SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Hän marssii täysiss' sota-aseissaan—
Kaikk' kansat häntä seuraa silmillään.
Vaikk' autiota rantaa nälkä suojaa,
Ja talvi luo jäämuurins' esteheksi,
Hän marssii, niinkuin vastusta ei ois.
Ihmistoivon turhuus.
Päivän valjetessa Montrose otti vanhan Ranald Mac Eaghin puheilleen majassansa ja kyseli häneltä lavealti sekä tarkasti, mitä teitä voisi päästä Argylen alueelle. Hän kirjoitti muistiin hänen vastauksensa ja vertasi niitä sitten niihin tietoihin, mitkä sai kahdelta Ranaldin seuralaiselta, jotka tämä oli mukanaan tuonut älykkäimpinä, kokeneimpina miehinään. Vastausten nähtiin olevan kaikin puolin yhtäpitäviä. Mutta Montrose ei tyytynyt siihenkään, koska varovaisuus oli tässä asiassa niin ylen tarpeellinen, vaan vertasi vielä näin hankittuja tietoja niihin, jotka hänen onnistui saada valloitettavan seudun lähimmissä naapuruudessa asuvilta päälliköiltä. Sillä tavoin tultuansa kaikin puolin varmaksi Ranaldin sanojen totuudesta hän päätti lähteä retkelle täydessä luottamuksessa.
Yhdessä asiassa Montrose kuitenkin peruutti alkuperäisen aikomuksensa. Hän katsoi sopimattomaksi ottaa Kenneth poikaa omaan palvelukseensa peläten, että jos sen syntyperä tulisi sattumalta tietyksi, kaikki ne monet klanit, jotka elivät perintövihollisuudessa turmioon tuomitun sukukunnan kanssa, pitäisivät kenraalin käytöstä loukkauksena itselleen. Sentähden hän pyysi majuria ottamaan pojan passarikseen; ja kun tämän pyynnön ohella annettiin kelpo douceur (hyväntekijäiset), pojan vaatetus- ja varustusrahojen nimellä, niin tämä muutos olikin kaikille asianomaisille mieluinen.
Oli noin aamiaisaika, kun majuri Dalgetty, saatuansa Montroselta lähtöluvan, meni hakemaan vanhoja tuttaviansa, kreivi Menteithiä ynnä Mac Aulay veljeksiä, joille hänen teki mieli kertoa kokemansa seikkailut, ja joilta sen sijaan tahtoi kuulla tarkemman selonteon sotaretkestä. Helppo on ymmärtää, että mainitut miehet, joille viimeaikaisen sotaelämän yksitoikkoisuudessa jokaisen uuden tulokkaan seura tuotti hauskaa vaihtelua, ottivat hänet suurella riemulla vastaan. Allan Mac Aulay näkyi yksin väistyvän entisen tuttavansa läheisyydestä, vaikka hän veljensä kysyessä ei voinut tuoda esiin mitään syytä, paitsi että seuranpito miehen kanssa, joka niin vähän aikaa sitten oli ollut Argylen sekä muiden vihollisten parvessa, oli hänelle vastenmielinen. Dalgetty hieman pelästyi tästä Allanin vainuntapaisesta aavistuksesta, keiden seurassa majuri oli juuri nykyään ollut. Mutta mielihyväkseen hän kuitenkin pian huomasi, että ennustajan näkö ei tässä asiassa sentään ollut pettymätön.
Koska Ranald Mac Eaghin tuli olla majuri Dalgettyn suojeluksessa ja valvottavana, täytyi hänet esittää niille ihmisille, joiden läheisyydessä hän luultavasti joutuisi enimmin olemaan. Vanhus oli sillä välin pannut oman klaninsa tartanin sijaan päällensä toisen puvun, joka oli Skotlannin kaukaisen saariston asukkailla tavallinen; hänellä oli nyt hihalliset liivit ja hame, molemmat yhteen ommeltuina. Rintapuolella tämä puku oli aivan yläreunasta alireunaan asti nauhoilla tikattu, niin että se oli hiukan sen »polonaise» nimisen puvun muotoinen, jota alhaisen kansan lapset yhä vieläkin käyttävät Skotlannissa. Viimein kuuluivat vielä ruutuiset housut ja lakki tähän vaateparteen, jonka vanhat miehet viime vuosisadalla vielä muistavat nähneensä vuonna 1715 Mar'in kreivin sotajoukkoon tulleilla kaukaisilla saarelaisilla.
Majuri Dalgetty, pitäen puhuessansa Allania yhä silmällä, esitti Ranald Mac Eaghin valenimellä Ranald Mac Gillihuron Benbeculasta ja kertoi, kuinka he olivat yhdessä päässeet karkuun Argylen markiisin vankihuoneesta. Hän kehui Ranaldia taitavaksi harpunsoittajaksi ja runosepäksi ynnä myös näkijäksi, jonka ennustusvoima ei ollut halvinta laatua. Tätä kertoessaan Dalgetty puhui änkyttäen ja katkonaisesti, siis tavalla, joka niin suuresti erosi hänen käytöksensä liukkaasta rohkeudesta, että Allan Mac Aulayn epäluulot olisivat varmaan heränneet, jos ei tämän herran huomio olisi ollut kokonaan kiintyneenä hänelle esitetyn miehen kasvojen tarkkaan tutkimiseen. Tämä tuijotus oli Ranald Mac Eaghillekin niin kiusallinen, että hänen kätensä jo alkoi painua puukon varteen päin, aivan kuin hän olisi pelännyt vihollisen hyökkäystä. Mutta yhtäkkiä Allan, astuen mökin lattian poikki, ojensi hänelle kättänsä ystävälliseksi tervehdykseksi. He istuutuivat vierekkäin ja rupesivat keskustelemaan matalalla, salaperäisellä äänellä. Menteith ja Angus Mac Aulay eivät siitä yhtään kummastuneet; sillä niiden vuorelaisten kesken, jotka olivat olevinansa näkijöitä, oli jonkinlainen salayhteys, jonka nojalla he toisiansa kohdatessaan tavallisesti tiedustelivat, minkäluontoisia ja kuinka avaria virkaveljen näkökokemukset olivat.
»Tuleeko näky sinun mieleesi synkässä muodossa?» kysyi Allan uudelta tuttavaltaan.
»Niin synkkänä kuin varjo, joka kuun peittää», vastasi Ranald, »kun se kesken matkansa taivaalla pimenee ja kun profeetat ennustavat pahoja aikoja.»
»Tule tänne», sanoi Allan, »tule tännemmäksi, minä tahtoisin salaa puhella kanssasi. Sillä ihmiset sanovat, että teidän syrjäisissä saarissanne näyt valuvat selvempinä, tarkempina kuin meillä, jotka asumme sassenachien (saksilaisten eli alankolaisten) rajalla.»
He olivat vaipuneet syvälle taikauskonnollisiin keskusteluihinsa, kun ennenmainitut molemmat englantilaisherrat astuivat sisään perin riemastuneina ja ilmoittivat Angus Mac Aulaylle sen käskyn olevan julistetun, että kaikki valmistuisivat kohta marssimaan länteen päin. Intomielin tuotuansa tämän viestin, he tervehtivät vanhaa tuttavaansa majuri Dalgettya, jonka he heti tunsivat, ja tiedustelivat myös, kuinka hänen ratsunsa Kustaavus voi.
»Nöyrimmästi kiitän teitä, hyvät herrat», vastasi soturi. »Kyllä Kustaavus voi hyvin, vaikka hän, samoin kuin omistajansakin, on hiukan ohuempilihainen kylkiluiltansa, kuin teidän tarjoutuessanne päästämään minut hänestä Darnlinwarachissa. Ja sallikaa minun vakuuttaa, että teiltäkin, marssittuanne pari päivämatkaa tuolla retkellä, josta näytte toivovan niin paljon huvia, teiltäkin hyvät ritarit, jää tielle koko joukko englantilaista häränlihaanne ynnä luultavasti yksi tai kaksi englantilaista ratsua.»
Molemmat huusivat, etteivät he vähääkään huolineet siitä, mitä heille tulisi lisää tai mitä heistä jäisi tielle kunhan saataisiin jotakin tekemistä ja loppuisi tämä koiran tavalla juokseminen pitkin ja poikin Anguksen ja Aberdeenin kreivikuntia semmoisen vihollisen jäljissä, joka ei ruvennut taisteluun eikä oikein pakoonkaan.
»Jos asia niin on», virkkoi Angus Mac Aulay, »niin täytyy antaa väelleni muutamia käskyjä ja pitää huolta siitä, että Annikka Lyle saa täydessä turvassa matkustaa kanssamme. Sillä marssi Mac Callum Moren (Argylen markiisin) alueelle on paljoa pitempi ja vaivaloisempi kuin nämä Cumberlannin ritariston kukat aavistavatkaan.» Näin sanoen hän läksi ulos majasta.
»Annikka Lyle!» toisti Dalgetty. »Onko hänkin mukana tällä sotaretkeltä?»
»Onpa niinkin», vastasi ritari Giles Musgrave, antaen silmänsä luikahtaa kreivi Menteithistä Allaniin. »Emme voi marssia emmekä tapella, ei kulkea eteen- eikä taaksepäin muuten kuin että harppujen ruhtinattarella on siihen sanomista.»
»Kalpojen ja kilpien ruhtinatar, sanoisin minä», lisäsi toinen englantilainen. »Sillä Montrosen rouvallakaan ei saattaisi olla kuninkaallisempaa passausta. Hänellä on neljä vuorelaisneitosta ja sama määrä paljaspolvisia poikia käskyjensä täyttäjinä.»
»Ja mitenkä te olisitte menetelleet, hyvät herrat?» vastasi Allan, yht'äkkiä kääntyen pois vuorelaisesta, jota puhutteli; »olisitteko jättäneet viattoman naisen, lapsuutenne leikkikumppanin, väkivaltaiselle surmalle tai nälkäkuolemalle alttiiksi? Ei ole tällä hetkellä mitään kattoa esi-isieni asuinkartanon päällä—viljamme on pelloilta hävitetty ja karjamme ryöstetty.—Ja te, hyvät herrat, kiittäkää Jumalaa siitä, että teidän, jotka tulette säyseätapaisemmasta, sivistyneemmästä maasta, ei tarvitse panna alttiiksi muuta kuin omat henkenne tässä armottomassa sodassa. Teillä ei ole syytä pelätä, että vihollisen kosto kohtaa turvattomia rakkaitanne, jotka jätitte kotiin.»
Englantilaiset myönsivät hartaasti olevansa siinä suhteessa onnellisemmat. Ja sitten koko seura hajosi, kukin mennen omaan toimeensa taikka asioillensa.
Allan yksin viivähti vielä puhellaksensa vastahakoisen Ranald Mac Eaghin kanssa muutamasta seikasta, joka luulluissa ilmestyksissä häntä suuresti hämmästytti. »Monta kertaa», sanoi Allan, »olen näyissä nähnyt vuorelaisen, joka pisti puukkonsa Menteithiin—siihen nuoreen aatelisherraan purppuranpunaisessa, tikatussa puvussa, joka juuri nyt lähti täältä. Mutta en ole millään tavalla, vaikka olen katsoa tuijotellut, kunnes silmäni seisoivat kuopissaan melkein jäykkinä, en ole millään tavalla saanut selvää sen vuorelaisen muodosta enkä edes voi arvata, kuka hän lienee, ja kuitenkin tuntuvat hänen olentonsa ja hahmonsa minusta tutuilta.»
»Oletteko kääntänyt oman plaidinne nurin», kysyi Ranald, »niinkuin kokeneet näkijät käskevät semmoisessa tapauksessa tehdä?»
»Kyllä olen», vastasi Allan, puhuen matalalla äänellä ja vavahdellen niinkuin sydämen tuskassa.
»Ja missä muodossa haamu silloin ilmestyi teille?» kysyi Ranald.
»Hänenkin plaidinsa oli nurin käännetty», vastasi Allan samalla matalalla, tuskallisella äänellä.
»Sitten olkaa varma siitä», lausui Ranald, »että teidän oma kätenne, eikä kenenkään muun, kerran tekee sen teon, jonka aaveen näitte.»
»Niin on sieluni suureksi tuskakseen päättänyt tuhannet kerrat», vastasi Allan. »Mutta se on mahdotonta! Vaikka näkisin sen teon kirjoitettuna sallimuksen ijänikuiseen kirjaan, niin sittenkin sanoisin sen mahdottomaksi.—Me olemme kiinnitetyt toiseemme sukulaisuuden siteillä ja tuhannella muulla vieläkin kiinteämmällä siteellä—me olemme seisoneet rinnatusten tappeluissa, ja meidän kummankin miekkamme ovat höyrynneet samojen vihollisten verestä—aivan mahdotonta on, että minä voisin hänelle tehdä pahaa!»
»Sen te kuitenkin kerran teette», vastasi Ranald, »se on varmaa, vaikka syy on vielä kätkettynä tulevaisuuden pimeään peittoon. Te sanotte», jatkoi hän, töintuskin saaden oman liikutuksensa hillityksi, »te sanotte rinnatusten vainoskelleenne samaa saalista niinkuin kaksi verihurttaa—ettekö muka ole milloinkaan nähnyt verihurttain kääntävän hampaitansa toisiansa vastaan ja tappelevan kuristetun metsäkauriin raadosta?»
»Se on vale!» huusi Allan, pystyyn kavahtaen, »tämä ei ole tulevan ajan aavistusta, se on kiusaus, jonka joku paha henki loihtii pohjattomasta syvyydestä eteeni!» Näin sanoen hän riensi ulos mökistä.
»Se sattui», lausui Sumun Poika, ilkeästi katsoen hänen jälkeensä. »Sulitettu nuoli on käynyt kupeeseesi kiinni! Te murhattujen sielut, riemuitkaa! Pian teidän murhaajanne miekat punertuvat toinen toisensa verestä!»
Seuraavana aamuna oli kaikki valmiina. Montrose läksi kiireisellä marssilla kulkemaan Tay-jokea myöten, ja hänen vähäinen sotavoimansa laskeutui viimein siihen ihanaan laaksoon, joka on Tayjärven, yllämainitun joen alkupaikan, ympärillä. Sen asukkaat olivat Campbellin heimokuntaa, vaikka tosin ei Argylen markiisin, vaan hänen liittolaisensa ja sukulaisensa Glenorchyn alustalaisia. Vihollisen tulo oli heille niin arvaamaton, ettei oltu valmistettu mitään vastarintaa; heidän täytyi siis voimattomina katsella, kuinka heidän omaisuuttaan ryöstettiin ja tuhottiin. Tällä tavoin tehden maata ympäriltään autioksi Montrose kulki yhä eteenpäin Loch Dochart'in (Dochart-järven) laaksoon. Ja tästä alkoi hänen retkensä vaikein osa.
Meidänaikaiselle armeijalle olisi vielä nytkin kulku näiden avarain erämaiden läpi jotenkin vaikea tehtävä, vaikka sillä olisi apuna se hyvä sotatie, joka käy Tynedrumin kautta Loch Avonin päähän. Mutta siihen aikaan, ja niin vielä monta aikaa myöhemminkin, siellä ei käynyt minkäänlaista tietä eikä polkua; ja vaikeutta enensi vielä sekin, että vuoret jo olivat lumen peitossa. Ylevän ihana näköala oli edessä, vuoret kohosivat päällekkäin, ladottuina summattomiin röykkiöihin, etumainen rivi huikaisevan valkoisena, taaemmat punerrellen kirkkaan talvisen auringon iltaruskosta. Korkealle muiden ylitse, ikäänkuin vuoriston haltijan päälinnana, yleni Ben Cruachan, jonka kimalteleva, ajan purema huippu näkyi peninkulmien päähän.
Mutta Montrosen miehet eivät olleet sitä lajia, jota tämä heidän eteensä leviävä ylevä ja samassa peloittava näky olisi säikäyttänyt. Moni heistä oli muinaista vuorelaisväkeä, jonka mielestä lumihanki oli oikein mukava vuode ja joka sen lisäksi ei olisi viitsinyt panna lumimöhkälettäkään päänalaiseksi. Saalis ja kosto oli saatavana tuolla, noiden lumisten vuorien takana, jotka seisoivat silmäin edessä; eivätkä Montrosen miehet sallineet matkavaivojen pelon päästä mieltänsä masentamaan. Päällikkö ei antanutkaan tämän uljuuden jäähtyä liiasta viipymisestä. Hän käski rakkopillien puhaltajain kulkea edeltä ja soitella vanhaa sotamarssia: Hoggil nam bo[34] j.n.e., jonka kimakat sävelet olivat jo usein ennenkin kauhistuttaneet Lennoxshiren laaksoja. Väki läksi marssiin vuorelaisten tavallisella iloisella ripeydellä, ja pian he kaikki olivat vaarallisessa vuorisolassa. Ranald oli heillä oppaana, rientäen edeltä partiojoukon kanssa ja valiten paraita kulkupaikkoja.
Ihmisvoima näyttää aina kaikkein mitättömimmältä, kun se on nähtävänä rinnakkain peloittavan, suurenmoisen luonnon kanssa. Montrosen voitollinen armeija, joka oli saattanut koko Skotlannin pelkoon, näytti kuitenkin tässä kulkiessaan vaarallista vuorisolaa myöten mitättömältä karkuriparvelta, jota nielläksensä vuori alkoi sulkea kitaansa. Montrose itsekin katui lähtöänsä tälle rohkealle retkelle, kun ensimmäisen kukkulan huipulta huomasi, miten hajallaan hänen pieni joukkonsa oli. Kulku oli niin kovin vaivaloista, että marssi jonossa pian ilmaantui melkoisia lomia ja että etujoukon, päävoiman ja peräjoukon väli yhä suureni, mikä oli sekä epämukavaa että vaarallista. Hyvin levottomana hän katsasti kaikki vahvat paikat, jotka näkyivät vuorelle, peläten hnomaavansa niissä vastarintaan varustettuja vihollisia. Ja usein hän perästäpäin väitti, että hänen marssinsa olisi saatu aivan estetyksi ja hänen armeijansa jäänyt ihan auttamattomaan pulaan, jos vaan parisataa uljasta miestä olisi ollut Strath-Fillanin ahteita puolustamassa. Mutta huolettomuus, joka on tuonut turmion niin monelle väkevälle joukolle ja vahvalle linnalle, kavalsi tällä kertaa Argylenkin alueen vihollisten käsiin. Näitä ei kohdannut mikään muu vastarinta kuin luonnon luomat tievastukset sekä lumi, jota hyväksi onneksi ei sentään ollut kovin paljo. He saapuivat sen vuoriselänteen harjalle, joka eroittaa Argyleshiren Breadalbanen alueesta; ja tästä he tulvasivat takana oleviin laaksoihin niin vimmatusti, että selvästi näkyi, minkälaiset syyt olivat yllyttäneet heidät näin vaivaloiseen ja vaaralliseen retkeen.
Montrose jakoi väkensä kolmeen joukkoon, tällä tavoin herättääksensä laajemmalla alalla pelkoa. Yhden joukon sai Ranald-klanin päällikkö johdettavakseen, toinen uskottiin Colkitton komentoon, kolmas pysyi itse Montrosen luona. Näin rynnättiin kolmelta eri haaralta Argylen alueelle. Vastarintaa ei kohdattu yhtään; vuorilaitumilta pakenevien paimenten kautta oli ensi sanoma tästä pelottavasta vihollistulvasta joutunut asuttuihin laaksoihin; ja missä tahansa klanin miehet nousivat aseisiin, tapettiin heidät kohta, vangittiin tai ajettiin hajalle, vihollinen kun oli jo ennalta arvannut heidän liikkeensä. Majuri Dalgetty oli edeltä lähetetty Inveraryyn päin niiden harvain ratsumiesten kanssa, joiden hevoset enää kelpasivat. Hän toimitti asiansa niin hyvin, että miltei tapasi Argylen, majurin omilla sanoilla puhuen, inter pocula (pikarin ääressä); joutuisa pako aluksessa oli korkean herran ainoa pelastuskeino kuolemasta tai vankeudesta. Mutta kosto, jonka kynsistä Argyle tällä tavoin itse pääsi, kohtasi raskaasti koko hänen alusmaataan ja klaniansa; usein ja syystä onkin Montrosen hävityksiä tässä onnettomassa maakunnassa, vaikka ne tosin valitettavasti olivat maan tavan mukaisia, sanottu häpeälliseksi tahraksi hänen nimessään ja luonteessaan.
Argyle riensi sill'aikaa Edinburgiin ja esitti valituksensa säätyliittokunnalle. Niinkuin ajan tarvis vaati, nostettiin kohta melkoinen armeija ja annettiin kenraali Baillien, taitavan ja uskollisen presbyteriläisupseerin komennettavaksi. Argyle puolestaan rupesi vihan vimmassa keräämään omia monilukuisia voimiansa, kostaaksensa perintöviholliselleen.
Mutta Montrosen oli jo siihen aikaan, kun nämä voimalliset armeijat yhtyivät, täytynyt lähteä hävitetystä Argylen maakunnasta. Sillä kolmas vihollisjoukko oli kokoontunut pohjoisessa, päällikkönä Seaforth'in kreivi, joka vähän aikaa oltuansa kahden vaiheella viimein oli ruvennut Covenantilaisten puolelle. Saatuansa sotaan harjaantuneen Invernessin linnaväen avukseen hän uhkasi Montrosea Inverness-shiren puolelta. Mutta ikäänkuin loitsuvoimalla sai Montrose hajalla olevat joukkonsa jälleen kokoon, ja tuskin ne olivat kaikki yhdessä, kun jo tuli Argylelle ja hänen liittolaiskenraaleilleen se sanoma, että kuninkaan kannattajat olivat yht'äkkiä lähteneet Argyleshirestä, vetäytyen Pohjoiseenpäin Lochaber-maakunnan jylhään, tiettömään vuoristoon.
Montrosen vastustajat älysivät kohta, että heidän nopean vihollisensa aikomuksena oli nyt käydä Seaforthin kimppuun ja jos mahdollista tehdä hänestä loppu, ennenkuin he joutuisivat avuksi. Baillie erosi siis jälleen väkineen Argylesta. Hänellä oli enimmäkseen ratsuväkeä ynnä alankolaisia komennossaan; sentähden hän marssi Grampiun-harjanteen etelärinnettä pitkin, aikoen sulkea Montroselta tien, jos tämä pyrkisi Aberdeenshiren puolelle pakoon.
Argyle sitävastoin rupesi oman nostoväkensä ynnä muidenkin joukkojen kera seuraamaan Montrosen jälkiä. Näin tulisi, jos kuninkaan väki kävisi Seaforthin kimppuun taikka ryntäisi Baillieta vastaan, tämä kolmas armeija, aina perässä pysyen, kummassakin tapauksessa ahdistamaan Montrosea takaapäin.
Tässä mielessä Argyle marssi jälleen Inveraryyn päin, jolla matkallaan hän sai joka askelella surukseen nähdä, kuinka julmasti vihollis-klanit olivat hänen aluettaan ja alustalaisiansa kohdelleet. Mutta juuri näistä vihollisen hävityksistä oli myös se seuraus, että Argylen joukot karttuivat. Vuoristossa on vieläkin se sananlasku voimassa, että »kenen talo on tuhkana, sen täytyy sotaan samota.» Ja monella sadalla näiden onnettomien laaksojen asukkaista ei nyt ollut muuta neuvoa henkensä elättämiseksi kuin ruveta muita kohtaan harjoittamaan samallaista hävitystä. Argyle näki siis pian komennossaan kolmetuhatta miestä erinomaisen rivakkaa ja urhoollista väkeä. Lähimpinä ylipäällikköinä Argylen jälkeen olivat ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, ynnä vielä toinen ritari Duncan Campbell, Auchenbreckin isäntä, vanha harjaantunut soturi, joka oli juuri tätä retkeä varten kutsuttu pois Irlannin sodasta. Argylen oma innottomuus oli kuitenkin hänen uljasten apulaistensa yrityksiä jarruttamassa. Päätettiin siis, vaikka voimat olivat niin suuriksi paisuneet, edelleenkin vain varovasti marssia Montrosen perästä, mutta välttää tappelua, kunnes hän olisi joutunut kahakkaan jommankumman toisen armeijan kanssa, jolloin häntä ahdistettaisiin selkäpuolelta.