LIII.
Huomenna? Voi niin pian! Säästäkäätte!
Shakespeare.
Mukanaan entinen palvelijansa Alick Polwarth, joka Edinburgissa taas oli ruvennut hänen palvelukseensa, saapui Edward Carlisleen, jossa vasituinen sotaoikeus käsitteli hänen onnettomien toveriensa asiaa. Hän oli rientänyt tosin toivomatta enää pelastavansa Fergusta, mutta kiihkeästi haluten edes vielä kerran hänet nähdä. Minun olisi pitänyt mainita, että hän palkkasi syytetyille asianajajat heti kun sai kuulla, että istuntopäivä oli määrätty.
Edward pääsi töin tuskin oikeussaliin sisään, kun se oli tungokseen asti täynnä. Tämä oli jo kolmas istunto. Syytettyjen penkillä istui kaksi miestä. Valamiehet olivat jo julistaneet heidät syyllisiksi. Sitä seuranneen lyhyen hiljaisuuden aikana Edward katsahti syytettyihin päin. Siellä hän näki Fergus Mac-Ivorin uljaan vartalon ja jalot kasvot, jotka nyt olivat sairaaloisen kalpeat pitkällisen ja ankaran vankeuden vuoksi. Hänen vieressään istui Evan Maccombich. Edwardia rupesi huimaamaan heitä katsellessaan, mutta hän malttoi taas mielensä kun oikeuden puheenjohtaja juhlallisesti lausui: "Fergus Mac-Ivor Glennaquoichista eli Vich Iän Vohr ja Evan Mac-Ivor Tarrascleughista eli Evan Maccombich — te kumpikin olette syytteessä valtiorikoksesta. Mitä on teillä esitettävänä puolustukseksenne, jotta oikeus ei langettaisi tuomiota, jonka mukaan teidän olisi kuolemalla sovitettava rikoksenne?"
Fergus silmäsi häneen tuikeasti ja vastasi kovalla äänellä: "Minun ei sovi jättää läsnäolijoita siihen uskoon, ett'en voisi tuollaiseen kysymykseen vastata. Mutta se mitä minulla on sanottavaa, olisi teidän tuomionne ettekä sitä kuuntelisi. Jatkakaa siis työtänne niin pitkältä kuin teidän on sallittu. Eilen ja sitä ennenkin te olette vuodattaneet kunniakasta verta; älkää siis minunkaan vertani säästäkö. Vaikka kaikkein esi-isieni veri virtaisi minun suonissani, olisin sen pannut tässä taistelussa alttiiksi."
Evan Maccombich katsoi häneen vakavasti ja nousi seisaalle aikoen puhua. Mutta hämillään siitä, että hänen nyt oli lausuttava ajatuksensa vieraalla kielellä, hän pysyi vaiti. Tuomari kuitenkin kehotti häntä puhumaan.
"Minä vaan tahtoisin sanoa, korkea oikeus", lausui Evan niin sulavasti kuin osasi, "että jos Vich Ian Vohr päästetään vielä kerran vapaaksi lähteäkseen Ranskaan, josta käsin hän ei varmaankaan häiritsisi kuninkaan hallitusta, niin suostuisi kuusi parasta miestä hänen klan'istaan kuolemaan hänen sijastaan; ja jos annatte minun mennä Glennaquoichiin, toisin heidät tänne itse, ja sitte saisitte joko hirttää tai mestata. Minut saisitte ihan ensiksi tappaa."
Huolimatta hetken juhlallisuudesta kuului salista hillittyä naurua. Evan silmäili julmistuneena ympärilleen ja huusi: "Jos saksilaiset herrat nauravat sitä, että minä tai kuusi vertaistani pidämme henkeämme viiden sellaisen kuin Vich Ian Vohrin veroisena, niin he ovat ehkä oikeassa, mutta jos luullaan, ett'en palaisi täyttämään lupaustani, niin ei tunneta ylämaalaisen sydäntä eikä aatelismiehen kunniaa."
Nauru lakkasi heti ja salissa oli kuoleman hiljaisuus.
Sitten tuomari julisti kummallekin valtiorikoksesta syytetylle tuomion kaikkine kamaline seurauksineen. Mestaus määrättiin toimitettavaksi seuraavana päivänä. Kun tuomari esitti Evanille, että tämä pyytäisi armahdusta vedoten päällikkönsä viettelykseen, keskeytti hänet Evan huutaen: "Jos kerran vuodatatte Vich Ian Vohrin veren, niin otan teiltä vastaan vaan sen armon, että päästätte minut kahleista, annatte miekkani takaisin ja pysytte hetkisen aikaa siellä paikoillanne!"
"Viekää vangit ulos", käski tuomari; "hänen verensä tulkoon hänen päänsä päälle."
Aivan huumaantuneena joutui Edward väkijoukon mukana ulos kadulle. Hänessä oli vireillä vaan yksi halu, se nimittäin, että vielä kerran saisi Fergusta tavata. Hän lähti vankilaan, jossa hänen ystävänsä säilytettiin, mutta siellä häntä ei laskettu sisään. "Vangin luo ei pääse kukaan muu kuin rippi-isä ja hänen sisarensa", selitti muuan aliupseeri. Waverleyn kysyttyä missä Flora asui, ilmotettiin hänelle, että neiti Mac-Ivor oli ylhäisen katolisen perheen luona lähellä Carlislea.
Kun Edwardilta oli kielletty pääsy vankilaan, ei hän uskaltanut omassa epäsuotuisassa nimessään kääntyä ylisheriffin puoleen, vaan lähti tapaamaan sitä asianajajaa, joka oli saapunut Ferguksen juttua ajamaan. Tämä herra selitti, että pelättiin rahvaan kiihtyvän, jos saisi vallantavottelijan ystäviltä kuulla kertomuksia vangittujen viimeisistä hetkistä, ja sen vuoksi oli päätetty estää heidän puheilleen pääsemästä muita kuin läheisiä sukulaisia. Kuitenkin hän lupasi hankkia Waverleylle luvan käydä vankien luona huomisaamuna, ennenkuin heidät vietäisiin mestattaviksi.
Sitten Edward lähti neiti Mac-Ivorin luokse. Suuressa, synkännäköisessä huoneessa hän tapasi Floran istumassa ristikkoikkunan ääressä ja ompelemassa valkeaa vaatetta. Hänen seurassaan oli vanha nainen, näöltään muukalainen, joka vieraan tultua heti poistui. Flora nousi häntä tervehtimään, mutta kumpikaan ei aluksi kyennyt puhumaan. Hänen kasvojensa loistava väri oli kadonnut ja sijaan oli tullut puhtaimman marmorin valkeus, mutta keskellä suurta onnettomuuttaankin hän osotti puvussaan samaa huolellisuutta kuin ennenkin. Hänen ensi sanansa olivat: "Oletteko häntä tavannut?"
"En ole", vastasi Waverley, "hänen luokseen ei päästetty."
"Sitähän saattoi odottaakin", sanoi Flora, "mutta meidän on alistuminen. Luuletteko kuitenkin saavanne hänet vielä nähdä?"
"Ehkä huomenna."
"Siis huomenna tai ei koskaan, kunnes" — tässä Flora katsahti ylöspäin — "kaikki taas kohtaamme toisemme. Mutta toivoakseni te tapaatte hänet vielä kerran maan päällä. Hän rakasti teitä koko sydämestään, vaikka — vaan suottahan on menneisyydestä puhua. Olen niin usein mielessäni kuvitellut tätä kamalaa loppua ja kysynyt, voinko todella kestää kohtaloani."
"Rakas Flora, jos teidän henkinen voimanne —"
"Sepä se", keskeytti hän kiihtyneenä, "minulla on sydämessäni salainen ääni, joka kuiskaa, että juuri se henkinen voima, josta Flora Mac-Ivor ylpeili, on murhannut hänen veljensä!"
"Kuinka voitte lausua niin kauhean ajatuksen?"
"Se vaivaa minua kuin painajainen, vaikka tiedän sen minua pettävän. Tunkeutuen kaikkine kauhuineen sieluuni se tahtoo saada minut uskomaan, että veljeni olisi tuhlannut tarmonsa satoihin muihin puuhiin, mutta minä opetin hänet kohdistamaan ja alttiiksi panemaan kaikki kykynsä tähän yhteen epätoivoiseen yritykseen. Jospa voisin muistaa kerrankaan häntä varottaneeni, mutta sen sijaan minä yhä yllytin hänen tulista luontoaan!"
Edward koetti kaikilla mahdollisilla perusteilla vastustaa sitä käsityskantaa, joka Floran mieltä rasitti, muistuttaen hänelle niitä periaatteita, joissa hän samoin kuin Fergus olivat kasvaneet ja joiden mukaan kumpikin piti velvollisuutenaan toimia.
Hetken vaitiolon jälkeen kysyi Flora haaveksivasti: "Muistatteko vielä, että kerran tapasitte minut ompelemassa Ferguksen morsiuskokardia? Nyt ompelen hänelle hääpukua. Ystävämme täällä antavat viimeisen Vich Ian Vohrin verisille jäännöksille leposijan vihityssä maassa, omassa kappelissaan. Mutta ne eivät saa kaikki olla yhdessä, ei — hänen päänsä — en saa edes suudella rakkaan veljeni kylmiä huulia!"
Kun Edward sitten esitti hänelle Rosen pyynnön, että Flora pitäisi häntä sisarenansa ja neuvottelisi hänen kanssaan tulevaisuudesta, vastasi Flora: "Olen saanut Roselta kirjeen, jossa hän puhuu samasta asiasta. Murhe tekee itsekkääksi, enkä senvuoksi ole tullut hänelle kirjottaneeksi, että epätoivossanikin minun on iloista kuulla hänen onnellisista toiveistaan ja paroonin pelastumisesta. Antakaa tämä Roselle; se on viimeinen arvoesine, mikä hänen Flora paralleen jäi, ja on erään ruhtinattaren lahja." Näin sanoen hän antoi Edwardille rasian, jossa oli hänen hiuskoristeenansa ollut timanttiketju. "Minulle sillä ei enää ole arvoa. Ystäväni ovat minulle toimittaneet turvapaikan skotlantilaisten benediktiininunnien luostarissa Pariisissa. Huomenna lähden luostarisisareni kanssa matkalle. Ja nyt, mr. Waverley, jääkää hyvästi! Olkaa onnellinen Rosen kanssa ja muistakaa joskus ystäviänne, jotka näin menetätte. Mutta älkää koettako minua enää tavata."
Horjuvin askelin Waverley poistui Floran huoneesta ja palasi Carlisleen. Majatalossa hän sai kirjeen asianajajalta, joka ilmotti että hänelle oli myönnetty lupa käydä huomisaamuna varhain Ferguksen luona vankilassa.