KUUDESTOISTA LUKU.
Toisella puolla heistä on
Lumiset huiput vuorien;
Toisella loiro sumuinen
Ja räme laaja, pohjaton.
Siis kysyi kreivi neuvoa
Päällikköveljiltään.
He vastas: eespäin, pelotta!
Käy kuinka käyneekään.
Flodden'in tappelu, vanha laulu.
Montrosella oli nyt loistava voittoretki tarjona, jos hänen vaan onnistui saada urhokkaat, mutta epäluotettavat sotajoukkonsa ja niiden vallattomat päälliköt siihen suostumaan. Alangot olivat avoinna hänen edessään; niissä ei ollut mitään sotavoimaa, joka olisi kyennyt hänen kulkuansa estämään. Sillä Argylen seuralaiset olivat luopuneet Covenantilaisarmeijasta samalla, kun heidän herransa erosi virastaan, ja suuret joukot muutakin sotaväkeä olivat sotaan kyllästyneinä käyttäneet samaa tilaisuutta ja hajonneet, Strath-Taytä myöten kulkien, joka oli helpoimpia vuoristosta laskeutuvia solia, saattoi Montrose siis mennä alangoille, missä hän olisi tulollaan kohta herättänyt sen ritarillisen ja uskollisen hengen, joka oli Forth-lahden pohjoispuolella asuvien aatelisherrain povessa nyt vaan nukuksissa. Tullessaan näille seuduille, voitollisen tappelun perästä taikka ilman tappeluakin, hän olisi saanut valtaansa rikkaan, viljavan maakunnan, niin että olisi voinut säännöllisellä palkanmaksulla järjestää sotavoimansa vakinaisemmalle kannalle ja marssia pääkaupunkiin asti, kukaties sieltä vielä rajallekin, missä ehkä oli mahdollista yhtyä Kaarle kuninkaan vielä kukistamattomiin voimiin.
Tämmöisellä sodanjohdolla olisi paras kunnia ollut saatavana, ja kuninkaan asialle olisi saavutettu tärkeimmät edut. Eikä se tuuma jäänytkään huomaamatta kunnianhimoiselta ja uskaliaalta Montroselta, joka oli teoillaan jo ansainnut liikanimen Suuri Markiisi. Mutta toisellaiset syyt vaikuttivat monessa hänen seuralaisistaan, vieläpä ne tehosivat, kenties salaa ja tietämättä, hänen omiinkin tunteisiinsa.
Länsivuoriston päälliköt Montrosen armeijassa pitivät, melkein joka mies, Argylen markiisia ensimmäisenä ja sopivimpana vihollisuutensa esineenä. Heillä oli melkein jokaisella ollut tilaisuutta kokea hänen voimaansa; he olivat melkein jokainen, viedessään sotaan kykenevät miehensä pois kotoisista vuorilaaksoistaan, jättäneet perheensä ja omaisuutensa alttiiksi hänen kostonhimolleen; ja enin osa heistä asui niin rajakkain hänen kanssaan, että hyvällä syyllä voivat toivoa saavansa jonkun osan häneltä ryöstettävästä saaliista. Näiden päällikköjen mielestä oli Inveraryn kylän ja linnan valloitus sanomattoman paljoa tähdellisempi ja haluttavampi kuin itse Edinburginkin joutuminen heidän käsiinsä. Tästä jälkimmäisestä ei voinut tulla muuta kuin vähäksi aikaa palkkaa tai ryöstölupaa; sitävastoin oli edellinen tapaus omiaan vahvistamaan päällikköjen toivoa saada korvauksia menneistä ajoista ynnä myös rauhaa vastaisiksi ajoiksi. Nämä syyt, niinkuin jo ylempänä viitattiin, herättivät Montrosen omassakin rinnassa samallaisia tunteita, jotka eivät oikein sopineet yhteen hänen luonteensa yleisen sankarijalouden kanssa. Argylen ja Montrosen suvut olivat ennenkin monesti seisoneet vastakkain sodassa ja valtiollisissa riidoissa, ja edellisen saavuttama etevämpi asema oli toisessa naapurisuvussa nostanut kateutta ja vihaa, koska muka Montroset, vaikka tiesivät olleensa yhtä ansiolliset, eivät olleet saaneet yhtä runsaita palkintoja. Mutta ei siinä vielä kaikki. Molempien kilpailevien sukujen nykyisetkin päämiehet olivat yllä kerrottujen metelien alusta saakka silminnähtävimmällä tavalla vastustaneet toisiaan. Montrose, joka tunsi itsensä lahjoiltaan etevämmäksi ja tiesi olleensa Covenantilaisille suurena apuna sodan alussa, oli toivonut, että tämä puolue antaisi hänelle ylimmän arvosijan sekä neuvoskunnassa että sotavoiman komennossa; mutta he katsoivat viisaammaksi suoda sen hänen kilpaveljellensä Argylelle, jolla oli niukemmalti kykyä, mutta avarampi valta. Tämä heidän vaalinsa oli häväistys, jota Montrose ei ikinä antanut Covenantilaisille anteeksi; ja vielä vähemmän hän oli taipuva anteeksiantoon Argylelle, jonka tähden hänet oli hylätty. Kaikki vihan tunteet, jotka metelisellä aikakaudella voivat riehua tulisessa mielessä, yllyttivät häntä siis kostoon sukunsa ja oman itsensä vihollista vastaan. Ja luultavaa on, että nämä yksityisetkin syyt vaikuttivat hänen mieleensä sangen paljon, kun hän havaitsi useimmissa seuralaisissaan suuremman halun retkeillä Argylen markiisin alueelle kuin alangoille, joka viimemainittu liike olisi paljoa pikemmin ratkaissut sotaonnen.
Mutta kuinka suuresti hyökkäys Argyleshireen kiusasikin Montrosea, ei hän kuitenkaan helpolla hennonut luopua niin loistavasta urotyöstä, kuin marssi alangoille olisi ollut. Useammat kerrat hän piti neuvottelua alapäällikköjensä kanssa, taistellen heidän tahtoansa vastaan, joka kenties salaa oli myös hänen omansa. Hän osoitti heille, kuinka erinomaisen vaivaloista vuorelaisarmeijankin olisi marssia Argyleshireen itäpuolelta, vuoripolkuja myöten, joita tuskin lammaspaimenet ja kauriinpyytäjätkään pääsivät kulkemaan, ja vuoriston kautta, jota eivät edes lähimmät naapuri-klanit sanoneet tarkoin tuntevansa. Nykyinen vuodenaika, melkein joulukuun alku, teki mainitut haitat vielä hankalammiksi; sillä lumituiskut olivat luultavasti tehneet vuoriahteet, jotka jo itsessäänkin olivat niin vaikeat, aivan pääsemättömiksi. Mutta nämä vastasyyt eivät tyydyttäneet päälliköitä eivätkä saaneet heitä vaikenemaan; he tahtoivat sittenkin käydä sotaa vanhalla tavallaan, ryöstäen karjat, jotka gaelinkielisen puheenparren mukaan »olivat laitumella vihollisen heinämailla.» Vasta myöhään yöllä erosi neuvottelukunta mihinkään päätökseen tulematta, paitsi että niiden päällikköjen, jotka olivat puhuneet Argylen alueelle tehtävän retken puolesta, piti väestänsä hakea miehiä, jotka paraiten osaisivat armeijaa opastaa.
Montrose oli palannut majaan, jossa hänellä oli kortteerinsa, ja käynyt pitkälleen kuivatuista kanervanvarsista tehdylle vuoteelle, ainoalle siinä majassa tarjona olevalle leposijalle. Mutta turhaan hän tavoitteli unta, sillä kunnianhimon kuvitelmat eivät päästäneet Morpheusta[32] likelle. Välistä hän näki itsensä valloitetussa Edinburgin linnassa, muka pystyttämässä kuninkaallista lippua ja lähettämässä apujoukkoja kuninkaallensa, jonka kruunu riippui hänen menestymisestänsä, ja sitten saamassa palkinnokseen kaikki edut ja korkeat arvot, jotka voivat tulla sen miehen osaksi, jota kuninkaan tekee mieli kunnioittaa. Mutta välistä tämä näky, niin loistava kuin olikin, vaaleni toisen näyn rinnalla, joka näytti tyydytettyä kostonhimoa ja omaa, yksityistä voittoa hänen omasta yksityisestä vihollisestaan. Mahdollista oli äkkiarvaamatta saada Argylen markiisi vangiksi vahvassa Inveraryn linnassa—mahdollista oli kukistaa hänet, joka samalla oli Montrosen oman suvun kiistaveli ja presbyteriläisten paras tuki—mahdollista oli näyttää Covenantilaisille, kuinka suuri ero oli Argylellä, jonka he valitsivat, ja Montrosella, jonka he hylkäsivät—tämä näky oli niin mieluinen senaikuisen aatelisherran kostonhimolle, ettei siitä ollut helppo luopua.
Näin hän yhä makasi, mieli täynnä ristiriitaisia mietteitä ja tunteita, kun hänen kortteerinsa ovella vartijana seisova sotamies tuli sanomaan, että kaksi miestä pyrki armollisen herra markiisin puheille.
»Heidän nimensä?» kysyi Montrose, »ja miksi heidän välttämättömästi pitää tulla näin myöhään yöllä?»
Näihin kysymyksiin ei sotamies, joka oli Colkitton irlantilaisia, voinut päällikölleen antaa paljon selitystä. Montrose ei näin vaarallisella ajalla uskaltanut kieltää ketään pääsemästä luoksensa, jottei häneltä kenties jäisi jokin tärkeä sanoma kuulematta; hän käski siis koko vartijakunnan aseisiin, joka oli tarpeellinen varokeino, ja valmistausi vastaanottamaan ajattomia vieraitansa. Hänen kamaripalvelijansa oli juuri saanut pari tulisoihtua sytytetyksi ja Montrose kerinnyt nousta vuoteeltaan, kun kaksi miestä astui sisään. Toisella oli päällään alankolaispuku säämiskänahkasta, melkein jo ryysyiksi kulunut; toinen oli pitkä, pystyselkäinen vuorelaisukko, jonka kasvojen väriä olisi voinut sanoa raudanharmaaksi, ne kun olivat pakkasissa ja pahoissa säissä niin peräti kadottaneet luonnollisen pintansa.
»Mitä te minulta tahdotte, hyvät ystävät?» kysyi Montrose, kädellään melkein tietämättänsä tavoitellen toisen pistoolinsa liipaisinta. Sillä aika ylimalkaan ynnä vielä tämä yöllinen hetki erittäin antoivat kyllin syytä epäluuloihin, eikä vieraiden ulkoasu suinkaan ollut sellainen, että se olisi niitä poistanut.
»Sallikaa minun toivottaa teille onnea, jalo kenraalini ja korkeasti kunnioitettava herra markiisi», lausui alankolainen, »niistä suurista voitoista, jotka olette saanut siitä saakka, kun minä olin niin onnellinen, että sain teidän asioillenne lähteä. Olipa se sievä mylläkkä, tuo Tippermuirin tappelu. Mutta kuitenkin, jos saisin luvan antaa neuvoni——»
»Ennenkuin sen teette», sanoi Montrose, »olkaapa niin hyvä ja antakaa minun tietää, kuka on niin ystävällinen ja suo minulle neuvonsa?»
»Totta puhuen, korkea herra», vastasi mies, »toivoin, että semmoinen ilmoitus olisi tarpeeton; sillä eihän siitä ole kovin pitkä aika, kun antauduin teidän palvelukseenne ja te lupasitte minulle majurinviran ynnä puolen taaleria päiväpalkkaa sekä toisen puolen taaleria jälestäpäin saatavaa. Ainakin toivon, että te, korkea herra, ette ole unohtanut palkkaani samoin kuin oman itseni?»
»Kunnon ystäväni, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, joka nyt selvästi tunsi miehen, »muistakaa, mitä kaikkia tärkeitä seikkoja on tapahtunut, jotka kyllä voivat haihduttaa mielestäni ystävienikin kasvot, kun lisäksi valo on tässä niin hämärä. Mutta kaikki lupaukseni pidän.—Ja mitä sanomia Argyleshirestä, kelpo majurini? Jo kauan aikaa olemme luulleet, että te olitte joutunut hukkaan, ja par'aikaa minä varustelin itseäni julmimpaan kostoretkeen sitä vanhaa kettua vastaan, joka oli teitä kohtaan rikkonut sotalakia.»
»Totta puhuen, jalo herra», sanoi Dalgetty, »minä en suinkaan tahdo, että minun palaamiseni olisi minäkään esteenä näin luvalliselle ja kiitettävälle aikomukselle. Sillä tosiaan ei ole millään muotoa Argylen markiisin suosiollisuuden tai armollisuuden ansiota, että nyt seison edessänne, enkä minä rupea hänelle puolustajaksi. Vapaaksipääsöstäni saan, lähinnä Jumalaa ja sitä erinomaista sukkeluutta, jonka avulla vanhana tottuneena soturina irroitin itseni—niitä lähinnä, sanon ma, saan kiittää tämän vanhan vuorelaisen apua. Ja uskallan siis, korkea herra markiisi, sulkea hänet suosioonne, koska hän on ollut pelastuksen välikappaleena teidän palvelijallenne, Dugald Dalgettylle, Drumthwacketin herralle.»
»Se on ylistettävä teko», lausui Montrose totisesti, »jonka tietysti aion palkita ansion mukaan.»
»Polvillesi, Ranald», käski majuri Dalgetty (sillä arvonimellä meidän nyt tulee häntä mainita), »maahan polvillesi ja suutele herra kenraalin kättä.»
Mutta käsketty kiitostemppu ei ollut Ranaldin kansantapojen mukainen, josta syystä hän siis ainoastaan pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja syvään kumarsi päätänsä.
»Tämä mies parka», jatkoi majuri Dalgetty, katsoen ylevän armollisesti Ranald Mac Eaghin puoleen, »on pannut kaikki vähät voimansa liikkeelle, suojellakseen minua vihollisiltani, vaikka hänellä ei ollut parempia ampumaneuvoja kuin joutsia nuolineen, mitä te, herra markiisi, tuskin uskonette.
»Semmoisia aseita saatte leirissäni nähdä hyvin paljon», virkkoi
Montrose, »ja meidän mielestämme niistä on hyvä apu.»
»Hyvä apu, korkea herra!» kummasteli Dalgetty. »Tottapa te, herra markiisi, sallitte minun ilmoittaa kummastukseni—joutsia ja nuolia!—Ettehän suinkaan pane pahaksi, jos neuvoisin teitä ne vaihtamaan pyssyihin heti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Mutta paitsi sitä, että hän suojeli minua, näki tämä kunnon vuorelainen lisäksi vielä sen vaivan, että paransi haavani, kun olin peräytymisretkellä saanut sodasta pienen muistiaisen. Ja siitä hän on ansainnut paraan ylistykseni, joten siis nimenomaan esitän hänet teidän korkeaan huomioonne ja suojaanne.»
»Mikä on nimesi, ystäväni?» kysyi Montrose vuorelaisen puoleen kääntyen.
»Sitä ei saa mainita», vastasi vuorelainen.
»Toisin sanoen», selitti majuri Dalgetty, »hän tahtoo pitää nimensä salassa siitä syystä, että ennen aikaan on valloittanut jonkin linnan, tappanut muutamia lapsia ja tehnyt muitakin tekosia, jotka ovat sangen tavallisia sodan aikana, niinkuin te, hyvä herra markiisi, tiedätte, mutta joista ei juuri saa kiitoksia väkivaltaa kärsineen ystäviltä. Niinpä olen sotaretkieni ajalla nähnyt monenkin uljaan kavaljeerin saavan surmansa maamoukkien kynsissä siitä ainoasta syystä, että hän oli sattunut harjoittamaan sotilaan vallattomuutta maakuntaa kohtaan.»
»Kyllä ymmärrän», sanoi Montrose. »Tämä mies on vihoissa muutamien seuralaisteni kanssa. Antakaa hänen mennä päävahtiin, ja minä ajattelen, millä keinoin hänet parhaiten saisi suojelluksi.»
»Sinä kuulet, Ranald», lausui majuri Dalgetty käskijän äänellä; »herra kenraali tahtoisi minun kanssani pitää salaista neuvottelua. Mene sinä siis päävahtiin.—Mutta eipä hän tiedä, mitä päävahti onkaan, miesparka!—Hän on nuori sotamies, vaikka näin vanha ukko. Minä vien hänet jonkin vartijan haltuun ja tulen kohta takaisin luoksenne, herra markiisi.» Näin hän tekikin ja palasi sitten majaan.
Montrose kysyi kaikkein ensiksi, kuinka lähettilästoimi oli Inveraryssa onnistunut, ja kuunteli tarkasti majurin kertomusta, vaikka se oli kovin pitkäpiimäinen. Markiisin ei ollut aivan helppo pysyä näin tarkkana kuuntelijana; mutta hän tiesi, paremmin kuin kukaan muu, että jos Dalgettyn kaltaisten asiamiesten kertomuksista tahtoo saada joitakin tietoja, niin pitää antaa heidän puhua suunsa puhtaaksi. Maltistansa markiisi saikin viimein hyvän palkinnon. Muun saaliin seassa, minkä kapteeni oli katsonut luvalliseksi viedä, oli mytty, sisältävä Argylen salaisia papereita, jotka hän nyt antoi kenraalin käsiin. Mutta tämä tilinteon halu ei kuitenkaan ulottunut sen edemmäksi; en ainakaan tiedä hänen maininneen sitä kukkaroa täynnä kultarahoja, jonka hän oli anastanut samalla kertaa, kun otti mainitut paperit. Montrose tempasi seinältä tulisoihdun ja oli pian kokonaan vaipunut näiden asiapaperien lukemiseen, joista nähtävästi sai uutta sytykettä yksityisellekin vihalleen kilpaveljeänsä Argylea vastaan.
»Vai ei hän pelkää minua?» mutisi hän. »No sitten hän saa kokea voimaani.—Tahtoo muka polttaa linnani Murdochissa?—Inverarysta saa savu ensiksi tupruta.—Voi, jos vaan saisin oppaan, joka saattaisi meidät Strath-Fillanin ahteitten kautta!»
Vaikkei Dalgettyn oma äly muuten liene ollut terävimpiä, ymmärsi hän kuitenkin ammattiansa tarpeeksi hyvin arvatakseen mitä Montrose tarkoitti. Hän keskeytti paikalla pitkäveteisen kertomuksensa tappelusta, jossa oli ollut mukana, ynnä siellä saadusta haavastaan ja otti puheeksi sen asian, jonka nyt näki olevan päällikkönsä mielessä.
»Jos te, herra markiisi», virkkoi hän, »tahdotte lähteä ryöstöretkelle Argyleshireen, niin tuo mies parka, josta teille puhuin, ja samoin myös hänen lapsensa ja heimokuntalaisensa tuntevat siinä seudussa kaikki vuoritiet, jotka sinne vievät joko pohjoisesta tai idästäkin.»
»Todellako!» sanoi Montrose. »Mistä syystä luulette heillä olevan niin laajat tiedot.»
»Jos suvaitsette, herra kenraali, niin voin sanoa», vastasi Dalgetty, »että niinä viikkoina, jotka haavani parantamista varten vietin heidän seurassaan, täytyi useammat kerrat muuttaa paikasta toiseen; sillä Argyle yritti monesti saada jälleen käsiinsä tämän upseerin, jota te, herra kenraali, olitte luottamustoimella kunnioittanut. Minulla oli siis tilaisuutta ihmeekseni nähdä, miten erinomaisen nopeasti ja kaikki paikat tuntien he välistä pakenivat, välistä taas siirtyivät eteenpäin. Ja kun viimein jaksoin taas saapua teidän lippunne juurelle niin tuo rehellinen, vilpitön ukko, Ranald Mac Eagh, saattoi minut semmoisia teitä myöten, joita myös ratsuni Kustaavus—kenties sen muistanette—kykeni aivan hyvin kulkemaan. Ja silloin sanoin itsekseni, että jos oppaita, vakoojia tai tiedustelijoita tulisi sotaretkellä tarvis näille läntisille vuorimaille, ei taitavampia voisi toivoakaan kuin hän ja hänen joukkonsa on.»
»Ja voitteko taata tämän miehen uskollisuuden?» kysyi Montrose. »Mikä on hänen nimensä ja virkansa?»
»Hän on sissi ja rosvo viraltaan, vähäisen myös ihmistappajan eli murhamiehen lajia», vastasi Dalgetty. »Ja nimeltä häntä mainitaan Ranald Mac Eagh'iksi, se on: Ranald Sumun Pojaksi.»
»Mieleeni muistuu jotakin, kun sen nimen kuulen», virkkoi Montrose ja mietti vähän. »Eivätkö nuo Sumun Pojat ole tehneet jotakin julmaa tekoa Mac Aulayn suvulle?»
Majuri Dalgetty mainitsi sen tapauksen, jolloin metsänkaitsija murhattiin, ja Montrosen vilkas muisti toikin kohta esiin sen riidan kaikkine seikkoineen.
»Se on kovin paha juttu», virkkoi hän, »tuo leppymätön viha näiden miesten ja Mac Aulayn veljesten välillä. Allan on osoittanut suurta urhoutta näissä taisteluissa, ja hänen käytöksensä ynnä hänen puheensa umpimielisyys tekee, että hänellä on suuri vaikutus kansalaistensa tunteisiin. Pahoja seurauksia saattaisi siis tulla, jos annamme hänelle suuttumisen syytä. Mutta kun toiselta puolen nuo miehet voivat olla suureksi avuksi ja kun he, niinkuin te, majuri Dalgetty, sanotte, ovat täydesti luotettavat——»
»Tahdon panna palkkani ja jälestäpäin saatavani lisämaksut, vieläpä hevoseni ja aseeni, pääni ja kaulani, kaikki pantiksi heidän uskollisuudestaan», vakuutti majuri. »Eikä soturi, sen te itse tiedätte, korkea herra, voi paremmin taata oman isänsäkään puolesta.»
»Totta kyllä», vastasi Montrose, »mutta tämä on erittäin tärkeä asia, niin että tahtoisin mielelläni kuulla, mitä perusteita teillä on näin lujaan vakuutukseen?»
»Sanalla sanoen sitten», virkkoi majuri, »ei siinä ollut kaikki, että he eivät huolineet kelpo palkinnosta, jonka Argylen markiisi, osoittaen minulle suurta kunniata, lupasi pääpahasestani; eikä siinäkään, että he malttoivat olla omaisuuttani ryöstämättä, jota sentään oli niin paljo, että olisi ollut kiusaksi säännöllisellekin sotamiehelle, palvelipa hän missä maassa tahansa Euroopassa; eikä siinäkään, että he antoivat minulle hevoseni takaisin, jonka te itsekin, herra kenraali, tiedätte suuriarvoiseksi; vaan enpä, sen lisäksi, saanut heitä ottamaan vastaan yhtään styver'iä, deut'iä eikä maraved'iä,[33] maksuksi heidän vaivoistaan ja kulutuksestaan sillä aikaa, kun makasin sairasvuoteella. Todenteolla he eivät ottaneet vastaan rahakolikoltani, kun niitä vapaasta tahdostani tarjosin—eikä semmoista tapausta saa juuri usein jutella missään kristityssä maassa.»
»Kyllä myönnän», sanoi Montrose, vähän arveltuansa, »että heidän käytöksensä teitä kohtaan on hyvänä todistuksena heidän uskollisuudestaan. Mutta kuinka estäisimme tuon eripuraisuuden riehahtamasta ilmiliekkiin?» Hän vaikeni ja lisäsi sitten äkkiä: »Aivan olin unohtanut, majuri, että söin illalliseni sill'aikaa, kun te kuutamolla matkustitte.»
Hän kutsui palvelijansa ja käski tuoda tuopillisen viiniä ynnä ruokaa. Majuri Dalgettya, jonka oli nälkä niinkuin ainakin taudista tointuneen ja vuoristosta palanneen, ei tarvittu suinkaan pakottaa ottamaan siitä, mitä hänen eteensä oli asetettu. Päinvastoin hän ajeli ruokaa niin ahkerasti suuhunsa, että markiisi, täytettyänsä pikarin ja juotuansa hänen terveydekseen, ei voinut olla muistamatta: »Halpa ravinto minun leirissäni tosin on, mutta sittenkin lienette, majuri Dalgetty, ollut vielä paljoa huonommassa ruoassa sillä aikaa, kun Argyleshiressä retkeilitte?»
»Sen voitte, herra kenraali, henkivalallanne vakuuttaa», vastasi kunnon majuri, suun täydeltä pureskellen; »sillä Argylen markiisin homeinen leipä ja pilaantunut vesi ovat yhä vielä muistissani. Ja niistä lihoista, mitä Sumun Lapset, nuo köyhät, tyhjät raukat, vaikka kyllä kokivat parastansa, saivat minulle hankituksi, oli niin vähän apua ruumiilleni, että kun panin rautapukuni päälle—se mun täytyi kepeämmän kulun tähden jättää sinne—niin ratisin siinä aivan kuin kutistunut sydän pähkinässä, joka on yli talven säästynyt toiseen kekri-aattoon asti.»
»Teidän pitää ryhtyä sopiviin keinoihin, jotta ne vajavuudet tulevat jälleen täytetyiksi, majuri Dalgetty.»
»Totta puhuen», vastasi soturi, »minun tuskin kannattanee sitä toimittaa, jolleivät jäljestäpäin saatavat lisäpalkkioni kohta muuttune maksettavaksi palkaksi. Sillä, sen vakuutan teille, herra kenraali, se leiviskän verta lihaa, mikä minusta on haihtunut, oli kokonaan karttunut Hollannin säätyjen säännöllisen palkanmaksun kautta.»
»Jos niin on», virkkoi markiisi, »niin olette vaan sen verran iaihtunut, että nyt olette paraissa marssilihoissa. Ja mitä palkkaan tulee, annas kun vain voitolle pääsemme—voitolle, majuri, niin kaikki teidän halunne ja kaikki meidän halumme täyttyvät runsain määrin. Sillä välin, ottakaa vielä yksi pikarillinen viiniä.»
»Teidän terveydeksenne, korkea herra», sanoi majuri, täytettyänsä pikarin reunaa myöten osoittaakseen, kuinka hartaalla hyvänsuonnilla hän sen maljan joi. »Toivotan voittoa kaikista vihollisistamme ja erittäinkin Argylesta! Soisinpa, että saisin itse vielä nykäistä näpillisen hänen parrastansa—yhden olen siitä jo kiskaissut.»
»Aivan niin», myönsi Montrose. »Mutta palatkaamme nyt vielä noihin Sumun Lapsiin. Ymmärtänettehän, Dalgetty, että heidän olonsa täällä ja sen asian, johon heitä tarvitsemme, pitää pysyä salassa meidän kahden kesken».
Ihastuksissaan, niinkuin Montrose olikin tarkoittanut, tästä kenraalin luottamuksen osoituksesta majuri painoi sormensa nenälleen ja nyökäytti päätään merkiksi, että ymmärsi.
»Kuinkahan paljon Ranaldin väkeä lienee?» kysyi Montrose.
»Heitä on, sen verran kuin minä tiedän, vain noin kahdeksan tai kymmenen miestä ynnä muutamia vaimoja lapsineen jäljellä», vastasi Dalgetty.
»Missä he nyt ovat?» kysyi Montrose vielä.
»Eräässä laaksossa, neljän, viiden virstan päässä täältä», vastasi soturi, »odottamassa käskyjänne, herra kenraali. En katsonut sopivaksi tuoda heitä leiriin ilman teidän käskyänne.»
»Siinä teitte aivan viisaasti», virkkoi Montrose. »Parasta onkin, että he pysyvät, missä nyt ovat, taikka että hakevat itselleen jonkin syrjäisen piilopaikan. Minä lähetän heille rahaa, vaikka minulla tätä nykyä on sitä tavaraa sangen niukalta.»
»Se on tarpeetonta», sanoi majuri Dalgetty. »Antakaa, herra kenraali, heidän vaan saada vihiä siitä, että Mac Aulayt aikovat kulkea sitä suuntaa, niin Sumulaiset kääntyvät kohta 'oikealle ympäri' ja pötkivät suoraa päätä tiehensä.»
»Se ei olisi liioin kohteliasta», sanoi Montrose. »Parempi on, että lähetän heille muutamia taalereita, joilla voivat ostaa joitakuita raavaita vaimojensa ja lastensa ravinnoksi.»
»Kyllä he osaavat paljoa huokeammallakin hinnalla hankkia itselleen raavaanlihaa», sanoi majuri; »mutta tapahtukoon, kuten tahdotte, herra kenraali.»
»Käskekää Ranald Mac Eaghin», virkkoi Montrose, »valita miehistään yksi tai kaksi, joihin voi luottaa ja jotka ymmärtävät säilyttää heidän ja meidän salaisuutemme. Ne ynnä heidän päällikkönsä, ylimmäisenä vakoojamestarina, olkoot meillä oppaina. Tuokaa heidät telttani edustalle huomenna aamun valjetessa ja katsokaa, jos mahdollista, etteivät he arvaa aikomustani eivätkä saa keskenänsä pitää mitään salaisia neuvotteluja.—Onko sillä vanhuksella lapsia?»
»Ne on tapettu tai hirtetty», vastasi majuri, »koko täysi tusina, luulen ma—mutta hänellä on sentään yksi pojanpoika tallella, hoikka, toivoa herättävä nuorukainen, jolla minun huomatakseni aina on joku kivi plaidinsa kulmassa, niin että voi nakata jokaiseen esineeseen, mikä eteen sattuu. Ja se saattanee olla enteenä, että hän, samoin kuin Taavetti, jonka tapana myös oli heitellä puroista keräämiään kivenmukuloita, aikanansa varttuu uljaaksi soturiksi.»
»Sen pojan, majuri Dalgetty», virkkoi Montrose, »tahdon ottaa omaksi passaripojakseni. Tottahan hänessä lienee sen verran älyä, että osaa pitää nimensä salassa?»
»Ei siitä pelkoa, korkea herra», vastasi Dalgetty. »Nuo vuorelaisnulikat, hamasta siitä hetkestä, kun munankuoresta ilmoille pujahtavat——»
»Hyvä on», keskeytti Montrose. »Se poika saa olla panttina iso-isänsä uskollisuudesta, ja jos tämä käyttäytyy uskollisesti, niin minä palkinnoksi pidän huolta lapsen onnesta.—Ja nyt, majuri Dalgetty, annan teille luvan täksi yötä poistua täältä. Huomenna aamusella tuotte Mac Eaghin tänne, olkoon hän olevinaan mikä tahansa nimeltään ja ammatiltaan. Luullakseni hän on virkansa toimituksessa kyllin oppinut kaikellaisilla valepuvuilla muuttamaan muotoansa. Taikka myös voimme antaa vehkeistämme tiedon Juhana Moidartille, joka on älykäs, toimelias ja viisas mies; luultavasti hän sallii tämän miehen vähäksi aikaa pukeutua hänen miestensä vaateparteen. Mitä teihin tulee, majuri, toimittaa kamaripalvelijani teille tänä iltana kortteerimestarin virkaa.»
Majuri Dalgetty sanoi jäähyväisensä iloisena ja ylpeänä Montrosen kohtelusta ja suuresti ihastuksissaan uuden päällikkönsä käytöksestä, joka monessa suhteessa, kuten hän laveasti selitti Ranald Mac Eaghille, muistutti mieleen ikikuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjanmaan Leijonan ja protestanttiuskon suojelusmuurin tapoja.