KUUDES LUKU.
Edellä kulkee varjo seikkain tulevain.
Campbell.
Aikaisin aamulla vieraat nousivat levoltaan. Kreivi Menteith, vähän aikaa hiljaa keskusteltuaan palvelijainsa kanssa, kääntyi kapteenin puoleen, joka istui muutamassa nurkassa kiilloittamassa haarniskaansa trippel-kivellä sekä vuorivuohennahkasella ja hyräili vanhaa, ikivoittoisen Kustaa Aadolfin kunniaksi sepitettyä veisua:
»Kun paukkuu tykki ja tulia välkkää,
Se kunnian saa, jok' ei kuoloa pelkää.»
»Kapteeni Dalgetty», virkkoi kreivi Menteith, »nyt on aika, että eroomme taikka liitymme sotakumppaneiksi.»
»Eipä toki ennen aamiaista, toivon ma?» sanoi kapteeni Dalgetty.
»Minä arvelin», vastasi kreivi, »että teidän linnanne olisi vähintään kolmeksi päiväksi muonalla varustettu.»
»Olisipa vielä sentään vähän sijaa härkäpaistille ja kauraleivälle», arveli kapteeni, »enkä minä koskaan laiminlyö tilaisuutta, joka minulle tarjoutuu, lisätäkseni varojani.»
»Mutta», sanoi kreivi Menteith, »ei kukaan viisas sotapäällikkö salli rauhanhierojan eikä myös semmoisenkaan, joka ei ota sotaan osaa, viipyä leirissänsä kauemmin, kuin varovaisuus myöten antaa. Sentähden meidän pitää saada tarkka tieto päätöksestänne, jonka mukaan saatte matkapassilla varustettuna rauhassa lähteä tiehenne taikka olette tervetullut meidän joukkoomme.»
»Jos niin todellakin on asian laita», päätti kapteeni, »en tahdo yrittääkään viivyttää antaumusta näennäisillä sovitteluilla—jota temppua muuten ritari Jaakko Ramsay aika sukkelasti käytti Hanaun kaupunkia piiritettäessä armon vuonna 1636. Tunnustanpa siis suoraan, että jos miellyn palkkaanne yhtä hyvin kuin muonaanne ja seuraanne, minusta on yhdentekevä, vaikka kohtakin vannoisin uskollisuudenvalan teidän lipullenne.»
»Meidän palkkamme», sanoi kreivi Menteith, »ei tätä nykyä voi olla suuri, se kun on maksettava siitä yhteisestä kassasta, minkä ne harvat meistä, joilla on joitakin rahavaroja, ovat kokoon haalineet.—Enpä tohdi, kapteeni Dalgetty, luvata teille aiotusta majurin ja ajutantin virasta enempää kuin puoli taaleria päivältä.»
»Perhana vieköön kaikki puolet ja neljännekset!» kirosi kapteeni. »Jos minun tulisi päättää, suostuisin yhtä vähän taalerin kahtia panemiseen kuin Salomonin tuomio-istuimen edessä vaimo suostui kohtunsa lasta jakamaan.»
»Se vertaus tuskin pitänee ryhtiänsä, kapteeni Dalgetty; sillä luullakseni te kuitenkin mieluummin suostuisitte taalerin jakamiseen kuin antaisitte sen kokonaisena kilpaveljenne käteen. Kuitenkin voin luvata, että saatte toisenkin puoliskon sodan loputtua, ikäänkuin rästinä.»
»Voi näitä rästejä!» sanoi kapteeni Dalgetty. »Aina niitä lupaillaan, mutta ne menevät aina tyhjiin! Espanja, Itävalta ja Ruotsi, kaikki veisaavat yhtä virttä. Ei! Eläkööt Hoganmogenit.[18] Heistä tosin ei ollut sotapäälliköiksi eikä sotureiksi, mutta kelpo palkanmaksajia he olivat!—Mutta sittenkin, korkea herra, jos varmaan saisin tietää, että Drumthwacket, luonnollinen perintömaani, olisi joutunut jonkun covenantilaislurjuksen käsiin, jota voitolle päästyämme sopisi kohdella kapinoitsijana, niin rakkaudesta siihen viljavaan ja ihanaan paikkaan minä lähtisin mukaanne tälle sotaretkelle.»
»Siitä voin antaa kapteeni Dalgettylle tietoja», sanoi Sibbald, kreivi Menteithin toinen palvelija. »Sillä jos Drumthwacket, hänen perintömaansa, niinkuin luulen, lienee sen niminen avara, autio rahkasuo, joka on kahdeksan virstan päässä etelää kohti Aberdeenista, niin voin kertoa, että se on nykyään ostolla joutunut Elias Strachanin käsiin, joka on niin häijy kapinoitsija kuin suinkin pahin kaikista Covenant-valan vannojista.»
»Sitä paljaskorvaista koiraa!» huudahti kapteeni Dalgetty vimmoissaan. »Kuka perkele yllytti hänet ostamaan maan, joka on nelisatavuotisen suvun perintö? Cynthius aurem vellet! niin meidän oli tapana kirota Mareschal-kollegiossa; se merkitsee: minä kiskon hänet korvista ulos isäni talosta. Nyt, kreivi Menteith, minä olen teidän, käsineni, miekkoineni, ruumiineni, sieluineni, siksi kun kuolema meidät erottaa taikka tämä sota loppuu, kumpi sitten ensin tapahtuneekin!»
»Ja minä», sanoi nuori aatelisherra, »annan teille käsirahaksi yhden kuukauden palkan ennakolta.»
»Sitä ei olisi tarvittu», esteli Dalgetty, kuitenkin pistäen rahat taskuunsa. »Mutta nyt minun pitää mennä katsomaan satulaani ja vaatteitani ja pitämään huolta Kustaavuksen aamiaisappeesta ja kertomaan hänelle, että taas olemme antautuneet uuteen palvelukseen.»
»Tuossa käypi nyt teidän arvokas rekryyttinne», virkkoi kreivi Menteith Andersonille, kun kapteeni oli lähtenyt. »Pelkäänpä sentään, ettei hänestä tule meille liioin kunniaa.»
»Hän on kuitenkin tämän ajan mukainen mies», vastasi Anderson, »ja ilman semmoisten miesten apua tuskin saisimmekaan hankkeitamme toimeen.»
»Menkäämme alas katsomaan», sanoi kreivi Menteith, »kuinka kokouksemme onnistuu, sillä minä kuulen koko joukon melua kartanossa.»
Kun he olivat astuneet saliin, vetäytyivät palvelijat nöyrästi nurkkaan päin, mutta kreivi Menteith vaihtoi aamutervehdyksiä Angus Mac Aulayn ja englantilaisvierasten kanssa. Allan puolestaan, istuen samalla tuolilla kuin edellisenäkin iltana, ei pitänyt lukua kenestäkään.
Donald ukko riensi kiireissään sisään. »Sanomia Vich Alister Morelta
(Glengarryn Mac Donellin toinen nimi). Hän tulee tänne tänä iltana.»
»Kuinka monen seuralaisen kanssa?» kysyi Mac Aulay.
»Noin viidenkolmatta tai kolmenkymmenen kanssa», sanoi Donald, »niinkuin hänellä on tapana.»
»Levittäkää tarpeeksi olkia suureen latoon», käski talon isäntä.
Toinen palvelija juoksi samassa sisään, hädissään kompastuen. Hän ilmoitti herra Hektor Mac Leanin tulon, »joka lähenee suuren joukon kanssa.»
»Laittakaa heille sija mallaskamariin ja katsokaa, että lantasäiliö jääpi heidän ja Mac Donaldien välille, sillä he ovat vihollisia keskenään.»
Donald vuorostaan tuli taas kasvot sangen pitkiksi venyneinä. »Piruko heidät kaikki on riivannut», sanoi hän; »koko vuoristo on liikkeellä, luulen ma. Evan Dhu Lochielista joutuu tunnin päästä tänne, Jumala ties kuinka monen miehen kanssa.»
»Suureen latoon Mac Donaldien viereen», käski talonherra.
Yhä useampien päälliköiden tulo ilmoitettiin, joista halvinkin olisi katsonut alennukseksi arvolleen, jos olisi tuonut mukanaan vähemmän kuin kuusi, seitsemän miestä. Jokaiseen ilmoitukseen Angus vastasi sillä, että osoitti heille jonkin paikan—talli, parvi eli ylinen, navetta, vaja eli liiteri, sanalla sanoen kaikki ulkohuoneet määrättiin sinä yönä tällä tai toisella tavalla vierasten käytettäviksi. Lopulta kuitenkin Mac Dougalin, Lornin herran, tulo saattoi hänet vähän pulaan, kun jo kaikki suojapaikat olivat täpötäynnä. »Mitä perhanaa nyt teemme, Donald?» arveli hän. »Suureen latoon kyllä mahtuisi vielä viisikymmentä, jos tahtoisivat siinä maata kahdessa rivissä, jalat vastakkain. Mutta pianpa sitten puukot heiluisivat, kun tulisi riita siitä, ken saisi peräpuolella sijansa, ja ennen aamua olisi siellä veristä löylyä.»
»Mitä tuota kaikkea tarvitaankaan?» sanoi Allan, kavahtaen pystyyn ja rientäen paikalle niin tuikeana kuin hänen tapansa oli. »Onkohan nykyajan gaeleissa pehmeämpi liha ja valkoisempi veri kuin heidän isissään? Puhkaise pohja viinatynnyristä; se olkoon heille lämmittävänä yönuttuna—plaid'it peittona—sinitaivas uutimina ja kanervikko vuoteena!—Tulkoon vaikka tuhat miestä lisäksi, kyllä he kanervikkokankaalla saavat satelematta sijaa.»
»Allan puhuu oikein», sanoi vanhempi veli. »Ihmepä, että hän, joka meidän kesken puhuen», lisäsi hän syrjään Musgravelle, »on vähän sekava päästään, kuitenkin toisinaan näkyy olevan älykkäämpi kuin me kaikki yhteensä. Katselkaapa, mitä hän nyt tekee.»
»Niin», lausui Allan, tuijottaen silmillään niinkuin kuollut ja katsoen salin vastapäistä seinää kohti, »olkoon heidän alkunsa sama kuin heidän loppunsakin tulee olemaan! Moni mies näistä, jotka tämän yön makaavat kanervikolla, saa taas, kun Martinpäivän tuuli käy, maata samanlaisella vuoteella, tarpeeksi jäykistyneenä, niin ettei tunne vilua eikä kysy peitettä!»
»Älä ennustele pahaa, veli», sanoi Angus; »se ei tuo onnea.»
»Ja mitä onnea te toivottekaan?» lausui Allan, ja muljottaen silmiänsä siksi, kun ne melkein pulpahtivat kuopistaan, hän kaatui vääntelehtien Donaldin ja veljensä syliin, jotka molemmat tunsivat hänen tautinsa luonteen ja sentähden olivat lähestyneet hänen kaatumistansa estämään. He veivät hänet rahille istumaan ja kannattivat häntä, kunnes hän jälleen tointui ja kykeni puhumaan.
»Jumalan tähden, Allan», virkkoi vanhempi veli, joka tiesi, kuinka syvän vaikutuksen Allanin umpimieliset sanat voisivat tehdä moneen hänen vieraistaan, »älä puhu mitään, mikä voisi masentaa miehuuttamme!»
»Olenko minä se, joka teidän miehuuttanne masennan?» lausui Allan. »Katsokoon joka mies kohtaloansa silmiin, niinkuin minä katson omaani. Mikä tuleva on, se tulee, ja me saamme uljaasti astua monen voittotanteren yli, ennenkuin saavumme turmiolliselle teloituspaikalle taikka kapuamme mustalle mestauslavalle.»
»Mille teloituspaikalle? Mille mestauslavalle?» huusivat useat äänet; sillä Allan oli ympäri koko vuoriston kuuluisa ennustustaidostaan.
»Sen te muutenkin saatte liian pian tietää», vastasi Allan. »Älkää puhuko minulle enää, minä olen kysymyksiinne kyllästynyt.» Näin sanoen hän painoi kätensä otsaansa, nojasi kyynäspäätänsä polveen ja vaipui syviin mietteisiin.
»Noutakaa Annikka Lyle harppuineen tänne», käski Angus, kuiskaten muutamalle palvelijalle. »Ja seuratkoot minua ne teistä, hyvät herrat, jotka eivät vuorelaisaamiaista kammo.»
Kaikki seurasivat kohteliasta talonherraa, paitsi kreivi Menteith, jääden yksin seisomaan erääseen niistä syvistä komeroista, joita oli seinässä jokaisen ikkunan kohdalla. Pian sen perästä tulla tepasti Annikka Lyle sisään—hän, jota kreivi Menteith sangen hyvällä vertauksella oli sanonut sievimmäksi pikku keijukaiseksi kaikista, jotka Skotlannin kanervikkokankailla tanssivat kuutamolla. Pienen vartalonsa vuoksi, joka oli paljo pienempi naisten tavallista kokoa, hän näytti hyvin nuorelta; vaikka hän jo oli kahdeksantoistavuotinen, olisi tehnyt mieli luulla häntä neljää vuotta nuoremmaksi. Kaikki hänen jäsenensä, kädet ja jalat olivat täydellisimmällä tavalla luodut tämän pienen, hienon vartalon mukaisiksi, niin eitä olisi ollut vaikea löytää toista, joka olisi paremmin sopinut itse Titanian, keijukaisten kuningattaren, kuvaksi. Tukka oli väriltään hiukan tummempi sitä, jota tavallisesti pellavaiseksi sanotaan. Sen kiharat, jotka riippuivat tuuheina, marjarypäleitten näköisinä, sopivat ihmeen kauniisti yhteen kasvojen valkoisen ihon ja leikkisän, vaan kuitenkin vilpittömän ilmeen kanssa. Kun tähän viehättävien avujen luetteloon lisätään, että Annikka Lyle, vaikka orpo, näkyi olevan iloisin, onnellisin kaikista tytöistä, niin lukija ymmärtää hyvin, kuinka melkein jokaisen, joka sai hänet nähdä, kohta piti ihastua. Ei ollut todella ketään, joka olisi ollut niin rakas kaikille ihmisille, ja usein hän astui tämän kartanon tylysydämisten asukasten keskellä, puhuaksemme niillä sanoilla, jotka Allan itse kerran runollisena hetkenä keksi, »niinkuin päivänpaiste myrskyisellä merellä», valaen muidenkin mieleen sitä iloisuutta, jota hänen omansa oli täynnä.
Annikka, astuen sisään semmoisena kuin häntä tässä on kuvattu, hymyili ja punastui, kun kreivi tuli piilopaikastaan ja lempeästi toivotti hyvää päivää.
»Ja hyvää päivää teillekin, korkea herra», vastasi tyttö ja antoi kättä ystävälleen. »Harvoin olemme viime aikoina saaneet nähdä teitä täällä, ja pelkäänpä, etteivät ne ole rauhan hankkeita, minkä vuoksi olette tällä kertaa tullut.»
»Kumminkaan en tahtoisi sekoittaa teidän sielunne sointua, Annikka», sanoi kreivi Menteih, »vaikka tuloni muuten kyllä synnyttänee sekamelskaa. Serkkuni Allan tarvitsee laulunne ja soittonne apua.»
»Pelastajani», virkkoi Annikka Lyle, »saa täydellä oikeudella vaatia vähäisen taitoni apua. Ja teilläkin, korkea herra, on sama ansio, kun olette suuresti auttanut minua pelastamaan henkeni, joka olisi melkein mitätön, jos ei siitä olisi mitään hyötyä sen pelastajille.»
Näin puhuen Annikka kävi istumaan samalle penkille, jolla Allan Mac Aulay istui, mutta asettausi kuitenkin vähäisen syrjemmäksi. Sitten hän rupesi soittamaan clairshach'iansa, pientä, noin kolmenkymmenen tuuman korkuista harppua, laulaen sen mukaan. Hän lauloi vanhaa gaelilaista säveltä, ja sanatkin, joita arveltiin sangen muinaisaikuisiksi, olivat gaelinkielisiä. Käännettyinä ne kuuluisivat tällä tavalla:
Linnut, pahat profeetat,
Korpit, pöllöt, huuhkajat,
Suokaa rauhaa sairaalle—
Kaiken yön jo rääkyitte,—
Luoliin, torniin joutukaa,
Siellä rääkkyellä saa,
Täällä rusottaa jo koi,
Leivon liritykset soi.
Pois nyt, susi ulvova,
Pois jo, kettu kavala,
Synkkiin, mustiin korpihin,
Vaikka lammas määkyiskin.
Häntä lyyhyss', juoskaa nyt,
Aamun kanssa herännyt
Onpi, kuulkaa, surma myös,
Toitottaapi metsämies.
Loisto kuun jo vaalenee,
Päivän tieltä pakenee.
Pois siis, häijy haltija,
Matkamiehen kiusaaja!
Aik' on tules sammuttaa,
Joka suohon houkuttaa.
Noussut on jo päivönen
Ben-yieglon huipullen.
Aatteet, synkät, syntiset,
Häijyt, mustat miettehet,
Nukkujasta paetkaa;
Aamull' udut hajoaa.
Painajainen, joka syöt
Veren voimaa pitkät yöt,
Aik' on pois jo ratsastaa,
Päivää katsella et saa.
Tytön näin laulaessa näkyi Allan Mac Aulay vähitellen selviävän mietteistänsä ja alkavan huomata, mitä ympärillä oli. Otsan syvät rypyt tasautuivat; ja muutenkin hänen kasvonsa, jotka olivat olleet väänteissä sisällisestä tuskasta, palasivat luonnollisempaan muotoon. Kun hän ojensi itsensä suoraksi ja istui pää pystyssä, oli hänen ilmeensä, vaikka yhä vielä synkän surullinen, kadottanut tylyytensä ja julmuutensa. Ja näin rauhallisena ollessaan hänen ulkomuotonsa oli, tosin ei kaunis, mutta merkillinen, miehuullinen, olipa jalokin. Tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka olivat tähän asti olleet aivan kokoon julmistuneina, olivat nyt erinneet luonnollisille paikoilleen; ja harmaat silmät, jotka olivat kulmakarvain alla pyörineet, säihkyen luonnotonta, turmiota ennustavaa tulta, katsoivat nyt lujasti ja vakavasti eteensä.
»Jumalan kiitos!» sanoi hän istuttuansa hiljaa hetken aikaa, siksi kun harpun viimeisetkin sävelet olivat lakanneet väräjämästä, »sieluni ei ole enää pimitetty—sumu on hengestäni lähtenyt.»
»Sinun tulee, Allan serkku», virkkoi kreivi Menteith, »synkkämielisyytesi onnellisesta selviämisestä kiittää yhtä paljo Annikka Lyleä kuin Jumalaa—»
»Jalosukuinen serkkuni Menteith», lausui Allan, nousten ja tervehtien häntä yhtä kunnioittavasti kuin lempeästi, »on jo niin kauan tuntenut onnettoman tilani, ettei hänen hyväluontoinen sydämensä suinkaan liene suutuksissaan siitä, että nyt vasta sanon hänet tervetulleeksi tähän kartanoon.»
»Me olemme kovin vanhat tuttavat, Allan», virkkoi kreivi Menteith, »ja kovin hyvät ystävät, pitääksemme suurta lukua ulkonaisista tervehdyksistä. Mutta puoli vuoristolaiskansaa tulee tänne tänä päivänä, eikä meidän vuorelaispäällikköjämme kohtaan, senhän tiedät, saa laiminlyödä mitään kohteliaisuuden temppua. Mitäpä sinä annat tälle pikku Annikalle siitä, että hän on saattanut sinut kelvolliseksi vastaanottamaan Evan Dhu'ta ja ties kuinka monta sulkalakkia?»
»Mitäkö hän minulle antaa?» sanoi Annikka hymyillen. »Ei suinkaan mitään halvempaa, toivon ma, kuin kalleimman nauhan Dounen markkinoilta.»
»Dounen markkinoiltako, Annikka?» sanoi Allan surullisesti. »Ennen sitä päivää tulee veristä työtä, enkä kenties saa niitä markkinoita ikinä nähdä. Mutta olipa hyvä, että minulle muistutit, mitä jo kauan olen arvellut tehdä.»
Sen sanottuansa hän läksi ulos salista.
»Jos hän jatkaa tämmöistä puhetta», virkkoi kreivi Menteith, »on teidän pitäminen harppu vireessä, Annikka kulta.»
»Toivon, ettei sitä tarvitse», sanoi Annikka huolissaan. »Tämä puuska on ollut pitkä eikä luultavasti tule pian uudestaan. Hirmuista on katsella tätä luonteeltansa jaloa ja rakastettavaa miestä tämmöisen hellittämättömän taudin vallassa.»
Hän puhui hiljaisella äänellä, niinkuin ainakin salaisista asioista puhuttaessa. Kreivi Menteith sentähden luonnollisesti lähestyi ja kumartui häntä kohti, paremmin käsittääksensä Annikan sanoja. Kun sitten Allan jälleen astui sisään, vetäytyivät he taas luonnollisesti kauvemmaksi toisistaan, jolloin heidän liikkeensä osoittivat ikäänkuin hämmästystä siitä, että heidät oli tavattu puheesta, jota tahtoivat Allanilta salata. Se ei jäänyt Allanilta huomaamatta; hätkähtäen, vimmastuen hän seisahtui ovelle—hänen kulmakarvansa julmistuivat, hänen silmänsä pyörähtivät—mutta se oli vain hetkellinen puuska. Hän pyyhki otsaansa leveällä, jäntevällä kädellään, ikäänkuin poistaakseen mielenliikutuksensa ilmaukset, ja astui sitten Annikan luo, pitäen kädessään hyvin pientä rasiaa, joka oli tammipuusta tehty ja taidokkaasti silattu. »Minä otan sinut, serkku Menteith, vieraaksimieheksi», sanoi hän, »siihen, että lahjoitan tämän rasian sisällyksinensä Annikka Lylelle. Siinä on muutamia koruja, jotka ovat olleet äitiparkani omia—halpoja arvoltaan, sen arvannette, sillä vuorelaispäällikön puolisoilla on harvoin kallista korurasiaa.»
»Mutta nämät korut», sanoi Annikka Lyle, lempeästi ja nöyrästi kieltäen, »kuuluvat suvun omaisuuteen—en minä voi ottaa vastaan—»
»Ne eivät ole kenenkään muun omaisuutta kuin minun, Annikka», keskeytti hänet Allan; »ne ovat lahja, jonka sain äidiltäni hänen kuolinvuoteellaan. Siinä on kaikki, mitä voin omakseni sanoa, paitsi plaidiani ja miekkaani. Ota ne siis—minulle ne ovat mitättömiä leluja—ja pidä niitä muistokseni—jos en tästä sodasta tulisi takaisin.»
Näin sanoen hän aukaisi rasian ja ojensi sen Annikalle. »Jos», sanoi hän, »niillä lienee jotakin arvoa, myö ne ja elätä itseäsi niiden hinnalla, kun vihollinen on tämän talon polttanut, niin ettei se enää voi olla sinulle suojana. Mutta pidä yksi sormus Allanin muistoksi, joka voimiansa, vaikka ei tahtoansa myöten, on koettanut hyvyyttäsi palkita.»
Annikka Lyle yritti turhaan estää puhkeavia kyyneleitään, kun virkkoi: »Yhden sormuksen, Allan, otan sinulta muistoksi hyvyydestäsi minua orpoparkaa kohtaan, mutta älä vaadi minua enempää ottamaan. Sillä en voi enkä tahdo ottaa vastaan lahjaa, jonka kalleus niin vähän sopii yhteen alhaisuuteni kanssa.»
»Valitse siis,» sanoi Allan, »sinulla voi arkatuntoisuuteesi olla syytä.
Muut korut saavat muodon, jossa voivat sinua paremmin hyödyttää.»
»Älä niin puhu», sanoi Annikka, valiten rasiasta sormuksen, joka nähtävästi oli halpahintaisin kaikista; »pidä ne tallella veljesi morsianta tai omaasi varten.—Mutta, Herra Jumala!» huusi hän keskeyttäen puheensa ja katsellen sormusta, »mitä minä olenkaan valinnut!»
Allan loi siihen synkän, pelokkaan katseen; sormuksessa näkyi lasituskuva: pääkallo kahden ristikkäisen puukon yläpuolella. Tämän kuvan nähtyään Allan huokasi niin syvään, että sormus livahti Annikan sormien välistä ja putosi lattialle. Kreivi Menteith nosti sen maasta ja antoi säikähtyneelle Annikalle takaisin.
»Jumala olkoon todistajana», lausui Allan juhlallisella äänellä, »että teidän kätenne, nuori herra, eikä minun, on antanut Annikalle tämän turmiota ennustavan lahjan takaisin. Se oli surusormus, jota äitini piti murhatun veljensä muistoksi.»
»En pelkää ennustuksia», sanoi Annikka, kesken kyyneleitään hymyillen; »eikä mikään molempien suojelijaini käsistä tuleva» (sillä nimellä hän tavallisesti mainitsi kreivi Menteithiä sekä Allania) »voi tuoda pahaa onnea orpoparalle.»
Hän pisti sormuksen sormeensa ja lauloi harppua näppäyttäen vilkkaalla sävelellä seuraavat värssyt eräästä sen ajan mielilaulusta, joka niin silattuna, kuin se oli Kaarle kuninkaan aikuisella teeskentelevällä, pöyhkeilevällä koreudella, oli joistakin hovinaamiaisista osunut tänne asti, Perthshiren autioon vuoristoon.
»Mitä sä tutkit tähtiä taivaan,
Tähtien tenho on voimaton;
Silmiä Leenan jos tutkia sai vaan,
Kaikkien kohtalo tietty jo on.
Vaan pidä vielä, tutkija lieto,
Liian kallis se hinta tok' ois,
Jos surun vierahan aikainen tieto
Myös surun omaan sieluhus tois.»
»Hän puhuu oikein, Allan», sanoi kreivi Menteith, »ja tämä vanha laulunpätkä maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki, mikä lähtee yrityksistämme ennakolta nähdä vastaisia tapauksia.»
»Hän puhuu väärin, korkea herra», vastasi Allan tylysti, »vaikka te, joka niin halveksitte minun varoituksiani, kenties ette saakaan elää niin kauan, että näkisitte ennustukseni käyvän toteen.—Älkää noin ylenkatseellisesti naurako», lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti, »taikka paremmin, naurakaa niin kovaa ja niin kauan kuin mielenne tekee; pian tulee kyllä naurustanne loppu.»
»Minä en sinun näyistäsi pidä lukua, Allan», virkkoi kreivi Menteith. »Olkoon elämäni määrä kuinka lyhyt tahansa, ei kenenkään vuorelaisprofeetan silmä ulotu sen loppua näkemään.»
»Jumalan tähden», pyysi Annikka Lyle, »tunnettehan te hänen luonteensa ja kuinka vähän hän sietää——.»
»Älkää pelätkö», keskeytti Allan, »mieleni on nyt rauhallinen ja tyyni.—Mutta mitä sinuun tulee, nuori herrani», lisäsi hän kreivi Menteithin puoleen kääntyen, »niin silmäni on hakenut sinua taistelutantereita pitkin, missä vuorelaisia ja alankolaisia makasi niin tiheässä kuin variksia joskus istuu noissa vanhoissa puissa»,—hän viittasi varisten asuntopaikkaan, joka sinne näkyi ulkoa,—»silmäni haki sinua, mutta sinun ruumiisi ei ollut siellä. Silmäni on hakenut sinua aseettomasta, vastustamattomasta vankijoukosta, joka seisoi vanhan, karheakivisen linnan ulkomuuria pitkin—välähdys välähdyksen perästä, pyssymiesrivi toisensa jäljestä—vihollisluotien tuiskutessa vangit karisivat maahan niinkuin kuivat lehdet syksyllä; mutta sinä et ollut niiden seurassa. Minä olen nähnyt mestauslavoja—paikalleen asetettuja mestauspölkkyjä—pappi seisoi valmiina, kirja kädessä, ja mestausmies, kirves kädessä—mutta sieltäkään ei silmäni sinua löytänyt.»
»Hirsipuu siis arvattavasti taitaa tulla minulle surmaksi?» virkkoi kreivi Menteith. »Olisinpa sentään suonut saavani nuoraa välttää, jos ei muun, niin kumminkin kreivinarvoni tähden.»
Hän lausui sen ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin uteliaan näköisenä, ikäänkuin haluaisi saada vastauksen. Sillä halu tulevia tapauksia ennalta tiedustamaan vaikuttaa usein hiukan semmoistenkin ihmisten mieleen, jotka väittävät uskovansa kaikki sellaiset ennustukset mahdottomiksi.
»Teidän arvonne, korkea herra, ei tule millään muotoa häväistyksi teidän eikä kuolemanlaatunne kautta. Kolme kertaa olen näyssä nähnyt vuorelaisen, joka rintaasi työntää puukkonsa—ja siitä tulee sinun surmasi.»
»Tahtoisinpa, että kertoisit minulle, minkänäköinen hän on», virkkoi kreivi Menteith, »niin säästäisin häneltä ennustuksesi täyttämisen vaivan, jos vain miekka tai pistoolin luoti hänen plaidiinsa pystyy.»
»Aseistasi», lausui Allan, »ei olisi paljon apua. Enkä myös voi antaa sitä tietoa, jota haluat. Miehen kasvot ovat näyssäni aina olleet poispäin käännettyinä.»
»Olkoon menneeksi sitten», virkkoi kreivi Menteith, »ja pysyköön asia niin hämäränä, kuin se sinun ennustuksessasi on ilmoitettu. Aion sentään yhtä iloisena syödä päivälliseni plaidien, väkipuukkojen ja kiltien[19] keskellä.»
»Niin saattaa olla», sanoi Allan, »ja kenties teet oikein, kun ilolla vietät näitä hetkiä, joita tulevan turmion ennustukset minulta katkeroittavat. Mutta minä»—jatkoi hän,—»minä sanon kuitenkin vielä kerran, että tämä ase—se on: tämänkaltainen ase», hän koski tikarinsa kahvaan, »tuo sinulle surman.»
»Sillä välin», virkkoi kreivi Menteith, »sinä, Allan, olet karkoittanut kaiken veren Annikka Lylen poskipäistä.—Jättäkäämme siis tämä puhe, ja lähtekäämme katsomaan semmoista, jota kumpikin käsitämme— sotavarustustemme edistymistä.»
He läksivät Angus Mac Aulayn ja hänen englantilaisvierastensa luokse, ja niissä keskusteluissa sotahankkeista, jotka nyt alkoivat, osoitti Allan semmoista mielen selkeyttä, käsityksen terävyyttä ja ajatuksen tarkkuutta, että oli kovin vaikea sovittaa niitä yhteen sen unennäkijä-luonteen kanssa, minkä tähän asti olemme hänessä tavanneet.