KAHDESKOLMATTA LUKU.
Ma olen vapaa, niinkuin luoja meidät loi,
Kuin villit, jotka metsää samoella sai,
Ennenkuin laki orjakahleet meille toi.
Granadan valloitus.
Menteithin kreivi rupesi nyt, niinkuin oli luvannut, tarkemmin tiedustelemaan Ranald Sumun Pojan kertomaa asiaa, jonka todenperäisyys vahvistettiin myös kahden muun, armeijan oppaina olleen Sumulaisen sanoilla. Näitä kertomuksia Menteith huolellisesti vertasi siihen, mitä herra Duncan itse tiesi virkkaa linnansa ja lastensa hävityksestä; ja helppo on ymmärtää, ettei Ardenvohrin ritarin muistosta ollut haihtunut mikään tähän kauheaan ja tärkeään tapaukseen kuuluva seikka. Erinomaisen tähdellistä olikin saada näytetyksi, ettei tämä kertomus ollut valetta, jonka rosvo ehkä oli keksinyt saattaaksensa jonkun väärän henkilön Ardenwohrin herran lapsen ja perillisen arvoon.
Kenties Menteith, joka niin mielellään olisi nähnyt tämän jutun toteen näytetyksi, ei ollut kaikin puolin soveliain mies sen todenperäisyyttä tutkimaan. Mutta Sumun Poikien kertomukset olivatkin aivan mutkattomat, tarkat ja kaikissa asioissa keskenään yhtäpitävät. He mainitsivat omituisen luoman, jonka tiedettiin olleen herra Duncanin lapsessa ja jonka nyt myös havaittiin olevan Annikka Lylen vasemmassa olkapäässä. Myös muistettiin hyvin, että kun muiden lasten kurjat tähteet korjattiin, ei tästä lapsukaisesta ollut löytynyt mitään jälkeä. Näistä ynnä toisistakin todistavista seikoista, joita on tarpeeton mainita, tulivat sekä Menteith että Montrosekin, jonka jälkimäisen mieli ei ollut ennalta taipuva uskomaan, siihen varmaan vakuutukseen, että Annikka Lyleä, halpasäätyistä, ainoastaan kauneutensa ja avujensa puolesta etevää ottolasta, oli tästä lähtein kunnioitettava Ardenvohrin herran perillisenä.
Menteith riensi nyt ilmoittamaan tutkinnon päätöstä niille molemmille henkilöille, joita se likimmin koski. Rosvo puolestansa pyysi saada puhutella pojanpoikaansa, jota tavallisesti mainitsi pojaksensa.
»Te löydätte hänet», virkkoi hän, »siitä ulkohuoneesta, missä minä ensin makasin.»
Tarkan hakemisen perästä tuo metsäläispoika löydettiinkin muutamasta nurkasta, jossa hän oli piillyt märänneitten olkien peitossa, ja tuotiin vaarinsa eteen.
»Kenneth», lausui vanha rosvo, »kuule isäsi isän sanat! Muutama saksilaissoturi ja Allan Verikäsi läksivät vähän aikaa sitten tästä leiristä, mennäkseen Caberfaen maakuntaan. Vainoo heidän jälkiään niinkuin hurtta haavoitettua metsäkaurista—ui järvien poikki—kapua vuorien yli—samoa saloja myöten—älä levähdä, ennenkuin olet heidät saavuttanut.»—Pojan muoto tuimistui ukon näin puhuessa, ja käsi tarttui puukkoon, joka oli pistetty hänen repaleisen plaidinsa pitimenä olevan nahkahihnan taakse.—»Ei!» lausui vanha mies; »sinun kädestäsi hänen ei pidä saaman surmaansa. Epäilemättä he tiedustelevat sinulta sanomia leiristä—sano heille, että Annikka Lyle, harpunsoittaja, on havaittu Ardenwohrin herran lapseksi; että Menteithin thane aikoo ottaa hänet vaimoksensa papin edessä; ja että sinut on lähetetty kutsumaan vieraita häihin. Älä pysähdy kuulemaan heidän vastaustansa, vaan katoa niinkuin ukkosen salama, kun musta pilvi sen nielee suuhunsa.—Ja nyt lähde, rakkaimman poikani rakas poika! En saa koskaan enää nähdä silmiäsi enkä kuulla astuntasi kepeää sipsutusta—mutta viivy vielä hetkinen ja kuule viimeinen käskyni. Pidä muistossa sukumme kohtalo äläkä luovu Sumun Poikien ikivanhoista tavoista. Nyt olemme hajoitettu pieni parvi, jota jokainen klani miekallaan ajaa jokaisesta laaksosta, istuen omistajana niillä mailla, missä esi-isäsi hakkasivat puita ja noutivat vettä perheittensä tarpeeksi. Mutta synkimmilläkin saloilla ja vuoriston kolkoimmillakin kukkuloilla, kuule, Kenneth Erachtin poika, pidä sinä aina tahraamatta vapautesi, jonka sinulle perintöoikeudeksesi jätän. Älä sitä koskaan myö, ei kalliisiin vaatteisiin eikä kivisiin katoksiin, ei ruoalla täytettyyn pöytään eikä pehmeään untuvavuoteeseen.—Sumun poika, ole aina vapaa niinkuin esi-isäsi—niin vuorilla kuin laaksoissa, niin yltäkylläisyydessä kuin nälässä—niin lehtisen suven kuin myös rautaisen talven aikoina. Älä kumarra ketään herraksesi—älä tottele mitään lakia—älä ota äläkä maksa palkkaa—älä rakenna itsellesi tupaa—älä aitaa maata karjalaitumeksi—älä kylvä siementä. Olkoon vuoriston metsävilja laumanasi, karjanasi—ja jos et tarpeeksi saa, ryöstele sortajiemme tavaroita—sekä saksilaisten että myös niiden gaelilaisten, jotka ovat saksilaisia sydämessään, pitäen laumansa ja karjansa kalliimpana kuin kunniansa ja vapautensa. Hyvä onkin, että he niin tekevät—sitä avarampi on kostomme ala. Muista heitä, jotka ovat meidän heimokunnallemme hyvää tehneet, ja palkitse heidän hyvät tekonsa verelläsikin, jos tilaisuus niin vaatii. Jos joku Mac Jan tulisi luoksesi ja hänellä olisi itse kuninkaan pojankin pää kädessään, niin suojele häntä, vaikka kostoa himoavan isän koko armeija olisi pakenijan kantapäillä. Sillä Glencoessa ja Ardnamurchanissa me olemme saaneet rauhassa oleskella näinä menneinä aikoina. Mutta Diarmidin pojat ja Darnlinwarachin suku ja Menteithin ratsumiehet—kohdatkoon kiroukseni sinun päästäsi, Sumun Lapsi, jos jotakuta heidän nimensä omistavaa säästät, kun tilaisuus tulee heitä tuhota. Ja se tilaisuus tulee pian, sillä heidän omat miekkansa alkavat pian raadella heitä keskenänsä, ja ne, jotka hajalle lyödään, pakenevat sitten Sumun piiriin ja saavat surmansa Sumun lapsilta. Vielä kerran sanon sulle: lähde—pudista jaloistasi ihmisten asuntojen tomu, yhdentekevä rauhako vai sota on heidät tuonut yhteen. Jää hyvästi, rakkahani! Ja tulkoon sinulle niinkuin esi-isillesi kuolema, ennenkuin ruumiin heikkous, tauti taikka ikä on masentanut mielesi!—Mene—mene!—elä vapaana—palkitse hyviä tekoja—kosta suvullesi tehtyä pahaa!»
Metsäläispoika kumartui ja suuteli kuolemaisillaan olevaa suvun vanhinta otsaan. Mutta lapsuudestaan tottuneena hillitsemään kaikki ulkonaiset liikutuksen osoitukset, hän läksi kyyneltäkään vuodattamatta, jäähyväissanaa virkkamatta ja oli pian kaukana Montrosen leirin piiristä.
Dalgetty, joka oli tämän puheen loppupuolella ollut läsnä, ei oikein hyväksynyt Mac Eaghin käytöstä tässä tilaisuudessa. »Minun mielestäni, Ranald veikkonen», virkkoi hän, »sinä et ole parhaalla mahdollisella tiellä, jota kuolemaisillaan oleva mies voisi kulkea. Rynnäköt, verilöylyt, teloitukset, etukaupunkien polttamiset, ne tosin ovat soturin jokapäiväisiä tehtäviä, ja niiden puolustuksena on asian pakko, koska niitä tehdään virkavelvollisuuden vaatiessa. Ja mitä erittäin etukaupunkien polttamiseen tulee, voin sanoa, että ne ovat ikäänkuin pettureita ja murhamiehiä kaikille linnoitetuille kaupungeille. Siitä seuraa selvästi, että sotamiehen virka on Jumalalle erittäin otollinen, koska kuitenkin voimme toivoa autuutta, vaikka joka päivä teemme tuommoisia hirmutöitä. Mutta muista sentään, Ranald, ettei kuolemankieliin joutuneen soturin tapana, ei minkään eurooppalaisen valtakunnan palveluksessa, ole kerskata semmoisista teoistaan taikka kehoittaa muita samallaisiin. Vaan päinvastoin tulee silloin ilmoittaa katumusta niistä ja lukea tai pyytää toista lukemaan jotakin lohduttavaa rukousta. Ja jos tahdot, niin menen pyytämään herra markiisin kappa laista, että hän sen tekisi puolestasi. Ei juuri kuulu minun velvollisuuksiini huomauttaa sinulle näitä asioita, mutta arvelen, että omalletunnollesi mahtaisi siitä olla helpoitusta, jos eroisit täältä enemmän kristityn lailla ja vähemmän tuolla turkkilaistavalla, jota näyt olevan paraissa aikeissa noudattaa.»
Kuoleva mies (semmoiseksi sopi Ranaldia hyvin sanoa) pyysi ainoaksi vastauksekseen Dalgettyä kohottamaan häntä semmoiseen asentoon, että hän voisi katsoa ulos linnan ikkunasta. Paksu hallasumu, joka oli jo kauan väikkynyt vuorten kukkulain ympärillä, alkoi juuri painua kaikkia laaksoja ja rotkoja myöten; ja vuoriselänteen monihuippuinen harju näytti nyt mustan, katkonaisen rivinsä, ikäänkuin autio saarisarja olisi ollut kohoamassa sumun valtamerestä. »Sumun henki», lausui Mac Eagh, »sinä, jota meidän sukumme nimittää isäkseen ja suojelijakseen, ota, silloin kun tuskani on loppunut, pilvilinnaasi vastaan tämä mies, joka eläissään on sinulta niin usein turvaa saanut!» Näin lausuttuaan hän vaipui sen käsivarsille, joka häntä kannatteli, eikä enää virkkanut mitään, vaan käänsi vähäksi aikaa kasvonsa seinään päin.
»Pelkäänpä», virkkoi Dalgetty, »että ystäväni, jos hänen sydäntänsä tutkittaisiin, huomattaisiin perin vähä paremmaksi kuin pakana.» Sitten hän uudelleen tarjoutui hankkimaan sinne tohtori Wisheartin, Montrosen sotapapin. »Se herra», sanoi majuri, »on sangen taitava virassaan ja tekisi kaikista synneistäsi selvän tilin vähemmässä ajassa kuin minulta menisi yhden tupakkapiipullisen polttamiseen.»
»Saksilainen», vastasi kuoleva mies, »älä puhu enää papistasi—minä kuolen tyytyväisenä.—Onko sulla koskaan ollut vastustajaa, johon ei mikään ase pystynyt—jota luoti vältti, johon nuoli katkesi ja jonka paljas iho oli yhtä luja miekan ja väkipuukon iskuja vastaan kuin sinun teräspaitasi? Oletko koskaan semmoisesta vihollisesta kuullut?»
»Sangen usein, siihen aikaan kun Saksassa palvelin», vastasi Dalgetty. »Oli yksi semmoinen pahus Ingolstadtissa, johon ei luoti eikä teräs pystynyt. Sotamiehet saivat hänestä viimein lopun pyssynperillä.»
»Tälle viholliselle, johon ei mikään pysty», sanoi Ranald, huolimatta majurin välilauseesta, »ja jonka kädet ovat punaiset minulle kaikkein kalliimpien verestä—tälle miehelle olen nyt jättänyt perinnöksi sydämen tuskan, kateuden kiusan, toivottomuuden ja äkillisen kuoleman, taikka myös elämän, joka on kuolemaa kurjempi. Semmoiseksi tulee Allan Verikäden kohtalo, kun hän saa kuulla, että Menteith nai Annikan. Enkä pyydä mitään muuta kuin varman tiedon, että näin tapahtuu—silloin katoaa hänen kätensä kautta saadun surmani katkeruus.»
»Jos niin on laita», virkkoi majuri, »ei siitä maksa vaivaa enempää puhua. Mutta siitä pidän huolen, että niin harva kuin mahdollista saa sinut nähdä; sillä minun arveluni mukaan ei lähtötapasi ole juuri kunniaksi eikä esikuvaksi kristitylle armeijalle.» Näin sanoen hän läksi ulos huoneesta, ja Sumun Poika veti pian sen perästä viimeisen hengenvetonsa.
Sillä välin Menteith, jättäen isän ja tyttären, jotka nyt uudestaan olivat löytäneet toisensa, keskinäisten, sekanaisten tunteittensa haltuun, keskusteli hartaasti Montrosen kanssa tämän keksinnön seurauksista. »Nyt minä näkisin», virkkoi markiisi, »jos en jo ennenkin olisi sitä huomannut, että teidän ilonne tästä keksinnöstä, rakas Menteith serkkuni, on likeisessä yhteydessä oman onnenne kanssa. Te rakastatte tätä uudesti löydettyä neitoa, ja hän rakastaa teitä. Sukuperän suhteen ei siinä ole mitään vastaan sanottavaa; kaikissa muissakin suhteissa ovat hänen onnenlahjansa omienne vertaiset—mutta huomatkaa kuitenkin muuan seikka. Ritari Duncan Campbell on uskonkiivailija—ainakin presbyteriläinen—ja kapinassa kuningasta vastaan! Hän on meidän seurassamme ainoastaan sentähden, että joutui sotavangiksi, ja meillä on, pelkään ma, vielä pitkällinen keskinäissota edessämme. Lieneekö nyt, mitä itse arvelette, Menteith, sopiva aika kosiaksenne Ardenvohrin herran perillistä? Taikka mikä takaa, että herra Duncan nyt ottaa pyyntönne korviinsa?»
Rakkaus, joka on monineuvonen ja puheissa taitava asianajaja, kuiskasi nuorelle herralle tuhannet vastaukset, joilla nämä vastasyyt kumottiin. Hän huomautti Montroselle, että Ardenvohrin herra ei ollut mikään kiivastelija, yhtä vähän uskonnollisissa kuin valtiollisissa asioissa. Hän muistutti omaa tunnettua ja koeteltuakin hartauttaan kuninkaan asian puolesta, viitaten siihen, että sen vaikutus saattoi laajentua ja vahvistua naimisliitosta Ardenvohrin perillisen kanssa. Hän veti esiin, kuinka vaarallinen Duncan Campbellin haava oli; kuinka arveluttava asia olisi, jos sallittaisiin kuljettaa tämä nuori neito Campbellien maahan, sillä jos hänen isänsä kuolisi tahi pysyisi kauan sairaana, joutuisi hän välttämättömästi Argylen markiisin holhottavaksi. Menteith viittasi, kuinka silloin kaikki hänen toiveensa olisivat turhat, ellei hän tahtoisi tahrata kunniaansa ja ostaa Argylen suosiota kuninkaan puolueesta luopumalla.
Montrose myönsi nämä syyt tärkeiksi ja tunnusti myös katsovansa kuninkaan asialle edulliseksi että tämä kysymys, vaikka se oli hieman vaikea, saatettaisiin ratkaisevaan loppuun mitä pikemmin, sitä paremmin.
»Minä soisin», virkkoi hän, »että kaikki jo olisi ratkaistu tavalla tai toisella ja että tämä ihana Briseis[39] vietäisiin pois leiristämme ennen meidän vuorelais-Achilleksen, Allan Mac Aulayn, palaamista.— Pelkään, että siltä kulmalta nousee paha sota, Menteith—ja luullakseni olisi ehkä parasta, että päästämme herra Duncan Campbellin kotiinsa kunniasanallaan vangittuna ja että te saattomiehenä menette hänen ja neiti Annikan kanssa. Matka kävisi melkein koko ajan vesiä myöten, niin että siitä ei tule kovin paljon vaivaa hänen haavalleen—ja teidän oma haavanne, ystäväni, olkoon kunniallisena syynä, jolla voitte selittää jonkunaikaista poissa-oloanne leiristämme.»
»Ei suinkaan!» lausui Menteith. »Vaikka sen kautta kadottaisimme tämän saman toivon, joka juuri nyt on minulle koittanut, en tahdo kuitenkaan jättää leiriänne, jalo herra kenraali, niin kauan kuin siinä on kuninkaallinen lippu liehumassa. Ansaitsisinpa todella, että tähän mitättömään raamuun tulisi syöpä ja söisi kelvottomaksi koko miekkakäsivarteni, jos katsoisin sen riittäväksi syyksi ollakseni jouten tällä kuninkaan asialle ratkaisevalla hetkellä!»
»Onko tämä siis järkkymätön päätöksenne?» kysyi Montrose.
»Yhtä järkkymätön kuin Ben-Nevis vuorten perustus», lausui nuori herra.
»Sitten», virkkoi Montrose, »teidän pitää, hetkeäkään viipymättä, pyrkiä Ardenwohrin herran puheille. Jos hänen vastauksensa on teille suosiollinen, niin itse puhuttelen vanhempaa Mac Aulayta ja tahdon keksiä keinoja pitääkseni hänen veljeänsä kaukana toimessa siksi, kun Allanin ensi vihastus tästä toivonsa tyhjäksi menemisestä on asettunut. Voi jospa hänen mieleensä astuisi joku ilmestys taivaasta, niin ihana, että se haihduttaisi kaiken muiston Annikka Lylestä! Sen te, Menteith, kenties katsotte mahdottomaksi?—No hyvä, käykäämme siis kumpikin omaan palvelukseemme, te Cupidon, minä Marsin.»[40]
He erosivat, ja tehdyn välipuheen mukaan Menteith pyysi aikaiseen seuraavana aamuna saada kahden kesken puhua haavoitetun Ardenvohrin herran kanssa ja kosi häneltä hänen tytärtään. Heidän keskinäisen rakkautensa tiesi Duncan Campbell jo ennemmin; mutta hän ei kuitenkaan ollut odottanut näin aikaista kosintaa Menteithin puolelta. Hän vastasi siis ensiksi antaneensa kenties liiankin paljon valtaa omalle erinäiselle ilolleen tällä hetkellä, kun hänen klanillensa oli sattunut niin paha vastoinkäyminen ja häväistys. Tästä syystä hän ei mielellänsä tahtonut näin onnettomalla ajalla vielä enempää ajatella oman perheensä etua. Ja kun korkeasukuinen kosija pyyteli vielä hartaammasti, vaati Duncan Campbell saada ensin pari tuntia keskustella ja neuvotella tyttärensä kanssa tästä tuiki tärkeästä aineesta.
Tämän keskustelun ja neuvottelun päätös oli Menteithille edullinen. Duncan Campbell huomasi uudesti löydetyn tyttärensä onnen ilmeisesti riippuvan liitosta tämän rakastajan kanssa. Ja hän ymmärsi myös, että jos ei tätä nyt kohta päätetty, niin Argyle estäisi sitä tuhannella vastuksella huolimatta siitä, että vävy kaikin puolin oli otollinen Ardenwohrin ritarille itselle. Menteithin luonnonlaatu oli niin jalo ja hänen sukunsa sekä rikkautensa arvo niin suuri, että siinä oli Duncan Campbellin silmissä täysi vastapaino heidän erimielisyydelleen valtiollisissa asioissa. Tuskinpa hän olisi muutenkaan, vaikka hänen oma mielensä tästä naimisliitosta ei olisikaan ollut näin suosiollinen, voinut olla käyttämättä tilaisuutta toimittaa iloa uudesti löydetylle, kauan kaivatulle lapselleen. Paitsi sitä oli myös jokin ylpeyden tunne yllyttämässä häntä tähän päätökseen. Vähän masentavaa ylpeydelle olisi ollut, jos olisi täytynyt Ardenvohrin perintötyttärenä näyttää maailmalle Darnlinwarachin linnassa kasvanutta köyhää elättiä ja harpunsoittajaa. Mutta jos samassa saattaisi julistaa hänet Menteithin kreivin kihlatuksi morsiameksi tahi vihityksi vaimoksi, jonka liiton perustuksena oli hänen alhaisuutensa aikana syttynyt rakkaus, niin siinä olisi vakuutus maailmalle, että Annikka oli kaikkina aikoina ollut nykyisen korkean säätynsä arvoinen.
Näiden syitten vaikutuksesta Duncan Campbell siis ilmoitti nuorelle pariskunnalle suostumuksensa määräten, että Montrosen sotapappi saisi vihkiä heidät yhteen linnan kappelissa niin harvain vierasten läsnäollessa kuin suinkin mahdollista. Mutta kun Montrosen täytyisi marssia pois Inverlochysta, johon lähtöön käsky tulisi luultavasti muutamien päivien kuluttua, piti nuoren kreivinnan, niin sovittiin, seurata isäänsä hänen linnaansa ja asua siellä siksi, kun valtiolliset asiat sallivat Montrosen kunniallisesti ottaa eronsa nykyisestä sotavirastaan. Näin tehtyään päätöksensä Duncan Campbell ei antanut tyttärensä neitseellisen ujouden viivyttää sen toimeenpanoa. Vihkiäiset määrättiin siis pidettäviksi seuraavana iltana, joka oli toinen tappelun perästä.