III.
Jännittynyt odotus.
Elspat MacTavish jäi tuijottelemaan rahoihin niinkuin olisivat leiman piirteet voineet johdattaa tietoon, miten ne oli saatu.
"Minä en pidä tuosta MacPhadraickista", haastoi hän itsekseen. "Hänen lajiansa tarkotti laulaja, lausuessaan: Älä heitä pelkää, kun heidän sanansa ovat äänekkäitä kuin talvinen tuuli, mutta pelkää heitä, kun ne kuuluvat korviisi laulurastaan sävelinä. Ja kuitenkin voidaan tämä arvotus selvittää vain yhdellä tavalla: poikani on tarttunut miekkaan, miehenä voittaakseen voimalla sen, mitä moukat tahtoisivat pidättää häneltä sanoilla, jotka säikyttävät lapsia."
Tämän aatoksen kerran johduttua hänen mieleensä näytti se sitäkin järjellisemmältä, kun hän hyvin tiesi, että MacPhadraick, joka itse oli varovainen mies, oli osaltaan edistänyt hänen miehensä puuhia, toisinaan ostamalla karjaa MacTavishilta. Luonnollisesti ei vuokratilalliselle voinut olla tuntematonta, miten se oli saatua, mutta hän pitikin huolta kaupan tapahtumisesta sellaisessa muodossa, että se tuotti suurta hyötyä eikä vähintäkään pulan mahdollisuutta.
Kuka siis olisi ollut niin suuresti kuin MacPhadraick omiaan vihjaamaan nuorelle cateranille, missä notkossa hän saattoi parhain menestyksen toivein alottaa vaarallisen ammattinsa — kuka olisi ollut niin sovelias hänen saaliinsa muuttamiseen rahaksi? Sen ajan ylämaalaisille äideille olivat tuskin tuttuja ne tunteet, joita toinen olisi saattanut kokea uskoessaan, että ainoa poika oli syöksynyt samalle uralle, jolla hänen isänsä oli suistunut surmaan. Hän ajatteli MacTavish Mhorin kuolemaa kuin sankarin, joka oli kaatunut oikeassa soturin ammatissa — eikä kostamatta kaatunut. Hän pelkäsi vähemmin poikansa hengen kuin hänen kunniansa puolesta. Poikansa tähden hän kammosi alistumista muukalaisten valtaan ja sitä sielun kuolonunta, jota tuottaa orjuus — ja tällaisena hän piti vierasta palvelusta.
Elspat-paralle pysyi sinetittynä kirjana ja ummistettuna lähteenä se siveellinen periaate, joka luonnollisesti ja oikeudenmukaisesti johtuu ihmisten mieleen, kun nämä ovat saaneet kasvatuksensa lakien vakiintuneen hallinnan alaisina, jotka suojelevat heikkojen omaisuutta väkevien tunkeutumiselta.
Hänet oli opetettu ajattelemaan niin sanottuja saksilaisia roduksi, joita vastaan geeliläiset olivat ainiaan sotajalalla, ja hän piti jokaista heikäläistä asutusta laillisena hyökkäyksen ja riistämisen määränä, mikäli tämä oli ylämaalaisen retkeilyn ulottuvissa.
Hänen tunteitaan ei ollut tässä kohden lujittanut ja vahvistanut ainoastaan miehensä kuoleman kostamisen halu, vaan myöskin se yleinen katkeruus, jota oli täydellä syyllä herättänyt Skotlannin koko tunturiseudulla voittajien raakamainen ja verenhimoinen käytös Cullodenin taistelun[11] jälkeen. Piti hän kunniakkaasti rosvottavina muita ylämaalaisiakin heimoja, milloin kävi laatuun, — vanhojen vihollisuuksien ja leppymättömien sukukiistain johdosta.
Yksinäisellä naisella, jonka aatokset yhä pysyivät hänen varhaisemmissa vuosissaan, ei ollut ymmärtäväisyyttä, joka olisi punninnut, kuinka heikkoja keinoja ajat myönsivät Englannin ja Skotlannin yhdistyneen hallituksen ponnistusten vastustamiseen, joskaan se hallitus hajallisempana ja käskyvaltansa ollessa vähemmin vakiintunut ei ollut kyennyt ehkäisemään MacTavish Mhorin kaltaisten laittomien sissien hävityksiä. Hän kuvitteli, että hänen poikansa tarvitsi vain julistautua isänsä seuraajaksi seikkailuissa ja urheassa yritteliäisyydessä ja että joukko yhtä uljaita miehiä kuin oli ollut hänen isänsä lippua seuraamassa keräytyisi sitä kannattamaan, kun se uudestaan nostettaisiin liehumaan. Hänelle oli Hamish kotka, jonka oli vain liideltävä ylös ja otettava synnynnäinen sijansa yläilmoissa, hänen kykenemättänsä käsittämään, kuinka monet silmäparit lisää olisivat tarkanneet sen lentoa, kuinka monikertaisesti karttunut määrä luoteja olisi tähdätty siihen.
Elspat oli sanalla sanoen niitä ihmisiä, jotka ajattelevat yhteiskunnan nykyoloista samoin tuntein kuin ovat kokeneet menneitä aikoja. Hän oli ollut puutteenalainen, hyljitty, sorrettu siitä saakka kun hänen miehensä ei enää ollut peljätty ja voimallinen, ja hän arveli nousuaikansa palaavan pojan päätettyä esittää isänsä osaa.
Jos hän salli katseensa vilkaista pitemmälle tulevaisuuteen, niin hän vain päätteli varmastikin makaavansa kauvan kylmänä haudassaan, heimonsa itkuvirren kaiuttua asianmukaisesti hänen muistokseen, ennen kuin hänen vaaleatukkainen Hamishinsa saattoi hänen laskelmiensa mukaan kuolla käsi punaisen lyömämiekan kopsakahvassa. Isän tukka oli harmaa, ennen kuin hän satojen vaarojen jälkeen oli kaatunut ase kädessä. Ja parempi oli — ajatteli Elspat ylpeästi — että hän oli nähnyt miehensä kuolevan sillä tavoin, parempi kuin olisi ollut katsella hänen erkanemistaan elämästä savuisessa hökkelissä, laholla olkivuoteella, niinkuin raihnaantunut koira taikka taudin menehdyttämä mulli.
Mutta hänen nuoren, urhean Hamishinsa hetki oli vielä kaukana. Hänen täytyi menestyä — voittaa isänsä tavoin. Ja hänen vihdoin kaatuessaan — sillä Elspat ei odottanut hänelle mitään veretöntä kuolemaa — olisi äiti jo ammoin maannut turpeen alla, joutumatta näkemään hänen kuolinkamppailuaan tai murehtimaan hänen hautakummullaan.
Sellaisten hurjien aatosten pyöriessä hänen aivoissaan Elspatin mieli elpyi tavalliselle tasolleen tai oikeastaan näköjään ylemmällekin. Raamatun ytimekkäällä kielellä puhuen hän nousi, peseytyi ja vaihtoi vaatetuksensa, söi leipää ja tuli virvoitetuksi.
Hän ikävöitsi kiihkeästi poikansa paluuta, mutta kaipuuta ei nyt tuskastuttanut epäilyksen ja pelkäilyn karvaus. Hän sanoi itselleen, että oli tehtävä paljon ennen kuin Hamish kykeni näinä aikoina kohoamaan eteväksi ja peljätyksi johtajaksi. Kuitenkin hän melkein odotti näkevänsä nuoren miehen palaavan uskaliaan joukkueen etunenässä, raikuvin säkkipillein ja liehuvin lipuin, uhkeat tartanit vapaasti hulmuamassa niiden lakien uhalla, jotka olivat ankarilla rangaistuksilla kieltäneet käyttämästä kansallista vaatetusta tai muita ylämaalaisen ritaruuden tamineita. Kaikkea tätä varten tyytyi hänen kiihkeä mielikuvituksensa suomaan ainoastaan muutamien päivien ajan.
Tämän käsityksen juurruttua hänen mieleensä kohdistuivat hänen kaikki ajatuksensa siihen, että kumppaneitansa johtava Hamish oli otettava vastaan samalla tavalla kuin hänellä oli ollut tapana koristaa mökkinsä hänen isänsä paluuksi.
Runsaita ruokavaroja hän ei kyennyt hankkimaan, eikä hän sitä pitänyt tärkeänäkään. Menestystä saaneet cateranit tuovat mukanaan karjaa ja lammaslaumoja. Mutta mökin sisäpuoli järjestettiin heidän vastaanotokseen — whiskyä poltettiin eli tislattiin suurempi määrä kuin olisi voinut luulla yksinäisen naisen saavan valmistetuksikaan.
Mökki siistittiin sellaiseen kuntoon, että se jossain määrin soveltui riemupäivän tunnelmaan. Se lakaistiin ja koristeltiin monenlaisilla lehvillä niinkuin juutalaisnaisen maja tabernakeli-juhlaksi. Hänen pikku laumansa maitotuotanto valmistettiin niin monin tavoin kuin hänen taitonsa salli pojan ja niiden puoluelaisten kestitykseksi, joita hän odotti vieraikseen samalla kertaa.
Mutta pääkoristuksena, jota hän haki uutterimmin, oli tulipunainen hilla, jota kasvoi ainoastaan korkeilla tuntureilla ja niukasti sielläkin. Hänen miehensä — tai kenties joku tämän esi-isistä — oli sen valinnut sukunsa tunnukseksi, koska se tuntui harvinaisuudellaan ilmaisevan hänen heimonsa pienuutta ja kasvupaikoillaan osottavan heidän pyrkimystensä korkealentoisuutta. Näissä yksinkertaisissa tervehdysvalmistuksissa puuhatessaan oli Elspat rauhattoman onnekkuuden vallassa. Hänen ainoana huolenaan oli ehtiä valmiiksi ennen vieraitten tuloa, jotta he eivät tapaisi häntä varustautumattomana.
Mutta hänen suoriuduttuaan kaikista oloissaan mahdollisista varustuksista ei hänellä taaskaan ollut muuta toimiteltavaa kuin vuohiensa vähäpätöinen hoitaminen. Välipäikseen hän saattoi sitte vain tarkastella pikku valmistuksiaan, uudistaa sellaisia, jotka olivat tilapäistä laatua, ja istuskella mökin ovella tähystelemässä tielle, tämän noustessa toisella puolen Awen äyräiltä ja toisella kiertäessä vuoren ylänteitä, mikäli sotilasinsinöörin suunnitelma mukautui sovittautumaan maiseman kumpuisuuteen.
Menneisyyden muistojen mukaan haaveillen tulevaisuutta muodosteli hänen mielikuvituksensa aamu-usvasta tai iltahattarasta lähestyviä rivakoita urhoja, joilla siihen aikaan oli nimenä sidier dhu — tummat soturit — koska heidän kansallinen tartaninsa erotti heidät brittiläisen armeijan tulipunaisista riveistä. Tässä ajanvietossa hän kulutti monta tuntia joka aamu ja ilta.
Mutta turhaan tarkastelivat Elspatin silmät etäistä polkua varhaisimmassa aamusarastuksessa ja hämyn viimeisessä häiveessä.
Mikään kohoava tomupilvi ei herättänyt nuokkuvien töyhtöjen tai välkkyvien aseiden odotusta. Yksinäinen matkalainen vain tuolloin tällöin tallusti haluttomasti tietä pitkin ruskeassa alamaalaisessa pitkässä takissaan, tartan värjättynä mustaksi tai punaiseksi, jolla tavoin noudatettiin tai kierrettiin lakia, kun sitä vaatekappaletta ei saanut käyttää monivärisenä. Hänen kumarainen vartalonsa ja alakuloinen katsantonsa ilmaisi geeliläisen hengen murtumista niiden ankarien, vaikka kenties välttämättömien lakien painamana, jotka kielsivät hänen synnynnäiseksi oikeudekseen katsomansa puvun ja asevarustuksen käytännön.
Ei tuntenut Elspat tällaisilla masentuneilla vaeltajilla poikansa kepeätä ja vapaata astuntaa, tämän nyt hänen arvelunsa mukaan irtauduttua kaikista saksilaisen ikeen merkeistä. Iltana toisensa jälkeen hän pimeän tullen poistui avoimelta oveltaan ja heittäytyi levottomalle makuulavalleen, ei nukkuakseen, vaan vartioidakseen.
Urheat ja pelottavat, hän sanoi itsekseen, kävelevät öisin — heidän askeleensa kuuluvat pimeässä, kun kaikki muu vaikenee paitsi tuuli ja koski. Arka hirvi ilmestyy esiin ainoastaan auringon kullatessa vuoren huippuja, mutta rohkea susi kulkee kuutamon hopeisessa loimussa.
Hän järkeili turhaan. Pojan odotettu kutsu ei huhunnut häntä vuoteeltaan, jolla hän makasi uneksien urhon tulosta. Hamishia ei kuulunut.