NELJÄS LUKU.
Yhtyipä kerran laaksossa
Vuoriston kelpo poikia.
Ei nähty koskaan uljaampia
Tikarin, miekan kantajia,
Kaikissa, jotka pöksyin sijaan
Kilt-hamein verhoo polvuisiaan,
Plaid-vaatteen pukee päälle takin
Ja kovaan päähän suikulakin.
Meston.
Matkustajilla oli nyt edessään vuori, jolla kasvavan hongikon korkeimmat puut, ojentaen kuivuneita oksiansa läntistä taivaanäärtä kohti, rusoittivat laskeutuvan päivän säteistä. Tämän hongikon keskeltä törrötti torneillaan tai oikeastaan savupiipuillaan se kartano eli linna, niinkuin sitä nimitettiin, joka oli matkan päämääränä. Asuinpuoli oli senaikuisen tavan mukaan jaettu kahteen korkeaharjaiseen, kaitaiseen rakennukseen, jotka ristikkäin kävivät toinen toisensa läpi. Yksi tai pari oli ulkonevaa kylkirakennusta, ja kulmilla pienet tornit, aivan pippurirasiain näköiset; siitä oli Darlinvarach'in kartano saanut »linnan» arvonimen. Sen ympäri kävi matala pihamuuri, jonka sisäpuolella olivat tavalliset ulkohuoneet.
Likemmäksi saapuessaan, matkustajat huomasivat uudempiakin lisäyksiä linnan varustuksiin, joihin epäilemättä oli ollut syynä ajan rauhattomuus. Useammista kohdin oli rakennuksen seiniin ja samoin ulkovalliin hakattu ampumareikiä pyssyjä varten. Ikkunain suojaksi oli äskettäin pantu rautakankia eteen ristikkäin, jollaisia nähdään vankihuoneen rautaristikoissa. Pihaportti oli lukossa, eikä sitä avattu ennenkuin varovaisten tiedustelemisten perästä. Avaajina oli kaksi vahvaa, aseilla varustettua vuorelaista, jotka samoin kuin Bitias ja Pandarus Aeneidassa näkyivät olevan valmiit pääsöä estämään, jos jokin vihollisen tapainen pyrki sisään.
Pihaan päästyänsä matkustajat näkivät vielä enemmän uusia vastarinnan varustuksia. Lautatelineitä oli muuria pitkin rakennettu pyssymiehiä varten, ja pari pikkuista tykkiä, sitä laatua, joita sanottiin falkoneteiksi, oli nostettu rakennuksien kulmille sekä sivutorneihin.
Useampia palvelijoita, mitkä vuorelais-, mitkä alankolaispuvussa, karkasi kohta ulos kartanon sisästä. Muutamat riensivät hevosia vastaanottamaan, toiset sillä välin odottivat, neuvoakseen vieraat asuinhuoneisiin. Mutta kapteeni Dalgetty kielsi niitä, jotka tahtoivat häneltä säästää hevosen korjaamisen vaivan. »Minulla on tapana, hyvät ystävät, itse hoitaa Kustaavusta (sen nimen olen hevoselleni pannut ikivoitollisen sotaherrani muistoksi). Me olemme vanhoja ystävyksiä ja matkakumppanuksia, ja koska hänen jalkansa ovat minulle niin usein apuna, autan minä taas puolestani häntä kielelläni, itse käskien, mitä hän tarvitsee.» Näin sanoen hän ilman pitempää kursastelemista astui talliin ratsunsa perästä.
Yhtä hellää huolta ei kreivi Menteith eikä hänen palvelijansa pitänyt hevosistaan; he jättivät ne apua tarjoavain palvelijain haltuun ja astuivat sisään, jonkintapaiseen pimeään, kumukattoiseen eteiseen. Siellä seisoi monellaisten muiden kalujen seassa summattoman suuri tynnyri täynnä kaljaa ja sen vieressä kaksi, kolme puista haarikkaa, varalla nähtävästi ketä hyvänsä varten, joka tahtoi niitä käyttää. Kreivi kiskoi tapin tynnyristä, täytti haarikan, joi kursastelematta ja ojensi sitten astian Andersonille, joka seurasi isäntänsä esimerkkiä, eipä kuitenkaan ennen, kuin oli kaatanut maahan astian pohjaan jääneen kaljatilkan ja vähäisen pyyhkinyt haarikkaa.
»Mitä pirua, mies», sanoi vanha vuorelainen, joka kuului talon palvelijoihin, »etkö voi juoda oman isäntäsi perästä muuten kuin että ensin huuhdot haarikan ja hukkaat oluen tähteet, senkin vietävä?»
»Minä olen Ranskassa kasvatettu», vastasi Anderson, »missä ei kukaan juo samasta kupista toisen, paitsi nuoren neidon, perästä.»
»Piru vieköön nuo herkkusuut!» sanoi Donald. »Kunhan vaan olut on hyvää, eihän se siitä pahene, jos toisen miehen parta on kastunut haarikkaan ennenkuin sinun?»
Andersonin kumppani ei juodessaan tehnyt sitä temppua, josta Donald oli niin pahasti suuttunut, ja molemmat seurasivat herraansa matalakupuiseen muurattuun saliin, joka oli vuorelaisperheen yhteisenä kokouspaikkana. Suuri turvevalkea, joka paloi salin yläpäässä summattomassa kiukaassa, valaisi huonetta hämärällä valolla ja oli muutenkin tarpeellinen, sillä kosteus tuntui tässä, nyt kesäaikanakin, sangen kolkolle. Kaksi- tai kolmekymmentä, kilpeä, yhtä monta kalpaa ynnä vielä lisäksi väkipuukkoja ja »plaideja» (skotlantilaisten vanha päällysvaate) ja pyssyjä, muutamat luntulla, muutamat piilukolla syttyviä ja käsi- sekä pyssyjoutsia ja Lochaber'in sotakirveitä, rautapaitoja ja teräslakkeja sekä kypäriä ynnä vielä vanhanaikuisempia, rautarenkaista tehtyjä sotapaitoja päähineineen, hihoineen, kaikkia näitä riippui sekaisin ympäri seiniä—olisipa siinä ollut kuukauden päiviksi ihastelemista jonkun nykyaikaisen muinaistieteellisen seuran jäsenelle. Mutta semmoiset kalut olivat siihen aikaan kovin tavalliset, vetääkseen erittäin puoleensa silloisten katselijani huomiota.
Siellä seisoi myös suuri, kömpelösti tehty tamminen pöytä, jolle äskenmainittu palvelija kiireisen vierasvaraisesti kohta asetti maitoa, voita, vuohenjuustoa, pullollisen olutta ynnä pullollisen paloviinaa, kaikki kreivi Menteithille virvoitukseksi; ja alhaisempi palvelija varusteli sill'aikaa samalla tavalla pöydän alapäähän ruokaa hänen seuralaistensa tarpeeksi. Keskelle jätetty tyhjä väli, sen ajan tavan mukaan, erotti kylliksi isännän ja palvelijat, vaikka edellinen, niinkuin tässä, olikin korkeinta säätyä. Pöytää katettaessa vieraat seisoivat valkean ääressä—nuori herra aivan lieden reunalla, palvelijat vähän syrjempänä.
»No, mitäpä sinä, Anderson», virkkoi edellinen, »arvelet matkakumppanistamme?»
»Reipas mies», vastasi Anderson, »jos kakun sisus on kuoren mukainen. Soisinpa, että meillä olisi kaksikymmentä sellaista, niin että saisimme meidän irlantilaiset vähänkin sotatemppuihin harjoitetuiksi.»
»Minun mieleni on toisellainen, Anderson», sanoi taas kreivi Menteith. »Minusta näyttää tämä mies Dalgetty olevan niitä hevos-verimatoja, jotka ulkomailla verta imiessään ovat makuun päässeet ja nyt tulevat kotiin lihoittamaan itseään omain kansalaistensa verellä. Häpeä noille palkkasoturi-roistoille! Heidän kauttansa on skotlantilaisnimi yli koko Euroopan tullut merkitsemään samaa kuin halpa palkkalainen, joka ei huoli mitään kunniasta eikä periaatteista, vaan ainoastaan rahasta; joka vannoo milloin tälle, milloin tuolle lipulle uskollisuutta, aina sitä myöten, kuinka onni kallistuu tai kuka enimmin tarjoo; ja jonka ikityytymätön saaliin sekä lämpimäin majain himo suureksi osaksi on syynä tähän sisälliseen sotaan, jossa nyt miekoillamme raatelemme omia sisuksiamme. Tuskinpa sain vihani hillityksi, kun kuuntelin tuon palkatun gladiaattorin[15] puhetta, vaan samassa olin kuitenkin purskahtaa nauruun hänen äärettömästä hävyttömyydestään.»
»Älkää panko pahaksi, herra kreivi», sanoi Anderson, »jos pyydän, että niin kauan kuin asiat ovat nykyisellä kaunallaan, salaisitte tätä jaloa vihastustanne, kumminkin osaksi. Sillä valitettavasti kyllä emme voi saada tehtäväämme toimeen, ellemme ota apua semmoisiltakin, joiden tekoihin vaikuttavat halvemmat yllyttimet kuin meidän omamme. Me emme tule toimeen ilman semmoisten miesten apua, kuin on meidän ystävämme, tuo 'soldado'. Käyttääkseni Englannin parlamenttipyhäin ulkokullattua puhetapaa, Zeruijan poikien paljous on meidän lukumme suhteen vielä liian suuri.»
»Täytyneehän minun siis peitellä todellista mieltäni, niin paljon kuin voin», sanoi kreivi Menteith, »ja niinkuin tähänkin asti olen teidän kehoituksenne mukaan tehnyt. Mutta soisinpa hartaasta sydämestäni, että tuo konna olisi hiidessä!»
»Niin, vaan muistakaa kuitenkin, korkea herra», jatkoi Anderson, »että sen, joka tahtoo skorppionin puremaa parantaa, pitää haavan päälle litistää toinen skorppioni.—Mutta hiljaa; meidän puheemme voisi kuulua muiden korviin.»
Sivuovesta astui samassa hiljaa sisään vuorelainen, jonka korkea vartalo ja täydellinen asevarustus samoin kuin kotkansulkanen lakissa sekä rohkeus kaikissa hänen liikkeissään osottivat, että hän oli ylhäissukuinen mies. Hän astui hitaasti pöydän ääreen, vastaamatta sanaakaan kreivi Menteithille, joka puhutellen häntä Allaniksi kysyi, kuinka hän voi.
»Älkää puhuko hänelle nyt!» kuiskasi vanha palvelija.
Sisääntullut pitkä vuorelainen, istahdettuansa joutilaalle tuolille valkean ääreen, kiinnitti katseensa hehkuviin kekäleisiin ja summattomaan turveläjään liedellä ja näkyi vaipuneen syviin miettimisiin. Synkät silmät ja levoton, lumottu ilme osottivat ihmistä, joka kokonaan omain ajatustensa vallassa ollen ei paljoa huomaa ulkonaisia esineitä. Hänen katseensa oli kaamean ankara, luultavasti paljosta miettimisestä ja yksin olemisesta semmoiseksi tullut. Jos hän olisi ollut alankolainen, olisi sen syyksi luullut uskonnollista kiihkoa; mutta tämä hengentauti, vaikka silloin sangen yleinen sekä Englannissa että myös Skotlannin alangoilla, vaivasi harvoin senaikuisia vuorelaisia. Näillä oli puolestaan omat omituiset harhaluulonsa, jotka peittivät heidän sielunsa yhtä sakeaan sumuun kuin suinkin heidän naapuriensa puritanilaisuus.
»Kunnioitettava herra kreivi,» virkkoi palvelija syrjään Menteithille, puhuen aivan kuiskaamalla, »älkää nyt puhutelko Allania, sillä hänen sielunsa on pilvessä.»
Kreivi Menteith nyökäytti päätään eikä sen enempää huolinut mykästä vuorelaisesta.
»Enkö ennustanut», kysyi tämä, äkkiä kohottaen ko'okkaan vartalonsa suoraksi ja katsahtaen palvelijan puoleen, »enkö ennustanut, että neljä miestä oli tulossa, ja nyt seisoo tässä kuitenkin vaan kolme salin lattialla?»
»Aivan niin te sanoitte, Allan», vastasi vanha vuorelainen, »ja tuostapa neljäs mies par'aikaa jo tuleekin tallista kilisten, kalisten, sillä hän on niinkuin krapu varustettu kuorella, rautaa rinnassa ja selkärangassa, kintuissa ja kontissa. Ja pitääkö hänet asettaa istumaan Menteithin viereen vai noiden muiden kunnon miesten seuraan pöydän alipäähän?»
Kreivi Menteith itse vastasi kysymykseen sillä, että osoitti oman istuimensa viereistä sijaa.
»Ja tässä hän jo onkin», jatkoi Donald, kun kapteeni Dalgetty astui sisään, »ja nyt, herrat, olkaa niin hyvät ja haukatkaa leipää ja juustoa, meidän vuorelaisten tavalla puhuen, siksi kun parempaa ruokaa joutuu. 'Tiernach' (päällikkö) tulee kohta kotiin vuorilta etelämaan herrain kanssa, ja silloin Dugald kokki kantaa pöytään kilipaistia ja metsänriistaa.»
Sillä välin oli kapteeni Dalgetty tullut sisään ja lähestynyt kreivi Menteithin vieressä seisovaa istuinta, jonka selkävaran nojassa hän nyt seisoi, käsivarret ristissä. Anderson ja hänen kumppaninsa seisoivat nöyrästi alisen pöydänpään vieressä, siksi kun heitä käskettäisiin istumaan. Ja kolme, neljä vuorelaista juoksenteli Donald ukon johdon mukaan edestakaisin lisää ruoka-aineita tuomassa taikka seisoi paikallaan vierasten käskyjä odottamassa.
Kesken näitä valmistuspuuhia kavahti Allan yhtäkkiä pystyyn, tempasi lampun erään palvelijan kädestä ja rupesi, pitäen sitä aivan likellä Dalgettyn silmiä, tarkastelemaan hänen muotoansa, niin huolellisesti kuin suinkin.
»Niin totta kuin olen kunnian mies», nurisi närkästyksissään Dalgetty, kun Allan, umpimielisesti ravistaen päätään, lopetti tarkastuksensa; »kyllä se poika ja minä nyt tunnemme toisemme, kun taas kerran satumme yhteen.»
Sillä välin Allan astui pöydän alipäähän, ja tarkastettuaan samaten Andersoniakin ynnä toista palvelijaa lampun valossa, seisoi hän hetken aikaa ikäänkuin syvissä mietteissä. Mutta sitten hän, lyötyään otsaansa, äkkiä tempasi Andersonin käsivarresta ja puoleksi talutti, puoleksi veti tämän, joka ei kerinnyt paljoa vastustaakaan, tyhjälle tuolille pöydän yläpäähän. Sille hän, sanaakaan lausumatta, viittasi häntä istumaan ja kuljetti sitten kapteenin yhtä kursastelemattamon kiireesti aliseen pöydänpäähän. Dalgetty vimmastui tästä rohkeudesta ja yritti torjua Allania luotaan. Mutta niin väkevä kuin olikin, ei hän voinut mitään tälle vuorelaiskarhulle, joka viimein sysäsi häntä niin voimallisesti, että kapteeni parka, horjahdeltuaan muutamia askeleita taaksepäin, kaatui pitkälleen lattialle, niin että koko sali kajahti hänen rautavarustensa kalinasta. Jälleen noustuansa vetäisi Dalgetty kohta miekkansa tupesta ja karkasi Allanin päälle, joka ristissä käsin näkyi odottavan. Vuorelaispalvelijat tempasivat aseita seinältä ja näkyivät valmistautuvan tätä meteliä vielä enentämään; mutta kreivi ja hänen seuralaisensa riensivät väliin rauhaa sovittamaan.
»Hän on hullu», kuiskasi kreivi kapteenille, »hän on hullu; ei maksa vaivaa taistella hänen kanssaan.»
»Jos te, korkea herra, varmaan vakuutatte, että hän ei ole 'compos mentis' (täysjärkinen)», lausui Dalgetty, »jota hänen käytöksensä ja kohtelunsa näkyykin todistavan, niin asia loppukoon siihen; sillä eihän hullu voi kenenkään kunniaa loukata eikä kunniallisella tavalla sovittaa loukkaustaan. Mutta niin totta kuin minussa henki liikkuu, olisin toisella tavalla kestänyt hänen kourissaan, jos vaan olisi ollut tavallinen päivän muona ja pullollinen renskaa vyöni alla. Säälipä sentään on, että tuon miehen pitää olla näin heikko järjeltään; sillä ruumiinsa puolesta hän olisi kyllin väkevä ja sovelias peistä, naulanuijaa tai mitä muuta sota-asetta hyvänsä käsittelemään.»
Rauha saatiin tällä tavoin jälleen toimeen, ja vieraat istuutuivat pöytään ennen määrätyn järjestyksen mukaan, eikä Allan, joka taas oli käynyt istumaan valkean ääreen, sitä häirinnytkään toistamiseen. Kreivi Menteith otti kääntyen pääpalvelijan puoleen kiiruusti puheeksi aineen, joka saattoi haihduttaa kaikki muistot äskeisestä melskeestä. »Herra kuuluu siis olevan vuorilla, Donald, ja pari englantilaista vierasta hänen kanssaan?»
»Vuorilla hän on, jos saan luvan kertoa, kunnioitettava herra, ja kaksi saksilaista 'calabalero'a' (herraa) on hänen kanssaan, se on kyllä totta. Ne ovat herra Miles Musgrave ja herra Kristoffer Hall, molemmat kotoisin Kumraikista, tai miksikä heidän maatansa sanottaneen.»
»Hall ja Musgrave?» virkkoi kreivi Menteith, katsahtaen seuralaistensa puoleen, »juuri ne samat miehet, joita me tahdoimme tavata.»
»Minäpä soisin», sanoi Donald, »etten olisi koskaan saanut heitä nähdä näillä silmilläni; sillä he ovat tulleet syömään meidät pois talosta ja tilasta.»
»Mitä, Donald», virkkoi kreivi Menteith, »ethän ennen ollut näin kitsas härkäpaistin ja oluen säästäjä. Etelämaalaisia he tosin ovat, mutta eivät sentään taida syödä suuhunsa kaikkia karjoja, jotka kuljeskelevat tämän kartanon syöttömailla.»
»Lempo siitä huolisi, jos he niin tekisivätkin», vastasi Donald, »ja jos se olisi pahin vahinko. Sillä onhan meillä täällä joukko pulskia poikaheitukoita, jotka eivät antaisi meidän nälkää nähdä, niin kauan kuin yksi sarvipää olisi löydettävänä meidän kartanomme ja Perthin kaupungin välillä. Mutta siinä on pahempi temppu—se ei ole vähempää kuin vedonlyönti.»
»Vedonlyönti!» toisti kreivi Menteith, hieman kummastuneena.
»Niin on», jatkoi Donald, joka oli aivan yhtä halukas sanomiansa kertomaan kuin kreivi Menteith niitä kuulemaan. »Ja koska te, korkea herra, olette meidän herrain ystävä sekä sukulainen, ja koska kuitenkin ennen tunnin kuluttua saatte siitä tarpeeksi kuulla, niin voin minä itse yhtä hyvin jutella teille sen asian. Teidän luvallanne saan siis kertoa, että meidän herra viime kerran käydessään Englannissa—hän käy siellä tiheämmin kuin mitä hänen ystävänsä soisivatkaan—oli vieraana tämän saman herra Miles Musgraven kartanossa. Ja siellä kannettiin pöydälle kuusi kynttilänjalkaa, jotka kuuluvat olleen kahta vertaa paremmat kuin ne, mitkä ovat Dumblanen kirkossa; eivätkä nuo kynttilänjalat olleetkaan raudasta, vaskesta tahi tinasta, vaan pelkästä hopeasta, ei mistään halvemmasta—hiiteen tuo englantilaisten ylpeys, kun heillä on niin paljon varoja ja niin huono ymmärrys niitä käyttäessä! Ja he rupesivat tekemään pilaa meidän herrasta sanoen, ettei suinkaan hän ole nähnyt niin suuria kynttilänjalkoja omassa köyhässä maassaan. Ja meidän herra, joka ei sietänyt kuulla maatansa tehtävän noin halvaksi lausumatta yhtään sanaakaan sen puolustukseksi, vannoi silloin, niinkuin kelpo skotlantilaisen sopi, itselläänkin omassa linnassaan olevan useampia kynttilänjalkoja ja kalliimpia kynttilänjalkoja, kuin mitä ikinä oli nähty valkeaa kantamassa missään salissa Cumberlannissa—sehän se taisi sen maan nimi ollakin.»
»Hän puhui niinkuin totinen maansa rakastaja!» virkkoi kreivi Menteith.
»Niin», sanoi Donald, »mutta olisipa sentään ollut parempi, jos kunniallinen herra olisi pitänyt suunsa kiinni. Sillä jos satut saksilaisten kuullen sanomaan jotakin, joka vähääkään poikkee tavallisuudesta, kiinnittävät he sinut vetoon yhtä joutuisasti kuin joku alankolaisseppä naulaisi kengän kiinni vuorelaisvarsan kavioon. Ja meidän herralle pantiin siis kaksi ehtoa: peräytyä sanastaan taikka mennä kahdensadan markan vetoon. Ja niinpä hän meni vetoon, ettei tarvitsisi hävetä siellä noiden mokomien edessä. Ja nyt se veto taitanee tulla maksettavaksi, ja se minun luullakseni lienee syynä, että hän on niin vastahakoinen tulemaan tänä iltana kotia.»
»Tosiaan», sanoi kreivi Menteith, »sen verran kuin minä teidän hopeakaluistanne tiedän, jää herrasi varmaan tappiolle tässä vedonlyönnissä.»
»Sen voitte valallakin vakuuttaa, kunnioitettava herra. Ja mistä hän ne vetorahat saanee kokoon, sitä en ymmärrä, vaikka hän saisikin lainata kahdenkymmenen miehen kukkaroista. Minä annoin hänelle sen neuvon, että hän sievästi pistäisi nuo molemmat saksilaisherrat palvelijoineen torninalaiseen kellariin, siksi kun he vapaaehtoisesti purkaisivat kaupan, mutta eihän herra ota korviinsa järkeviä sanoja.»
Samassa Allan kavahti istuimeltaan, astui likemmäksi ja keskeytti puheen äänellä, joka jyrisi niinkuin ukkonen. »Ja kuinka sinä uskalsitkaan antaa veljelleni niin kunniattoman neuvon? Ja kuinka uskallat sanoa, että hän jää tappiolle tässä tai missä muussa vedonlyönnissä tahansa, johon hän katsoo hyväksi mennä?»
»Tosiaan, Allan Mac Aulay», vastasi vanhus, »ei minun isäni pojan sovi puhua vastaan, kun teidän isänne poika katsoo hyväksi jotakin vakuuttaa, ja tottahan siis meidän herra voittaa vetonsa. Sen minä vain tiedän, mikä ei siihen sovellu, että meidän talossa ei ole yhtään saakelin kynttilänjalkaa eikä mitään muuta sentapaista, paitsi niitä vanhoja rautaisia haarustimia, jotka ovat täällä olleet hamasta Kenneth herran ajoista, ynnä niitä tinalamppuja, jotka teidän isänne teetti Willi Winkiellä, tinaseppä-ukolla. Ja piru minut vieköön, jos talossa on yhden luodinkaan vertaa hopea-astioita kaikkiaan paitsi vanhan rouvan maitohera-vati, josta puuttuu kansi ja toinen korva.»
»Vaiti, ukko!» tiuskasi Allan vihaisesti. »Ja te, herrat, jos olette kyllin virvoittaneet itseänne, jättäkää tämä huone. Minun pitää varustaa se valmiiksi noiden etelämaalaisten vierasten vastaanottoa varten.»
»Tulkaa pois», sanoi palvelija, nykäisten kreivi Menteithiä hihasta; »hän on haltioissaan», lisäsi hän, Allaniin päin katsahtaen, »eikä hän nyt kärsi vastaansanomista,»
He läksivät siis salista. Kreivi Menteith sekä kapteeni menivät Donaldin perästä, ja toinen vuorelainen vei molemmat palvelijat toista tietä. Melkein samassa, kun edelliset olivat astuneet muutamaan vieraskamariin, saapui sinne talon isäntäkin, Angus Mac Aulay nimeltään, englantilaisten vieraittensa kanssa. Suuri oli nyt ilo molemmin puolin; sillä kreivi Menteith ja englantilaiset herrat olivat vanhoja tuttavia, ja kreivin esitettyä matkakumppaninsa, toivotti talon isäntä tätäkin tervetulleeksi. Mutta kun ystävällisten tervehdysten ensi into oli tyyntynyt, näkyi kreivi Menteithin mielestä surullinen synkeys hänen vuorelaisystävänsä muodossa.
»Luultavasti», virkkoi herra Kristoffer Hall, »olette tekin kuullut, että meidän sievä hankkeemme meni Cumberlannissa peräti myttyyn. Nostoväki ei suostunut marssimaan Skotlantiin ja nuo tirhokorvaiset Covenantilaiset ovat liian kovaa ainetta, että meidän ystävämme eteläisissä kreivikunnissa olisivat heihin pystyneet. Siitä syystä Musgrave ja minä, kuultuamme täällä olevan jotakin nielua hankkeissa, tulimme retkeilemään teidän kilt'ienne ja plaid'ienne seurassa, katsoen sitä hauskemmaksi kuin jouten istua kotona.»
»Lienettehän, toivon ma, myös tuoneet aseita, miehiä sekä rahaa mukananne», sanoi Menteith hymyillen.
»Ainoastaan parikymmentä sotamiestä, jotka jätimme viimeiseen alankolaiskylään», vastasi Musgrave, »ja vaivaa oli heitä niinkin kauas saadessa».
»Ja mitä rahaan tulee», lisäsi hänen kumppaninsa, »niin toivomme vähän apua tältä ystävältämme, talon isännältä».
Talon isäntä vei nyt tulisesti punastuen Menteithin vähän syrjään ja ilmoitti mielipahansa siitä ajattelemattomasta hullutuksesta, jonka oli tehnyt.
»Minä kuulin siitä Donaldilta», virkkoi kreivi Menteith, joka tuskin sai naurunsa hillityksi.
»Hiisi sen ukon vieköön!» äkäili Mac Aulay; »hän kertoisi kaikki, mitä tietää, vaikka siitä ihmisen henkikin menisi. Vaan ei se sinullekaan ole leikin asia, kreivi, sillä minä luotan ystävälliseen ja veljelliseen apuusi, koska olet sukumme likeinen heimolainen, ja toivon saavani sinulta ne rahat, jotka ovat noille putinginsyöjille maksettavat. Muuten—sen sanon suoraan—ette, piru vieköön, saa nähdä ainoatakaan Mac Aulayn miestä sotajoukossanne; sillä ennen minä hiiden nimeen menen Covenantilaisten puolelle, kuin katselen velallisena noita miehiä silmiin. Ja hullustihan minun käy, vaikka kävisi niin hyvin kuin suinkin, sillä se maksu kuluttaa rahaani ja pilkka sen lisäksi nahkaani».
»Senpä hyvin ymmärtänet, serkku», sanoi kreivi Menteith, »ettei minulla nyt ole liioin matkarahoja. Mutta ole varma siitä, että koetan auttaa sinua voimiani myöten, vanhan sukulaisuutemme, naapuriutemme ja ystävyytemme tähden.»
»Kiitos sulle—kiitos—kiitos», vastasi Mac Aulay, »ja koska ne rahat heidänkin käsissään kuluvat kuninkaan hyväksi, mitä väliä sillä onkaan, tulevatko ne sinun vai heidän vai minun kukkarostani?—Me olemme kaikki yhden miehen poikia, eikö niin? Mutta auta minua myös asiaani jollakin järkisanalla kaunistamaan, muuten minun täytyy kysyä Andreas Ferraralta[16] neuvoa. Sillä sitä en kärsi, että minua oman pöytäni ääressä ruvettaisiin valhettelijaksi tai kerskaajaksi haukkumaan, kun—Jumala sen tietää—vain koetin pitää oman kunniani ynnä sukuni ja kotimaani kunnian puolta.»
Heidän näin puhuessaan astui Donald sisään. Hänen muotonsa oli iloisempi kuin mitä olisi luullut siihen vahinkoon nähden, joka uhkasi hänen herransa kukkaroa ja kunniaa. »Herrat, pöytä on valmis, ja kynttilät palavat jo kynttilänjaloissaan,» lausui Donald, täydellä äänellä korottaen viimeisiä sanojaan.
»Mitä saakelia hän tarkoittanee?» kysyi Musgrave kumppaniinsa katsahtaen.
Kreivi Menteith kysäisi silmäniskulla samaa talonisännältä; mutta Mac
Aulay pudisti vastaukseksi päätään.
Lyhyt kiista siitä, kenen piti astua ensimäisenä, viivytti vähän heidän lähtöänsä. Kreivi Menteith tahtoi kaikin mokomin luopua korkean säätynsä mukaan tulevasta etuoikeudesta, vetäen syyksi sen, että hän nyt oli omassa kotimaassaan ja likeisessä sukulaisuudessa isäntäväen kanssa. Molemmat englantilaiset vieraat siis astuivat ensimäisinä saliin, jossa heille oli tarjona odottamaton näky.
Suuri tamminen pöytä oli täynnä lihavia paistimöykkyjä ja pöydän ympärillä tuoleja vieraitten varalle. Ja jokaisen tuolin takana seisoi aika vuorelaisjättiläinen, täydessä puvussa ja varustuksessa kotimaansa tavan mukaan, pitäen oikeassa kädessään paljasta miekkaa kärki alaspäin ja vasemmassa leimuavaa tulisoihtua. Suopetäjät, joista tulisoihdut olivat tehdyt, ovat hyvin tervaisia; siitä syystä niitä käytetään pilkottuina ja kuivattuina Skotlannin vuoristossa usein kynttiläin asemesta. Tätä odottamatonta ja hieman pelottavaa näkyä valaisi soihtujen rusottava leimu, näyttäen tulenkantajain tuimat kasvot, oudot puvut ja välkkyvät aseet; savu tuprueli ylös salin lakea kohti ja lepäsi paksuna pilvenä kaiken yläpuolella. Ennenkuin vieraat vielä olivat tointuneet ällistyksestään, astui Allan esiin ja lausui, viitaten paljastamattomalla miekallansa tulitoihtujen kantajiin päin, syvällä, ankaralla äänellä: »Katsokaa, jalosukuiset herrat, tässä ovat veljeni kynttilänjalat; tämmöinen on vanhan sukumme vanha tapa; ei yksikään näistä miehistä tottele muuta lakia paitsi päällikkönsä käskyä. Uskallatteko pitää kalleintakaan kultaa, mitä ikinä vuoresta on saatu, näiden miesten vertaisena? Mitä sanotte, jalot herrat?—Onko vetonne voitettu vai menetetty?»
»Menetetty, menetetty», virkkoi Musgrave iloisesti; »omat hopeiset kynttilänjalkani ovat kaikki sulatetut ja ratsastavat par'aikaa hevosien selässä, ja soisinpa, että niiden hinnalla pestatut miehet olisivat edes puolta vertaa niin uskolliset kuin nämä.—Sekää, herra», lisäsi hän, talonisännän puoleen kääntyen, »tässä on vetorahia. Se tekee kyllä pahan kolon kukkaroomme, vaan kunniavelat ovat aina maksettavat.»
»Isäni kirous kohdatkoon isäni poikaa», keskeytti hänet Allan, »jos hän teiltä yhtään penniäkään ottaa! Siinä on kyllin, ettette häneltä vaadi hänen omaansa.»
Kreivi Menteith puolusti myös hartaasti Allanin puhetta, ja tämän vanhempi veli niinikään mielellään suostui, sanoen koko asian hullutukseksi, josta ei maksanut vaivaa enempää puhua.
»Ja nyt, Allan», virkkoi hän viimein, »ole hyvä ja käske pois kynttilänjalkasi. Englantilaisherrat ovat ne nyt nähneet, ja heidän tulee hauskempi syödä päivällistään vanhojen tinalamppujen valossa, ilman tuota paksua, tukehuttavaa savua.»
Allanin viitattua marssivat elävät kynttilänjalat, miekkain kärjet ylöspäin käännettyinä, ulos salista, ja vieraat jäivät heille valmistettua ravintoa nauttimaan.