YHDESKOLMATTA LUKU.
———Kun läksit pois,
Ma tunsin mielen' miettehet, ja näin
Mi niissä riehui. Voi! Se oli lempi.
Mut iloa ei siitä tullut, sillä
Jos muualla en elää sais, kuin vaan
Sun silmäis edessä, jo kuollut oisin.
Philaster.
Annikka Lylellä oli nyt silmiensä edessä se hirvittävä juopa, jonka oli avannut Allan Mac Aulayn rakkaudentunnustus ja mustasukkaisuus. Hänestä tuntui, ikäänkuin hän horjahtelisi aivan turmion kurimuksen jyrkällä äyräällä ja häneltä olisi juuri tänä hetkenä kaikki turva, kaikki ihmisapu ryöstetty. Hän oli jo kauan tietänyt rakastavansa Menteithiä syvemmällä kuin sisarenrakkaudella; ja kuinka olisikaan voinut toisin käydä, kun muistamme, kuinka likeisessä tuttavuudessa he olivat niin kauan aikaa eläneet, kuinka jalo mielenlaadultaan tuo nuori aatelisherra oli,—kuinka harras hänen kohteliaisuutensa Annikkaa kohtaan ja kuinka verrattomasti etevämpi sekä sydämensä lempeyden että myös ulkonaisen käytöksensä sulavuuden puolesta hän oli kaikkia niitä raakoja sotureita, joiden seurassa Annikka eli? Mutta Annikan rakkaus oli sitä hiljaista, ujoa, mietiskeleväistä laatua, joka tyytyy rakastetun miehen onnen katselemiseen, laskematta sydämeensä rohkeampia, vaateliaampia toiveita. Pikkuisen gaelinkielisen laulun, jossa hän esitti nämät tunteensa, on nerokas ja onneton Anterus Mac Donald kääntänyt englanninkielelle. Mielellämme panemme ne rivit tähän:
Jos kotis niinkuin mun ois matalainen,
Kuink' autuaana siinä kanssas asuisin.
Ja minne työntäis tuuli, veisi laine,
Ma sinne kanssas iloisena kulkisin.
Mut meidät eroittaapi kova sallimus,
Meit' ajain eri teitä,—ah jos sulle
Ois suotu onnen tie! Sun muistos, rukous
Sun puolestas se kylliks' oisi mulle.
Vaikk' kipu katkera mun sielun' täyttää,
Kun toivo viimeinenkin multa katoaa,
Ei huokaus saa tuskiani näyttää,
Ei itku itsekäs mun huoltan' ilmoittaa.
En tahdo mustin murhekasvoin astua
Eloni tietä verkkaan vieriväistä,
Ett'ei mun kyynelteni tulva haikea
Haavoittais armaan mieltä sääliväistä.
Allanin vimmainen rakkaudentunnustus oli tehnyt tyhjäksi Annikan romanttisen päätöksen salaa sydämessään hellitellä ihailevaa lempeä Menteithiä kohtaan, pyytämättä mitään vastalempeä. Jo kauan aikaa oli hän pelännyt, mikäli kiitollisuus ynnä myös se tunto, että tämä niin ylpeä, väkivaltainen mies häntä kohdellessaan aina lauhdutti luonnettansa, sallivat pelkoa. Ja nyt Annikka katseli häntä sulalla kauhistuksella, johon hänellä, joka niin hyvin tunsi Allanin mielenlaadun sekä edellisen elämän, olikin täysi syy. Jos hänen mielensä olikin muissa suhteissa jaloa lajia, niin oli kuitenkin yleiseen tietty asia, ettei Allan koskaan voinut saada himojensa hurjuutta hillityksi. Hän käyskeli isänsä talossa ja maalla kesytetyn leijonan tavalla; ei kukaan tohtinut sanallakaan häntä vastustaa, peläten että muuten hänen vihansa luontainen vimma saattaisi herätä. Monta vuotta oli jo tällä tavoin kulunut kenenkään tekemättä hänelle vastusta tai puhumatta sanaakaan häntä vastaan. Sentähden luultavasti ei mikään muu kuin se terve, luonnollinen järki, joka kaikissa muissa suhteissa, paitsi kun hänen näkynsä tulivat puheeksi, oli hänen mielenlaatunsa perustuksena, ollut estänyt Allania tulemasta koko ympäristönsä vitsaukseksi ja peloitukseksi. Mutta kauvan ei Annikka saanutkaan hautoa näitä peloittavia mietteitänsä, sillä ne keskeytyivät ritari Dugald Dalgettyn astuessa sisään.
Helppo on arvata, ettei tämä herra niissä oloissa, joissa hän oli elämänsä viettänyt, ollut juuri oppinut hienompaa taitoa naisten kanssa seurustelemaan. Itsekin hän osittain käsitti, että kasarmissa, vahtihuoneessa tahi paraatissa tavalliset puheenparret eivät sopineet naisten kanssa keskustellessa. Ainoan ajanjakson, joka ei ollut sodissa kulunut, oli hän viettänyt Mareschal-kollegiossa, Aberdeenissa. Ja vähät siellä saamansa opit hän jo oli aikaa sitten unohtanut, paitsi housujensa paikkaamisen ja ateriansa kiireisen suorittamisen taidot, joita molempia hän yhä perästäpäinkin, tiheän tilaisuuden pakosta, oli ahkerasti harjoitellut. Kuitenkin oli hämärä muisto siitä, mitä hän oli tuolla rauhanajallansa oppinut, se lähde, josta hän ammensi puhetapansa seurustellessaan naisväen kanssa. Toisin sanoen, hänen puheensa tuli pedanttiseksi, niin pian kun se ei enää ollut soturimainen.
»Neiti Annikka Lyle», lausui hän tässä tilaisuudessa, »minä olen nyt Akilleen käsipeitsen eli sponton'in kaltainen, jonka toinen pää haavoitti, toinen haavat paransi,—jota avua ei huomata Espanjan peitsissä, keihäissä, pertuskoissa, Lochaber-tapparoissa eikä missään nykyajan peitsiaseessa.»
Tämän korean puheen hän piti vielä toistamiseen; ja kun Annikka ensi kerralla oli tuskin kuullutkaan häntä eikä toisella kerralla ymmärtänyt, täytyi hänen ryhtyä selittelemisiin.
»Minä tarkoitan, neiti Annikka Lyle, sitä», sanoi hän, »että minä, koska eräs kunniallinen ritari on minun tähteni saanut vaarallisen haavan tämänpäiväisessä tappelussa—totta sentään on, että hän, jotenkin sotalakia vastaan, oli pistoolillaan ampunut kuoliaaksi minun hevoseni, joka oli Ruotsin ikimuistettavan kuninkaan kaima—nyt mielelläni tahtoisin hankkia hänelle semmoista lievitystä, mitä te, kunnioitettava neiti, voitte antaa. Sillä olettehan te, niinkuin pakanain epäjumala Eskulapius, joka oli aika mestari laulussa ja soitannossa[38] ja sen lisäksi vielä jalommassa haavain parantamisen taidossa—opiferque per orbem dicor (ja auttajaksi minua ympäri maailmaa mainitaan).»
»Jos olisitte niin hyvä ja puhuisitte selvemmillä sanoilla», vastasi Annikka, jonka mieli oli niin raskas, ettei Dalgettyn pedanttinen kohteliaisuus voinut häntä huvittaa. »Se, kunnioitettava neiti», virkkoi Dalgetty, »ei taida minulta käydä aivan helposti, sillä minulta on lauseitten rakentamisen taito jäänyt vähän unohduksiin—mutta koetellaan toki! Dicor—pane ego lisää—minua mainitaan.— Opifer—opifer?—kyllä muistan, mitä signifer ja furcifer merkitsee—mutta luultavasti opifer on tässä paikassa samaa kuin M.D., se on Medicinae Doctor eli lääkäri.»
»Tänä päivänä on meillä kaikilla työtä yltäkyllin», sanoi Annikka; »jos te siis suoraan sanoisitte, mitä minulta tahdotte?»
»En mitään muuta», vastasi majuri, »paitsi että kävisitte katsomassa ritarillista säätyveljeäni ja käskisitte piikanne myös tuoda sinne muutamia lääkkeitä hänen haavaansa varten, joka näyttää uhkaavan tulla semmoiseksi, mitä oppineet nimittävät damnum fatale (kuolettava haava).»
Annikka Lyle ei koskaan viipynyt, kun oli autettava ihmistä. Kiireesti hän tiedusti, minkälainen haava oli; sillä hän oli erittäin harras auttamaan tuota arvokasta, vanhaa päällikköä, jonka hän oli Darlinwarachissa nähnyt ja jonka näkö silloin oli syvästi vaikuttanut hänen mieleensä. Hän toivoi myös, toista ihmistä hyödyttäessään, voivansa hetkeksi unohtaa oman surunsa.
Dalgetty saattoi hyvin juhlallisesti Annikka Lylen sairaan kamariin, jossa ihana lääkäri hämmästyksekseen tapasi myös kreivi Menteithin. Hän ei voinut estää poskiaan lentämästä tulipunaisiksi, kun näin arvaamatta näki ihailemansa miehen. Mutta hämmästystänsä peittääkseen Annikka rupesi kohta tutkimaan Ardenvohrin herran haavaa, ja pian hän huomasi taitonsa siinä olevan aivan hyödyttömän. Dalgetty puolestaan meni täältä suureen ulkohuoneeseen, jonka permannolla, monen muun haavoitetun miehen rinnalla, makasi Ranald Mac Eagh.
»Vanha ystäväni», virkkoi ritari, »niinkuin jo sanoin, tekisin kernaasti vaikka mitä sinun mieliksesi, hyvitykseksi siitä haavasta, jonka sait ollessasi minun turvani alaisena. Minä olen siis, hartaan pyyntösi mukaan, lähettänyt neiti Annikka Lylen hoitamaan Ardenvohrin herran haavaa, vaikka tosin en voi käsittää, mitä hyötyä sinulle siitä on, että hän niin tekee.—Muistan kyllä, että kerran mainitsit jostakin heidän välillään olevasta sukulaisuudesta. Mutta kun ollaan sodassa, täydessä virantoimituksessa ja palveluksessa, silloin on muutakin päänvaivaa kuin vuorelaisten sukujohtoja.» Ja siinä suhteessa arvokas majuri puhuikin täyttä totta, sillä hän ei koskaan tiedustellut, kuunnellut eikä muistellut muiden ihmisten asioita, elleivät ne olleet yhteydessä sotataidon kanssa taikka jollakin lailla koskeneet hänen omaa etuansa, joissa molemmissa tapauksissa hänen muistinsa kuitenkin oli sangen kiinteä.
»Ja nyt, kunnon ystäväni Sumulainen», lisäsi hän, »voitko sanoa mulle, mihin on joutunut oivallinen pojanpoikasi? Sillä en ole häntä silmin nähnyt siitä saakka, kun hän tappelun perästä auttoi rautavarustukset päältäni; ja tämmöisestä huolimattomuudesta hän oikeastaan ansaitsisi selkäsaunan.»
»Hän ei ole täältä kaukana», vastasi haavoitettu rosvo.—»Mutta älkää lyökö häntä, sillä hän on niitä miehiä, jotka maksavat tuuman karkaistua terästä jokaiselta ruoskansiiman kyynärältä.»
»Se on sangen sopimaton kerskaus», moitti Dalgetty. »Mutta minä olen sinulle hieman kiitollisuuden velassa, Ranald, ja sentähden se olkoon anteeksi annettu.»
»Ja jos arvelette olevanne minulle jossakin kiitollisuuden velassa'', virkkoi rosvo, »niin voitte sen velan suorittaa yhteen pyyntööni suostumalla.»
»Ranald veikkonen», vastasi Dalgetty. »Minä olen joutavissa tarinakirjoissa lukenut tämmöisistä ennaltasuostumisista pyyntöihin, joilla ajattelemattomat ritarit viekoitettiin heille sangen vahingollisiin sitoumuksiin. Siitä syystä, Ranald, meidänaikuiset viisaanlaiset ritarit eivät koskaan lupaa mitään, ennenkuin tietävät voivansa pitää sanansa lupauksen mukaan, niin ettei se tuo heille itselleen vastusta tahi kiusaa. Saattaa olla, että sinä tahtoisit saada minut toimittamaan tuon naislääkärin tänne haavaasi katsomaan. Mutta sinun pitää muistaa, Ranald, että tämä huone, missä makaat, on likainen ja että se voisi tahrata neiti Annikan koreat vaatteet, joiden säilyttämisestä, niinkuin sinäkin varmaan olet huomannut, naiset tavallisesti pitävät erinomaisen hellää huolta. Suuttuihan kerran minuunkin Amsterdamin suuripensionariuksen rouva siitä syystä, että saapaspohjallani koskin hänen mustan samettihameensa helmaan, jota luulin lattiamatoksi, kun se ylettyi hänestä yli puolen kamaria.»
»En minä pyydä teitä tuomaan Annikka Lyleä tänne», vastasi Mac Eagh, »vaan viemään minut siihen huoneeseen, missä hän hoitaa Ardenvohrin herraa. Minulla on jotakin sanomista, mikä on erinomaisen tärkeätä heille kumpaisellekin.»
»Tosin se on vähän säätyarvon sääntöjä vastaan», virkkoi Dalgetty, »jos vien haavoitetun rosvon jalosukuisen ritarin kamariin; sillä ritariarvo on muutoin ollut ja on johonkin määrään vieläkin korkein soturiarvo, tästä kuitenkin tietysti poikkeuksena valtuuskirjalla varustetut upseerit, joiden arvo on heidän virkansa mukaan. Mutta kun pyyntösi ei ole sen suurempi, en tahdo sitä kieltää sinulta.» Näin sanoen hän käski muutamia miehiä kantamaan Mac Eaghia hartioillaan herra Duncan Campbellin huoneeseen, ja itse hän riensi edeltä ilmoittamaan, miksi rosvo sinne tuotiin. Mutta kantavat sotamiehet liikkuivat niin joutuisaan, että seurasivat aivan majurin kintereillä; he astuivat melkein samassa sisään kauhistavan taakkansa kanssa ja laskivat sen lattialle. Mac Baghin muoto, luonnostansakin tuimannäköinen, oli nyt sen lisäksi kivusta vääntynyt; hänen kätensä sekä vaaterepaleensa olivat tahratut verellä, sekä omalla että vieraalla; sitä ei ollut mikään ystävällinen käsi pyyhkinyt pois, vaikka sentään haava oli tullut siteellä suojelluksi.
»Oletteko te», virkkoi rosvo, vaivaloisesti kohottaen ja kääntäen päätään sitä paikkaa kohti, missä hänen entinen vihollisensa makasi, »oletteko te se, jota ihmiset nimittävät Ardenvohrin ritariksi?»
»Niin olen», vastasi herra Duncan Campbell, »mitä tahdot mieheltä, jonka viimeiset tunnit ovat kulumassa?»
»Minun tuntini ovat vain minuutteja enää», sanoi rosvo; »sitä surempi on armo, jos ne kulutan hyödyksi sille miehelle, jonka käsi aina on iskenyt minua, niinkuin minunkin käteni on vielä kipeämmästi lyönyt häntä.»
»Sinunko kätesi olisi vielä kipeämmästi lyönyt minua!—Sinä rikkipoljettu mato!» vastasi ritari, halveksivasti katsahtaen viheliäisen vastustajansa puoleen.
»Niin», vastasi rosvo lujalla äänellä, »minun käteni isku on koskenut kipeämmin. Meidän välillämme olleessa taistelussa elämästä ja kuolemasta ovat minun lyömäni haavat olleet syvimmät vaikkeivät sinunkaan lyöntisi ole olleet jälkeä jättämättä.—Minä olen Ranald Mac Eagh—minä olen Ranald Sumun Poika—se yö, jona minä sinun linnastasi laitoin suuren nuotion, on nyt saanut vertaisensa kumppanin tästä päivästä, jona sinä kaaduit esi-isieni miekan sivalluksesta.—Muista, mitä kaikkea pahaa olet tehnyt heimokunnalleni—niin paljon pahaa, kuin sinä, ei ole meille kukaan muu tehnyt, paitsi yksi. Hän, niin hoetaan, on sallimuksen suojassa, niin ettei kostomme pysty häneen—senpä saamme pian nähdä!»
»Herra kreivi Menteith», sanoi Duncan Campbell, kohoten vuoteeltaan, »tämä mies on julkinen pahantekijä, sekä kuninkaan että parlamentin, sekä Jumalan että ihmisten vihollinen—hän kuuluu Sumulais-joukkoon, joka on henkipattoiseksi tuomittu—hän on samoin teidän ja Mac Aulayn vihollinen kuin minun. Minä toivon, ettette salli hänen raakalaisriemunsa katkeroittaa minulta näitä hetkiä, jotka kenties ovat viimeiseni.»
»Hän saa ansionsa mukaisen kohtalon», virkkoi Menteith; »viekää hänet paikalla pois.»
Dalgetty kävi nyt väliin, puhuen siitä, kuinka suuri apu Ranaldin opastamisesta oli ollut, ja lisäten, että hän oli tälle miehelle luvannut täyden turvan. Mutta rosvon oma kimakka, tyly ääni teki majurin sanat kuulumattomiksi.
»Ei», sanoi Ranald, »tulkoon vaan kidutuspenkki ja hirsipuu! Antakaa minun mädätä taivaan ja maan keskivälillä, ravintona Ben-Nevis vuoren haukoille ja kotkille! Sitten tämä röyhkeä ritari ja tuo voitostaan riemuitseva thane (kreivi) eivät koskaan saa tietää sitä salaisuutta, jonka saisivat kuulla ainoastaan minulta—sitä salaisuutta, joka säpsähdyttäisi Ardenvohrin ritarin sydäntä ilosta, vaikka hän jo olisi kuoleman kielissä ja josta Menteithin kreivi mielellään maksaisi koko avaran kreivikuntansa hinnan.—Tule tänne, Annikka Lyle», lisäsi hän, kohoten arvaamattoman voimakkaana, »älä pelkää sen miehen näköä, jonka kaulaan pienoisena kapuelit. Sano näille ylpeille miehille, jotka halveksivat sinua siitä syystä, kun luulevat sinun lähteneen meidän vanhasta suvustamme—sano heille, ettet olekaan verta verestämme, et olekaan mikään Sumun Tytär—vaan olet syntynyt niin komeassa salissa, tuuditettu niin pehmeillä patjasilla kuin suinkin kukaan lapsi heidän parhaissa palatseissaan.»
»Herran Jumalan nimessä», virkkoi Menteith, liikutuksesta vapisten, »jos tiedät jotakin tämän neidon syntyperää koskevaa, niin helpoita omaatuntoasi salaisuuden ilmoittamisella, ennenkuin tästä maailmasta eroat!»
»Ja siunaa vihamiehiäsi viimeisellä hengenvedollasi, eikö niin?» vastasi Mac Eagh, heittäen häneen ilkkuvan silmäyksen. »Tätä oppiahan teidän pappinne saarnailevat—mutta milloin ja ketä kohtaan te sitä oppia noudatatte?—Ei, antakaa mun ensin tietää, mitä saan salaisuudestani, ennenkuin rupean sitä ilmoittamaan.—Mitä te, Ardenvohrin ritari, antaisitte saadaksenne tietää, että taikauskoiset paastoomisenne ovat olleet tarpeettomat ja että yksi perillinen suvustanne on vielä elossa?—Minä odotan vastausta—ennenkuin sen kuulen, en virka sanaakaan enempää.»
»Minä voisin», sanoi Duncan Campbell, jonka äänestä kuului, kuinka hänessä epäilyksen, vihan ja pelon tunteet taistelivat, »minä voisin—mutta tiedänhän, että sinä ja koko sinun sukusi, samoin kuin Suuri Vihollisemme, olette valehtelijoita ja murhamiehiä kaikkityyni—mutta jos se olisi totta, mitä minulle kerrot, niin melkein voisin antaa sinulle anteeksi, mitä pahaa olet minulle tehnyt.»
»Kuulkaa tuota!» virkkoi Ranald. »Se on suuri lupaus Diarmidin pojan lupaukseksi!—Ja te, jalo thane—huhu leirissä hokee, että mielellänne antaisitte elonne ja tavaranne maksuksi, jos saisitte tietää, ettei Annikka Lyle olekaan rosvon tytär, vaan peräisin suvusta, joka teidän silmissänne on oman sukunne vertainen.—No, olkoon menneeksi!—En sitä ilmoita teille rakkaudesta—oli aika, jolloin olisin myönyt tämän salaisuuden vapauteni hinnasta; nyt ostan sillä jotakin, mikä on vapautta ja henkeäkin kalliimpaa.—Annikka Lyle on Ardenvohrin ritarin nuorin, ainoa henkiin jäänyt lapsi, joka yksinään säilyi silloin, kun kaikki muu hänen isänsä linnassa muuttui vereksi ja tuhaksi.»
»Saattaisiko olla totta, mitä tämä mies puhuu?» virkkoi Annikka Lyle, joka tuskin tajusi, mitä sanoi; »vai onko se jotakin outoa hourausta?»
»Tyttö», vastasi Ranald, »jos olisit kauemman aikaa elänyt meidän joukossamme, niin olisit paremmin oppinut eroittamaan totuuden oikean äänen. Tälle saksilaisherralle ja Ardenvohrin ritarille tahdon antaa semmoiset todistukset puheeni totuudesta, että uskomattomimmankin täytyy uskoa. Mene sinä sill'aikaia pois—minä rakastin lapsuuttasi, minä en vihaa nuorta ikääsi—ei mikään silmä inhoa ruusunkukkaa, vaikka se kasvaakin okaisessa pensaassa,—ja ainoastaan sinua on minun sääli, kun muistelen, mitä nyt pian tapahtuu. Mutta se, joka tahtoo kostaa viholliselleen, ei saa peräytyä, vaikka viatonkin saa samassa häviössä surmansa».
»Hänen neuvonsa on hyvä, Annikka», sanoi kreivi Menteith, »menkää pois täältä, Jumalan nimeen.—Jos tässä asiassa on jotakin perää, niin teidän tutustumisenne herra Duncan Campbellin kanssa on teidän kummankin tähden paremmin valmistettava.»
»En tahdo erota isästäni, jos todella olen hänet löytänyt!» sanoi
Annikka. »En tahdo jättää häntä, kun hän on näin peloittavassa tilassa.»
»Ja isänä minä aina tahdon sinua kohdella», sanoi Duncan Campbell hiljaa.
»Sitten», virkkoi Menteith, »minä käsken viedä Mac Eaghin toiseen kamariin ja tahdon itse tutkia hänen kertomuksensa todistuksia. Ritari Dugald Dalgetty suostunee kai minua seuraamaan ja auttamaan?»
»Hyvin mielelläni», vastasi Dalgetty. »Minä voin avustaa toimittamalla confessor'in (ripittäjän) taikka asessorin virkaa, vaikkapa molempia. Ei olekaan siihen toista niin kelvollista, sillä minä kuulin koko sen jutun kuukausi sitten Inveraryn linnassa—mutta tuommoisia teloituksia, kuin Ardenvohrissa tapahtunut, on muistossani niin paljon, että ne hämmentyvät toisiinsa; ja sitä paitsi on minulla paljon tärkeämpiäkin asioita ajateltavana.»
Kuultuansa tämän suoran tunnustuksen, joka tehtiin sillä aikaa, kun he kuljettivat haavoitettua miestä pois, iski kreivi Menteith silmänsä Dalgettyyn sanomattoman vihaisen ja ylenkatseellisen näköisenä; mutta kunnon majuri oli niin itseensä tyytyväinen, ettei sitä silmänluontia käsittänyt.