikattuna vasempaan hihaansa, ja soitteli niin kovaa kuin jaksoi heimokunnan marssia »Campbellit ovat tulossa», tuli noutamaan Montrosen lähettilään Ardenvohrin linnaan. Alus oli niin vähäisen matkan päässä rannasta, että tuskin olisi tarvittukaan noita veneessä olevia kahdeksaa rotevaa lakkipäistä, lyhyttakkista ja lyhythousuista soutomiestä. Heidän voimansa lennätti veneen pieneen valkamaan, tavalliseen maihinnousu-paikkaan, ennenkuin vielä oikein huomattiinkaan, että oli aluksen vierestä poistuttu. Kaksi soutomiehistä nosti Dalgettyn, joka tosin rimpuili vastaan, kolmannen vuorelaisen selkään, ja tämä, kaalaten rantamainingin kautta, kuljetti hänet eheänä ja kuivana rantaan, sen kallion juurelle, jolla linna seisoi. Tämän kallion kupeessa näkyi jotakin matalan luolan suun tapaista; sinnepäin alkoivat palvelijat kuljettaa ystäväämme Dalgettyä, mutta hän sysäsi heidät väkisin luotansa ja intti, ettei astuisi askeltakaan edemmäksi, ennenkuin olisi nähnyt Kustaavuksensa päässeen eheänä rannalle. Vuorelaiset eivät ymmärtäneet, mitä hän tarkoitti; viimein sentään huusi yksi, joka oli sattunut oppimaan muutamia muruja englanninkieltä tai, paremmin sanoen, Skotlannin alangoilla tavallista murretta: »Ahaa! hän puhuu hevosestaan, tuosta joutavasta elukasta!» Kapteeni Dalgettyn pitemmät vastaanhangoittelemiset keskeytti herra Duncan Campbell, joka itse tuli äskenmainitun luolan suusta esille. Hän pyysi Dalgettyä vieraakseen Ardenwohrin linnaan ja vakuutti kunniasanallaan, että Kustaavus saisi osakseen sellaista kohtelua kuin sopi semmoisen sankarin kaimalle, vieläpä lisäksi niin arvoisan miehen omalle ratsulle. Tästäkin lujasta takauksesta huolimatta kapteeni Dalgetty, joka kaikin mokomin tahtoi omin silmin nähdä, kuinka hänen kumppaninsa Kustaavuksen kävi, olisi vielä viivyskellyt; mutta kaksi vuorelaista tarttui hänen käsivarsiinsa, kaksi työnsi takaa, ja viides huusi: »Laita luusi liikkeelle, kuuro sassenach! (saksilainen). Etkö kuule, että herra omalla äänellään käskee sinut omaan linnaansa, joka on aika suuri kunnia sinun kaltaisellesi?»
Näin pakotettuna kapteeni Dalgetty ei voinut muuta kuin vielä vähäisen aikaa pitää silmiänsä taaksepäin käännettyinä sitä alusta kohti, jonne hänen sotavaivojensa vanha kumppani oli häneltä jäänyt. Ja parin minuutin kuluttua hän oli peittynyt pilkkopimeään, astuen rappusia, jotka yllämainitusta matalasta luolasta kävivät kierrellen ylöspäin kallion sisustaa myöten.
»Perhanan vuorimetsäläisiä!» mutisi kapteeni puoliääneen. »Minne minä joudun, jos Kustaavukseni, protestantti-liittokunnan ikivoittoisan leijonan kaima, tulisi vaivaiseksi heidän harjaantumattomissa käsissään!»
»Olkaa siitä huoleti», vastasi herra Duncan, joka oli likempänä, kuin Dalgetty tiesikään. »Mieheni ovat tottuneet hevosia hoitamaan, sekä maalle tuomaan että korjaamaan, ja pian saatte nähdä Kustaavuksenne yhtä eheänä kuin se oli, kun viime kerran sen selästä astuitte maahan.»
Kapteeni Dalgetty oli niin paljon mailmaa kokenut, ettei ruvennut enempää vastustamaan, vaikka levottomuus lieneekin vielä kuohunut hänen sydämessään. Vielä askel tai pari, niin alkoi rappusille näkyä päivän valoa, ja rautaristikolla varustetun oven kautta päästiin ulos käytävään, joka oli katoton ja hakattu kallion laitaan. Tätä kesti noin kuuden tai yhdeksän kyynärän pitkältä, ja sitten taas tuli rautaristikolla suojeltu ovi, jonka kautta tie jälleen tunkeutui kallion sisustaan. »Aika kelpo traversi (vallisola) tää onkin!» ihmetteli kapteeni, »ja jos tässä seisoisi tykki taikka edes muutamia pyssymiehiä, olisi linna sillä keinoin aivan tarpeeksi suojeltu rynnäkköparvelta.»
Herra Duncan ei vastannut siihen sillä hetkellä mitään. Mutta minuuttia myöhemmin, kun oli tultu toiseen luolaan, sivalsi hän sauvallaan ensin toiselle, sitten toiselle rautaristikon puolelle, ja kumea kalke, jonka sivallukset synnyttivät, todisti kapteeni Dalgettylle, että siellä oli tykki kummallakin puolella. Tuo äsken läpikuljettu käytävä oli siis tykkitulen alainen, vaikka reiät, joista tykit tarpeen tullessa ampuivat, oli kivillä ja turpeilla tukittu ulkopuolelta näkymättömiksi. Astuttuansa vielä toiset rappuset he taas tapasivat toisen avonaisen tykkitöyrän ja käytävän, joka olisi ollut sekä pyssyjen että vallitykkien tulen alainen, jos he olisivat vihollisina pyrkineet edemmäksi. Kolmas rappusjakso, niinkuin edellisetkin kallioon hakattu, mutta kattamaton, vei heidät viimein tornin juurella olevalle patterille. Nämä viimeisetkin rappuset olivat jyrkät ja kaitaiset, niin että puhumatta ylhäältä tulevasta tykkitulesta pari uljasta miestä olisi paljailla peitsillä tai sotakirveilläkin voinut estää satoja vihollisia läpi pääsemästä. Sillä rappusille ei mahtunut enempää kuin kaksi miestä rinnakkain, eikä käynyt mitään suojelevaa aitausta eikä edes mitään käsipuuta äkkijyrkän kallion reunaa myöten, jonka juurella luodeveden hyöky paraikaa pauhasi niinkuin ukkosen jyrinä. Heikkohermoisen tai helposti pyörtyvän olisi ollut jokseenkin vaikea päästä sisään, vaikkei olisikaan ketään ollut vastustamassa; niin huolellisesti oli tämä vanha gaelilaislinna varustettu kaikellaisilla suojakeinoilla.
Tottuneena soturina ei kapteeni Dalgetty tietänyt mitään semmoisesta pelosta. Linnanpihaan päästyänsä hän kohta vannoi Jumalan kautta, että herra Duncanin linnan suojavarustukset muistuttivat hänelle kuuluisaa Spandaun linnaa Mark-Brandenburgissa enemmän kuin mitään muuta vahvaa paikkaa kaikista, joita hänellä oli sotaretkiensä ajalla ollut onni puolustella. Kuitenkin hän moitti ankarasti sitä, että äskenmainittuun patteriin oli asetettu tykkejä; »sillä», sanoi hän, »missä tykit merikorppien tai kalalokkien tavalla ovat kykkimässä kallion kukkulalla, olen minä aina huomannut niiden enemmän peloittavan kovalla äänellään kuin aikaansaamallaan vahingolla tai mieshukalla».
Tähän vastaamatta saattoi herra Duncan sotilaan torniin; siinä oli pääsön esteenä rautaristikko-portti sekä rautaristikoilla vahvistettu ovi, joiden väli oli niin pitkä kuin muurin paksuus. Saliin astuttuansa, jonka seinät olivat koristetut ripustetuilla tapeteilla, jatkoi kapteeni taas sotataidollista arvosteluansa. Kelpo aamiaispöytä, johon hän kävi käsiksi, viivytti sitä kyllä vähän aikaa; mutta saatuansa ruoan talteen kapteeni astui kohta kamarin ympäri ja katsasti linnan asemaa hyvin tarkasti jokaisesta ikkunasta. Sitten hän palasi tuolillensa, heittäytyi aivan pitkäkseen sen nojaan loikomaan, ojensi toisen vahvan jalkansa suoraksi ja alkoi läiskäyttää pitkävartista saapastansa ruoskalla, joka hänellä oli kädessä, sanalla sanoen: teki kaikki ne temput, joita puolisivistynyt mies tekee, kun on olevinansa niinkuin kotona parempiensa seurassa. Tässä asennossa hän antoi seuraavat neuvot, vaikkei kukaan niitä pyytänyt: »Tämä teidän kartanonne, kuulkaa, herra Duncan, on sievän- ja vahvanlainen asuntovärkki; mutta tuskinpa se kuitenkaan on senlaatuinen, että kunnon kavaljeeri saattaisi toivoa maineellensa lisäystä, jos siinä pitäisi kestää useampia päiviä. Sillä, herra Duncan, olkaapa niin hyvä ja huomatkaa, että tuo ympyriäinen kukkula manteren puolella, meidän soturien tavalla puhuen, korkeudellaan voittaa ja vallitsee ja kukistaa teidän kartanonne. Siihen voi vihollinen asettaa semmoisen kanuunapatterin, että te kahden vuorokauden kuluttua sangen mielellänne rummuttaisitte chamade'a (peräytymistä), jos ei Herra Jumala suvaitsisi jollakin ihmeellä osoittaa teille armoa.»
»Ei ole yhtään tietä», vastasi herra Duncan jotenkin äkäisesti, »jota myöten voitaisiin kuljettaa tykkejä Ardenvohria vastaan. Suot ja nevat kartanoni ympärillä tuskin kannattaisivat teidän hevostanne taikka teitäkään, paitsi missä niiden poikki portaat käyvät, jotka ennen monen tunnin kuluttua saataisiin hävitetyksi.»
»Herra Duncan», intti kapteeni, »te katsotte hyväksi niin uskoa. Mutta me soturit sanomme, että missä on merenrannikkoa, siellä on aina heikko kohta; sillä tykkejä ampumavaroineen, vaikkeivät ne pääsisikään maata myöten, voidaan kuitenkin aivan helposti viedä meritse likelle sitä paikkaa, missä niitä on käytettävä. Eikä myös saata väittää yhtään linnaa, olkoon sen asema kuinka vahva tahansa, voittamattomaksi taikka, niinkuin sanotaan, valloittamattomaksi. Sillä minä vakuutan teille, herra Duncan, että olen kerran nähnyt, kuinka viisikolmatta miestä, peitsi kädessä, arvaamattomalla ja uljaalla rynnäköllä valloitti linnoituksen, joka oli yhtä vahva kuin tämä Ardenvohr, ja teloitti palasiksi tai otti vangiksi sen puolustajat, joita oli lukumäärältään kymmenen sen vertaa.»
Herra Duncan, joka tosin oli maailmaa kokenut mies ja osasi peittää sisällisiä tunteitaan, ei enää voinut olla näyttämättä närkästystään ja harmiaan näistä muistutuksista, joita kapteeni laski suustansa huolettomimman yksitotisesti. Hän oli tämän aineen valinnut epäilemättä siitä syystä, että arveli semmoisessa keskustelussa voivansa näyttää taitoaan taikka, niinkuin sananlasku sanoo, tuoda leiviskänsä ilmi. Näin tehden hän ei liioin huomannut, että se aine saattoi olla kartanon isännälle vähemmän hauska.
»Tähän lopettaaksemme sen asian», virkkoi herra Duncan vähän vihastuneella äänellä, »minun ei tarvinne teille selittää, että linnoja saattaa valloittaa rynnäköllä, jos ei niitä miehuullisesti puolusteta, ja että linnoihin saattaa äkkiarvaamatta päästä sisään, jos ei niitä vartioida tarkasti. Mutta kumpikaan näistä pahoista seikoista, toivon ma, ei sattune minun kartanoparalleni, vaikka kapteeni Dalgetty itsekin rupeisi sitä piirittämään.»
»Tahtoisinpa sentään, herra Duncan», pitkitti väsymätön sotataituri, »ystävällisesti kehoittaa teitä rakentamaan jonkin varustuksen tuolle ympyriäiselle kukkulalle ja ympäröimään sen kelpo graff'illa eli kaivannolla, jotka asiat saisitte helposti toimeen, kun vaan pakottaisitte ympäristön talonpojat työhön. Olihan myös urhoollisen Kustaavus Adolfuksenkin tapana sotia yhtä paljon lapiolla ja kuokalla kuin miekalla, peitsellä tai pyssyllä. Myös neuvoisin, että te mainitun varustuksen ympärille laittaisitte, paitsi graffia eli kaivantoa, vielä lisäksi tuommoisen hakulin eli hirsiaituuksen.»—Nyt herra Duncan kyllästyi kokonaan ja läksi ulos, mutta kapteeni seurasi ovelle asti, yhä korottaen ääntänsä, mikäli toinen eteni, kunnes tämä oli peräti kuulumattomissa.—»Ja se hakuli eli hirsiaituus olisi asetettava sotataidon sääntöjen mukaan, niin että siinä olisi ulos- ja sisäänpistäviä kulmia ynnä crenelle'jä eli ampumareikiä pyssymiehiä varten, josta seuraisi, että jalkaväki… Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Voi sinua vuorelaisluontokappaletta! Kaikki he ovat ylpeitä kuin papukaijat ja itsepäisiä kuin pässit—nyt hän päästää käsistänsä tilaisuuden saada kartanonsa niin kelvolliseksi epäsäännölliseksi linnaksi kuin mikään, joka ikinä on ryntäävältä joukolta särkenyt hampaat. Mutta näenpä», jatkoi hän, ikkunasta katsahdettuaan alas syvyyteen, »että he ovat jo saaneet Kustaavuksen kunnollisesti maalle. Voi, virkku kumppanini! Tuntisinpa sinut tuosta päänkeikauksestasi, vaikka seisoisit koko eskadroonan keskellä. Pitää mennä alas katsomaan, mihin he aikovat sen viedä.»
Mutta tuskin hän oli joutunut merenpuoleiseen osaan linnanpihaa, aikoen ruveta laskeutumaan rappusia myöten, kun kaksi vuorelaista, jotka seisoivat siellä vartijoina, ojensi Lochaber-kirveitänsä, sillä keinoin näyttäen, ettei sinne ollut menemistä.
»Diavolo! (Perkele)», kirosi soturi, »enhän minä tiedäkään tunnussanaa. Enkä osaisi saada suustani yhtään puustaviakaan heidän kirotusta mölötyksestään, vaikka se olisi ainoa keino, millä pääsisin mestausmiehen kynsistä.»
»Minä tahdon olla turvananne, kapteeni Dalgetty», virkkoi herra Duncan, joka taas oli lähestynyt, kapteenin huomaamatta mistä; »menkäämme yhdessä katsomaan, missä rakas ratsunne saa sijansa.»
Näin hänet saatettiin rappusia myöten alas rannalle ja siitä lyhyellä kiertomatkalla suuren kallion taakse, joka peitti tallit ja linnan muut ulkohuoneet. Tällöin kapteeni Dalgetty sai nähdä, että syvä juopa, osaksi luonnon synnyttämä, osaksi suurella vaivalla ja huolella kaivettu, kokonaan eroitti linnan manteresta, joten sinne päästiin ainoastaan laskusiltaa myöten. Mutta sittenkään ei kapteeni, huolimatta siitä ylpeästä ilosta, jolla herra Duncan osoitti näitä suojelusvehkeitä, lakannut väittämästä, että jokin varustus olisi rakennettava Drumsnabille, ympyriäiselle kukkulalle, joka oli itäpuolella linnaa. Sillä muuten saatettaisiin sieltä päin vahingoittaa kartanoa tykeistä ammutuilla tulipommeilla, jonka ihmeellisen keinon oli keksinyt Tapani Bathian[28] Puolan kuningas ja sen avulla peräti hävittänyt moskovalaisten pääkaupungin Moskovan. »Tätä keinoa», myönsi Dalgetty, »en ole vielä sattunut näkemään; mutta hyvin mielelläni tahtoisin nähdä sitä käytettävän Ardenvohria taikka jotakin muuta yhtä vahvaa linnaa vastaan. Sillä», arveli hän, »semmoinen koe huvittaisi suuresti jokaista sotataidon harrastajaa.»
Herra Duncan Campbell keskeytti tämän keskustelun sillä, että vei soturin talliin ja antoi hänen hoitaa Kustaavustansa mielensä ja tahtonsa mukaan. Kun tämä velvollisuus oli huolellisesti täytetty, ehdotti kapteeni Dalgetty, että palattaisiin linnaan, ilmoittaen aikovansa käyttää väliajan ennen päivällistä—jonka, arveli hän, pitäisi tulla noin kello kaksitoista, paraatin perästä—rautapukunsa kiilloittamiseen; sillä se oli, pelkäsi hän, meri-ilmassa kenties vähän ruostunut, niin että voisi näyttää sopimattomalle Argylen markiisin silmissä. Mutta sill'aikaa kun he astuivat linnaan, ei hän malttanut olla taas varoittamatta herra Duncan Campbelliä, osoittaen, kuinka suuri vahinko hänelle saattaisi tulla, jos vihollinen äkisti ryntäisi ja saisi valtaansa hänen hevosensa, karjansa sekä viljavaransa. Sentähden hän vielä kerran hartaasti kehoitti, että tuolle ympyriäiselle, Drumsnab nimiselle kukkulalle rakennettaisiin varustus, tarjoutuen ystävällisesti itse piirustamaan sen pohjakaavan. Mutta tähän jalomieliseen tarjoukseen herra Duncan ei vastannut muulla tavoin, kuin että vei vieraansa hänelle määrättyyn kamariin ja antoi hänelle tiedoksi, että linnan kellon soittaminen ilmoittaisi, milloin päivällinen oli valmis.