KAHDEKSASTOISTA LUKU.
Hei, rakkopillit Donald'in!
Hei, rakkopillit Mustan Donald'in!
Hei, pillit sekä liput
Kaikk' Inverlochyn kentäll' on.
Se valtatie, joka käypi niinsanotun linnajonon keskitse ja ylimalkaan kulkee samaa suuntaa kuin nykyinen Kaledonian kanava, on aukaissut kuljettavaksi pitkän rotkon eli ne pitkät vuoriahteet, mitkä halkaisevat melkein koko Britannian saaren, oltuaan ennen muinoin epäilemättä merensalmena ja vieläkin sisältäen koko sarjan järviä, joiden avulla nykyajan tiede on yhdistänyt Atlantinmeren Pohjanmereen. Mutta polut, joita myöten asukkaat silloin kulkivat tätä loiroa pitkin, olivat v. 1645-46 sangen surkeassa tilassa. Olipa niiden tila samallainen vielä paljoa myöhemminkin, jolloin se herätti runollista intoa muutamassa irlantilaisessa insinööriupseerissa, jonka toimena oli niiden muuttaminen helppokulkuisiksi sota-valtateiksi. Hänen ylistysrunonsa alkaa, ja mikäli tiedän, päättyy seuraavilla riveillä:
»Jos ennen muinoin kuljit tätä tietä,
Niin Wadee kenraalia nyt sä siunaat!»
Mutta näitäkin huonoja tavallisia polkuja Montrose vältti. Hänen sotajoukkonsa täytyi metsäkaurisparven lailla kiivetä vuorelta vuorelle, metsästä metsään, missä viholliset eivät voineet saada mitään tietoa hänen liikkeistään. Hän sitävastoin aina sai heistä tarkat sanomat liittolaisiltaan, Cameronin ja Mac Donnellin klaneilta, joiden vuoristoa nyt kuljettiin. Ankara käsky oli annettu, että Argylen marssia piti vakoiltaman ja kaikki viestit hänen liikkumisestaan kohta tuotaman itse kenraalille.
Oli kuutamoyö; Montrose oli päivän vaivoista väsyksissä käynyt levolle kurjaan hökkeliin. Hän oli nukkunut vasta kaksi tuntia kun joku taas nykäisi häntä olkapäästä. Hän katsahti herättäjään ja tunsi kohta pulskasta vartalosta sekä syvästä äänestä, että siinä oli Cameronilaisten päällikkö.
»Minulla on teille sanomia», virkkoi tämä, »jotka kyllin maksanevat nousemisen ja kuulemisen vaivan.»
»M'Ilduy ei voi tuoda mitättömiä sanomia», vastasi Montrose, puhutellen päällikköä isän nimellä, »ovatko ne hyviä vai pahoja?»
»Miksi niitä itse katsonette?»
»Ovatko ne luotettavia?» kysyi Montrose.
»Ovat», vastasi M'Ilduy, »muuten niiden tuojana olisi toinen mies. Asia on semmoinen, että minä kyllästyin siihen toimeen, jonka minulle annoitte, nimittäin sen Dalgetty pahuksen ja hänen muutamain hevoskoniensa kanssa kulkemiseen—täytyihän siinä tuntikausittain kahnustella vaivaisen metsäsian vauhdilla. Sentähden otin kuusi miehistäni ja läksin pienelle partioretkelle Inverlochyyn päin, ja silloin minulle tuli Jan Glenroylainen vastaan, joka oli käynyt vakoilemassa. Argyle marssii Inverlochyyn päin kolmentuhannen valitun miehen kanssa, joiden johtajina ovat paraat Diarmidin pojista.— Tämmöiset ovat sanomani—ne ovat luotettavat—teidän asianne on päättää, kuinka mieluisia ne ovat.»
»Mieluisia ne tietysti ovat», vastasi Montrose kohta iloisesti. »M'Ilduyn äänen sointi tekee aina hyvää Montrosen korville, ja mieluisin se on silloin, kun puhuu jostakin tarjona olevasta uljaasta teosta.—Kuinka suuri on joukkomme?»
Montrose käski tuoda valkeaa ja sai sotamiesten luetteloista pian nähdä, että suuri osa hänen väkeänsä oli tavallisuuden mukaan hajonnut viemään saalistaan tallelle. Ei ollut siis enempää kuin tuhat kaksi tai neljä sataa koolla.
»Ei enempää kuin kolmas osa», virkkoi Montrose mietiskellen, »Argylen voimaan verraten ja vuorelaisia vastaan vuorelaisia.—Jos olisi edes puolet, enpä sitten epäilisi, luottaen Jumalan siunaukseen, joka pitää kuninkaan puolta.»
»Sitten älkää epäilkö», sanoi M'Ilduy; »sillä kun teidän torvenne käskevät taisteluun Mac Callum Morea vastaan, ei yksikään ainoa mies näissä vuorilaaksoissa ummista korvaansa. Glengarry, Keppoch ja minä itse, me hävittäisimme tulella ja miekalla sen kurjan, joka jäisi—olipa siihen mikä syy hyvänsä. Huomis- tai ylihuomispäivä koituu tappelupäiväksi kaikille Mac Donnellin ja Cameronin nimien omistajille, tulkoon siitä päätös mikä hyvänsä.»
»Ne olivat miehenmoisia sanoja, jalo ystäväni», lausui Montrose, lyöden hänelle kättä, »ja kurjempi pahinta pelkuria olisin minä, jos tämmöisille apumiehille tekisin sen vääryyden, että hiukankaan epäilisin voittoa. Kääntykäämme jäljillemme ja käykäämme Mac Callum Moren kimppuun, joka meitä seuraa kuin kaarne, nokkiakseen palasiksi tähteet meistä, kun urhoollisemmat miehet olisivat ensin sortaneet voimamme! Käskekää päälliköt ja johtajat kokoon mitä pikimmin. Ja te, joka toitte meille ensimmäisen tiedon tästä ilahuttavasta seikasta—sillä iloa siitä tulee—te, M'Ilduy, saatte auttaa meitä iloiseen voittoon sillä, että neuvotte meille paraan ja lyhyimmän tien vihollisen luokse.»
»Sen teen mielelläni», virkkoi M'Ilduy. »Minä olen neuvonut teille pakoteitä näiden jylhäin erämaiden kautta, mutta paljoa kernaammin tahdon näyttää teille, mitä tietä pääsette vihollisenne kimppuun.»
Nyt alkoi yleinen hälinä, ja kaikki päälliköt käskettiin nousemaan niiltä kovilta vuoteilta, joille olivat laskeutuneet lepäämään.
»Enpä olisi luullut», sanoi majuri Dalgetty, kömpiessään pystyyn vuoteeltaan, jona hänellä oli ollut kasa kovia kanervanvarsia, »että voisi olla näin vastahakoista nousta sijalta, joka on talliluudan kovuinen. Mutta eihän sitä sovi moittia, vaikka korkeastiarmollinen herra markiisi pitäisikin minua kovassa työssä, koska hänellä on vain tämä yksi ainoa sota-asioihin perehtynyt mies koko armeijassaan.»
Näin puhuen hän meni neuvotteluun. Tämmöisissä kokouksissa Montrose kuunteli aina tarkalla huomiolla Dalgettyn puheita, vaikka ne kyllä olivat pitkäpinnaisia. Hän teki näin osaksi sentähden, että majurilla todellakin oli tietoa ja taitoa sota-asioissa ja että hänen neuvoistansa oli usein ollut hyötyä; osaksi kenraali myös tahtoi tällä keinoin vapautua kaikin puolin noudattamasta vuorelaispäällikköjen mieliä; sillä näin hän sai suuremman syyn vastustellakseen, kun heidän mielensä ei ollut hänen omansa mukainen. Tällä kertaa yhtyi Dalgettykin hartaasti siihen ehdotukseen, että nyt marssittaisiin taaksepäin ja käytäisiin Argylen kimppuun. Hän vertasi tätä päätöstä siihen ruotsalaisten uljaaseen marssiin, kun kuuluisa Kustaavus, vaikka Wallenstein pohjoisesta uhaten läheni Bööminmaalla kerättyine sotavoimineen, marssi Baijerin vaaliruhtinasta vastaan ja rikastutti väkeänsä hänen viljavan maansa ryöstämisellä.
Glengarry, Keppoch ja Lochiel, joiden klanit, miehuudessa ja sotamaineessa parastenkin vuorelaisheimokuntain vertaiset, asuivat ympäristöllä, lähettivät tulisen ristin (arpakapulan) kiertämään ympäri alusmaitansa, käskien jokaista aseihin kykenevää tulemaan kuninkaan käskynhaltijan armeijaan. Kunkin miehen piti yhtyä oman päällikkönsä lippukuntaan sitä myöten, kuin nämä kulkivat Inverlochyyn päin. Tämä käsky annettiin ankarin sanoin ja sitä toteltiinkin joutuisasti ja kernaasti. Luonnollinen sotahalu, hartaus kuninkaan asian puolesta—sillä heidän mielestään kuningas oli samassa tilassa kuin vuorelaispäällikkö, josta hänen klanilaisensa olivat luopuneet—ja tavaksi tullut sokea kuuliaisuus oman päällikön käskyille—nämä syyt nostivat Montrosen sotavoiman lisäksi kaikki lähimailla asuvat miehet, joilla oli kykyä aseita kantamaan, nostivatpa myös monta, joiden olisi luullut, ainakin ijästä päättäen, jo vieraantuneen aseiden käyttämisestä. Seuraavana päivänä, kun marssittiin suoraan Lochaberin vuoriston kautta, niin ettei vihollinen voinut sitä aavistaakaan, sai Montrosen armeija pitkin kulkuansa yhä lisää pieniä soturiparvia. Niitä pujahteli esiin jokaisen laakson suusta, kukin joukko asettuen oman päällikkönsä lipun juurelle. Tämä seikka kiihdytti suuresti armeijan rohkeutta; sillä sen miesluku oli, kun vihollisen läheisyyteen saavuttiin, karttunut hyvin runsaasti neljänneksen verran, aivan niinkuin Cameronilaisten urhokas päällikkö oli ennustanut.
Sillä aikaa, kun Montrose tällä tavoin marssi taaksepäin, oli Argyle kelpo sotajoukkonsa kanssa kulkenut Loch-Eil'in eteläistä rantaa myöten ja joutunut Lochy-joelle asti, joka yhdistää ensinmainitun järven Loch-Lochyyn. Siellä oli sovelias pääkortteerin asema vanhassa Inverlochyn linnassa, joka oli muinoin, niin hoetaan, ollut kuninkaallinen linna ja jota vieläkin, vaikka sen vallit oli hävitetty, täytyi pitää aika vahvana ja tärkeänä paikkana. Ja ympärillä, siinä laaksossa, missä Lochy-joki laskee Loch-Eil'iin, oli tarpeeksi avara sija Argylen armeijan majailla. Sinne oli tullut useampia aluksia, täynnä muonaa; siellä oli siis kaikin puolin niin mukavaa, kuin semmoinen armeija suinkin taisi toivoa. Argylen markiisi, pitäessään neuvottelua Auchenbreckin ja Ardenvohrin kanssa, ilmoitti varmasti oiettavansa, että Montrose nyt oli pääsemättömässä pulassa. Hänen väkensä täytyi muka vähitellen hajota, mikäli hän marssi itäänpäin näiden tiettömien tienoiden kautta. Jos hän kulkisi länteenpäin, oli siellä Baillie vastassa; jos taas pohjoiseenpäin, joutuisi hän Seaforth'in käsiin, ja jos pysähtyisi paikalleen, niin oli se vaara tarjona, että kaikki kolme armeijaa yhdistynein voimin syöksisivät hänen kimppuunsa.
»En voi iloita, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», virkkoi Auchenbreck, »kun näen, että Jaakko Grahame joutuu häviöön ilman suurtakaan osanottoa meidän puoleltamme. Hän on jättänyt Argyleshiren maakuntaan suuren velan, ja minua haluttaisi päästä siitä vaatimaan tiliä, veripisara veripisaralta. En mielelläni jätä tämmöisten velkain maksamista toisen miehen huoleksi.»
»Te olette hiuksenhalkaisija», vastasi Argyle. »Mitä väliä sillä on, kenenkä kädet vuodattavat Grahamen veren? Aika on, että Diarmidin poikien veret lakkaavat vuotamasta.—Mitä te sanotte, Ardenvohr?»
»Minä sanon, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi ritari Duncan, »että Auchenbreckin halu tulee vielä tyydytetyksi ja että hän saa tilaisuuden omin käsin maksaa velkansa Montrosen hävityksistä. Se sanoma on näet tullut meidän etuvartijoillemme, että Cameronilaiset kokoilevat kaikkia voimiansa Ben-Nevis vuoren rinteelle. Se tarkoittaa varmaan Montrosen joukkojen kartuttamista hyökkäystä varten eikä hänen pakomatkansa suojelemista.»
»Se taitaa vaan olla jokin juoni tehdä kiusaa rosvoten», sanoi Argyle, »jonka M'Ilduy on keksinyt, kullaten vanhaa vihaansa nimellä 'uskollisuus kuningasta kohtaan.' Heillä ei voi olla muuta mielessä kuin hyökkäys etuvartijoittemme kimppuun, taikka marssimme häiritseminen huomispäivänä.»
»Minä olen lähettänyt vakoojia», virkkoi Ardenvohrin herra, »kaikille haaroille tiedustelemaan. Saamme siis pian kuulla, kokoontuuko todella suurempi voima ja minne se kokoontuu ja missä tarkoituksessa.»
Kauan kesti, ennenkuin saapui sanomia. Mutta juuri kun kuu oli noussut, ilmaisi melkoinen hälinä leirissä ja kohta sen perästä linnastakin kuuluva melu, että oli tullut tärkeitä viestejä. Niistä vakoojista, jotka Ardenvohr ensin oli lähettänyt, oli muutamia jo ennen palannut; mutta ne eivät olleet saaneet muuta tietoonsa kuin hämäriä huhuja, että Cameronilaiset olivat liikkeellä. Tuntui aivan siltä, kuin olisi Ben-Nevis vuoren kupeista nytkin tullut sellaisia selittämättömiä, pahaa ennustavia ääniä, joilla se usein ilmoittaa rajuilman lähenemistä. Toiset vakoojat, jotka innoissaan olivat menneet kauemmaksi, joutuivat väijyspaikkoihin, missä tutkittavien vuoriseutujen asukkaat surmasivat taikka vangitsivat heidät. Viimein, Montrosen armeijan nopeasti lähestyessä, huomasivat hänen etujoukkonsa ja Argylen etuvartijat toinen toisensa. Vaihdettuansa muutamia luoteja ja nuolia vetäytyivät kummatkin pääjoukkonsa yhteyteen, tuodaksensa tietoja ja saadaksensa uusia käskyjä.
Ardenwohr ja Auchenbreck hyppäsivät kohta hevostensa selkään ja läksivät kuulustamaan etuvartijoita. Argylekin puolestansa kunniakkaasti täytti pääkomentaja-velvollisuutensa, asettaen voimansa alangolle lujaan sotarintamaan, sillä silminnähtävästi oli nyt odotettavana yöllinen kahakka taikka kumminkin tappelu aamulla. Montrose piti niin varovaisesti voimansa vuorisolien peitossa, etteivät Auchenbreck ja Ardenwohr millään yrityksellä, johon uskalsivat ryhtyä, saaneet tietää, kuinka suuri tämä voima saattoi olla. Sen he kuitenkin huomasivat, että se suurimmankin arvion mukaan oli varmasti heidän omaa joukkoansa vähempi. He palasivat nyt Argylen luokse, tuoden saamansa tiedot, mutta tämä herra ei ottanut uskoakseen, että Montrose itsekin olisi mukana. »Se olisi», sanoi hän, »hullutus, jommoista ei Jaakko Grahame tekisi tuimimmassakaan ylpeytensä hurjuudessa. Epäilemättä ei tuolla ole muita kuin vanhat vihollisemme, Glenco, Keppoch ja Glengarry, estämässä kulkuamme. Taikka kenties on Mac-Vourigh Mac-Pherson'iensa kanssa saanut kokoon sotajoukon, joka kuitenkin on varmaan paljoa pienempi meidän voimaamme. Kyllä me heidät siis epäilemättä hajotamme, väkisin taikka sovittelulla.»
Argylen miesten rohkeus oli ylimmillään; heillä ei ollut muuta mielessä kuin kosto niistä hävityksistä, jotka äsken olivat heidän maatansa kohdanneet; he viettivät yönsä sen pelon ja toivon vaiheilla, tokko koittava aamu soisi heille koston tilaisuutta. Kummankin armeijan etuvartijat valvoivat tarkasti vaanien, ja Argylen soturit makasivat tanterella samassa järjestyksessä, missä heidän seuraavana päivänä piti seisoa sotarintamassa.
Vaalea päivänkoitto oli tuskin vielä alkanut punertaa jättiläisvuorien huipuilla, kun armeijain johtajat molemmin puolin jo rupesivat valmistamaan väkeänsä päivän taisteluun. Tämä päivä oli 2:nen helmikuuta 1646. Argylen miehet seisoivat kahdessa rivissä, ei kovin kaukana joen ja järven yhtymäkulmasta; heidän sotarintamansa näkö oli luja ja peloittava. Auchenbreck olisi mielellään aloittanut tappelun ryntäyksellä vihollisen etujoukkoa vastaan; mutta Argyle, varovaisempaa neuvoa noudattaen, katsoi paremmaksi odottaa vihollista kuin itse ahdistaa. Pian kuuluikin merkkejä, jotka ilmoittivat, ettei tarvinnut kauan aikaa turhaan odottaa. Campbellit saattoivat eroittaa eri klanien sotamarsseja sitä myöten, kuin ne vuorisolan kautta lähenivät taisteluun. Cameronien marssi—jonka turmiota ennustavat sanat, lausutut susille ja korpeille, kuuluvat näin: »Tulkaa, niin annan teille lihaa!»—herätti vastakaikua heidän kotivuoristansa. Vuorelaisrunoniekkain tavalla puhuen ei »Glengarryn sotaääni ollut vaiti.» Ja näin voitiin ihan selvästi eroittaa muidenkin heimokuntain sotasäveliä mikäli ne toinen toisensa perästä saapuivat vuoriahteitten suuhun, rynnätäkseen alangolle.
»Näetkös?» virkkoi Argyle sukulaisilleen; »niin on, kuin sanoin. Meillä on vain naapuriemme kanssa tekemistä. Jaakko Grahame ei ole uskaltanut näyttää meille lippuansa.»
Juuri samassa törähti vuorisolan suusta iloinen torventoitotus sillä sävelellä, jolla Skotlannissa vanhastaan oli tapana tervehtiä kuninkaan lippua.
»Tuosta merkistä, herra markiisi, te kuulette», sanoi Ardenvohrin ritari, »että hän, joka on olevinansa kuninkaan käskynhaltija, on itsekin noiden miesten joukossa.»
»Ja että hänellä luultavasti on hevosväkeä mukanaan», lisäsi Auchenbreck, »jota en olisi luullut. Mutta pitääkö sentään vaaleta, herra markiisi? Onhan meillä tässä vihollisia voitettavana ja kosto meille tehdystä pahasta tarjona!»
Argyle ei vastannut mitään; hän vain katsahti käsivarteensa, joka riippui siteessä; hän oli näet äskeisellä marssilla langennut ja loukkaantunut.
»Se on totta», pisti Ardenvohr kiireesti väliin. »Herra Argylen markiisi, te ette voikaan käyttää miekkaa eikä pistoolia. Teidän pitää täältä poistua jollakin aluksella—teidän henkenne on meille kallis, sillä te olette päämme—teidän kädestänne ei voi olla meille apua taistelussa.»
»Ei», virkkoi Argyle, jossa ylpeys ja neuvottomuus taistelivat; »sitä ei pidä koskaan sanottaman, että minä olen paennut Montrosen tieltä. Jos en voikaan taistella, voin kuitenkin kaatua keskellä poikieni joukkoa.»
Mutta useimmat muutkin päälliköt rukoilivat ja kehoittivat johtajaansa yksimielisesti, että hän tällä kertaa jättäisi heidät Ardenvohrin ja Auchenbreckin komentoon ja itse vain katselisi tappelua kaukaa turvallisesta paikasta.—Me emme uskalla häväistä Argylen markiisia pelkurin nimellä; sillä vaikka hänen elämänsä ei ole yhdestäkään urhotyöstä kuuluisa, osoitti hän kuitenkin sen viimeisessä loppukohtauksessa täyttä vakavuutta ja jaloutta. Hänen käytöksensä tässä ja monessa muussakin samallaisessa tilaisuudessa on siis pikemmin luettava neuvottomuuden kuin puuttuvan miehuuden syyksi. Mutta kun se hiljainen, pieni ääni ihmisen rinnassa, joka hänelle kuiskuttaa, että hänen henkensä on hänelle itselleen tärkeä, vielä saa vahviketta useammista äänistä ulkoa, jotka vakuuttavat tämän hengen olevan muillekin tärkeän, niin tämä kaksinkertaiseksi paisunut kiusaus, josta historiassa nähdään paljon esimerkkejä, on voittanut monen miehuulisemmankin, kuin mitä Argyle oli, ja yllyttänyt heitä huolehtimaan vain omasta pelastuksestaan.
»Saattakaa hänet laivaan, jos mielenne tekee, herra Duncan», virkkoi Auchenbreck sukulaiselleen. »Minun velvollisuuteni on valvoa, ettei sama heikkous leviä myös muihinkin miehiimme.»
Näin sanottuaan hän läksi käymään rivejä pitkin, kehoitellen, käskien ja rukoillen sotamiehiä muistamaan vanhaa mainettansa ja suurempaa mieslukuaan. Hän muistutti heille, kuinka pahoista hävityksistä he saisivat kostaa, jos pääsisivät voitolle, ja mikä surkea kohtalo heille olisi tarjona, jos jäisivät tappiolle; näin hän jakeli joka sydämeen kipinän siitä tulesta, joka hänessä itsessään paloi. Argyle taipui sill'aikaa hitaasti ja silminnähtävän vastahakoisesti sukulaistensa hartaisiin yllytyksiin ja salli saattaa itsensä järven rantaan. Sieltä hänet vietiin laivaan, josta hän sitten turvallisemmin, mutta vähemmäksi kunniakseen, katseli tapausten kulkua.
Ardenwohrin herra, vaikka joka hetki oli niin tärkeä, seisoi vielä vähän aikaa paikallaan, silmät kiinnitettyinä veneeseen, joka kuljetti ylipäällikköä pois tappelutantereelta. Hänen sydämessään riehui tunteita, joita hän ei voinut sanoin selittää; sillä klanin päällikköä pidettiin ikäänkuin isänä, jonka heikkoutta klanilainen ei saanut tuomita yhtä ankarasti kuin muiden ihmisten. Paitsi sitä oli Argyle, vaikka vieraille tyly ja kova, omia sukulaisiaan kohtaan jalomielinen, antelias. Kipeästi siis pisti Ardenvohrin jaloon sydämeen se pelko, että Argylen käytöstä tässä tilaisuudessa voisi pahalla tavalla selittää.
»Parempi on niin», sanoi hän itsekseen, tukehuttaen liikutustaan; »mutta—hänen esi-isiensä satanimisessä luettelossa en tiedä yhtään ainoaakaan, joka olisi hiukankaan vetäytynyt syrjemmäksi silloin, kun Diarmidin lippu liehui tuulessa, pahinten verivihollistemme silmien edessä!»
Kaikuva huuto pakoitti hänet viimein kääntymään ja rientämään paikalleen, joka oli Argylen pienen sotavoiman oikealla kyljellä.
Argylen pako ei ollut jäänyt huomaamatta hänen valppaalta viholliseltaan, joka korkeammalta asemaltaan saattoikin hyvin nähdä kaikki, mitä alangolla tehtiin. Kolmen, neljän ratsumiehen seuraaminen näytti, että ne, jotka poistuivat, olivat korkeaa säätyä.
»He vievät», virkkoi Dalgetty, »hevosensa pois tallelle, niinkuin varovaisten hevosmiesten sopii. Tuolla kulkee herra Duncan Campbell ruskean ruunan selässä, jonka juuri olin toivonut saavani varahevosekseni».
»Te erehdytte, majuri», sanoi Montrose, »he vain korjaavat pois kallista päällikköänsä.—Käskekää rynnäkölle paikalla—lähettäkää tunnussana ympäri rivejä.—Hyvät herrat ja jalot päälliköt, Glengarry, Keppoch, Mac-Vourigh, käykää päälle kohta paikalla!—Ratsastakaa Mac Ilduyn luokse, majuri Dalgetty, ja sanokaa, että hänen pitää rynnätä päälle niin tulisesti kuin hän Lochaber-maakuntaansa rakastaa.—Tulkaa sitten takaisin ja tuokaa pieni ratsumiesparvemme tänne lippuni luokse. Ne ynnä irlantilaiset minä pidän tykönäni varaväkenä.»