VIIDES LUKU.
Niin rohkeeks, julmaks siitä yltyi hän,
Ett' itse pukimensa laittaja
Vapisi, häntä moisna nähdessään,
Ja neuvoi, että olis varova,
Ja ettei vihaisia petoja
Härsyttäis liioin. Kumartelemaan
Saa vihdoin leijonakin oppia
Ja partti, kiljuileva vimmoissaan,
Kesyksi käyden hiljaa olemaan.
Spenser.
Vaikka Englannin miesten ahneus ruuan kimpussa oli siihen aikaan sananlaskuna—se on: skotlantilaisilla sananlaskuna—näytti englantilaisvierasten syönti kuitenkin aivan mitättömältä, jos sitä vertasi kapteeni Dalgettyn summattomaan ahmimiseen. Ja sittenkin oli tämä uljas soturi jo osoittanut paljon lujuutta ja uupumattomuutta rynnäkössään niiden helpompain haukkauspalain kimppuun, jotka kohta vierasten tultua sisään oli tarjottu ikäänkuin puheen aluksi. Kapteeni ei syödessänsä puhunut kellekään; vasta silloin, kun ruoka oli melkein kokonaan pois korjattu, sai pöytäseura, joka ihmetellen oli häntä katsellut, suureksi huviksensa kuulla häneltä syyt siihen, että hän oli syönyt niin kiireesti ja niin kauvan.
»Kiireiseen syöntiini», selitti hän, »minä opin silloin, kun minulla Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa oli sija kamreerin pöydässä. Sillä jos ei siinä kalskuttanut hampaitaan yhteen niin kiireesti kuin kastanjetti-paria,[17] niin ei saanut juuri mitään poskeensa. Ja mitä ruokani paljouteen tulee», jatkoi kapteeni, »niin tahdon näille kunnioitettaville pöytäkumppaneilleni ilmoittaa, että jokaisen linnanisännän velvollisuus on jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa kerätä kokoon niin paljon ampuma- sekä ruokavaroja, kuin hänen aittoihinsa suinkin mahtuu; sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin voi joutua piirityksen tai sulun alaiseksi. Saman säännön mukaan, hyvät herrat, soturikin, jos näkee hyvää ja runsasta muonaa edessään, tekee minun mielestäni viisaasti, kun varustaa itsensä vähintään kolmeksi päiväksi, sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin hyvä ateria taas osuu hänen eteensä.»
Talon isäntä kiitti tätä ojennusnuoraa viisaaksi ja kehoitti soturia vielä lisäämään kupillisen paloviinaa sekä pullollisen klaret-viiniä niihin varoihin, jotka jo olivat tallelle pantuina; ja kapteeni noudattikin tätä kehoitusta aivan mielellään.
Kun ruoka sitten oli korjattu ja palvelijat lähteneet—paitsi talonherran kamaripalvelija, joka jäi saliin ollakseen varalla, jos olisi jotakin käskettävää tai tuotavaa, sanalla sanoen toimittaakseen samaa virkaa kuin nykyiset helistinkellot—kääntyi puhe valtiollisiin asioihin ja maan tilaan. Kreivi Menteith rupesi hartaasti ja tarkasti tiedustelemaan, mitä klaneja olisi toivo saada nähdä aiotussa kuninkaanpuoluelaisten kokouksessa.
»Se riippuu, korkea herra, sangen paljon siitä, kuka ottaa lipun käteen», sanoi talon isäntä, »tiedättehän, että me vuorelaiset, kun useammat klanit ovat yhdessä, emme helposti salli päälliköksi ketään omista miehistämme emmekä totta puhuen juuri ketään muutakaan ihmistä. Olemme tosin kuulleet semmoisen huhun, että Colkitto—se on: nuori Colkitto eli Alaster Mac Donald—on Kyle-salmen poikki tullut tänne Irlannista, mukanaan parvikunta Antrimin kreivin väkeä, ja että he jo ovat joutuneet Ardnamurchaniin asti. Heidän olisi jo aikoja sitten pitänyt olla täällä; mutta luultavasti he ovat myöhästyneet, ryöstellessään maata pitkin matkaa.»
»Eikö Colkitto siis kelpaisi teille johtajaksi?» kysyi kreivi Menteith.
»Colkittoko!» huusi Allan Mac Aulay ylenkatseellisesti. »Kuka Colkittosta puhuukaan? Ei ole muuta kuin yksi mies, jota suostuisimme seuraamaan, ja se on Montrose.»
»Mutta Montrose, hyvä herra», virkkoi Kristoffer Hall, »on ollut tietymättömissä sen perästä, kun kapinayrityksemme meni Pohjois-Englannissa myttyyn. Arvellaan hänen menneen takaisin Oxfordiin, noutamaan kuninkaalta uusia käskyjä.»
»Takaisinko menneen!» virkkoi Allan, pilkallisesti naurahtain. »Voisin teille kertoa—vaan eipä maksa vaivaa. Saattehan sen itsekin pian tietää.»
»Niin totta kuin olen kunnian mies, Allan», sanoi kreivi Menteith, »teet sinä lopun ystäviemme maltista tuolla suututtavalla äreydelläsi.—Mutta arvaanpa syyn», lisäsi hän nauraen, »et ole tainnut tänään nähdä Annikka Lyle'ä?»
»Ketä muka en olisi nähnyt?» kysyi Allan ankaralla äänellä.
»Annikka Lyle'ä, laulun ja runouden haltijaa», sanoi kreivi Menteith.
»Jumala suokoon, etten enää ikinä saisi nähdä häntä», huokasi Allan, »sillä ehdolla, että sama kielto pantaisiin sinullekin.»
»Ja miksikä minulle?» kysyi kreivi Menteith huolettomasti.
»Siksi», vastasi Allan, »kun otsastasi luen, että te molemmat olette luodut toinen toisenne turmioksi.» Näin puhuen hän nousi ja läksi ulos salista.
»Onko hän kauan aikaa ollut tällä tuulella?» kysyi kreivi Menteith veljeltä.
»Kolmen päivän verran», vastasi Angus; »tämä puuska on jo loppumaisillaan; huomenna hän varmaan jaksaa paremmin. Mutta tulkaa, hyvät herrat, jo vinkuu tynnyrin hana juojia. Kuninkaan terveiksi, Kaarle kuninkaan terveiksi! Ja menköön jokainen Covenantilais-koira, joka ei tahdo sitä juoda, taivaaseen Grassmarket'in (hirttopaikan) tietä.»
Tämä malja juotiin viipymättä, ja sitä seurasi viipymättä toinen ja sitten yhä lisää, kaikki puoluehengen synnyttämiä ja hyvin innokkaasti esitettyjä. Kapteeni Dalgetty katsoi kuitenkin tarpeelliseksi ilmoittaa eriäväisen mielensä.
»Hyvät herrat ja kavaljeerit», lausui hän, »minäkin yhdyn näihin maljoihin, primo (ensiksi) siitä syystä, että kunnioitan tätä kunniallista ja vierasvaraista katosta, ja secundo (toiseksi) sentähden, että minun mielestäni ei kelpaa olla liian arkatuntoinen tämmöisissä asioissa inter pocula (lasi kädessä). Mutta kuitenkin julistan, että minulle, tämän korkeasti kunnioitettavan kreivin lupauksen mukaan, pitää huomenna suotaman vapaa ehto antautua Covenantilaisten palvelukseen, jos niin mieleni tekee, aivan huolimatta nykyisestä myöntymyksestäni teidän maljoihinne.»
Mac Aulay ja hänen englantilaiset vieraansa kavahtivat pystyyn, tämän julistuksen kuultuansa, ja uusi riita oli epäilemättä syttymäisillään; mutta kreivi Menteith sekaantui asiaan ja selitti jutun kaikin puolin. »Ja minä toivon», lopetti hän puheensa, »että meidän onnistuu kiinnittää kapteeni Dalgettyn miekka meidän puolellemme.»
»Ja jos niin ei tapahdu», intti talon herra, »julistan minä—kapteenin sanoilla puhuen—ettei mikään tänä iltana tapahtunut seikka, ei edes sekään, että hän on minun leipääni ja suolaani syönyt ja minun kanssani juonut maljoja paloviinassa, Bordeaux-viinissä tai usquebaugh'issa, saa minua estetyksi halkaisemasta hänen kalloansa niskaluuhun asti.»
»Sen huvin sallin teille aivan mielelläni», virkkoi kapteeni, »jos näet miekassani ei ole kalloni suojelijaa, jollainen se monesti on ollut pahemmassakin hädässä kuin mitä teidän vihastanne voinee minulle tulla.»
Tässä kreivi Menteith jälleen kävi väliin, ja yleinen sovinto, joka näin oli hieman vaivaloisesti toimeen saatu, vahvistettiin sitten pitkillä ryypyillä. Mutta kreivi Menteith koetti kuitenkin, vedoten väsymykseen ja huonoon vointiin, lopettaa juomingit vähän aikaisemmin kuin talossa oli tapana. Tämä ei ollut oikein mieleen uljaalle kapteenille, joka oli Hollannista, muiden siellä opittujen tapain muassa, tuonut myös halun särpiä ja taidon kestää äärettömät määrät väkeviä juomia.
Talon herra itse saattoi vieraansa jonkintapaiseen makuusaliin. Siellä nähtiin yksi nelijalkainen sänky, varustettu tartan-kankaisilla uutimilla, ynnä koko joukko pitkin seinää asetettuja suuria vasuja, joista kolme oli huolellisesti täytetty kukkivilla kanervan varsilla ja sillä tavoin laitettu vuoteiksi vieraita varten.
»Eipä tarvinne sinulle», virkkoi Mac Aulay vähän syrjään kreivi Menteithille, »selittää, millä lailla meidän vuorelaisten on tapana majoittaa vieraitamme. Sen vaan sanon siis, että olen toimittanut myös palvelijaisi vuoteet tähän saliin, sillä en tahtonut antaa sinun maata kahdenkesken tuon Saksan-kulkurin kanssa. Nämät ajat, jalo veli, Jumala paratkoon, ovat semmoisia, että monen miehen kurkku, kun hän maata panee, saattaa olla niin terve ja eheä kuin paraskin viinaratti, mutta ennen aamua se voi olla poikki ja irvellään niinkuin auki leikattu osteri.»
Kreivi Menteith kiitti hartaasti. »Juuri näin», sanoi hän, »olisin itsekin tahtonut saada laitetuksi. Sillä vaikka en suinkaan pelkää mitään väkivaltaa kapteeni Dalgettyltä, pidän kuitenkin aina mielelläni Andersonia luonani, sillä hän on parempaa sukua, vähän herrastapainen.»
»En ole tätä Andersonia nähnyt», virkkoi Mac Aulay. »Otitko hänet
Englannissa palvelukseesi?»
»Niin tein», vastasi kreivi Menteith; »saat nähdä hänet huomenna. Sillä aikaa toivotan sinulle hyvää yötä.»
Isäntä otti ennen lähtöänsä ilta-jäähyväiset kreiviltä ja arveli samaten kohdella myös kapteeni Dalgettya; mutta huomattuansa, että tämä par'aikaa oli täydessä puuhassa suuren, paloviina-piimällä täytetyn haarikan kanssa, ei hän hennonnut häiritä tätä hyödyllistä toimitusta, läksi vaan pois ilman enempää tervehdystä.
Melkein samassa tulivat kreivi Menteithin molemmat palvelijat sisään. Kunnon kapteeni, joka nyt alkoi olla vähän liiaksikin ruoalla ja juomalla täytetty, huomasi jotenkin vaikeaksi saada itse auki rautapukunsa hakoja. Hän kääntyi siis Andersonin puoleen, puheensa välistä yhä nikottaen: »Anderson, veikkoseni, oletpa taitanut lukea ne raamatun samat, että se, joka rautapukuansa riisuu, älköön kerskatko niinkuin se, joka sitä päällensä panee.—Se kyllä kenties ei ole oikea komentosana, mutta sen tositarkoitus on se, että minun luultavasti tulee nukkua haarniskoittuna—niinkuin monen muunkin kelpo miehen, joka ei unestaan enää herää—jos et auta tätä solkea auki.»
»Päästä hänen haarniskansa auki, Sibbald», sanoi Anderson toiselle palvelijalle.
»Pyhä Anterus auttakoon!» huudahti kapteeni, kovasti ihmeissään kääntyen ympäri, »tää halpa palvelijako, palkkalainen, joka saa neljä puntaa ja yhden panssarinpuvun vuodelta, on liian ylpeä passaamaan rittmeister Dugald Dalgettya, Drumthwacketin herraa, joka on harjoitellut humaniora (tieteitä) Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa ja ollut sotapalveluksessa useimmilla Euroopan hallitsijoilla?»
»Kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi Menteith, jonka tuli koko tämä ilta toimittaa rauhansovittajan virkaa, »minä saan teidän luvallanne ilmoittaa, että Anderson ei passaa ketään muuta kuin minua. Mutta mielelläni tahdon itse auttaa Sibbaldia haarniskaanne päästämään.»
»Se olisi liika vaiva teille, korkea herra», virkkoi Dalgetty, »vaikka tosin ei teillekään tekisi haittaa oppia, miten kelpo haarniska on riisuttava ja päälle puettava. Muulloin osaan rautapuvustani pujahtaa ulos ja taas sen sisään, niinkuin se olisi kinnas. Mutta tänä iltana, vaikka en ole ebrius (humalassa), tunnen itseni, muinaisen kirjaniekan sanoilla puhuen, vino ciboque gravatus (viinasta ja ruoasta raskaaksi).»
Nyt hän jo olikin kuorittu ja seisoi valkean ääressä, humalaisella viisaudella mietiskellen päivän tapahtumia. Varsinkin näkyi Allan Mac Aulayn luonne antavan hänelle arvelemisen aihetta. »Hänpä peijasi sukkelasti nuo englantilaiset vuorelaisillaan, soihdunkantajilla!— Kahdeksan pöksytöntä metsäläistä kuuden hopeisen kynttilänjalan sijasta!—Sepä oli mestaritemppu—oikein 'tour de passe', oikein silmänkääntämistä!—Ja kuitenkin hän on mielipuoli!—Pelkäänpä suuresti, korkea herra», jatkoi hän pudistaen päätään, »että minun, siitä huolimatta, että hän on teidän sukulaisenne, täytyy myöntää hänelle järki-ihmisen oikeudet ja antaa hänelle semmoinen selkäsauna, joka täydesti voi rangaista hänet minulle tehdystä väkivallasta. Taikka täytyy vedota kaksintaisteluun, niinkuin häväistyn aatelismiehen sopii.»
»Jos näin myöhään yöllä», sanoi kreivi Menteith, »vielä viitsisitte kuulla pitkän jutun, niin tahdon kertoa teille tapahtumia Allanin syntymäajalta, jotka niin täydesti selittävät hänen eriskummallisen luonteensa, ettei mistään kaksintappeluun vaatimisesta voine tulla puhettakaan.»
»Pitkä juttu», sanoi kapteeni Dalgetty, »on kelpo iltaryyppyä ja lämmintä yömyssyä lähinnä paras houkutin terveelliselle unelle. Ja koska te, korkea herra, tahdotte olla niin hyvä ja vaivata itseänne sen kertomisella, lupaan minä puolestani olla uupumatonna ja kiitollisena kuulijana.»
»Sinäkin, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, »ja sinä, Sibbald, varmaan myös palatte uteliaisuudesta kuulla jotakin siitä eriskummallisesta miehestä. Ja taitaisipa luullakseni ollakin parasta, että tyydytän halunne, jotta hädän tullessa osaatte häntä oikein kohdella. Tulkaa siis likemmäksi valkean ääreen.»
Näin koottuaan kuulijapiirin ympärillensä kreivi Menteith kävi istumaan nelipatsaisen sängyn reunalle. Kapteeni Dalgetty puolestaan, pyyhkien paloviina-piimän tähteet parrastaan sekä viiksistään ja hyräillen ensimmäistä värssyä Lutherin virrestä »Alle guten Geister loben den Herrn» j.n.e. (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa) retkahti eräälle vuoteelle ja pistettyään pörröisen päänsä esille peiton alta rupesi kuuntelemaan kreivi Menteithin kertomusta sangen mukavassa tilassa, puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa.
»Näiden molempien veljesten, Angus ja Allan Mac Aulayn, isä», alkoi kreivi Menteith, »oli suurisukuinen ja suuriarvoinen aatelisherra; hän oli näet maineeltaan, vaikkei miesluvultaan, arvokkaan vuorelais-klan'in päällikkö. Hänen puolisonsa, näiden nuorten miesten äiti, oli myös hyvästä aatelissuvusta, jos minun sopii niin sanoa perheestä, joka on likeisiä heimolaisiani. Rouvan veli, kunniallinen ja urhoollinen nuori mies, oli kuningas Jaakko Kuudennelta saanut oikeuden olla muutamassa hänen linnansa läheisessä kruununmetsässä ylikaitsijana ynnä vielä nauttia kaikellaisia etuja. Tätä oikeutta harjoittaessaan ja suojellessaan hän pahaksi onnekseen joutui riitaan cateran'ien eli vuorelaisrosvojen kanssa, joista tekin, kapteeni Dalgetty, epäilemättä olette kuullut puhuttavan.»
»0len maar», vastasi kapteeni, ponnistaen kaikki voimansa, saadakseen vastauksen suustansa. »Ennenkuin Aberdeenin kaupungin Mareschal-kollegiosta läksin, teki Dugald Garr piruntekosiansa Garioch'issa ja Farquharsonit Deen seuduilla ja Chattanin klani Gordonien mailla ja Grantit sekä Cameronit Moraylandissa. Ja sittemmin olen nähnyt kravaatteja ja panduureja Pannoniasta ja Transsylvaniasta ja kasakoita Puolan rajalta ynnä muita rosvoja, ryöväreitä ja metsäläisiä kaikista maista. Voinpa siis sanoa, että minulla on selvä käsitys teidän vuorelaississeistänne.»
»Se klani», jatkoi kreivi Menteith, »jonka kanssa Mac Aulayden eno riitaantui, oli pieni rosvoparvi; heille on annettu nimitys Sumun Lapset sen vuoksi, että he kodittomina lakkaamatta kuljeksivat pitkin vuoria ja laaksoja. He ovat kovasydämistä, hurjaluontoista väkeä, pikaiset suuttumaan ja julmat, tuliset kostonhimossaan, niinkuin ainakin ihmiset, jotka eivät ole ikinä olleet sivistyneen valtakunnanjärjestyksen kurin alaisia. Parvikunta näitä miehiä läksi väijymään onnetonta kruununmetsän ylikaitsijaa, karkasi hänen kimppuunsa, kun hän kerran oli metsästämässä yksinään ilman palvelijoita, ja surmasi hänet julmimmilla kidutuksilla, mitä taisivat keksiä. He leikkasivat pään irti rungosta ja päättivät uhallakin viedä sen näytteeksi hänen lankonsa linnaan. Talonherra oli poissa, ja rouva, tosin vastahakoisesti, otti nämät vieraat vastaan, kenties peläten heidän kostoansa, jos salpaisi heiltä ovet. Ruokaa tuotiin Sumun Lapsien eteen, jotka tätä tilaisuutta käyttäen ottivat surmatun miehen pään ulos vaatteesta, mihin se oli kääritty, asettivat sen pöydälle ja pistivät sille leipäpalan hampaitten väliin, käskien niiden nyt toimittaa virkaansa, niinkuin ennenkin olivat monta kertaa tässä pöydässä hyviä herkkuja purreet. Samassa astui huoneeseen rouva, joka oli käynyt jollakin talousasialla. Veljensä pään nähtyään hän pakeni nuolena ulos metsään, parkumistaan parkuen. Rosvot läksivät, tähän pedontapaiseen huvitukseen tyytyen, jälleen tiehensä. Kun palvelijat olivat tointuneet pelästyksestään, hajosivat he kaikille haaroille emäntäänsä etsimään, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hänen onneton puolisonsa palasi seuraavana päivänä kotiin ja jatkoi etsimistä vielä tarkemmin ja vielä laajemmalta, mutta yhtä turhaan. Yleinen arvelu oli, että rouva silmittömässä säikähdyksessään oli syössyt alas jokeen joltakin niistä jyrkistä kallioista, jotka törröttävät pitkin rantaa, taikka syvään järveen, jonne on toista virstaa kartanosta. Hänen hukkumisensa oli sitä surettavampi, koska hän kävi jo kuudetta kuukautta raskaana; Angus Mac Aulay, hänen vanhin lapsensa, oli syntynyt noin kahdeksantoista kuukautta ennen,—Mutta te taidatte olla jo kyllästynyt, kapteeni Dalgetty, ja tahtoisitte kenties nukkua.»
»Ei millään muotoa», vastasi soturi. »Ei minua hiukkaakaan uneta; mutta minä aina mieluimmin kuuntelen silmät ummessa. Siihen temppuun opin vartijana seisoessani.»
»Ja useinpa, sen tohtisin vannoa», kuiskutti kreivi Menteith Andersonin korvaan, »on kiertovahdin kersantti saanut raskaalla pertuskallaan ne silmät aukaista.»
Nuori aatelisherra, joka nähtävästi oli tarinoimistuulellaan, jatkoi kuitenkin kertomustaan, pääasiallisesti palvelijainsa puoleen kääntyen ja torkkuvasta soturista lukua pitämättä.
»Kaikki aatelisherrat näillä seuduin», kertoi hän, »vannoivat kostoa tästä kauheasta ilkityöstä. He tarttuivat aseisiin yhdessä murhatun miehen sukulaisten ja langon kanssa, ja Sumun Lapset saivat, pelkään mä, vainoojiltansa yhtä vähän armoa kuin itse olivat osoittaneet. Seitsemäntoista päätä, onnistuneen koston veriset todistukset, jaettiin liittolaisten kesken ja naulattiin linnanporttien otsikkoon, varisten noukittavaksi. Harvat pelastuneet peräytyivät kaukaisemmille erämaille.»
»Oikealle, ympäri, ja peräytykää entiselle asemalle», sanoi kapteeni Dalgetty, jolle tuo sana »peräytyivät» oli johdattanut vastaavan komentosanan mieleen. Ja sitten kavahtaen hereille hän vakuutti tarkkaan kuunnelleensa joka sanaa.
»Kesäksi», jatkoi kreivi Menteith, tästä puolustuspuheesta lukua pitämättä, »on täällä tapana lähettää karja vuorille laitumelle, ja kylän sekä kartanon piiat käyvät aamuin, illoin siellä lehmiä lypsämässä. Tässä työssä ollessaan näkivät kartanon tytöt pahasti säikähtäen, että laiha, kalvakka haamu, joka oli aivan heidän emäntävainajansa näköinen, kaukaa katseli heidän tointansa; tietysti he luulivat emännän siinä kummittelevan. Muutamat rohkeimmat uskalsivat lähestyä kalmankarvaista haamua, mutta se pakeni metsään, hurjasti kiljahtaen. Tästä tiedon saatuansa meni herra muutamien palvelijain kanssa vuorilaitumelle ja sijoitti väkensä niin taitavasti, että sai onnettoman karkulaisen pakenemasta estetyksi. Tällä lailla rouva parka jälleen saatiin kotiin; mutta hänen järkensä oli aivan häiriöllä. Millä hän oli elättänyt henkeänsä metsää kuljeskellessaan, siitä ei saatu mitään selvää. Muutamat arvelivat hänen syöneen kasvinjuuria ja marjoja, joita sillä vuodenajalla oli runsaasti. Mutta enin osa alhaista kansaa oli siinä lujassa uskossa, että rouva oli juonut metsäkauristen maitoa taikka saanut ruokaa metsänhaltijoilta tai jollakin muulla yhtä ihmeellisellä tavalla. Helpompi oli selittää hänen ilmautumisensa. Hän oli tainnut metsästä nähdä lehmäin lypsämistä, jonka työn valvominen oli hänelle aina ollut hauskin kotiaskare, ja mielipuolenakin hän oli noudattanut totuttua tapaansa.»
»Ajan tultua onneton rouva synnytti pojan, jossa ei voitu havaita mitään äitinsä surkean tilan vaikutusta; päinvastoin lapsi oli tavattoman terve ja vahva. Rouva parka tointui sen perästä järkiinsä, kumminkin johonkin määrään; mutta terveeksi ja iloiseksi ei hän enää koskaan tullut. Allan oli hänen ainoa ilonsa. Tätä poikaa hän luopumatta hoiteli, ja luultavasti hän istutti lapsen herkkään mieleen kaikellaista taikauskoa, johon Allanin mietiskelevä, haaveksiva luonne olikin erittäin taipuisa. Rouva kuoli, kun Allan oli ehtinyt kymmenvuotiseksi. Viimeiset sanansa rouva puhui hänelle kahdenkesken. Epäilemättä hän antoi pojalle käskyn kostaa Sumun Lapsille, ja sitä käskyä Allan onkin siitä asti hartaasti noudatellut.»
»Siitä hetkestä näet muuttui Allan Mac Aulayn käytös kokonaan. Tähän asti hän oli aina istuskellut äidin luona kuunnellen, mitä tämä kertoi unennäöistään, ja itsekin kertoellen omiansa, näin täyttäen mielikuvitustaan—joka luultavasti, hänen syntymänsä edellisiin seikkoihin nähden, oli alustakin kiihtynyt—kaikilla noilla vuorelaiskansan eriskummallisilla ja kauhistuttavilla ihmetarinoilla, joihin rouvakin, veljensä murhan perästä, oli kovin kiintynyt. Tästä elämänlaadusta seurasi, että pojan katsanto tuli araksi, säikähtyneen näköiseksi, että hän mielellään kuljeskeli yksinäisissä paikoissa metsässä ja että hän suuresti kammosi muiden yhdenikäisten lasten seuraa. Muistanpa, että minäkin, joka olen muutamia vuosia nuorempi, kerran kävin täällä isäni kanssa, enkä voi ikinä unhottaa, kuinka hämmästyneenä katselin tämän lapsierakon väistymistä luotani joka kerta, kun yritin saada hänet kanssani meidän ijällemme sopiviin leikkeihin. Muistanpa myös, että hänen isänsä valitti siitä minun isälleni, samassa kuitenkin selitykseksi lisäten, että hän ei hennonut ottaa tätä lasta pois rouvansa seurasta; sillä se näkyi olevan äidin ainoana lohdutuksena tässä maailmassa, ja ainoastaan huvitus Allanin seurasta näkyi voivan estää hirveää mielenhäiriötä palaamasta pahemmassa muodossa. Mutta äidin kuoltua pojan käytös ja tavat muuttuivat yht'äkkiä. Tosin hän edelleen pysyi mietiskelevänä, totisena; hän oli usein pitkät ajat harvapuheinen ja hajamielinen, josta näkyi, että hänen mielenlaatunsa ei siinä suhteessa ollut yhtään muuttunut. Mutta toisin ajoin sitävastoin hän kävi klaninsa nuorison leikkitantereilla, joita siihen asti oli kammoten välttänyt. Hän rupesi ottamaan osaa nuorukaisten ruumiinharjoituksiin ja pianpa hän, jonka ruumis oli erittäin väkevä, voitti veljensä ynnä muutkin paljon vahvemmat pojat. Tähän asti he olivat häntä halveksineet, mutta rupesivat nyt pelkäämään, vaikkei juuri rakastamaan. Ja ne, jotka leikeissä tai sotaharjoituksissa kävivät Allanin kimppuun, valittivat, että hän, joka vielä äsken oli ollut unennäkijä, akkamainen ja veltto, nyt innoissaan kovin helposti käänsi leikin todeksi, unohtaen, että se oli vaan ystävällistä voimain kilvoittelua.—Mutta kuulemattomille korvillehan minä kerronkin», sanoi kreivi Menteih keskeyttäen juttunsa, sillä kapteenin nenä todisti selvästi, että tämä soturi oli vaipunut syvälle unen syliin.
»Jos korkea herra tarkoittaa tuon kuorsaavan sian korvia», virkkoi Anderson, »ovat ne tosiaan kuurot kaikille kertomuksillenne. Mutta koska tässä paikassa ei käy laatuun ottaa salaisempia asioita puheeksi, niin pyydän, että olisitte niin hyvä ja jatkaisitte, Sibbaldille ja minulle huvitukseksi. Tämän nuorukaisparan kohtalo liikuttaa sydäntä syvästi ja eriskummallisesti.»
»Minä saan siis kertoa», jatkoi kreivi Menteith, »että Allan näin yhä edistyi edistymistään, niin voimainsa kuin taitonsa puolesta, viiteentoista vuoteensa saakka ja että hän sillä ijällään tuli aivan omavaltaiseksi käytöksessään ja äksyksi, jos häntä vaadittiin tottelemaan, mikä seikka huoletti hänen isäänsä suuresti. Hän viivyskeli välistä vuorokausia poissa, muka metsästämässä, vaikka usein ei tuonut mitään otusta kotiin. Ja se vielä enensi isän huolta, että muutamat Sumun Lapsista, joiden rohkeus oli valtakunnan pahenevasta levottomuudesta paisunut, olivat nyt palanneet entisille tyyssijoillensa; ja uuden hävitysretken heitä vastaan katsoi vanha Mac Aulay vähän vaaralliseksi. Se pelko, että nämä kostonhimoiset rosvot saattaisivat tehdä kuljeksivalle Allanille jotakin pahaa, ahdisti siis lakkaamatta ukon sydäntä.»
»Minä itsekin olin täällä vieraskäynnillä, kun siitä asiasta viimein tuli ratkaiseva päätös. Allan oli päivännoususta asti ollut poissa metsällä, ja minä olin häntä etsinyt turhaan. Nyt oli pimeä, myrskyinen ilta, eikä häntä kuulunut takaisin. Isä oli kovasti huolissaan ja sanoi aikovansa kohta päivän valjettua lähettää joukon miehiä häntä hakemaan. Yht'äkkiä, kun par'aikaa istuimme illallispöydässä, aukeni ovi ja Allan astui sisään ylpeän, lujan ja rohkean näköisenä. Hänen äksyn luonteensa ja häiriöllisen mielentilansa tähden isä ei ilmoittanut pahaa mieltänsä muutoin kuin että sanoi minun tuoneen mukanani lihavan metsäkauriin, vaikka olin jo ennen päivänlaskua tullut kotiin, jota vastoin Allan, oltuansa sydänyöhön asti vuorilla, palasi kai tyhjin käsin. 'Onko se niin varmaa?' tiuskaisi Allan tulisesti; 'onpa tässä jotakin, mikä kertoo teille toista!'»
»Nyt vasta havaitsimme, että hänen kätensä olivat veressä, samoin kuin kasvotkin paikoittain, ja odotimme kovin uteliaina, mitä nyt seuraisi. Yht'äkkiä, hiukan kohottaen plaid'insä lievettä hän vieritti pöydälle verisen ihmispään, joka oli juuri äsken leikattu irti rungosta. Samalla hän lausui: 'Makaa nyt sinä tuossa, missä ennen sinua on maannut paremman miehen pää!' Laihoista kasvoista ynnä pörröisestä, ruskeasta tukasta ja parrasta, jotka vanhuuttaan olivat jo paikoittain harmaita, tunsimme me, Allanin isä ja muut läsnäolijat, että se pää oli Hektor Sumulaisen, kuuluisan rosvopäällikön, joka oli väkevyytensä ja julmuutensa tähden ollut yleisenä hirmuna, ottanut osaa Allanin enon, onnettoman metsänkaitsijan, murhaan ja tuimalla taistelulla sekä tavattomalla nopeudellaan pelastanut henkensä silloin, kun hänen useimmat kumppaninsa tapettiin. Me olimme kaikki, niinkuin hyvin ymmärrätte, aivan hämmästyksissämme; mutta Allanin suusta ei uteliaisuutemme saanut tyydytystä. Ainoastaan arvaamalla tulimme siihen päätökseen, että hän oli vasta tulisen taistelun perästä saanut rosvon tapetuksi; sillä me huomasimme hänessä useampia haavoja, joita häneen oli siinä leikissä tullut. Nyt ryhdyttiin kaikellaisiin varokeinoihin, ettei rosvojen kosto voisi häntä tavata. Mutta ei haavat, ei isän ankara kielto eikä edes kartanon porttien ja hänen oman kammarinsa oven lukitseminen voinut estää Allania ajamasta juuri niitä miehiä takaa, joiden puolelta häntä uhkasi vaara. Hän pujahti yöllä karkuun ikkunan kautta, nauraen isänsä turhaa varovaisuutta, ja toi yhtenä päivänä yhden, toisena kaksikin päätä, jotka olivat kuuluneet Sumun Lapsille. Lopulla se leppymätön vimma ja rohkeus, millä Allan vainosi heitä vuoriston syvimpiin loukeroihin asti, masensi rosvojen miehuuden, vaikka hekin kyllä olivat pelottomia luonteeltaan. Hän kun aina epäilemättä kävi kimppuun, vaikka heitä oli kuinka monta tahansa, tekivät he siitä sen johtopäätöksen, että hänen henkensä mahtoi olla taialla varjeltu taikka että joku yliluonnollinen haltija suojeli häntä taisteluissa. 'Ei häneen luoti pysty', arvelivat he, 'eikä nuoli eikä puukko.' Syynä siihen olivat muka hänen merkilliset syntymävaiheensa. Viimeiseltä olisi viisi, kuusi kaikkein vahvinta vuorelaisrosvoa pötkinyt pakoon heti, kun olisivat kuulleet Allanin huhuilemista taikka torvensoittoa.»
»Mutta Sumun Lapset jatkoivat kuitenkin vanhaa rosvotointansa ja tekivät, niin paljon kuin vaan saivat aikaan, vahinkoa Mac Aulayn suvulle, heimolaisille ja ystäville. Siitä seurasi viimein uusi hävitysretki rosvoparvea vastaan, ja siinä retkessä olin minäkin osallinen. Meidän onnistui saada heidät apajaan sillä keinoin, että panimme miesjoukon väijyksiin sekä ylös- että alaspäin vieviin vuorisoliin; ja sitten panimme kaikki puhtaaksi, niinkuin semmoisissa tilaisuuksissa on tapana, polttaen ja tappaen, mitä vaan eteen sattui. Näissä kauheissa teloituksissa ei säästetä edes naisia eikä turvattomia. Ainoastaan yksi pieni tyttönen, joka hymyillen katseli Allanin paljastettua väkipuukkoa, sai pitää henkensä minun hartaasta pyynnöstäni. Hänet tuotiin tänne, kasvatettiin Annikka Lyle nimisenä, ja epäilemättä hän on sievin pieni keijukainen kaikista, jotka ikinä ovat kuutamolla tanssia keikutelleet kanervakankailla. Kauan aikaa kesti, ennenkuin Allan voi tätä lasta kärsiä. Mutta viimein hän, kenties kasvojen muodosta päättäen, sai päähänsä sen ajatuksen, että tyttö ei ollutkaan kammottujen vihollisten verta ja sukua, vaan jollakin rosvoretkellä ryöstetty. Se asia ei olekaan itsessään mahdoton, ja hän, uskoo sen totuuteen lujasti kuin Jumalan sanaan. Erittäin ihastuttaa Allania tytön soitantokyky, joka onkin erinomainen, niin että hän harpun soittamisessa voittaa parhaatkin meidän maamme mestarit. On huomattu, että Allanin mielenhäiriö, pahimmillaankin ollessaan, aina tästä harpunsoitosta tyyntyy, aivan niinkuin muinoin Saul kuninkaan, ja niin suloinen on Annikka Lylen luonne, niin viehättävä hänen vilpitön ja iloinen käytöksensä, että häntä täällä pidetään ja kohdellaan pikemmin talonherran sisarena kuin armoilla eläjänä, Totisesti, ei kukaan, joka on hänet nähnyt, voi olla ihastumatta Annikan viattomuuteen, vilkkauteen ja suloisuuteen.»
»Kavahtakaa, korkea herra», varoitti Anderson hymyillen; »näin innokkaat ylistelemiset ovat vähän vaaralliset. Allan Mac Aulay, jos se on semmoinen kuin kuvaatte, ei olisi hyvä kilpakosija.»
»Vielä vai! vielä vai!» sanoi kreivi Menteith nauraen, mutta samassa kuitenkin punastuen. »Allanin sydämeen ei rakkaus pysty. Ja mitä minuun tulee», lisäsi hän vakavammin, »Annikan tuntematon sukuperä on paha este naimistuumille, ja hänen turvattomuutensa kieltää kaikki muut halut.»
»Se puhe on jalon mielenne mukainen, korkea herra», virkkoi Anderson.
»Mutta tottahan te, toivon ma, jatkatte hauskaa tarinaanne.»
»Se on jo melkein lopussa», sanoi kreivi Menteith. »Minulla ei ole muuta lisättävää kuin että Allan Mac Aulay on väkevyytensä, urhoutensa sekä lujan, omavaltaisen tahtonsa tähden ynnä myös siitä syystä, että hän, niinkuin yleisesti luullaan, seurustelee yliluonnollisten olentojen kanssa ja taitaa ennustaa tulevia tapauksia, paljoa suuremmassa arvossa klanilaistensa kesken kuin vanhempi veli. Sillä tämä on uljasmielinen, lörppösuinen vuorelainen, mutta ei millään muotoa voi vetää vertoja nuoremman veljen erinomaisille avuille.»
»Tämmöinen mies», sanoi Anderson, »voisi epäilemättä voimallisesti vaikuttaa vuorelaisarmeijan mieliin. Meidän pitää, olkoon kuinka tahansa, saada tämä Allan avuksemme. Mitä hänen urhouteensa ja kaukonäköisyyteensä tulee»——
»Hist!» keskeytti kreivi Menteith, »tarhapöllö tuolla herää.»
»Puhutteko te kaukonäköisyydestä eli deuteroskopiasta?» virkkoi kapteeni. »Muistanpa mainion majuri Munroen kertoneen minulle, kuinka Murdoch Mackenzie, Assintista syntyisin, vapaaehtoinen sotamies muutamassa komppaniassamme ja kelpo soturi, ennusti, että Donald Tough, joka oli Lochaberin poikia, ynnä jotkut muut miehet saisivat surmansa ja majuri itse tulisi haavoitetuksi äkillisessä rynnäkössä, kun Stralsundia piiritettiin.»
»Olen minäkin usein kuullut tästä ennustustaidosta», sanoi Anderson, »mutta aina olen arvellut, että ne, jotka väittävät itsessään olevan semmoisen voiman, ovat narreja taikka pettureita.»
»Kumpaakaan sanaa», virkkoi kreivi Menteith, »en juuri mielelläni käyttäisi sukulaisestani, Allan Mac Aulaysta. Hän on monessa tilaisuudessa, kuten esimerkiksi tänäkin iltana näette, osoittanut kovin paljon älyä ja sukkeluutta, ansaitaksensa narrin nimen. Ja hänen herkkä kunniantuntonsa sekä miehuullinen mielenlaatunsa tekee myös syytöksen petoksesta mahdottomaksi.»
»Te, korkea herra», kysyi Anderson, »uskotte siis hänen yliluonnolliseen taitoonsa?»
»En suinkaan», vastasi nuori aatelismies. »Minä luulen, että nuo ennustukset, joiden hän uskoo yliluonnollisella tavalla johtuvan hänen mieleensä, eivät todella ole muuta kuin hänen oman älynsä ja arvelunsa synnyttämiä mietteitä. Sillä samoinhan uskonkiihkoisetkin pitävät oman mielensä kuvitteluita taivaallisina ilmoituksina.—Kumminkaan, jos ei tämä selitys sinulle kelpaa, Anderson, en tiedä parempaa antaa. Ja aika olisikin tämänpäiväisen vaivaloisen matkan perästä nukahtaa.»