YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Kuin kallio, mi torjuu aallot tuhannet,
Niin Lochlin'ia vastaan seisoo Inisfail.
Ossian.
Torvet ja rakkopillit, verenvuodatuksen ja surman kaikuvat sanansaattajat, komensivat yhdistetyin sävelin hyökkäykseen, ja niiden ääneen vastasi useamman kuin kahdentuhannen soturin huuto ynnä myös takana olevien rotkojen kaiku. Kolmeen parveen jaettuina syöksyivät Montrosen vuorelaiset ulos niistä rotkoista, jotka olivat heitä siihen asti kätkeneet vihollisen silmiltä, ja ryntäsivät nurjimmalla uljuudella Campbellien kimppuun, jotka puolestaan ottivat rynnäkön vastaan erinomaisen lujasti. Näiden ryntäävien parvien takana nähtiin irlantilaisten, joiden piti olla varaväkenä, marssivan pitkässä sotarinnassa Colkitton komennossa. Heidän keskellään kulki kuninkaallinen lippu ja Montrose itsekin. Syrjempänä nähtiin noin viisikymmentä ratsumiestä Dalgettyn johdossa, jotka oli ihmeteltävällä huolenpidolla saatu pysymään johonkin määrään kelvollisessa tilassa.
Kuninkaan väen oikeanpuolista hyökkääjäparvea johti Glengarry, vasempaa Lochiel ja keskimmäistä Menteithin kreivi, joka mieluummin meni taisteluun jalkaisin vuorelaispuvussa kuin olisi jäänyt varaväkeen hevosmiesten kanssa.
Vuorelaiset ahdistivat omituisella vimmallaan, joka on tullut sananlaskuksi; likelle päästyään he laukaisivat pyssynsä ja lennättivät nuolensa vihollista vastaan, joka kesti hyökkäyksen mitä miehuullisimmin. Argylen väki oli paremmin varustettu pyssyillä ja seisoi liikkumatta; se taisi siis tähdätä tarkemmin, jonka vuoksi sen ampuminen teki enemmän vahinkoa kuin mitä se itse sai kärsiä. Kuninkaanpuoliset klanit ryntäsivät tämän havaittuansa käsikahakkaan, ja heidän onnistuikin kahdesta kohdin saattaa vihollisen rivit hämminkiin. Jos vastustajat olisivat olleet säännöllistä sotaväkeä, olisi voitto jo sillä ollut ratkaistu. Mutta tässä oli vuorelaisia toisiansa vastassa; sekä aseet että kätevyys niiden käyttämisessä olivat siis molemmin puolin aivan samallaiset.
Taistelu kävi tuimaksi; ja vastakkain taikka kilpiin sattuvien miekkain ja tapparain kalkkeeseen sekaantuivat ne hurjat, kiihoittavat kiljahdukset, joita vuorelainen aina päästää suustansa sotiessaan, tanssiessaan taikka millä tavalla hyvänsä kovasti liikkuessaan. Monet vastakkain sattuneista vihollisista tunsivat toisensa ennestään ja pyrkivät toistensa kimppuun, noudattaen vihansa tunnetta tai jalomielisempää halua kilpailla urhoudessa. Kumpikaan puolue ei peräytynyt tuumankaan vertaa, ja kaatuvien sijaan—sangen tiheään heitä kaatuikin molemmin puolin—tunkeutui hartaasti toisia, rientäen etumaiseen riviin, missä vaara oli suurin. Höyry, samallainen kuin kiehuvasta kattilasta, kohosi kuulakkaan, kylmään talvi-ilmaan ja väikkyi taistelijoiden yläpuolella.
Näin taisteltiin sekä oikealla kyljellä että myös sotarintaman keskuksessa, saamatta tulokseksi muuta kuin haavoja ja surmaa kummallekin puolelle.
Campbellien oikea kylki alkoi sitävastoin hiukan päästä voitolle suuremman mieslukunsa ja Ardenvohrin ritarin sotataidon avulla. Herra Duncan Campbell oli, samassa kun kuninkaan väki ryntäsi, asettanut sotarintamansa äärimmäisen pään kulmittain eteenpäin. Sen kautta kohtasi ryntääjiä tuli edestä sekä sivulta, ja he joutuivat sekaisin, vaikka heidän johtajansa koki parastansa. Tänä hetkenä herra Duncan käski väkensä rynnäkölle ja ahdisti siis juuri samassa kuin näkyi aikovan vain ottaa vastaan vihollisen hyökkäyksen. Tämmöinen äkillinen käänne masentaa aina hyökkääjäin rohkeuden ja saattaa heille usein turmion. Mutta kuninkaan väen pula tuli sillä autetuksi, että irlantilainen varaväki läheni ja ankaralla, yhtämittaisella tulellaan pakoitti Ardenvohrin ritarin luopumaan saadusta edustansa ja tyytymään ryntääjäin torjumiseen. Montrosen markiisi käytti sillä välin hyväkseen muutamain siellä täällä seisovain koivupuiden suojaa ynnä myös irlantilaisten pyssyistä lähtevää lakkaamatonta savua, joka verhosi hänen liikkeitään. Hän käski Dalgettyn seurata perästään ratsuväen kanssa, ja kun hän oli kiertämällä päässyt vihollisen oikeanpuolisen kyljen kohdalle, jopa vähän sen taaksekin, niin hänen kuusi torveansa soitti rynnäkölle. Ratsuväen torvien sävelet ynnä täyttä nelistä lähenevien hevosten jyske tekivät Argylen oikeanpuoliseen kylkeen vaikutuksen, jommoista eivät mitkään muut äänet olisi voineet aikaansaada. Senaikuiset Skotlannin vuorelaiset katselivat hevosia samalla taikauskoisella pelolla kuin ennen muinoin Perun asukkaat; ja heillä oli monta outoa ajatusta siitä, kuinka näitä elukoita saatiin opetetuiksi tappelua varten. Kun he siis äkkiarvaamatta näkivät rivinsä murretuksi ja nuo pedot, joita he pahimmin pelkäsivät, keskellä joukkoaan, niin pako tuli pian yleiseksi, vaikka herra Duncan olisi kuinkakin yrittänyt sitä estää. Majuri Dalgetty, jonka rautapukuun ei mikään ase pystynyt ja joka hypitteli, harppautteli ratsuaan, niin että hänen jokainen sivalluksensa sai sitä raskaamman voiman—tämä outo näky olisi yksistäänkin jo voinut kauhistuttaa miehiä, jotka eivät ikinä olleet nähneet mitään muuta semmoiseen ratsumieheen vähäänkään verrattavaa, paitsi sheltyä (pientä hevosta), mikä haasoitteli paljoa pitemmän vuorelaisen painon alla. Torjuttu jalkaväkikin kävi nyt uudelleen päälle; ja irlantilaiset, seisoen liikkumatta sotarintamassa, tuiskuttivat lakkaamatonta, turmiota tuottavaa tulta pyssyistänsä. Pitempi vastarinta oli mahdoton: Argylen miehet alkoivat hajota ja paeta, enin osa järven rantaa kohti, muut eri haaroille. Oikeanpuolisen kyljen bajoominen, joka jo itsessäänkin oli ratkaiseva tappio, tuli aivan auttamattomaksi, kun Auchenbreck kaatui yrittäessään saada sotarintamaa jälleen järjestetyksi.
Ardenwohrin ritari koetti parin, kolmen sadan miehen kanssa, jotka kaikki olivat aatelissukua ja urhoudestaan kuuluisia—sillä Campbelleissä sanottiin siihen aikaan olevan enemmän aatelismiehiä kuin missään muussa vuorelaisklanissa—turhilla urhoteoilla kyllä suojella suuren joukon villiä pakoa. Mutta tästä urhoudesta ei ollut muuta seurausta kuin surma heille itselleen; sillä yhä ryntäsi vereksiä vihollisia, tunkien heitä erille toisistaan, niin että lopulla näkyi heidän ainoaksi tehtäväkseen jääneen ansaita kunniallinen kuolema tekemällä vastarintaa viimeiseen asti.
»Kunniallista vankeutta, herra Duncan», huusi majuri Dalgetty, kun hän näki tämän herran, jonka vieraana hän oli äsken ollut, pitävän puoliansa useampia vuorelaisia vastaan. Ja vahvistaaksensa tarjoustaan hän ratsasti likemmäksi, miekka kohotettuna. Mutta herra Duncan vastasi vain sillä, että laukaisi pistoolin, joka hänellä vielä oli varalla. Luoti ei sattunut sentään ratsumieheen, vaan hänen kelpo hevoseensa, joka sai haavan sydämensä läpi ja kaatui. Ranald Mac Eagh, joka oli ollut niitä miehiä, mitkä niin kovasti ahdistelivat herra Duncania, otti tilaisuudesta vaarin ja sivalsi hänet maahan, samassa kun pistoolia laukaistakseen käänsi päänsä.
Samassa saapui Allan Mac Aulay paikalle. Kaikki muut tällä tanteren kulmalla olijat, paitsi Ranald, olivat Allanin veljen väkeä. »Lurjukset!» tiuskasi Allan, »kuka teistä on uskaltanut näin tehdä, vaikka minä nimenomaan olin käskenyt, että Ardenvohrin herra oli elävältä otettava vangiksi?»
Puoli tusinaa käsiä oli par'aikaa uutterassa kilvassa ryöstämässä kaatunutta ritaria, jonka aseet ja vaatteet olivat hänen säätyarvonsa mukaan komeat; mutta tämän käskyn kuultuaan he heittivät työnsä kesken. Ja käsien omistajat koroittivat ääntänsä, puolustaaksensa itseään, ja lykkäsivät teon Skyeläisen syyksi, jolla nimellä he tarkoittivat Ranald Mac Eaghia.
»Saarelaiskoira!» huusi Allan, vimmassaan unohtaen, että he profeettoina olivat virkaveljeksiä, »lähde ajamaan vihollista takaa äläkä enempää koske tähän mieheen, jos et halua surmaa minun kädestäni!»
He olivat tällä hetkellä melkein yksinään siinä paikassa. Sillä Allanin uhkaukset olivat ajaneet pois hänen omat klanilaisensa, ja kaikki muut olivat jo ennemmin painuneet eteenpäin, likemmäksi järven rantaa levittäen hälinää ja kauhistusta ja sekamelskaa ja jättäen ainoastaan kuolleet sekä kuolemaisillaan olevat jäljelle. Tämä oli liian suuri kiusaus Mac Eaghin kostonhimoiselle mielelle.—»Yhtä luultavaa, kuin että minä saisin surmani sinun kädestäsi, joka jo rusoittaa sukuni verestä», virkkoi hän, vastaten Allanin uhkaukseen yhtä uhkaavalla äänellä, »on sekin, että sinä saat surmasi minun kädestäni!» Näin sanoen hän sivalsi Allania niin arvaamattoman nopeasti, että tämä tuskin kerkesi torjua iskun kilvellään.
»Heittiö!» tiuskasi Allan kummastuneena, »mitä se tarkoittaa?»
»Minä olen Ranald Sumulainen!» vastasi saarelainen, uudestaan sivaltaen; ja sen sanan perästä alkoi heidän välillänsä tuima käsikahakka. Mutta niin näytti olevan sallittu, että Allan Mac Aulaystä piti tulla äitinsä onnettomuuden kostaja tälle rosvoparvelle; sen todisti tämäkin taistelu yhtä hyvin kuin moni muu edellinen. He eivät olleet vielä vaihdelleet monta iskua, kun Ranald Mac Eagh jo kaatui saatuaan syvän haavan pääkalloonsa. Mac Aulay, astuen toisella jalalla hänen rintansa päälle, oli juuri pistämäisillään miekan hänen ruumiinsa läpi; mutta kolmas yht'äkkiä väliin tullut mies sivalsi hänen miekkansa kärjen ylöspäin. Tämä mies oli majuri Dalgetty, joka kaatumisestaan pyörtyneenä ja kuolleen hevosensa alla maaten nyt vasta oli jälleen päässyt jaloille ja järkiinsä. »Ylös miekka!» komensi hän Allania, »ja älkää tehkö tälle miehelle enempää vahinkoa; sillä hän on minun suojeluksessani ja meidän korkeasti kunnioitettavan herra markiisimme palveluksessa. Eikä sotalaki sitä paitsi salli, että kukaan kunniallinen kavaljeeri saa kostaa yksityisistä syistä 'flagrante bello, multo majus flagrante proelio' (sodan riehuessa, saatikka tappelun riehuessa).»
»Narri!» ärjäisi Allan. »Pois tieltä, äläkä uskalla käydä tiikerin ja hänen saaliinsa väliin!»
Mutta Dalgetty ei luopunut vaatimuksestaan, vaan asettausi niin, että kaatunut Mac Eagh oli hänen jalkainsa välissä. Näin seisoen majuri ilmoitti Allanille, että hän, jos oli olevinansa tiikeri, saattaisi nyt nähdä leijonan tulleen häntä vastaan. Siinä oli jo kylliksi—tässä uhkaavassa liikkeessä ja lauseessa; ja sotaisen profeetan koko vimma kääntyi nyt sitä miestä vastaan, joka esti hänen kostoansa. Heti paikalla ruvettiin muitta mutkitta vaihtelemaan miekaniskuja.
Allanin ja Mac Eaghin taistelu oli ympärillä puuhaavilta harvoilta sotureilta jäänyt huomaamatta; sillä Montrosen väessä ei ollut monta, jotka olisivat tunteneet Ranaldin. Mutta kahakka Allanin ja Dalgettyn välillä, jotka kumpikin olivat niin hyvin tutut, veti kohta huomion puoleensa. Hyväksi onneksi sen huomasi Montrosekin; hän näet tuli juuri sinne, kerätäksensä kokoon pienen ratsumiesparvensa ja lähteäksensä heidän kanssaan kauemmaksi Loch Eilin rannalle päin ajamaan vihollista takaa. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi keskinäinen eripuraisuus tulisi hänen pienelle sotavoimalleen; sentähden hän ajaa karahutti kohta lähemmäksi. Ja nähtyänsä Mac Eaghin maassa ja Dalgettyn seisovan hänen kohdallaan puolustamassa häntä Allania vastaan arvasi Montrose terävällä älyllään heti riidan syyn ja keksi samassa myös keinon sen lopettamiseksi.
»Hyi häpeä!» lausui hän. »Tekö, aatelismiehet ja uljaat soturit, tässä tappelette keskenänne loistavan voiton tantereella! Oletteko hulluja? Vai onko päänne pyörryksissä siitä maineesta, jonka tänään olette kumpikin ansainneet?»
»Eipä syy ollut minussa, sallikaa mun sanoa se, armollinen herra markiisi», virkkoi Dalgetty. »Minun on sanottu olevan bonus socius, bon camarado jokaisessa paikassa, missä olen Euroopassa palvellut. Mutta se, joka koskee minun suojeluksessani olevaa miestä——»
»Ja se», tiuskasi Allan yht'aikaa, »joka uskaltaa estää ansaittua kostoa——»
»Hävetkää, hyvät herrat!» sanoi taas Montrose. »Minulla on muuta tehtävää teille kumpaisellekin—paljoa tärkeämpää tehtävää kuin mikään yksityinen riita, jonka ratkaisemiseksi voitte helposti löytää sopivamman hetken. Te, majuri Dalgetty, laskeutukaa polvellenne.»
»Polvelleniko?» ihmetteli Dalgetty. »Sitä komentosanaa en ole oppinut tottelemaan, paitsi kun se kaikui saarnatuolista. Ruotsin sotarintamassa etumainen rivi tosin laskeutuu toiselle polvelleen, mutta ei muuten kuin rykmentin seistessä kuudessa rivissä peräkkäin.»
»Sittenkin», toisti Montrose, »minä nyt käsken: Laskeutukaa polvellenne
Kaarle kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa nimessä!»
Kun Dalgetty oli vastahakoisesti totellut, niin Montrose sivalsi häntä kepeästi selkään miekkansa lappeella, lausuen: »Palkinnoksi uljaista urhotöistäsi tänä päivänä ja hallitsijamme, Kaarle kuninkaan, nimessä minä teen sinusta ritarin—ole urhoollinen, uskollinen ja onnellinen. Ja nyt, ritari Dugald Dalgetty, työhön. Kerätkää niin monta ratsumiestä, kuin suinkin kokoon saatte, ja ajakaa niitä vihollisia takaa, jotka pakenevat rannalle päin. Älkää hajoitelko voimaanne, älkää myöskään menkö liian kauas; pitäkää vain huoli siitä, ettei vihollinen pääse uudestaan kokoontumaan, minkä saanettekin sangen vähällä vaivalla estetyksi. Hevosen selkään siis, ritari Dugald, ja työhön.»
»Mutta minkä hevosen selkään minä nousisin?» kysyi uusi ritari. »Kustaavus parka lepää kunnian tantereella niinkuin kuuluisa kaimansakin! Ja juuri nyt, kun tänään minusta on tullut ritari—ratsumies, jos tämän saksalaisen sanan kääntäisi—ei minulla olekaan enää hevosta, jolla ratsastaisin.»
»Niin ei suinkaan saa tapahtua», vastasi Montrose, hypäten maahan hevosensa selästä. »Tässä lahjoitan teille oman hevoseni, jota on pidetty kelpo ratsuna. Mutta olkaa nyt hyvä ja käykää siihen työhön, jota osaatte niin taitavasti toimittaa.»
Paljon kiitoksia lausuen hyppäsi ritari Dugald saamansa kalliin lahjan selkään. Ja sitten vain pyydettyänsä markiisia muistamaan, että Mac Eaghille oli luvattu täysi turva, hän läksi suurella innolla ja ilolla täyttämään hänelle annetut käskyt.
»Ja te, Allan Mac Aulay», virkkoi Montrose, kääntyen vuorelaisen puoleen, joka pitäen miekkansa kärkeä maata kohti oli ynseän ylenkatseellisesti seurannut vastustajansa ritariksitulon menoja; »te, joka olette jalompaa laatua kuin tavalliset ihmiset, joita vaan halpa saalis, palkka ja arvonimet saattavat liikkeelle—te, joka syvien tietojenne vuoksi sovitte niin hyödylliseksi neuvonantajaksi—tekö tässä tappelette Dalgettyn kaltaisen miehen kanssa saadaksenne muka polkea sammuksiin viimeisen hengenkipinän tuommoisesta ylenkatsottavasta vihollisesta? Tulkaa, ystäväni, minulla on teille parempaa työtä. Tämä voitto, jos sanoma siitä esitetään taitavasti, kääntää Seaforthin meidän puolellemme. Syynä siihen, että hän on tarttunut aseisiin meitä vastaan, ei ole uskollisuuden puute, vaan uskon puute hyvän asian menestykseen. Hänen aseensa saataisiin tällä hetkellä, kun meille koittaa parempi onni, ehkä yhdistymään meidän aseihimme. Minä aion lähettää urhoollisen ystäväni, eversti Hayn, hänen luoksensa suoraan tältä taistelutantereelta. Mutta hänellä pitäisi olla siinä toimessa kumppanina joku vuorelaispäällikkö, joka olisi säädyltään Seaforthin vertainen ja jolla olisi tarpeeksi taitoa ja arvoa, voidakseen häneen vaikuttaa. Te olette kaikin puolin soveliain tähän perin tärkeään tehtävään, ja sitä paitsi, koska teillä ei ole mitään sotajoukkoa komentonne alaisena, joudatte paremmin pois kuin ne klanipäälliköt, joiden alustalaiset ovat täällä sodassa. Te tunnette perinpohjin kaikki rotkot ja ahteet näissä vuoristoissa, samoin kuin myös jokaisen heimokunnan tavat ja tottumukset. Menkää siis Hayn luokse, joka on oikealla kyljellämme; hän on jo saanut käskyni ja odottaa teitä. Te tapaatte hänet Glenmorrisonin väen joukossa; olkaa hänelle oppaana, tulkkina ja virkakumppanina.»
Allan Mac Aulay loi markiisiin synkän, läpitunkevan katseen, ikäänkuin tiedustellen, eikö tämä äkillinen toimi ollut hänelle annettu jonkin salaisen, selittämättömän syyn tähden. Mutta Montrose, joka oli mestari muiden ajatukset älyämään, oli yhtä taitava myös peittämään omat ajatuksensa. Hän katsoi erittäin tärkeäksi asiaksi, että Allan, joka tällä hetkellä oli innoissaan ja vimmastuneena, olisi poissa leiristä muutamia päiviä, niin että Montrose sillä ajalla saattoi, niinkuin hänen kunniansa vaati, pitää huolta oppaittensa lähettämisestä turvalliseen paikkaan. Allanin riidan Dalgettyn kanssa toivoi hän sitten saavansa helposti sovitetuksi. Allan pyysi lähtiessään markiisia pitämään vain huolta herra Duncan Campbellistä, joka Montrosen käskystä kohta vietiinkin turvalliseen talteen. Sama huoli pidettiin myös Mac Eaghista. Montrose, näet, antoi hänet muutamain irlantilaisten haltuun, käskien heidän hoitaa häntä ja valvoa, ettei kukaan vuorelainen, ei mistään klanista, pääsisi häntä näkemään.
Markiisi otti sitten varahevosensa, jota eräs hänen palvelijoistaan talutti, nousi sen selkään ja läksi katsastelemaan voittonsa tannerta. Tämä voitto oli ratkaisevampi kuin hän olisi hartaimmassakaan halussaan voinut toivoa. Argylen uljaasta sotajoukosta, kolmestatuhannesta miehestä, sai täydelleen puolet surmansa tappelussa taikka sitten pakomatkalla. Enimmän osan oli täytynyt peräytyä sitä alangon kulmaa myöten, missä joen ja järven yhtyessä syntyy umpisoppi, niin että sieltä ei enää ollut pääsöä eikä pakoa. Monet sadat ajettiin järveen ja hukkuivat. Pelastuneista noin puolet pääsi sillä, että uivat joen poikki taikka hyvissä ajoin olivat paenneet järven vasempaa rantaa myöten. Tähteet vetäytyivät vanhaan Inverlochyn linnaan, jossa heidän kuitenkin, kun ei ollut mitään muonavaroja eikä myös avun toivoa, täytyi kohta antautua sillä ehdolla, että saisivat rauhassa mennä kotiin. Aseet, ampumavarat, liput ja kuormasto, kaikki jäi voittajain saaliiksi.
Tämä oli pahin kaikista teloituksista, joiden alaisena Diarmidin klani eli Campbell-heimo ikinä on ollut; sillä tavallisesti oli heidän onnensa saadessaan yritykset menestymään yhtä suuri kuin heidän taitonsa näitä yrityksiä tuumiessa ja heidän urhoutensa niitä toimeen pannessa. Kaatuneissa oli melkein viisisataa dunniwassel'ia eli aatelismiestä kuuluisista, suuriarvoisista suvuista. Ja vielä rasittavampi tätäkin tuntuvaa tappiota oli monen Campbellin mielestä se häpeä, joka heille tuli ylipäällikkönsä kunniattomasta käytöksestä. Sillä kun hänen väkensä alkoi tappelussa jäädä tappiolle, niin hän nostatti aluksensa ankkurin ja läksi pakenemaan järveä myöten niin kiiruusti kuin purjein ja airoin voi joutua.