KOLMASKOLMATTA LUKU.
Mun sinisilmän' on hän rosvonnut,
Jonk' olin verin, vaivoin ansainnut.
Popen Iliadista.
Monesta syystä oli välttämätöntä, että Angus Mac Aulayn, joka oli niin kauan ollut Annikka Lylen hyväntahtoisena suojelijana, piti saada tieto, mikä muutos oli tapahtunut hänen ottosisarensa onnessa, ja lupauksensa mukaan Montrose siis ilmoitti hänelle nämä merkilliset tapaukset. Mac Aulayn mielenlaadun ajattelematon ja kevytmielinen huolettomuus vaikutti, että hän osoitti paljoa enemmän iloa kuin kummastusta Annikan hyvästä onnesta. Hän ei sanonut epäilevänsäkään, että tämä onni oli ansion mukainen ja että Annikan kautta, jota aina oli kasvatettu uskolliseksi alamaiseksi, joutuisivat tuon tylyn, uskonkiihkoisen vanhan herran perintömaat jollekulle kuningasta rakastavalle, kelpo pojalle. »Enpä panisi vastaan, jos veljeni Allan tahtoisi koettaa onneansa», lisäsi hän »huolimatta siitä, että herra Duncan Campbell on ainoa mies, joka koskaan on sanonut, että Darnlinwarachin linnassa ei suoda vieraanvaraa. Annikka Lyle on aina osannut päästää lumouksesta Allanin synkän hengen ja kukaties veljeni muuttuisi naimisen kautta enemmän tämän maailman ihmiseksi?»
Kiireesti keskeytti Montrose tämän pilvilinnan rakentamisen, ilmoittaen hänelle, että neiti Annikka jo oli saanut kosijan ja mennyt kihloihin, ja että hän oli isänsä suostumuksella nyt kohta vihittävä Aulayn sukulaisen Menteithin puolisoksi. Ja vielä hän lisäsi pyytävänsä Angus Mac Aulaytä olemaan vihkiäisissä läsnä, jolla pyynnöllä tahtoi osoittaa, kuinka suuressa arvossa he pitivät neidon monivuotista suojelijaa. Mac Aulay tuli tämän sanoman kuultuansa sangen ykstotiseksi ja oikaisi vartalonsa suoraksi niinkuin mies, joka arvelee, ettei hänestä ole arvon mukaan lukua pidetty.
»Minun mielestäni», virkkoi hän, »olisi aina osoittamani ystävällisyys tätä nuorta neitiä kohtaan, joka niin monia vuotia asui katokseni suojassa, vaatinut hiukan enempääkin tässä tilaisuudessa, paitsi tämmöistä pelkkää kohleliaisuustemppua. Olisipa», arveli hän, »minulla toki, mitään liikoja vaatimatta, pitänyt olla se oikeus, että olisi kysytty minun neuvoani. Kyllä minä suon sukulaiselleni Menteithille kaikkea hyvää; hartaampaa hyvänsuojaa ei hänellä saata olla; mutta hän on, se mun täytyy sanoa, liiaksi hätäillyt tässä asiassa. Allanin rakkaus neiti Annikkaan oli aivan hyvin tietty; enkä kumminkaan voi käsittää, miksi hänen oikeutensa tuon nuoren tytön kiitollisuuteen piti näin syrjään sysättämän, niin ettei siitä vähääkään keskusteltu ennakolta».
Montrose ymmärsi liiankin selvään, mitä nämä kaikki puheet tarkoittivat; hartaasti hän siis pyysi Angusta ajattelemaan asiaa järkevästi ja miettimään, olisiko luultavaakaan, että Ardenvohrin herra voisi luovuttaa ainoan perillisensä Allanille, jossa epäilemättä oli monta etevää avua, mutta niiden rinnalla taas toisia luonteenominaisuuksia, mitkä peittivät edelliset ikäänkuin pilvellä, niin että Allan oli pelotuksena kaikille, joiden seurassa hän oleskeli.
»Herra markiisi», sanoi Angus Mac Aulay; »minun Allan-veljessäni, niinkuin meissä kaikissa Jumalan luomissa, on vikoja yhtä hyvin kuin ansioitakin. Mutta hän on uljain, urhoollisin mies koko armeijassanne, tulkoon sitten toinen sija kelle hyvänsä; ei hän siis ole millään muotoa ansainnut sitä, että te, korkeasti kunnioitettava herra—ja samoin myös meidän oma läheinen sukulaisemme—ja tuo nuori neito, joka kaikesta, mitä hänellä on, olisi kiitollisuuden velassa Allanille ja Allanin suvulle—että te kaikki olette pitäneet niin varsin vähän lukua hänen onnestaan tahi onnettomuudestaan.»
Turhaan yritti Montrose selittää asiaa toiselta taholta; Allan oli päättänyt katsoa sitä tältä kannalta, ja hänen älynsä oli sitä ahdasta laatua, johon ei mikään vastasyy mahdu, kun kerran jokin ennakkoluulo on siinä saanut asuntonsa. Montrose muutti nyt puhetapansa ankarammaksi ja käski Anguksen pitää vaari, ettei hän antaisi valtaa tunteille, joista voi tulla vahinkoa kuninkaallisen majesteetin palvelukselle. Hän ilmoitti erittäin tahtovansa, ettei keskeytettäisi Allanin toimia siinä asiassa, jolle hän nyt oli lähetetty; sillä »se asia», sanoi Montrose, »on suuresti kunniaa tuottava hänelle itselleen, ja luultavasti lähtee siitä myös sangen suuri hyöty kuninkaalle. Sentähden toivon, ettette lähetä hänelle sanomia toisista asioista ettekä nosta mitään eripuraisuutta, joka voisi vetää pois hänen huomionsa tästä tärkeästä toimesta.»
»En minä», vastasi Angus jotenkin ynseästi, »ole mikään riidan nostaja; päinvastoin mieluummin tahtoisin olla rauhan sovittaja. Minun veljessäni, yhtä hyvin kuin useimmissa miehissä, on omien riita-asiainsa ratkaisija—ja mitä sanomien saamiseen tulee, arvelevat kaikki ihmiset niiden tulevan Allanille toista tietä kuin tavallisten sanansaattajain kautta. Älkää siis liioin kummastuko, jos saatte hänet nähdä täällä aikaisemmin kuin odotitte.»
Lupaus, ettei hän itse sekaantuisi asiaan, oli ainoa, mitä Montrose sai tältä mieheltä, joka kuitenkin muuten aina oli sangen hyvänsävyinen, paitsi kun asia koski hänen ylpeyttään, erinäistä etuaan taikka juurtuneita luulojaan. Ja sikseen markiisin nyt täytyi jättää asia ensi aluksi.
Montrose oli päättänyt kutsua myös majuri Dalgettyn vieraaksi siitä syystä, että hänelle oli uskottu edellisistäkin seikoista tietoa, ja muuten oli syytä toivoa, että hän helpommin kuin Mac Aulay suostuisi tulemaan vihkiäisiin tahi kumminkin hääpitoihin. Mutta häntäkin epäilytti; hän katsahti nuttunsa kyynärpäihin ja nahkahonsujensa polviin ja mutisi jonkunlaisen vastahakoisen suostumuksen siinä tapauksessa, että hän, neuvoteltuaan jalosukuisen ylkämiehen kanssa, näkisi sen mahdolliseksi. Montrose vähän kummastui, mutta oli kovin ylpeä ilmoittaaksensa pahaa mieltään, jonkatähden siis antoi Dalgettyn käydä omaa tietänsä.
Majurin tie kävikin nyt kohta sulhasmiehen kamariin. Siellä Menteith par'aikaa haki niistä vähistä vaatevaroista, mitä hänellä oli sotaretkellä mukanaan, semmoista pukua, joka tässä juhlallisuudessa näyttäisi paraimmalta. Majuri Dalgetty astui sisään ja toivotti sangen yksitotisen näköisenä onnea nyt lähellä olevaan riemujuhlaan, »josta kuitenkin minun, suureksi mielipahakseni, täytyy jäädä pois.—Suoraan sanoen», lisiisi hän, »minä olisin vain häväistykseksi juhlallisuudelle, sillä minulla ei ole mitään häävaatteita. Ratkeamat ja halkeamat vierasten puvussa saattaisivat ennustaa samallaisia vikoja teidän avio-onnessanne. Ja puhuakseni suuni aivan puhtaaksi, herra kreivi, te voitte osaksi syyttää itseänne siitä, ettette saa nähdä minua vieraananne. Te, näet, laitoitte minut hullun työhön, kun lähetitte ottamaan sitä nahkapukua Cameronien saaliskasasta—yhtä hyvin olisi voinut lähettää minut ottamaan naula tuoretta voita Mustin kidasta. Minulle ei vastattu muulla tavalla, herra kreivi, kuin väkipuukkojen ja miekkain heiluttamisella ja jonkunlaisella murinalla ja ärinällä, joka oli olevinansa heidän omaa kieltänsä. Minä puolestani arvelen, etteivät nuo vuorelaiset mahda olla paljoa parempia kuin ilmipakanat, ja minulla on ollut paljon pahennusta siitä tavasta, jolla tuttavani Ranald Mac Eagh katsoi hyväksi rumputtaa viimeistä marssiansa vähän aikaa sitten.». Menteith oli semmoisella tuulella, että kaikki asiat ja kaikki ihmiset olivat hänestä hauskat, ja ritari Dugald Dalgettyn yksitotinen valitus huvitti häntä suuresti. Hän pyysi, että ritari tekisi niin hyvin ja ottaisi omakseen sangen sievän nahkaisen puvun, joka oli levitetty lattialle. »Tosin», sanoi Menteith, »olin aikonut sitä omaksi sulhaspuvukseni, koska se on sotaisista vaatteuksistani vähimmin peloittava; sillä rauhanaikuista minulla ei ole täällä yhtään.»
Majuri esteli hiukan, niinkuin sopikin, ei tahtonut millään muotoa ryöstää häneltä ja niin edespäin. Mutta viimein hänelle hyväksi onneksi sattui päähän, että olisi paljoa enemmän sotalain mukaista, jos kreivi vihittäisi itsensä rinta- ja selkärautoihin puettuna. Semmoisessa puvussahan majuri oli ennenkin kerran nähnyt sulhasmiehen, silloin kun prinssi Leo Wittelsbachilainen nai Saksin vaaliruhtinaan, vanhan Yrjö Fredrikin nuorimman tyttären, Kustaavus Adolfuksen, Pohjoismaiden j.n.e. läsnäollessa. Hyvänsävyinen nuori kreivi naurahti ja suostui; ja tällä lailla saatuansa edes yhden iloisen vierasnaaman hääjuhlaansa varten hän puki päälleen kepeän, koristeilla varustetun haarniskan, joka oli peitetty osaksi samettiviitalla, osaksi leveällä sinisellä silkkivyöhiköllä, joka riippui hänen olkapäästänsä niinkuin hänen säätynsä ja silloinen muoti vaati.
Kaikki oli valmiina; maan tavan mukaan ei sulhasen ja morsiamen ollut lupa sinä päivänä enää nähdä toisiansa ennenkuin alttarin edessä. Jo olikin kello lyönyt, kutsuen sulhasta kappeliin, ja tämä odotti viereisessä eteishuoneessa, että markiisi, joka oli ollut niin hyvä ja luvannut toimittaa morsiamen isän virkaa tässä tilaisuudessa, saapuisi paikalle. Jokin armeijaa koskeva asia oli näet äkkiä vaatinut Montrosen tointa, ja niinkuin on helppo ymmärtää, odotteli Menteith hänen tuloansa jotenkin maltittomalla mielellä; ja kuullessaan oven aukeavan hän sanoi nauraen: »Te olette myöhästynyt paraatiin.»
»Kun et vain sanoisi minua liian aikaiseen tulleeksi», tiuskasi Allan Mac Aulay, sisään hyökäten. »Vetäise miekkasi tupesta, Menteith, ja puolusta itseäsi kuin mies taikka kuole kuin koira!»
»Sinä olet hullu, Allan!» vastasi Menteith, yhtä paljon kummastuneena hänen äkillisestä ilmaantumisestaan kuin hänen käytöksensä sanomattomasta vimmasta. Allanin posket olivat kalmankarvaiset—silmät tuijottivat, pyrkien ulos kuopistaan—vaahtoa oli suun edessä ja hänen liikkeensä olivat aivan kuin mielipuolen.
»Sinä valhettelet, petturi!» oli vimmainen vastaus. »Se on valhe, niinkuin kaikki muukin, mitä olet minulle sanonut, on valhetta. Koko elämäsi on yhtä valhetta!»
»Jos en olisi lausunut todellista ajatustani, kun sanoin sinua hulluksi», virkkoi Menteith suuttuneena, »niin sinun oma elämäsi tulisi sangen lyhytaikuiseksi. Missä asiassa syytät minua valhettelijaksi.»
»Sinä sanoit minulle», vastasi Mac Aulay, »ettet kosisi Annikka Lyleä!—Valhettelija ja petturi!—odottaahan hän sinua nyt alttarin edessä.»
»Sinä se olet, joka valhettelet», väitti Menteith.
»Minä olen sanonut sinulle, että hänen sukuperänsä tietämättömyys oli meidän liittomme ainoa este. Se on nyt poistunut—ja mimmoiseksi arvelet itseäsi, että minun muka pitäisi sinun tähtesi luopua oikeudestani?»
»Paljasta sitten miekkasi», sanoi Mac Aulay, »kyllä me toisemme ymmärrämme.»
»Ei nyt», vastusti Menteith, »eikä tässä paikassa. Tunnethan minut hyvin, Allan—odota huomispäivään, niin saat miekan kalistelemista tarpeeksesi.»
»Juuri tänä päivänä, tänä hetkenä, taikka ei koskaan», vastasi Mac Aulay. »Sinun voitonriemusi ei saa kestää yli sen tunnin, joka par'aikaa löi. Menteith, sukulaisuutemme tähden—yhteisten tointemme ja taistelujemme tähden—paljasta miekkasi ja puolusta henkeäsi!» Näin puhuen hän tarttui kreiviä käteen ja puristi sitä niin vimmaisella hartaudella, että kynsien alta purskahti verta. Menteith sysäsi hänet väkisin pois luotansa, huutaen: »Mene tiehesi, hullu mies!»
»No sitten käyköön ilmestysnäkyni toteen!» huusi Allan ja vetäen tupesta tikarinsa hän iski sen koko jättiläisvoimallansa kreivin rintaan. Rintahaarniskan vastustus poikkeutti aseen kärjen ylöspäin, mutta syvä haava aukesi kuitenkin kaulan ja hartian välillä ja iskun voima kaatoi sulhasen pitkälleen lattialle. Montrose astui samassa eteishuoneeseen; ja hääväki oli melusta säikähtyneenä suuresti peloissaan ja hämmästyksissään. Mutta ennenkuin Montrose oli oikein nähnytkään, mitä oli tapahtunut, oli Allan karannut hänen sivutsensa ja tuiskuna törmännyt linnan portaista alas. »Vartijat, portti kiinni!» huusi Montrose. »Ottakaa hänet kiinni!—Tappakaa hänet, jos vastarintaa tekee!—Kuolla hänen pitää, vaikka olisi oma veljeni!»
Mutta toisella tikariniskulla Allan kaatoi vartijana seisovan sotamiehen, samosi leirin läpi niinkuin vuoriston metsäkauris—vaikka kaikki, jotka olivat hätähuudon kuulleet, ajoivat takaa—heitti itsensä jokeen, ui toiselle rannalle ja katosi metsään. Samana iltana läksi hänen veljensä Angus väkineen myös Montrosen leiristä ja meni kotiinsa, josta he eivät enää palanneet armeijan yhteyteen.
Allanista on saatu se tieto, että hän ihmeen lyhyen ajan kuluttua sen jälkeen kun oli murhansa tehnyt, ryntäsi sisään erääseen saliin Inveraryn linnassa, missä Argyle par'aikaa piti neuvottelua. Allan viskasi siellä verisen puukkonsa pöydälle.
»Onko se Jaakko Grahamen[41] verta?» kysäisi Argyle, jonka silmistä loisti hirmuinen toivon välähdys sekaisin sen säikähdyksen kanssa, jonka tämä äkillinen ilmestys tietysti nosti.
»Se on hänen lellipoikansa verta», vastasi Mac Aulay. »Se on sitä verta, jota minun täytyi kohtalon määräyksen mukaan vuodattaa, vaikka mieluummin olisin vuodattanut omani!»
Näin puhuttuaan hän kääntyi ja läksi pois linnasta, eikä siitä hetkestä enää ole mitään varmaa tietoa hänen vaiheistaan. Kenneth pojan nähtiin kolmen muun Sumulaisen kanssa pian sen perästä kulkevan Loch Finen poikki, josta voi päättää, että he vainosivat hänen jälkiänsä ja että hän heidän käsistään sai surmansa jossakin tietymättömässä erämaassa. Toiset puolestaan arvelevat Allan Mac Aulayn menneen ulkomaalle ja kuolleen jossakin karthausilaisluostarissa. Mutta kumpaakaan arvelua ei ole koskaan voitu vahvistaa paljasta luuloa varmemmaksi.
Hänen kostonsa ei muuten onnistunut niin täydellisesti, kuin hän luultavasti itse arveli. Sillä Menteith, vaikka kyllä sai syvän haavan ja oli kauan vaarallisessa tilassa, säilyi kuitenkin iskun pahimmista seurauksista sillä, että oli majuri Dalgettyn onnellisen neuvon mukaan hääpuvukseen pannut rautahaarniskan päällensä. Mutta hänestä ei enää ollut apua Montroselle; paraaksi siis katsottiin, että hän aiotun puolisonsa—nyt todella »murehtivan morsiamen»—seurassa ja haavoitetun appensa kanssa vietäisiin Ardenvohrin linnaan. Dalgetty seurasi heitä järven rantaan asti, huomauttaen Menteithille, että kaikin mokomin olisi rakennettava etuvarustus Drumsnabin kukkulalle suojaksi nuoren kreivinnan äskensaadulle perintölinnalle.
Matka kävi aivan onnellisesti, ja Menteith oli muutamien viikkojen perästä jälleen niin tointunut, että saattoi vihittää itsensä yhteen Annikan kanssa Ardenvohrin herran linnassa.
Vuorelaiset olivat vähän kahdella päällä siitä, kuinka heidän piti sovittaa Menteithin tointuminen haavastaan yhteen ilmestysnäyn kanssa, ja kokeneet ennustajat olivat milt'ei suutuksissaan hänelle siitä, kun hän ei kuollut. Mutta toiset arvelivat näyn jo silläkin tulleen täytetyksi, kun haava oli tullut isketyksi samalla kädellä ja samalla aseella, joista ennustus oli puhunut. Ja kaikki päättivät, että tuo sormus, johon oli kuvattu kuolleen kallo, oli ennustanut morsiamen isän kuolemaa; sillä Ardenvohrin herra ei elänyt monta kuukautta tyttärensä vihkiäisten perästä. Uskomattomat puolestaan sanoivat tätä kaikkea joutaviksi loruiksi ja arvelivat Allanin luullun ilmestysnäyn muka tulleen vaan hänen oman himonsa yllytyksistä. Kateus siitä, että hän oli nähnyt Menteithissä onnellisemman kosioveljen, oli taistellut hänen parempain tunteittensa kanssa ja ikäänkuin hänen tietämättänsä johtanut hänelle sen ajatuksen mieleen, että kilvoittelija olisi murhattava.
Menteithin voimat eivät vahvistuneet siihen määrään, että hän enää olisi voinut seurata Montrosen lyhyttä, mutta loistavaa retkeä. Ja kun tämä sankari laski väkensä hajalle ja läksi ulkomaalle, päätti Menteith elää hiljaisuudessa itsekseen, kuten hän tekikin Stuart-suvun palaamiseen asti. Sen onnellisen tapauksen perästä hän sai säätynsä mukaisen viran maassaan, eli kauan, nauttien niin hyvin kansansa kunnioitusta kuin myös kotoista rakkautta, ja kuoli hyvin vanhalla ijällä.
Tarinamme henkilöiden luvusta ei tällä tavoin jää meille enää mainittavaksi, paitsi Montrosea, jonka urhotyöt ja kohtalo ovat historian omia, muita kuin ritari Dugald Dalgetty. Tämä herra hoiti yhä edelleenkin tarkimmalla huolellisuudella virkaansa ja otti ulos palkkansa siksi, kun monen muun kanssa joutui sotavangiksi Philiphaughin tanterella. Hänelle piti nyt tulla sama kohtalo, joka tässä tilaisuudessa lopetti hänen muutkin virkaveljensä. Heidät näet kuoletettiin pikemmin saarnatuolista kaikuvien soimausten kuin minkään siviili- tai sotaoikeuden päätöksen nojassa. Heidän verensä katsottiin ikäänkuin syntiuhriksi, jolla maan pahuuden syyllisyys oli pois huuhdottava, ja se surma, joka Jumalan erinäisestä käskystä kohtasi Kanaanin maan asukkaita, otettiin jumalattomalla, julmalla tavalla esikuvaksi näidenkin miesten suhteen.
Useat Covenantilaisten palveluksessa olevat alankolaisupseerit rukoilivat kuitenkin Dalgettyn puolesta, sanoen häntä mieheksi, jonka taidosta tulisi hyötyä heidän omalle armeijalleen ja joka helposti taipuisi toisesta palveluksesta muuttamaan toiseen. Mutta tässä asiassa osotti ritari Dugald Dalgetty, vastoin kaikkea, mitä hänestä olisi luullut, itsepäistä lujuutta. Hän oli muka pestattu kuninkaan palvelukseen määrätyksi ajaksi eivätkä hänen periaatteensa sallineet hänen, ennen sen määräajan kuluttua, siitä poiketa hiuskarvankaan vertaa. Covenantilaiset puolestaan eivät tahtoneet ymmärtää tämmöisiä hienoja eroituksia, ja vaara pyöri, että majurista olisi tullut marttyyri, ei tämän tai tuon valtiollisen periaatteen tähden, vaan ainoastaan sen vuoksi, että hänellä oli niin tiukka käsitys sotapestin sitovasta voimasta. Hyväksi onneksi saivat hänen ystävänsä kuitenkin lukua laskettuansa selvän siitä, ettei Dalgettyn pestiajan loppuun enää ollut enempää kuin kaksi viikkoa jälellä, jota ajanmääräystä, vaikka oli aivan varmaa, ettei pestisopimusta enää uudistettaisi, ei mikään valta maailmassa olisi saanut häntä rikkomaan. He saivat jollakin vaivalla tuomion lykätyksi tätä lyhyttä aikaa tuonnemmaksi, jonka kuluttua Dalgetty aivan helposti suostutettiin kaikkiin ehtoihin, jotka he hänelle määräsivät. Hän pestautui säätyjen palvelukseen ja yleni viimein majuriksi Gilbert Kerrin väessä, jota tavallisesti nimitettiin Kirkon omaksi ratsumiesrykmentiksi. Hänen myöhemmästä elämästänsä emme tiedä mitään, kunnes tapaamme hänet hallitsijana esi-isiensä perintömaalla, Drumthwacketin talossa; hän ei ollutkaan saanut sitä omaksensa miekalla, vaan rauhallisella naimisliitolla Hanna Strachanin kanssa, joka oli ennen mainitun Covenantilaisen jotenkin ijällinen leski.
Ritari Dugaldin sanotaan eläneen vielä vallankumouksen perästäkin, eikä siitä ole kovin kauvan, kun vanhat ihmiset vielä tarinoivat, kuinka hän kuljeskeli sillä seudulla hyvin vanhana, umpikuurona, täynnä loppumattomia juttuja ikimuistettavasta Kustaavus Adolfuksesta, Pohjoismaiden Leijonasta ja protestanttiuskonnon suojelusmuurista.