LIV.
Jo kellot soi ja rientää hetki:
On eessä synkkä kuolon retki.
Campbell.
Unettoman yön jälkeen oli Waverley varhain aamulla vankilan portin edessä. Mutta hänen oli vielä kauvan odotettava, ennen kuin määrähetkenä portti avattiin ja laskusilta päästettiin alas. Silloin hän pääsi sisään, näytettyään ovenvartijalle lupalippunsa.
Ferguksen koppi oli synkkä holvikomero keskellä linnaa suuressa tornissa. Vanhanaikuisten salpojen ja lukkojen narinaa, kun ne avattiin Edwardin päästämiseksi koppiin, seurasi kahleitten kalina, onnettoman päällikön laahustaessa pitkin kivilattiaa syleilläkseen ystäväänsä.
"Rakas Edward", sanoi hän lujalla, melkein iloisella äänellä, "tämäpä on todella hauskaa. Minun oli niin iloista kuulla, että sinulle avautuu onnellinen tulevaisuus. Kuinka Rose jaksaa? Ja miten on vanhan paroonimme laita? Varmaankin hyvin, koska sinäkin olet vapaana. Kerroppa nyt, kuinka aiot järjestää kolmen lumikon, karhun ja saapaspihdin jutun?"
"Älä nyt, hyvä Fergus, puhu mokomista asioista tällaisena hetkenä!"
"No niin, kyllähän me tänne saavuimme onnellisemmilla enteillä — esimerkiksi viime marraskuussa, kun rinnatusten marssimme kaupunkiin ja hinasimme valkean lipun näiden vanhain tornien huippuun. Mutta silti en rupea ruikuttamaan, kun onni on kääntynyt vastaiseksi. Tiesinhän hyvinkin, kuinka uhkarohkeassa yrityksessä olin mukana. Aikani on nyt muuten täpärällä — puhukaamme siis asioista, jotka ovat tärkeämpiä. Kuinka on prinssin laita? Pääsikö hän verikoirilta pakoon?"
"Pääsi kyllä; hän on turvassa."
"Jumalan kiitos! Kerro nyt lähemmin hänen pakoretkestään!"
Waverley kertoi hänelle tämän merkillisen jutun, mikäli se silloin jo oli tiettynä, ja Fergus kuunteli innostuneena. Sitten hän kyseli muidenkin ystäväinsä kohtaloa, varsinkin oman klan'insa vaiheita. Tämä oli joutunut vähemmän kärsimään kuin useat muut heimot, sillä Ferguksen vangitsemisen jälkeen olivat hänen miehensä hajaantuneet ja palanneet kotiseuduilleen, joten kapinaa lopullisesti kukistettaessa heitä ei enää tavattu aseissa eikä siis kovin ankarasti kohdeltu. Tieto tästä tuotti Fergukselle suurta tyydytystä.
"Sinä olet rikas, Waverley", sanoi hän, "ja jalomielinen. Jos saat joskus kuulla näitä köyhiä Mac-Ivorin miehiä ahdistettavan, niin muista olleesi kerran itsekin niiden puvussa ja siten tulleesi ikään kuin tämän suvun ottopojaksi. Parooni tuntee kyllä tapamme ja lähellä asuen voi sinulle ilmottaa, milloin on aika esiintyä heidän suojelijanansa. Tahdotko sen luvata viimeiselle Vich Ian Vohrille?"
Kuten lukija tajuaa, antoi Edward sen takeeksi kunniasanansa, jonka hän sitte täyttikin niin loistavasti, että hänen muistoaan vielä nytkin siunataan Glennaquoichissa.
"Jospa voisin", jatkoi Fergus, "sinulle luovuttaa myös oikeuteni näiden yksinkertaisten ja urheiden miesten rakkauteen ja kuuliaisuuteen — tai jospa minun olisi onnistunut edes suostuttaa Evan anomaan määrätyillä ehdoilla armoa ja sitte olemaan sinulle parhaana uljaimpana, alttiimpana — —" Tässä hänet keskeytti kyynelvirta, jota hänen oma kohtalonsa ei saanut vuotamaan, mutta joka nyt kasvinveljeä ajatellessa valui herkkänä.
"Mutta sille ei mitään mahda", hän jatkoi hieman tyynnyttyään. "Sinä et voi olla Vich Ian Vohr; nämä kolme loihtusanaa ovat ainoa Sesam, aukene heidän tunteittensa saavuttamiseksi ja Evan poloisen on seurattava minua kuolemaan, kuten koko elämänsäkin ajan oli mukanani."
"Niinpä todellakin", sanoi Maccombich nousten lattialta, jolla oli niin hiljaa levännyt, ett'ei Edward hämärässä ollut häntä huomannut. "Eikä Evan koskaan ollut parempaa kohtaloa toivonutkaan kuin saada kuolla päällikkönsä kanssa."
Naputus ovelle ilmotti rippi-isän saapuneen, ja Edward poistui siksi aikaa, jolloin pappi antoi vangeille viimeiset lohdutukset katolisten kirkonmenojen mukaan. Hetken kuluttua hänet taas päästettiin sisään, ja samalla tuli sotamiesten saattamana seppä irrottamaan vangeilta kahleet.
Pian senjälkeen kuului rumpujen pärinää. "Tämä on viimeinen kutsumus aseisiin, mitä minun annetaan kuulla. Ja nyt, rakas Edward, ennen kuin eroamme, puhukaamme Florasta — sisarelleni omistan hellimmät tunteeni, mitä koskaan on sydämessäni liikkunut!"
"Emmehän tässä vielä eroa!" sanoi Edward.
"Tässä juuri; sinä et saa edemmä tulla. Omasta puolestani en pelkää, mitä nyt seuraa, mutta eloon jäävä ystävä ei aina voi sietää nähdä, mitä kuoleva helposti kestää. Toivon muuten, että pääni pystytetään skotlantilaisen portin päälle, jotta silloinkin saan katsella isänmaani sinertäviä kukkuloita. Parooni lisäisi tähän:
"Moritur et moriens dulces reminiscitur Argos."
Nyt kaikui linnan pihalta rattaiden ja kavioiden töminää. "Kuten sanoin, sinun ei sovi minua seurata, ja kun tuo ääni muistuttaa, että aikani pian päättyy, niin kerro nyt, miltä sinusta Flora näytti!"
Waverley kertoi hänelle liikutetuin mielin siitä mielentilasta, jossa oli Floran tavannut.
"Sisar parkani!" huokasi Fergus. "Oman tuomionsa hän kyllä olisi kestänyt, mutta ei minun kuolemaani! Vaan kun eromme ensi tuska on lauhtunut, saa hänen ankara velvollisuuden tuntonsa ja järkkymätön uskollisuutensa uutta ryhtiä — siitä olen varma. Silloin hän muistelee Fergusta kuten muitakin sukumme sankareita, joiden tekoja hän mielellään kertoi."
"Eikö hän enää saa sinua nähdä?" kysyi Waverley; "hän näytti kuitenkin sitä odottavan."
"Välttämätön pikku juoni säästää häneltä viimeisen kamalan hyvästijätön. En voisi kyynelittä hänestä erota enkä salli noiden miesten otaksua, että heillä on voimaa minuun vaikuttaa. Floralle on uskotettu, että hän saisi minut tavata myöhemmällä — ja tämän kirjeen vie rippi-isä hänelle ilmottamaan, että kaikki on lopussa."
Nyt saapui muuan upseeri julistaen, että yli-sheriffi ja hänen apulaisensa odottivat linnan portilla ottaakseen vastaan Fergus Mac-Ivorin ja Evan Maccombichin. "Valmis olen", sanoi Fergus. Sitten hän tarttui Edwardin käsivarteen ja astui papin ja Edwardin saattamana portaita alas, sotamiesten seuratessa jälestä. Pihalla seisoi skvadroona rakuunia ja pataljoona jalkaväkeä neliönä, jonka sisällä oli vankeja mestauspaikalle viemään määrätyt kärryt: matkaa oli noin penikulman verran. Kärryissä istui pyöveli, jonka ammattia osotti hänen kädessään oleva leveä miekka. Nähtyään rakuunat huudahti Evan innoissaan: "Nuohan ovat samoja urhoja, jotka Gladsmuirissa pötkivät meitä pakoon, ennen kuin ehdimme niitä edes vielä tusinaa nitistää. Kyllä ne nyt osaavat näyttää rohkeilta." Pappi kehotti häntä pysymään hiljaa.
Fergus syleili Waverleytä, suuteli häntä molemmille poskille ja hypähti sitte kevyesti kärryihin. Evan istuutui hänen viereensä, ja kulkue lähti liikkeelle. Portilla rikolliset luovutettiin asianomaisilla menoilla siviilivirkamiesten haltuun. Kun yli-sheriffi oli lausunut: "Jumala varjelkoon Yrjö-kuningasta!" nousi Fergus seisaalle ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Jumala varjelkoon kuningas Jamesia!" Nämä olivat viimeiset sanat, mitä Waverley kuuli hänen puhuvan. Kulkue loittoni vähitellen, ja hetken kuluttua oli Waverley linnan pihalla yksinänsä, tuijottaen jäykästi holviaukkoon, josta hänen ystävänsä oli ikipäiviksi häneltä kadonnut.
LV.
Dulce domum.
Sitä kauhun tunnetta, jonka valtaamana Waverley oli heti Ferguksen mestauksen jälkeen Carlislesta lähtenyt, seurasi vähitellen vakava surumielisyys, niin että hän saapuessaan synnyinseudulleen jo saattoi luonnon helmasta ammentaa lohdutusta. Mutta kuinka täyteläinen olikaan se ilo, jota tunsi saadessaan heittäytyä kunnianarvoisten sukulaisten syliin, joille hän oli velvollinen osottamaan kiitollisuutta ja rakkautta!
Ei ainoakaan moitteen sana häirinnyt heidän yhtymisensä iloa. Vaikka sir Everard ja mrs. Rachel olivat surreet Edwardin vaarallista liittoa nuoren chevalierin kanssa, niin hänen käytöksensä oli kuitenkin niiden periaatteiden mukainen, joissa he itse olivat kasvaneet. Eversti Talbot oli myös hyvin taitavasti raivannut Edwardille tietä ystävälliseen vastaanottoon kuvaamalla hänen uljasta esiintymistään varsinkin Prestonin luona. Sitä paitsi miellytti vanhaa paroonia ja hänen sisartaan se ajatus, että heidän veljenpoikansa oli ryhtynyt kaksintaisteluun niin etevän upseerin kuin everstin itsensä kanssa, vanginnut hänet ja siten kuolemasta pelastanut.
Waverleyn ulkomuoto, sotaelämän ahavoittama ja sotilaskurista ryhdikäs, osotti suurta voimaa ja miehevyyttä, vahvistaen todeksi everstin lausunnon ja samalla viehättäen kaikkia Waverley-Honourin asukkaita, jotka kilvan riensivät häntä katsomaan. Mr. Pembroke iloitsi salaa siitä rohkeudesta, jota Edward oli osottanut Englannin kirkon asiaa puolustaessaan; kuitenkaan ei hän voinut olla entistä oppilastaan hieman moittimatta siitä, että tämä oli leväperäisesti pidellyt hänen käsikirjotustaan. Niinpä hän kertoi joutuneensa kärsimään mieskohtaista epämukavuutta, kun kuninkaan lähetti oli tullut paroonia vangitsemaan. Silloin hän oli katsonut viisaimmaksi lymytä erääseen luolaan, jota entisen tarkotuksensa nojalla vielä nytkin nimitetään "papinluolaksi", eikä sinne oltu uskallettu kuin yhden kerran päivässä tuoda hänelle ruokaa, joka sitä paitsi oli useimmiten ollut haaleata. Edwardin mieleen muistui Bradwardinen paroonin paljoa ikävämpi turvapaikka, mutta hän ei tahtonut vertauksella loukata arvokasta opettajaansa.
Kaikki olivat innokkaita valmistuspuuhissa Edwardin häitä varten, joita hänen omaisensa jo kauvan olivat sydämestänsä toivoneet. Hänen nyt aikomansa avioliitto näytti heistä kaikin puolin edulliselta paitsi mitä varallisuuteen tuli, mutta tätähän heillä itsellään oli kylliksi. Sen vuoksi kutsuttiin mr. Clippurse taas Waverley-Honouriin. Mutta hän ei tullut yksinänsä; kun vanhuuden raihnaisuus jo alkoi rasittaa, oli hän liikekumppanikseen ottanut veljenpoikansa; liikkeen yhteisenä toiminimenä nyt oli Messrs. Clippurse ja Hookem. Näiden käskettiin laatia asianomaiset määräykset mitä anteliaimman kaavan mukaan, ikäänkuin Edward naisi päärin tyttären, joka laahaisi isänsä tiluksia lumikkovaippansa helmassa.
Vaikka Waverley koetti jouduttaa asiaa, vei silloisten kulkuneuvojen hitaisuus ja laillisten muotojen noudattaminen kaksi kuukautta aikaa, ennen kuin hän Englannista lähtönsä jälkeen taas saapui Duchraniin noutamaan morsiantaan. Kuuden päivän kuluttua vietettiin häät. Nuoren parin vihki arvoisa mr. Rubrick, joka oli Bradwardinen kotikappalainen. Frank Stanley oli samaan aikaan saapunut Duchraniin ja toimi sulhaspoikana. Lady Emily ja eversti Talbot olivat myös aikoneet olla häissä läsnä, mutta vähää ennen kävikin ilmi, ett'ei lady Emilyn terveydentila sietänytkään matkan vaivoja. Sen sijaan päätettiin, että Edward Waverley ja hänen puolisonsa, jotka paroonin kanssa aikoivat heti lähteä Waverley-Honouriin, poikkeisivat matkallaan muutamiksi päiviksi eversti Talbotin maatilalle, jonka tämä oli Skotlannissa ostanut ja jolla hän toistaiseksi asui.
Hääseurue matkusti komeasti. Sir Everard oli veljenpojalleen lahjottanut kuusi uljasta hevosta, joiden vetämät uusimmankuosiset vaunut ihmetyttivät puolta Skotlantia; jäljestä seurasivat mr. Rubrickin perhevaunut — molemmat olivat täynnä naisia. Sitte ratsasti joukko herroja, ja viimeisinä kulkivat palvelijat, joita oli ainakin parikymmentä. Kuitenkin tuli, ottamatta nälänhädän vaaraa lukuun, rättäri Macwheeble heitä vastaan tiellä ja pyysi poikkeamaan Pikku-Veolaniin. Parooni tuijotti häneen hämmästyneenä ja vastasi, että hän ja hänen poikansa kyllä kernaasti matkustaisivat Pikku-Veolanin kautta tervehtiäkseen rättäriä, mutta ett'eivät he aikoneet tuoda mukanansa koko häämatkuetta. Hän lisäsi ilomielin kuulleensa, että hänen kunnottoman seuraajansa myytyä tilukset vanha ystävä Duncan oli uudelta omistajalta takaisin saanut virkansa. Rättäri kumarteli ja yhä uudisti pyyntönsä, kunnes parooni, vaikka olikin tunkeilevaisuudesta harmissaan, kuitenkin suostui, peljäten muuten osottavansa sellaisia tunteita, joita kaikin mokomin tahtoi salata.
Heidän lähestyessään puistokujan päätä parooni vaipui vakavaan mietiskelyyn, josta hänet herätti vaan se huomio, että torninhuiput oli uudelleen rakennettu ja rauniokasat korjattu paikalta. Mutta enimmin häntä ihmetytti, että molemmat suuret kivikarhut oli taas pystytetty porttipylväiden päihin. "Uusi omistaja", hän lausui Edwardille, "on osottanut sinä lyhyenä aikana, jonka hän on tiluksia hallinnut, enemmän gusto, kuten italialaiset sanovat, kuin tuo Malcolm koira saavutti vita adhuc durante, vaikka itse olin häntä täällä kasvattanut. — Kun kerta on koirista puhe, niin eiköhän nuo ole Ban ja Buscar, jotka Davie Gellatleyn mukana tuolla hyppivät?"
"Ehdotan, että mennään niitä tapaamaan", sanoi Waverley; "sillä luullakseni talon nykyinen isäntä on eversti Talbot, joka haluaa meitä nähdä. Aluksi hieman epäilin teille mainita, että hän on ostanut vanhan kartanonne, ja voimmehan nytkin sivuuttaa tämän ja mennä rättärin luo, ell'ette mielellänne häntä tapaa."
Nyt oli paroonilla tilaisuus näyttää jalomielisyyttään. Hän henkäisi syvään, otti runsaasti nuuskaa ja huomautti, että kun kerta oli näin pitkälle joutunut hän ei voisi mennä everstin asunnon ohitse, ja että hänestä oli erittäin hauskaa nähdä entisten alustalaistensa uutta isäntää. Näin sanoen hän laskeutui ratsulta maahan, ja muut herrat seurasivat hänen esimerkkiään; myös naiset nousivat vaunuistansa. Hän tarjosi käsivartensa tyttärelleen ja kujaa alas mentäessä osotteli hänelle, kuinka pian Diva Pecunia oli kyennyt poistamaan kaikki hävityksen jäljet.
Kaikki kaadetut puut oli viety pois. Niiden juuretkin oli kaivettu irti ja maa sitten taas tasotettu ja turpeilla peitetty. Hävityksestä ei näkynyt enää merkkiäkään, ja ainoastaan hyvin perehtynyt silmä saattoi huomata muutoksia. Davie Gellatleyn ulkoasussa oli myös tapahtunut uudistus; hän tuli vieraita vastaan, toisinaan pysähtyen ihmettelemään omaa uutta pukuaan. Tosin hän loisti samoissa väreissä kuin ennenkin, mutta nyt hän esiintyi niin koreana, että olisi sopinut prinssinkin palvelijaksi. Hän läheni hyppien entisellä oudolla tavallaan, ensin paroonin, sitten Rosen luokse, ja silittäen vaatteitaan hän lakkaamatta huudahteli: "kaunis, kaunis Davie." Innoissansa hänen oli vaikea kunnollisesti laulaa monilukuisista sävelistänsä ainoatakaan, sillä erinomainen riemuntunne pyrki häntä läkähdyttämään. Myöskin koirat osottivat vallattomilla hypyillään, että nekin tunsivat entisen isäntänsä. "Totta puhuen, Rose", huudahti parooni, "näiden mykkien eläinten ja tuon narri paran kiitollisuus panee kyyneleet vuotamaan vanhoista silmistäni, kun taas Malcolm heittiö — mutta eversti Talbotille olen todellakin kiitollinen siitä, että hän on niin hyvin pitänyt huolta koiristani ja Davie poloisesta. Meidän ei kuitenkaan sovi jättää niitä tänne nauttimaan eläkettä."
Heidän vielä puhellessaan tuli lady Emily puolisonsa käsivarteen nojaten vieraita vastaan puistokujan sisäportilla ja lausui kaikki sydämellisesti tervetulleiksi. Kun esittely oli suoritettu, pyysi hän anteeksi, että oli käyttänyt pientä juonta houkuttaakseen heidät jälleen sellaiseen paikkaan, joka ehkä herättäisi heissä surullisia muistoja — "mutta kun tänne on tulossa uusi isäntä, niin me halusimme, että parooni —"
"Mr. Bradwardine, hyvä rouva, jos suvaitsette", keskeytti vanha herra.
"Siis mr. Bradwardine ja samoin mr. Waverley, teidän pitäisi tulla katsomaan, mitä olemme tehneet saadaksemme isienne kartanon entiseen kuntoon."
Parooni vastasi vaan syvällä kumarruksella. Ja todellakin, kun hän astui kartanon pihalle, näytti kaikki olevan korjattuna entisellensä, millaiseksi oli jäänyt muutamia kuukausia takaperin hänen lähtiessään sotaretkelle, paitsi suuria hevostalleja, jotka olivat palaneet ja saaneet sijaansa siromman muotoisia rakennuksia. Kyyhkyslakka oli taas täynnä; suihkukaivo kimalteli leikkien kuin ennenkin, ja kaikki karhut seisoivat niin huolellisesti korjattuina ja täydennettyinä, ett'ei niissä voinut ollenkaan huomata äskeisen väkivallan vaikutuksia. Kun näihin vähäpätöisiin yksityisseikkoihin oli pantu niin paljon huolta, niin ei tarvinne erittäin mainita, että itse päärakennus oli perinpohjin korjattu, samoin kuin puutarhat olivat uudestaan täydessä loistossa. Sitä paitsi oli kaikkialla koetettu niin paljon kuin mahdollista säilyttää entistä muotoa ja sävyä. Parooni silmäili ympärilleen äänetönnä ihmetellen: vihdoin hän kääntyi eversti Talbotin puoleen.
"Lausuessani teille, sir, hartaimman kiitokseni perheeni tunnuskuvien uudistamisesta entisellensä en voi olla ilmaisematta kummastustani siihen, ett'ette ole minnekään sijottanut omaa vaakunaanne; muistaakseni se on vahtikoira, jota ennen muinoin nimitettiin 'talbot'iksi.' Ainakin pitää sellaista koiraa vaakunassaan uljas ja mainio Shrewsburyn kreivi, jonka kanssa perheenne on epäilemättä läheistä sukua."
"Luullakseni", vastasi eversti hymyillen, "meidän koiramme ovat samaa alkujuurta — jos muuten vaakunakilvet rupeisivat kiistelemään etevämmyydestä, niin minä puolestani voisin sanoa: 'tappele koira, tappele karhu'."
Näin puheltaessa ja paroonin ottaessa uudestaan hyvän annoksen nuuskaa he olivat astuneet huoneisiin sisälle, nimittäin parooni, Rose ja lady Emily nuoren Stanleyn ja rättärin kanssa, kun taas Edward ja muu seura oli jäänyt katselemaan uutta kasvihuonetta, jossa rehotti mitä ihanimpia kasveja. Parooni alkoi uudestaan puhella mieliaineestaan: "Vaikka te suvaitsettekin leikkisästi vähentää sukunne mainetta, eversti Talbot, kuten olen nähnyt toistenkin ylhäisten aatelismiesten menettelevän kotimaassanne, niin täytyy minun kuitenkin huomauttaa, että vaakunanne on vanhimpia ja mainioimpia, samoin kuin nuoren ystäväni Stanleynkin tunnusmerkki, jona on kotka ja lapsi."
"Linnuksi ja kakaraksi sitä sanotaan Derbyshiressä", sanoi Stanley.
"Te olette rohkea poika, sir", virkkoi parooni, joka oli suuresti mieltynyt nuorukaiseen, ehkä senkin vuoksi, että tämä häntä toisinaan härnäili, "rohkea poika te olette, ja täytynee kai minun joskus teitä hieman kurittaa." Samalla hän puristi suurta ruskeaa nyrkkiään. "Mutta kuulkaapa nyt, eversti Talbot, mitä aioin sanoa: Teillä on pitkän pitkä sukujohto, ja kun nyt olette laillisella tavalla ja asianmukaisia muotoja noudattaen hankkinut itsellenne ja suvullenne tämän maatilan, jonka olen itseltäni ja omaisiltani menettänyt, niin toivon sen pysyvän teidän perheenne omana yhtä monta vuosisataa kuin se oli viimeisen omistajansa suvulla."
"Mr. Bradwardine, siinä lausuitte todella ystävällisen toivomuksen", vastasi eversti.
"Kuitenkaan en voi jättää ilmaisematta teille ihmettelyäni, eversti Talbot", jatkoi parooni, "että te, jossa olen huomannut niin paljon amor patriae, kun Edinburgissa toisemme tapasimme, jotta muita maita suorastaan halveksitte, nyt olette katsonut hyväksi pystyttää kotijumalanne procul a patriae finibus ja siten ikäänkuin tuomita itsenne maanpakoon."
"Totta tosiaan, parooni, minä en enää käsitä että vanhan sotilaan pitäisi yhä eksyttää toista ollakseen kavaltamatta muuatta salaisuutta, jonka nuo nuoret pöhköt Waverley ja Stanley sekä yhtä narrimainen vaimoni ovat päähänsä saaneet. Siksi ilmotan nyt teille, että tämän suuren maatilan myyjälle etukäteen antamallani rahasummalla sain ostettua vaan pienen metsästyslinnan ——shiressä, nimeltä Brerewood Lodge, ynnä siihen kuuluvat parisataa acrea maata, jonka pääansiona on se etu, että se sijaitsee vaan muutamien penikulmien päässä Waverley-Honourista."
"Mutta kuka sitte on oikeastaan tämän kartanon ostaja?"
"Sen asian selvittäminen on tämän herran tehtävä", vastasi eversti.
Rättäri, jota tämä vetoominen tarkotti, oli jo kauvan aikaa tepsutellut maltitonna heidän ympärillään, "kuten kana kuumalla halstarilla", niinkuin hän itse jälkeenpäin hykerrellen kuvaili, mutta samalla hänen olisi sopinut lisätä, "tai kuten muninut kana täydessä loistossaan."
Nyt hän astui esille. "Niin, sen minä voin, hyvät herrat", ja kiireesti kiskoen taskustaan näkyviin mytyn papereita, joiden punaisia siteitä hän mielenliikutuksesta vapisevin sormin päästeli, hän lisäsi: "Tässä on luovutus- ja kauppakirja, jonka Malcolm Bradwardine Inch-Grabbitista on omakätisesti allekirjottanut ja asianomaiset todistajat oikeaksi vahvistaneet; sen mukaan hän määrätystä rahasummasta, joka hänelle on paikalla käteisesti suoritettu, luovuttaa ja säätää, että Bradwardinen, Tully-Veolanin ja muut tilukset kaikkinensa, mitä niihin kuuluu, ynnä linna, rakennukset ja —"
"Asiaan, herra; tuon kaiken osaan kyllä ulkoa", keskeytti eversti.
"Siirtyvät Cosmo Comyne Bradwardinelle, Esq.", jatkoi rättäri, "hänelle ja hänen perillisellensä ja oikeudenomistajillensa, ainiaaksi ja peruuttamattomasti — pidettäviksi joko a me vel de me — —"
"Mainitkaa lyhyesti!"
"Kunniallisen miehen omantunnon nimessä, eversti, minä luen niin lyhentäen kuin tämä tyyli ikinä sallii. — Kuitenkin sillä nimenomaisella ehdolla ja määräyksellä, että — —"
"Mr. Macwheeble, tätähän sittenkin kestää kauvemmin kuin Venäjän talvea — suokaa anteeksi, että keskeytän. Niin, mr. Bradwardine, perhetilanne on taas kokonansa teidän omanne ja käytettävänne; sen rasituksena on vaan se summa, joka tarvittiin takaisin ostoon, mutta olen kuullut, että itse omaisuus on paljoa arvokkaampi."
"Vanha virsi — vanha virsi, ell'ei herroilla ole mitään sitä vastaan", huudahti rättäri käsiään hieroen. "Katsotaanpa tilikirjoja."
"Mainitun rahasumman on mr. Edward Waverley antanut käytettäväksi; se saatiin kauppahintana hänen isänsä omaisuudesta, jonka häneltä ostin, ja on kiinnitetty hänen puolisonsa, teidän tyttärenne, ja tästä avioliitosta syntyvien lasten hyväksi."
"Se on yleinen kiinnitys", huomautti rättäri, "vakuudeksi Rose Comyne Bradwardinelle alias Waverleylle, elinkorkona ja mainitusta avioliitosta mahdollisesti syntyville lapsille läänityksenä: ja minä laadin sitäpaitsi erikoisen, ennen avioliittoa tehdyn sopimuksen, intuitu matrimonii, jott'ei sitä jälkeenpäin voitaisi kumota lahjotuksena inter virum et uxorem."
Vaikea on sanoa, tunsiko vanha parooni enemmän onnea perintötilansa palauttamisesta itsellensä vai siitä hienotunteisuudesta ja jaloudesta, ett'ei hänelle oltu toimitettu mitään sitoumuksia niihin määräyksiin nähden, joita hänen olisi muuten ollut annettava kuolemansa varalta, ja että kaikin tavoin vältettiin sellaista muotoa, jonka kautta hän olisi joutunut rahallisiin velvollisuuksiin. Kun hämmästyksen ja ilon ensi hetki oli kulunut, kääntyivät hänen ajatuksensa taas kelvottomaan miesperilliseensä, joka hänen sanainsa mukaan oli Esaun lailla hernerokasta myynyt esikoisuutensa.
"Mutta arvaatteko, kuka hänelle sen rokan keitti?" riemuitsi rättäri. "Haluaisinpa tietää kuka sen teki, ell'ei juuri Duncan Macwheeble! Nuori mr. Waverley jätti koko homman minun hoteisiini alusta saakka — ihan ensi idusta lähtien, niin sanoakseni. Siinä sitä oli juonittelemista — piti olla sokkosilla heidän kanssansa — ja taas maklakoida paraansa mukaan; ja sen minä vaan sanon, että lopulta sain Inch-Grabbitin ja Jamie Howien aika sievästi ansaan. Kyllä sen vielä huomaatte! En minä niin tuhma ollut, että olisin kauniin nuoren sulhasen kanssa mennyt heidän puheilleen — silloinhan he heti olisivat korottaneet hinnan ihan mahdottomiin. Ei sinne päinkään — minä panin heidät tutisemaan kauhusta, kun kuvasin villejä talonpoikiamme ja Mac-Ivorin miehiä, jotka vieläkään eivät ole rauhottuneet. Viimein he pimeän tultua eivät tohtineet askeltakaan mennä huoneestaan ulos, kun pelkäsivät, että John Heatherblutter tai muu paholainen olisi tuota pikaa heidän kimpussaan. Toiselta puolen taas kiristin heitä eversti Talbotin nimellä — kehtaisivatko todellakin vaatia hävytöntä hintaa herttuan ystävältä? Eivätkö he tienneet, mikä herra se on? Tai eikö heille riittänyt esimerkkejä onnettomista, harhaan joutuneista miekkosista — —"
"Mutta sanokaahan esimerkiksi, kuka Derbyyn lähti, mr. Macwheeble?" kysyi häneltä eversti kahdenkesken.
"Hiljaa, eversti. Herran tähden hiljaa! Jättäkää se kirppu siksensä. Derbyssä oli monta uljasta miestä, eikä sitä paitsi sovi puhua nuorasta talossa missä —" Samalla hän viekkaasti hymähtäen nyökäytti päätään parooniin päin, joka oli vaipunut syviin haaveisiin.
Äkkiä parooni vei Macwheeblen syrjään, niin että muut kuulivat vaan joitakuita sanoja heidän keskustelustaan. Tämä koski varmaankin karttamerkkejä ja pergamenttia, sillä mikään muu puheenaine — isäntänsäkään käsittelemänä, joka kuitenkin oli taas hyvin mahtava — ei olisi siinä määrässä voinut kiinnittää rättärin vakavaa ja kunnioittavaa huomiota.
"Ymmärrän teidän armonne täydellisesti; se käy yhtä helposti kuin oikeuden päätös vastaajan poissa ollessa."
"Edwardille ja Roselle, minun kuoltuani, ja heidän miespuoliselle perillisellensä — mutta etuoikeus olkoon toisella pojalla, jos Jumala heille suo kaksi — ja hänen on otettava Bradwardinen nimi ja vaakuna, ilman muuta nimeä tai tunnuskuvaa."
"Ahaa!" huusi rättäri. "Huomenna varhain minä sepitän pienen suunnitelman. Siihen ei tarvita muuta kuin luopumiskirja in favorem. Kyllä minä sen saan valmiiksi ja asianmukaiseen kuntoon ylikamarioikeuden ensi istuntoon."
Heidän yksityinen keskustelunsa päättyi tähän, ja paroonia kutsuttiin ottamaan vastaan uusia vieraita Tully-Veolaniin. Näitä olivat majuri Melville Cairnvreckanista ja arvoisa mr. Morton, mukanaan pari paroonin tuttavaa, joille oli salaa ilmaistu, että hän jälleen oli saanut haltuunsa isiensä maatilan. Alhaalla pihalla kuului kyläläisten riemuhuutoja; sillä Saunders Saunderson, joka kiitettävän viisaasti oli jaksanut monta päivää säilyttää salaisuuden, oli nyt päästänyt kielensä valloilleen, kun näki vaunujen saapuvan.
Mutta sillä välin kun Edward vastaanotti majuri Melvillen erittäin kohteliaasti ja papin mitä herttaisimman ystävällisesti, näytti hänen appensa hieman nololta ikäänkuin olisi epätietoisena, miten voisi tyydyttää vierasvaraisuuden välttämättömät vaatimukset ja toimittaa juhlan vuokraajilleen ja alustalaisilleen. Lady Emily tuli pelastamaan hänet pälkäästä huomauttaen, että vaikka hän oli monessa suhteessa mitätön edustamaan Edward Waverleyn puolisoa, hän sittenkin toivoi paroonin hyväksyvän ne juhlatoimet, joihin hän niin monen vieraan varalta oli ryhtynyt; täällä voitaisiin nyt tarjota jonkun verran mukavuutta, jotta Tully-Veolanin kuulu vieraanvaraisuus ei häpeään joutuisi. Mahdotonta on kuvata, miten tyytyväisenä parooni kuunteli tätä vakuutusta: hänen ryhdissään ilmeni ritarillisuutta, joka puoleksi kuului jäykälle skotlantilaiselle lairdille ja puoleksi ranskalaisen armeijan entiselle upseerille, kun hän kauniille puhujalle tarjosi käsivartensa ja menuettia muistuttavin askelin saattoi hänet suureen ruokasaliin muun joukon heitä seuratessa.
Niiden viittausten ja neuvojen mukaan, mitä oli Saundersonilta saatu, oli tässä samoin kuin muissakin huoneissa kaikki järjestetty entisen mallin mukaan; missä taas tarvittiin uusia huonekaluja, oli niiden valitsemisessa noudatettu entisen sisustuksen luonnetta. Ainoastaan yksi uusi koriste oli hankittu tähän komeaan saliin, ja se sai paroonin silmät kyyneltymään. Siellä oli nimittäin eloisa maalaus, joka esitti Fergus Mac-Ivoria ja Waverleytä ylämaalaisessa asussa; taustana oli synkkä kalliorotko, jonka lävitse koko klan näkyi marssivan. Kuva oli tehty henkevän luonnoksen mukaan, jonka muuan lahjakas nuorukainen oli Edinburgissa ollessaan piirtänyt, ja sen oli luonnollisessa koossa maalannut etevä lontoolainen taiteilija. Tätä aihetta ei olisi sen paremmin voinut käsitellä itse Raeburnkaan, jonka ylämaalaissankarit melkein aina näyttävät olevan putoamassa kehyksistä. Glennaquoichin onnettoman päällikön myrskyiseen, tuliseen ja ylpeään luonteeseen oli hänen onnellisemman ystävänsä miettivä, haaveksiva ja innostunut ilme viehättävänä vastakohtana. Kuvan vieressä riippuivat ne aseet, jotka Waverleyllä oli ollut äskeisessä kansalaissodassa. Kaikkea tätä katseltiin ihaillen ja vakavin tuntein.
Mutta huolimatta tunteista ja hyveistä ihmisten täytyy syödä; ja istuutuen pöydän alapäähän parooni vaati lady Emilyä suorittamaan emännän toimet sen yläpäässä kunniasijalla, jotta nuoret, kuten hän lausui, voisivat heistä molemmista ottaa hyvää esimerkkiä. Lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka hän käytti ratkaistakseen mielessään, kummalle kirkolle oli annettava etuoikeus, presbyteeriläisellekö vai Skotlannin piispalliselle, hän pyysi mr. Mortonia vieraana pappina, anomaan Jumalalta siunausta ja huomautti, että mr. Rubrick, joka nyt oli kotona, voisi lausua kiitokset hänen osakseen tulleesta suuresta armosta. Juhla-atria oli erinomainen. Saunderson palveli vieraita asianomaisessa puvussa, apunaan kaikki entiset palvelijat, jotka taas oli kutsuttu kokoon, paitsi kahta, joista Cullodenin taistelun jälkeen ei oltu sanaakaan kuultu. Kellareissa oli runsaasti viinejä, jotka yksimielisesti tunnustettiin mainioiksi; ja täksi illaksi oli saatu sekin toimeen, että suihkukaivon karhu pihalla päästi kidastaan maukasta viinapunssia alemmille vieraille.
Atrian jälkeen parooni aikoi esittää maljan ja katsahti surumielisesti sivupöydälle; siellä oli komeilemassa suuri joukko hänen hopea-astioitaan, jotka oli joko piilotettu aikanansa tai saatu takaisin ostetuksi sotamiehiltä naapurien avulla.
"Nykyisenä aikana", hän lausui, "täytyy niiden olla kiitollisia, joiden on onnistunut pelastaa henkensä ja maansa; mutta kun nyt aion esittää tämän maljan, en voi olla mielipahoin ajattelematta, että minulta on kadonnut muuan vanha peru, lady Emily, muuan poculum potatorium eversti Talbot."
Tällä hetkellä paroonia kyynäspäästä nyhkäisi hänen majordomonsa, ja kääntyessään vanha herra näki palvelijansa kädessä Saint Duthacin kuuluisan pikarin, Bradwardinen siunatun karhun! Epäilen, tokko hänen sukutilansa takaisin saaminen oli häntä enemmän riemastuttanut kuin tämä näky. "Kunniasanani kautta", hän huudahti, "pitää melkein uskoa olevan tonttuja ja keijukaisia, lady Emily, silloin kun te olette saapuvilla!"
"Olen hyvin onnellinen", sanoi eversti Talbot, "kun tämän vanhan perheaarteen löytäminen on antanut minulle tilaisuutta edes jollakin tapaa osottaa teille sydämellistä harrastustani kaikkeen, mikä nuorta ystävääni Edwardia koskee. Mutta poistaakseni mielestänne sen epäluulon, että lady Emily lienee tonttu, voin teille kertoa, miten tämän asian laita on. Ystävänne Frank Stanley, johon on tullut jonkunlainen tartan-kuume siitä alkaen, kun Edward hänelle jutteli Skotlannin oloista ja tavoista, sattui kerran meille kuvailemaan tätä merkillistä vanhaa pikaria. Palvelijani Spontoon, joka vanhan, uskollisen sotilaan tavoin kaikki huomaa ja vähän puhuu, huomautti minulle jälkeenpäin, että tuollainen hopeaesine oli hänen muistaakseen ollut erään mrs. Nosebagin huostassa. Tämä taas oli alkuaan toiminut panttilainaajan apulaisena ja viimeisten ikävien tapausten lomassa saanut Skotlannissa tilaisuutta hieman työskennellä vanhassa ammatissaan, joten ainakin puolet armeijan arvosaalista oli joutunut hänen käsiinsä. Tietysti me heti hankimme pikarin haltuumme, ja minun olisi erittäin iloista teiltä kuulla, ett'ei sen arvo ole vähentynyt, vaikka saattekin sen minun kauttani takaisin."
Silloin tipahti kyynel viiniin, jota parooni kaasi, kun hän esitti juotavaksi kiitosmaljan eversti Talbotille ja toisen maljan "Waverley-Honourin ja Bradwardinen nyt yhtyneiden sukujen onneksi ja menestykseksi."
Minun ei enää tarvitse muuta mainita kuin ett'ei milloinkaan ole vilpittömämmin lausuttu toivomusta ja ett'ei maallisten olojen vaihtelevaisuuteen nähden myös mikään toivomus ole pääasiassa onnellisemmin täyttynyt.