KAHDESKYMMENES LUKU.
Kauas, kulkein tuulta myöten,
Miekkain melske häviää;
Sota kauhuillensa poistuu,
Haavat, surma yksin jää.
Penrose.
Tätä loistavaa voittoa mahtavasta kiistaveljestään ei Montrose tietysti saanut ilman mieshukkaa; mutta hänen puoleltaan ei ollut kaatunut enempää kuin kymmenes osa siihen verraten mitä viholliselta. Campbellien itsepäinen urhous oli tuottanut surman monelle kelpo miehelle kuninkaan väestä; vielä useammat olivat saaneet haavoja, ja etevin näistä oli nuori uljas kreivi Menteith, keskimmäisen joukon johtaja. Hänelle ei kuitenkaan ollut tullut pahempaa kuin helppo ruhjevamma. Oli siis pikemmin ihastuttava kuin pelästyttävä näky, kun hän kantoi ylipäällikkönsä eteen Argylen päälipun, jonka oli omin käsin valloittanut, tapettuansa lippumiehen kaksintaistelussa. Montrose rakasti hartaasti tätä sukulaistansa, jonka rinnassa hän näki muinaisten sankariaikain jalon, haaveksivan itsekkäisyydestä vapaan innon vielä olevan palamassa. Sillä useimmissa paikoissa Euroopassa oli palkatun sotaväen pitäminen tuonut mukanaan yllämainitulle jalolle innolle aivan päinvastaisen halpamielisen ja itsekkään hengen. Ja tämä turmelus oli vielä pahemmin kuin muita maita tahrannut Skotlantia, josta läksi melkein kaikkein valtakuntain palvelukseen onnenonkijoita. Montrose, jonka omakin henki oli luonteeltansa jaloa, ritarillista laatua, vaikka hän oli kokemuksesta oppinut käyttämään hyväksensä muiden ihmisten toisenlaatuisia vaikuttimia, ei puhunut Menteithille minkäänlaisia ylistys- eikä kiitossanoja; hän vaan likisti tätä rintaansa vasten, huudahtaen: »Urhokas serkkuni!» Ja tämä sydämestä uhkunut hyväksyminen nostatti Menteithin sydämessä riemun tunteen korkeammalle, kuin jos häntä olisi kehuen mainittu itse kuninkaan valtaistuimen eteen lähetettävässä kertomuksessa tappelusta.
»Nyt», virkkoi nuori kreivi, »ei näy olevan enää mitään tehtävää jäljellä, jossa minä voisin olla apuna; sallikaa minun siis käydä siihen toimeen, jota ihmisrakkaus vaatii—Ardenwohrin ritari, niin olen kuullut, on joutunut meille vangiksi pahasti haavoitettuna.»
»Ja täydesti hän onkin sen ansainnut», sanoi ritari Dugald Dalgetty, joka samassa tuli heidän luoksensa vielä pöyhkeämpänä kuin ennen. »Sillä hän ampui kelpo hevoseni kuoliaaksi juuri silloin, kun tarjoilin hänelle kunniallista vankeutta. Ja se teko, niin mun täytyy sanoa, olikin pikemmin tuommoisen vuorelaississin luonteen mukainen, jolla ei ole edes sen vertaa älyä, että rakentaisi pienen etuvarustuksen linnahökkelinsä suojaksi—kuin kunnollisen, aatelissäätyisen soturin tapoihin sopiva.»
»Onko siis», kysyi kreivi Menteith, »kuuluisa Kustaavus kuollut, suureksi suruksi sekä meille että teille?»
»Niin on, korkeasti kunnioitettava herra», vastasi soturi syvästi huoaten. »Diem clausit supremum (hän päätti viimeisen päivänsä), niinkuin olisimme sanoneet Mareschal-kollegiossa Aberdeenissa. Mutta parempi loppu se onkin kuin jos hän olisi reppurin hevosluuskan tavalla läkähtynyt johonkin lietesuohon taikka luminietokseen, mikä luultavasti olisi tullut hänen osakseen, jos tätä talvista retkeä vielä kauemmin olisi jatkunut. Mutta tämä korkeasti kunnioitettava herra markiisi», hän kumarsi Montroselle, »on ollut niin armollinen ja lahjoittanut minulle sen sijaan toisen jalon hevosen, jolle olen rohjennut panna nimeksi 'Uskollisuuden Palkinto', muistoksi tästä mainiosta päivästä.»
»Minä toivon», sanoi markiisi, »että saatte nähdä Uskollisuuden Palkinnon—senhän nimen sille panitte—olevan hyvin opetetun kaikkeen sotapalvelukseen. Mutta en voi olla teille muistuttamatta sitä seikkaa, että uskollisuutta palkitaan Skotlannissa tätä nykyä useammin turpasuitsilla[35] kuin hevosella.»
»Hum! te suvaitsette laskea leikkiä, herra markiisi. Uskollisuuden Palkinto on muuten yhtä suuri mestari kaikissa tempuissaan kuin Kustaavus, onpa hän sen lisäksi vielä paljoa kauniimpi muodoltaan. Se vain on paha, että hänen seuralliset avunsa eivät ole yhtä hyvin viljeltyjä, mikä tulee siitä, että se on tähän asti ollut niin huonossa seurassa.»
»Ettehän suinkaan mahtane sillä tarkoittaa meidän korkeasti kunnioitettavaa kenraaliamme», muistutti Menteith. »Hävetkää toki, ritari Dugald!»
»Herra kreivi», vastasi ritari vakavasti, »minun olisi mahdoton ajatella mitään niin peräti sopimatonta. Minä väitän vaan, että herra kenraali, kun hän ratsastaessaan kohtelee hevostansa aivan samalla tavalla kuin komentaa sotamiehiänsä, kyllä saapi kumpaisetkin opetetuiksi sekä harjoitetuiksi mihin sotatemppuun hän ikinä tahtoo, ja että tämä jalo ratsu siis epäilemättä on ihmeen hyvin kasvatettu. Mutta ainoastaan seuranpito yksityiselämässä synnyttää seurallisen luonteen; sentähden en voi huomata, että sotamiehet paljonkaan sivistyisivät korpraalin tahi kersantin puheista, enkä myös usko Uskollisuuden Palkinnon luonteen erinomaisesti kesyttyneen taikka lauhtuneen korkeasti kunnioitettavan herra kenraalin tallirenkien seurassa. Sillä nämä suovat hoitoonsa uskotuille elukoille tiheämmälti kirouksia ja sivalluksia ja potkuja kuin hyväilemisiä ja silittelemisiä. Ja siitä syystä moni alkuansa jalomielinen nelijalkainen, tultuansa ikäänkuin ihmisvihaajaksi, osoittaa myöhemmässä elämässänsä enemmän halua potkimaan ja puremaan isäntäänsä kuin häntä rakastamaan ja kunnioittamaan.»
»Se on totta niinkuin profeetan suusta», vahvisti Montrose. »Ja jos Mareschal-kollegioon Aberdeenissa tulisi lisättäväksi akatemia hevosten kasvatusta varten, olisi ritari Dugald Dalgetty siihen professorinvirkaan ainoa sopiva mies.»
»Siitä syystä, että hän on aasi», kuiskutti Menteith erikseen kenraalille, »ja siis professorin ja oppilaitten välillä olisi jonkinlainen kaukainen sukulaisuus.»
»Ja nyt, jos te, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, sen sallitte», virkkoi uusi ritari, »menisin viimeistä kertaa katsomaan vanhan sotakumppanini ruumista.»
»Ettehän sentään lähde sitä juhlallisesti hautaamaan?» kysyi markiisi, joka ei tietänyt, mihin kaikkeen harras rakkaus ehkä voisi yllyttää Dalgettyä. »Muistakaa, ettemme urhoollisille miehillemmekään voi laittaa muuta kuin hätäiset hautajaiset.»
»Suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra kenraali», selitti Dalgetty. »Minun aikomukseni ei ole niin romanttinen. Menen vain jakamaan Kustaavusparan perintöä taivaan lintujen kanssa, jättäen lihat heille ja ottaen vuodan omaksi osakseni. Siitä aion rakkaaksi muistoksi teettää itselleni nutun sekä housut tatarilaisten muodin mukaan pidettäväksi rautavarustusten alla; sillä kaikki alusvaatteeni ovat tätä nykyä kuluneet niin kurjiksi, että hävettää.—Voi kuitenkin, Kustaavusparka, kun et saanut elää edes yhtä tuntia kauemmin, jotta olisit tuntenut ritarikunnian painoa selässäsi!»
Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta markiisi huusi hänen jäljestään: »Siinä ystävyyden työssä vanhaa kumppanianne ja sotaveljeänne kohtaan ei teidän tarvinne pelätä kilpailijaa, luulen ma. Ettekö siis, ritari Dugald, tahdo auttaa minua ynnä muutamia etevimmistä ystävistämme, kun tutkistelemme Argylen paraita herkkuja, joita on sangen runsaasti löydetty linnasta?»
»Aivan mielelläni, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi Dalgetty; »sillä ruoka ja rukous eivät ole milloinkaan esteeksi työlle. Eikä myös ole siitä pelkoa, että sudet tai kotkat vielä tänä iltana kävisivät Kustaavusta raatelemaan, heillä kun on niin runsaasti parempiakin herkkuja tuolla, koko tanner täynnä.—Mutta», lisäsi hän, »koska meidän seuraamme tulevat myös nuo molemmat kunnioitettavat englantilaiset herrat ynnä muita armeijanne päämiehiä, joilla on ritariarvo, niin pyytäisin teitä, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, kohta selittämään heille, että minä tässä tilaisuudessa ja niin myös vastaiseksi aina vaadin itselleni etusijan heidän kaikkein edellä. Sillä se kuuluu minun arvooni, koska olen tappelutanterella saanut ritari-sivalluksen».
»Perkele hänet periköön!» mutisi Montrose itsekseen. »Hän on saanut tulen uudelleen viritetyksi samassa kun arvelin sen peräti sammuttaneeni.—Tämä on semmoinen seikka, ritari Dugald», lausui hän sitten juhlallisesti Dalgettylle, »jonka lykkään kuninkaallisen majesteetin omaan harkintaan. Mutta minun leirissäni pitää kaikkien olla tasa-arvossa, niinkuin Arthur kuninkaan ritarit istuivat ympyriäisen pöydän ympärillä. Jokainen saa sijansa, kuten soturien sopii, tämän säännön mukaan: ensiksi tulleelle ensi pala.»
»Sitten minä pidän siitä huolen», kuiskutti Menteith markiisille, »että Don Dugald ei tule tänne ensimmäisenä miehenä tänä iltana.—Ritari Dugald», puhui hän sitten, koroittaen ääntänsä, »koska, niinkuin sanotte, vaatteenne ovat auttamattomasti kuluneet, niin tekisitte viisaimmin, jos menisitte tuonne katsomaan vihollisen kuormastoa, jota suojelemaan on asetettu vartijoita. Minä näin siellä aika korean nahkaisen vaatekerran, joka oli rinnan kohdalta tikattu silkillä ja hopealla.»
»Voto a Dios! sanoo espanjalainen», huudahti majuri, »ja sen korjaa kenties joku kerjäläisrahjus omaksensa sillä välin, kun minä täällä seison lörpöttelemässä!»
Saaliin toivo sysäsi kerrassaan syrjään sekä Kustaavuksen että ruoankin muiston, ja majuri läksi Uskollisuuden Palkintoa kannustaen ratsastamaan tappelutannerta pitkin.
»Sinne se koira menee», virkkoi Menteith, »polkien kasvot ja ruumiin rikki monelta mieheltä, joka on häntä itseään parempi. Ja perso hän on saastaiselle saaliillensa aivan kuin korppikotka, joka laskeutuu raadon kimppuun. Mutta sittenkin suo maailma tälle miehelle soturin nimen—ja teidänkin silmissänne, herra markiisi, semmoinen ansaitsee ritariarvon kunnian, jos sitä nyt enää sopii kunniaksi sanoa. Te olette pannut ritarivitjat koristeeksi paljaan verikoiran kaulaan.»
»Mitä minun piti tehdä?» vastasi Montrose. »Minulla ei ollut puoleksi kalutuita luita antaa hänelle, ja lahjoa piti häntä jollakin tavalla—en voi yksinäni metsästää. Paitsi sitä, tässä koirassa on hyviäkin avuja.»
»Jos hän lieneekin luonnolta niitä saanut», virkkoi Menteith, »niin paha tapa on ne kaikki muuttanut paatuneimmaksi itsekkäisyydeksi. Hän saattaa olla arkaluontoinen hyvän maineensa puolesta ja peloton virkansa toimituksessa; mutta sen hän tekee ainoastaan siitä syystä, kun ilman näitä avuja ei pääsisi korkeampiin virkoihin. Onpa hänen ystävyytensäkin itsekkäisyyttä; hän kyllä suojelee kumppaniansa niin kauan, kuin se pysyy pystyssä; mutta samassa kun se on maahan kaatunut, on ritari Dugald yhtä kernas häntä kukkaron kuormasta vapauttamaan kuin hänen nyt tekee mieli muuttaa Kustaavuksensa nahka nutuksi.»
»Ja kuitenkin, jos tämä kaikki olisikin totta», vastasi Montrose, »on jokseenkin mukava pitää komentonsa alaisena tämmöistä soturia, jonka kaikista vaikuttimista ja yllyttimistä voi saada selvän yhtä tarkkaan kuin matemaattisesta kysymyksestä. Jalossa mielessä, semmoisessa kuin teidän, serkkuni, liikkuu sitävastoin tuhansia tunteita, jotka eivät pysty tuon miehen sydämeen enempää kuin luoti hänen haarniskaansa—ja niitä kaikkia tunteita täytyy ystävän hellästi pidellä neuvoja antaessansa.» Sitten, yht'äkkiä kääntäen puheen toiseen aineeseen, hän kysyi, milloin Menteith oli viimeksi tavannut Annikka Lylen.
Nuori kreivi lensi tulipunaiseksi ja vastasi: »En eilisillan perästä—paitsi että», lisäsi hän, vähän hämillään, »hät'hätää näin hänet puoli tuntia ennenkuin tappelu alkoi.»
»Menteith ystäväni», puhui Montrose hyvin lempeästi, »jos te olisitte Whitehall'in[36] iloisten nuorten hoviherrain joukkoa, jotka tavallaan ovat yhtä suuria omanvoitonpyytäjiä kuin tuo meidän Dalgetty, silloin en kiusaisikaan teitä tämmöisen rakkausjuonen laitaa tiedustelemalla—se olisi vain lystikäs kepponen. Mutta me olemme täällä loitsumaassa, missä naisten kiharain paulat ovat lujat kuin teräs, ja te olette juuri se ritari, joka on luotu semmoisiin kahleisiin. Tämä tyttöparka on ihmeen ihana, ja hänen avunsa ovat sitä laatua, jotka välttämättömästi tekevät teidän romantiseen mielenlaatuunne syvän vaikutuksen. Teillä ei voi olla mielessä saattaa häntä onnettomuuteen—teillä ei suinkaan voi olla mielessä mennä hänen kanssaan naimisiin?»
»Herra markiisi», vastasi Menteith, »te olette jo monesti ajanut tätä leikkiä, sillä leikiksihän se, toivon ma, on aiottu, hieman yli rajojen. Annikka Lyle on tietämätöntä sukuperää—sodassa saatu vanki—luultavasti jonkun alhaisen metsäsissin tytär—Mac Aulayden armeliaisuuden elätti.»
»Älkää suuttuko, Menteith», lausui markiisi. »Rakastattehan tekin muinaista klassillista kirjallisuutta, vaikka ette ole Mareschal-kollegiossa kasvatettu. Te muistanette siis, kuinka monta urhoollista sydäntä rakkaus on voittanut ja vanginnut.—
Movit Ajacem, Telamone natum,
Forma captivae dominum Tecmessae.[37]
Sanalla sanoen, minä olen suuresti huolissani tästä asiasta. Minun kenties ei pitäisi kuluttaa aikaani», lisäsi hän hyvin yksitotisesti, »sillä että vaivaan teitä saarnoilla aineesta, joka ei koske ketään muuta kuin teidän ja Annikan sydäntä. Mutta teillä on vaarallinen kilpaveli Allan Mac Aulayssä, eikä voi tietää, mihin kaikkeen viha voi häntä yllyttää. Velvollisuuteni on sanoa teille, että eripuraisuus teidän välillänne voisi olla suureksi vahingoksi kuninkaan asialle.»
»Herra markiisi», virkkoi Menteith, »minä tiedän, että tarkoituksenne on hyvänsuopa ja ystävällinen. Mutta minä toivon mielenne rauhoittuvan, kun vakuutan teille, että Allanin kanssa olemme tästä asiasta keskustelleet. Minä olen selittänyt hänelle, että kunniattomat tarkoitukset tätä turvatonta tyttöä kohtaan eivät millään muotoa sovi yhteen luonteeni kanssa; ja että toiselta puolen hänen sukuperänsä tietämättömyys estää minut toisella tavalla pyytämästä häntä omakseni. En tahdo kuitenkaan salata teiltä, korkeasti kunnioitettava herra, mitä en myöskään Allanilta ole salannut,—että näet tarjoisin Annikka Lylelle, jos hän olisi aatelissukua, nimeni ja arvoni. Mutta asian laidan ollessa tämmöisenä kuin on se ei käy laatuun. Tämä selitys, toivon ma, voi tyydyttää teidät, koska se on tyydyttänyt vähemmänkin järkevän miehen.»
Montrose kohotti olkapäitään. »Ja te olette siis, ilmeisinä romaaniritareina, tehneet sen sopimuksen keskenänne, että molemmat saisitte ihailla yhtä kaunotarta, niinkuin epäjumalain palvelijat palvelevat yhtä kuvaa, mutta ettei kumpikaan saa pyytää enempää?»
»Niin kauas ei lupaukseni ulottunut, herra markiisi», vastasi Menteith. »Minä vain sanoin: asian laidan tämmöisenä ollessa kuin nyt—eikä juuri ole mitään toivoa, että se muuttuisi—velvollisuuteni itseäni ja sukuani kohtaan vaatii, etten ole Annikka Lylelle mitään muuta kuin ystävä tai veli.—Mutta, suokaa anteeksi, herra markiisi, minulla olisi», sanoi hän katsahtaen käsivarteensa, joka oli liinalla kääritty, »pieni pyyhkäys hoidettavana.»
»Haavako?» kysyi Montrose huolissaan; »antakaa mun katsoa sitä.—»Voi!» lisäsi hän, »en olisi tästä saanut tietoa, jos en olisi uskaltanut tutkia ja koetella toista salaisempaa, vaarallisempaa. Menteith, minä säälin teitä—minunkin sydämessäni—mutta miksi herättäisin uudestaan kipuja, jotka ovat jo kauan aikaa olleet nukuksissa!»
Näin sanoen hän puristi jalon sukulaisensa kättä ja astui linnan sisään.
Annikka Lylellä oli, mikä ei vuorelaisnaisilla ollutkaan tavatonta, hiukan lääkärin-, jopa myös haavurintaitoa. Helppo on uskoa, että lääkärin- ja haavurintaito ei siihen aikaan ollut olemassakaan eri virkana. Ne harvat, yksinkertaiset parannuskeinot, joita käytettiin, olivat naisten taikka vanhusten hallussa, joille tiheään sattuvat tapaturmat antoivat valitettavasti sangen paljon tilaisuutta kokemuksensa laajentamiseen. Se huoli ja tarkkuus, jolla Annikka Lyle oli johtanut palvelijoittensa ynnä muiden naisten hoitotointa, oli ollut suureksi hyödyksi tässä tuimassa sodassa. Ja kernaasti hän oli antanut apuansa sekä omille että vihollisillekin, mille se milloinkin oli enimmin tarpeellinen. Hän seisoi nyt par'aikaa eräässä linnan huoneessa, valvoen huolellisesti, kuinka haavoihin pantavia ruohoja valmistettiin; hän kuunteli milloin tämän, milloin tuon naisen kertomusta sen erinäisessä hoidossa olevien sairaitten tilasta; hän jakeli, mitä hänellä oli apukeinoja heidän tuskansa lievittämiseksi. Tämmöisissä puuhissa hän oli, kun Allan Mac Aulay äkkiä astui huoneeseen. Annikka säikähtyi, sillä hän oli kuullut Allanin lähteneen pois leiristä kaukaiselle toimelle; ja vaikka hän oli tottunut näkemään ottoveljeänsä synkkänä, näyttivät tämän silmät nyt tavallista synkemmiltä. Allan seisoi hänen edessään aivan ääneti; Annikka tunsi välttämättömäksi itse aloittaa puhetta.
»Minä luulin», virkkoi hän vähän väkinäisesti, »että sinä olit jo lähtenyt.»
»Matkakumppanini odottelee minua», sanoi Allan; »minä lähden kohta.»
Mutta kuitenkin Allan seisoi vielä Annikan edessä, pitäen kiinni käsivarresta, jota hän puristeli, ei niin kovaa, että olisi koskenut, sittenkin tarpeeksi, näyttääksensä suurta ruumiinvoimaansa; sillä hänen kätensä kouristi kuin kahleen rengas.
»Otanko esille harpun?» kysyi Annikka pelokkaalla äänellä; »onko—onko varjo peittänyt sielusi?»
Allan ei vastannut, vaan sen sijaan talutti Annikan huoneen ikkunan luokse, jonne tappelutanner näkyi kaikkine kauhuineen. Siellä makasi tiheästi kuolleita sekä haavoitettuja; ja par'aikaa puuhailivat siellä rosvot, riistäen vaatteita sodan ja klani-päälliköittensä kunnianhimon uhreilta. He tekivät sitä aivan huolettomasti, ikäänkuin kaatuneet eivät olisikaan olleet ihmisiä, samallaisia kuin he, ja ikäänkuin ei sama kohtalo olisi voinut heille itselleenkin osua, kenties jo huomispäivänä.
»Onko tämä näky mielestäsi hauska?» kysyi Allan.
»Se on kauhistuttava!» vastasi Annikka, peittäen silmänsä käsillään.
»Kuinka voitkaan käskeä minua sitä katselemaan?»
»Sinun pitää siihen tottua», lausui Allan, »jos edelleen tahdot kulkea tämän armeijan kanssa, joka on turmioon tuomittu—pian saat samallaiselta tantereelta hakea veljeni ruumista—Menteithin ruumista—minun ruumistani. Mutta tästä viimemainitusta työstä ei sinulle taidakaan liioin surua tulla—sinä et rakasta minua!»
»Tämä on ensi kerta, kun olet minua rakkauden puutteesta moittinut», itki Annikka. »Olethan minun oma veljeni—pelastajani—suojelijani— voinko olla sinua rakastamatta?—Mutta synkkä hetkesi lähenee, anna mun tuoda harppuni——»
»Seiso paikallasi», käski Allan, yhä vielä pitäen hänestä kiinni. »Olkoot ilmestysnäkyni kotoisin taivaasta tahi helvetistä, taikka tuosta väli-ilmasta, missä ruumiista irtautuneet henget asuvat—olkoot näkyni vaikka, niinkuin saksilaiset sanovat, kiihoituksissa olevan mieleni perättömiä kuvitelmia—eivät ne nyt minuun vaikuta; nyt puhun tämän silminnähtävän maailman kieltä.—Sinä et rakasta minua, Annikka—sinä rakastat Menteithiä—hän rakastaa sinua—ja Allanista sinä et huoli enempää kuin noista raadoista, jotka tuolla makaavat kankaalla.»
Ei ole luultava, että tämä kummallinen puhe olisi sille, jota puhuteltiin, ilmoittanut mitään uutta. Ei ole sitä naista, joka samoissa oloissa eläen ei olisi jo aikaa sitten arvannut rakastajansa mietteitä. Mutta kun Allan näin äkkiä repäisi pois sen hienon verhon, joka tätä seikkaa oli tähän asti peitellyt, rupesi Annikka pelkäämään siitä seurauksia, jotka olisivat yhtä väkivaltaiset, kuin Allanin luonne oli tulinen. Hän koetti siis tehdä hänen syytöstänsä tyhjäksi.
»Sinä unhoitat», virkkoi hän, »oman kuntosi ja mielenjaloutesi, kun näin loukkaat aivan turvatonta olentoa, jonka kohtalo on niin kokonaan annettu sinun valtaasi. Tiedäthän, kuka ja mitä minä olen, ja kuinka mahdotonta on, että Menteith taikka sinä voisitte minulle puhua muusta rakkaudesta kuin siitä, mitä ystävälle suodaan. Tiedäthän, mistä kurjasta suvusta minä luultavasti olen syntyisin.»
»En tahdo sitä uskoa», sanoi Allan kiivaasti; »saastaisesta lähteestä ei koskaan voi tulla kirkasta pisaraa.»
»Mutta juuri sen vuoksi», rukoili Annikka, »kun se asia on niin epätietoinen, ei sinun toki pitäisi hennoa puhua minulle tämmöisiä sanojia.»
»Kyllä sen tiedän», virkkoi Allan, »että se on esteenä meidän välillämme—mutta tiedän myös, ettei se ole niin aivan ylipääsemätön este sinun ja Menteithin välillä.—Kuule, mitä sanon, rakas Annikkani!—lähde pois tältä kauhistuksen ja vaaran tantereelta—tule kanssani Kintailiin—minä vien sinut jalon Seaforthin rouvan kartanoon—taikka kuljetan sinut täydessä turvassa Icolmkilliin, missä vielä asuu muutamia naisia, jotka ovat pyhittäneet elämänsä Jumalan palvelemiseen, esi-isiemme tavan mukaan.»
»Sinä et ole arvellut, mitä minulta vaadit», vastasi Annikka. »Jos tämmöiselle matkalle lähtisin ainoastaan sinun suojeluksesi alaisena, niin en olisi niin kaino kuin neidon tulee olla. Minä tahdon pysyä täällä, Allan—täällä jalon Montrosen suojeltavana. Ja kun hänen marssinsa jälleen painuu alangoille päin, aion keksiä jonkun keinon poistaakseni tästä leiristä neidon, joka—vaikkei ymmärrä millä tavalla—on joutunut vihasi esineeksi.»
Allan seisoi kahden vaiheella, ikäänkuin ei olisi tietänyt, pitikö suoda valta säälintunteelle siitä, kun tyttö oli niin hädissään, vai suuttumukselle hänen vastarinnastaan.
»Annikka», sanoi hän, »sinä tiedät aivan hyvin, kuinka huonosti sanasi sopivat yhteen minun tunteitteni kanssa. Mutta sinä väärinkäytät valtaasi minua kohtaan, ja iloitset lähdöstäni, toivoen sillä pääseväsi vakoojasta, joka väijyy sinun ja Menteithin seuranpitoa. Mutta kavahtakaa molemmat!» lopetti hän ankaralla äänellä. »Sillä milloin on kuultu, että Allan Mac Aulaylle olisi joku häväistys tehty, hänen sitä kymmenkertaisesti kostamatta?»
Näin sanoen hän puristi kovasti Annikan käsivartta, veti lakkinsa alas silmille ja astui ulos kamarista.