IV.
Suuri pettymys.
Vitkastuva toivo — sanoo kuninkaallinen viisas — tekee sydämen sairaaksi. Niin luja kuin Elspatin ruumiinrakenne olikin, alkoi hän jo huomata sen riutuvan siinä rasituksessa, jota hänelle tuotti tuskitteleva ja ylenpalttinen hellyytensä.
Mutta eräänä aamuna varhain elvytti etäisen matkamiehen ilmestyminen yksinäiselle vuoristotielle ne toiveet, jotka olivat alkaneet hiipua ankeaksi epätoivoksi.
Muukalaisessa ei näkynyt jälkeäkään saksilaisesta ikeestä. Kaukaa havaitsi Elspat vyötetyn viitan valuvan soreina laskoksina hartioilta ja töyhdön, joka lakkiin pistettynä ilmaisi arvoasemaa ja suurta sukua. Tulija kantoi pyssyä olallaan, lyömämiekka heilui hänen kupeellaan, tavanmukaisina lisinään väkipuukko, pistooli ja sporran mollach, pukinnahkainen massi, jota ylämaalaiset pitävät vyössänsä.
Ennen kuin Elspatin katse oli kaikkia näitä yksityiskohtia tarkannutkaan joudutti vaeltaja joustavia askeliaan ja heilutti käsivarttaan tuntemuksen merkiksi. Lyhyen tovin kuluttua syleili äiti poikaansa, joka oli pukeutunut esi-isiensä asuun ja näytti hänen silmissään komeimmalta kymmenentuhannen seassa.
Ensimäistä hellyyden purkausta olisi mahdoton kuvata. Siunaukset sekaantuivat armastelevimpiin sanoihin, mitä voimakas kieli varasi Elspatin riemastuksen hurjan hurmion katkonaiseen tulkintaan. Hänen pöydälleen ilmestyi pikaisesti kaikkea, mitä hänellä oli tarjottavaa, ja nuoren soturin nauttiessa virkistyksiä katseli äiti häntä tuntein, jotka paljossa poiketenkin sentään suuresti muistuttivat aikaa, jolloin hän oli nähnyt Hamishin saavan ensimäisen ravintonsa rinnoillaan.
Ilon ailahdusten tyynnyttyä kävi Elspat jännittyneeksi tietämään poikansa seikkailut heidän eroamisensa jälkeen eikä voinut olla moittimatta hänen uhkarohkeuttaan, joka oli saanut hänet samoamaan vuoristossa asultaan ylämaalaisena ilmi päivällä, kun siitä oli säädetty kova rangaistus ja maassa runsaasti liikkui punatakkeja.
"Älä ole minun tähteni peloissasi, äiti", sanoi Hamish, ja hänen sävynsä oli tarkotettu huojentamaan toisen huolta, vaikka siinä ilmeni hämiäkin. "Minä voin pitää ylläni tartania Augustus-linnotuksen edustalla, jos haluan."
"Voi, älä ole liian uskalias, Hamish kulta, vaikka se vika parhaiten soveltuukin taattosi pojalle — älä toki ole liian uskalias! Ei taistella nykyään niinkuin entiseen aikaan, rehellisin asein ja tasaväkisesti, vaan käytetään lukumäärän ja aseiden ylivoimaa, niin että pojan laukaus kaataa yhtä hyvin väkevän kuin heikon. Äläkä ajattele minua arvottomaksi esiintymään isäsi leskenä ja sinun äitinäsi, jos puhunkin näin, sillä Jumala tietää, että mies miestä vastaan uskaltaisin asettaa sinut kiistasille Breadalbanen ja Lorninkin parhaimpien kanssa."
"Vakuutan sinulle, äiti hyvä", vastasi Hamish, "etten ole missään vaarassa. Mutta oletko nähnyt MacPhadraickia, äiti, ja mitä on hän sanonut sinulle puolestani?"
"Rahaa hän jätti minulle kyllälti, Hamish, mutta hänen parhaana lohdutuksenaan oli, että sinä jaksoit hyvin ja aioit tulla piakkoin tapaamaan minua. Mutta varo MacPhadraickia, poikani, sillä sanoessaan itseään isäsi ystäväksi piti hän huonointakin karjansa nupoa enemmän arvoisena kuin MacTavish Mhorin sydänverta. Käytä siis hänen palveluksiaan ja maksa niistä — sillä siten pitää meidän menetellä arvottomien suhteen, mutta noudata neuvoani: älä luota häneen."
Hamish ei kyennyt pidättämään huokausta, joka tuntui Elspatista ilmaisevan, että varotus tuli liian myöhään.
"Mitä olet hänen kanssaan asioinut?" jatkoi hän kiihkeänä ja hädissään. "Minä sain häneltä rahaa, ja hän ei anna sitä vastikkeetta — hän ei ole niitä, jotka vaihtavat viljaa akanoihin. Voi, jos kadut kauppojasi ja jos sinun sopii ne purkaa häpeättä, niin vie takaisin hänen hopeansa äläkä usko hänen kauniita sanojaan."
"Ei käy päinsä, äiti", vastasi Hamish. "Enkä minä sopimustani surekaan; pahottelen vain, että se pakottaa minut piammiten lähtemään taas luotasi."
"Lähtemään luotani! mitenkä lähtemään luotani? Sinua hupsua, etkö luule minun tietävän, mikä on urhean miehen vaimon tai äidin velvollisuutena? Sinä olet vasta poika, mutta vielä kun isäsi oli jo kaksikymmentä vuotta ollut maan pelotuksena, ei hän halveksunut minun seuraani ja apuani, vaan sanoi usein, että tukeni vastasi kahta vantteraa renkiä."
"En siltä kannalta tarkottanut, äiti; mutta koska minun täytyy lähteä maakunnasta. —"
"Lähteä maakunnastako!" keskeytti äiti. "Ja olenko minä kuin pensas, joka on juurtunut kasvupaikkaansa ja kuoleutuu, jos se viedään muuanne? Olen minä hengittänyt muitakin tuulia kuin näitä Ben Cruachanin — olen saattanut isääsi Rossin saloille ja Y Mac Y Mhorin pahakulkuiseen erämaahan. Joutavia, Hamish — niin vanhat kuin raajani ovatkin, kyllä ne kantavat minut yhtä pitkälle kuin sinun nuoret jalkasi jaksavat näyttää tietä."
"Voi, äiti", sopersi nuori mies, "mutta matkustaa meren yli —."
"Merenkö! Miksi minä merta pelkäisin? Enkö ole kuuna päivänä istunut venheessä — kertaakaan nähnyt Mull-salmea, Treshornishin saaria ja Harrisin riuttoja?"
"Äiti kulta, minä joudun kauvas, kauvas noista kaikista. Olen pestautunut erääseen uuteen rykmenttiin, ja me lähdemme ranskalaisia vastaan Amerikaan!"
"Pestautunut!" äännähti hämmästynyt äiti. "Vastoin minun tahtoani, ilman minun suostumustani — sinä et voisi — sinä et hentoisi" — hän nousi seisaalle ja suoristausi käskevästi: — "Hamish, sinä et uskaltaisi!"
"Epätoivo uskaltaa kaikkea, äiti", vastasi Hamish surumielisen lujasti. "Mitä tekisin täällä, missä tuskin saan irti leipää itselleni ja sinulle, ja ajat yhä huononevat? Jos vain istahtaisit kuuntelemaan, niin saisin sinulle selväksi, että olen toiminut parhaaksemme."
Katkerasti hymyillen istuutui Elspat, ja sama ankara, ivallinen ilme pysyi hänen kasvonpiirteillään, kun hän tiukkaan puristunein huulin kuunteli pojan puhdistautumista.
Hamish jatkoi, hämmentymättä hänen odotettavasta pahastuksestaan:
"Kun läksin täältä, äitiseni, menin suoraa päätä MacPhadraickin taloon, sillä vaikka tiesin hänet ovelaksi ja maailmalliseksi, saksilaisten[12] tapaan, on hän kuitenkin järkimies, ja minä arvelin saavani häneltä ohjausta, koska se ei maksaisi hänelle mitään, kuinka voisin parantaa toimeentuloamme."
"Toimeentuloamme!" huudahti Elspat, menettäen siitä sanasta kärsivällisyytensä. "Ja sinä menit kehnon moukan luo, jolla ei ole parempaa sielua kuin lehmipaimenella, kysymään neuvoa menettelystäsi? Isäsi ei luottanut muuhun kuin urheuteensa ja miekkaansa."
"Äiti hyvä", vastasi Hamish, "miten saisin sinut käsittämään, että sinä elät tässä isiemme maassa niinkuin olisivat isämmekin vielä elossa? Sinä ikäänkuin kävelet unissasi, ympärilläsi ammoin vainajiksi joutuneiden haamuja. Kun isäni eli ja taisteli, pitivät suuret voimakasta miestä arvossa ja rikkaat pelkäsivät häntä. Hän sai suojelusta MacAllan Mhorilta ja Caberfaelta sekä avustusta halvemmilta miehiltä. Tuo on lopussa, ja hänen poikansa hankkisi vain häpeällisen ja sääliä herättämättömän kuoleman niillä teoilla, jotka tuottivat taatolle kunniaa ja valtaa tartanin käyttäjien joukossa. Maa on voitettu — sen johtotähdet ovat sammuneet — Glengary, Lochiel, Perth, loordi Lewis, kaikki korkeat päälliköt ovat manalla tai maanpaossa. Saatamme murehtia sitä, muttemme mahda sille mitään. Lakki, miekka ja massi — - valta, voima ja varallisuus menetettiin Drummossien nummella."
"Se on lorua!" kivahti Elspat. "Sinä ja muut sellaiset raukat masennutte oman heikon sydämenne sortamina, vaan ette vihollisen voiman nujertamina. Sinä olet kuin pelokas vesilintu, josta vähäisinkin pilvenhattara taivaalla näyttää kotkan varjolta."
"Äiti", sanoi Hamish ylpeästi, "älä moiti minua heikosta sydämestä. Menen sinne, missä tarvitaan miehiä, joilla on voimakkaat käsivarret ja rohkea mieli. Erämaasta lähden, päästäkseni keräämään mainetta."
"Ja äitisi jätät menehtymään puutteeseen, vanhuuteen ja yksinäisyyteen", muistutti Elspat, yrittäen perätysten jokaista keinoa, järkyttääkseen päätöstä, jonka hän alkoi havaita olevan syvemmälle juurtunut kuin hän oli ensimältä luullut.
"Enpä niinkään", vastasi toinen. "Jätän sinut mukavuuteen ja varmuuteen, jollaista et ole vielä koskaan kokenut. Barcaldinen pojasta on tullut päällikkö, ja hänen väkeensä olen pestautunut. MacPhadraick toimii hänen puolestaan, hankkii miehiä ja saa siitä hyvityksensä."
"Se on tarinassa tosi sana, vaikka kaikki muu olisikin väärää kuin paholaisen juoni", virkkoi vanha vaimo katkerasti.
"Mutta hyvää koituu siitä meillekin", jatkoi Hamish, "sillä Barcaldine luovuttaa sinulle lampurimajan omistamastaan Letterfindreightin metsästä. Yhteislaitumelta saavat vuohesi rehunsa, ja lehmääkin sopii sinun pitää. Oma palkkani, äitiseni, — vaikka minä olen kaukana, — riittää yltäkyllin sinulle jauhoihin ja kaikkiin muihin tarpeisiisi. Älä pelkää minun puolestani. Menen yksityisenä urhona, mutta jos sitkeä taisteleminen ja säännöllinen palvelus voivat sen ansaita, niin palaan upseerina, jolla on palkkaa puoli taaleria päivässä."
"Lapsi-parka!" vastasi Elspat, ja hänen äänensä ilmaisi sekä surkuttelua että halveksimista; "ja sinä luotat MacPhadraickiin?"
"Minun sietää, äiti", sanoi Hamish, jonka otsalle ja poskille sävähti suvun tumma puna, "sillä MacPhadraick tuntee, mitä verta virtaa suonissani, ja tajuaa, että jos hän rettelöitsisi sinun suhteesi, saisi hän lukea päivät Hamishin paluuseen asti Breadalbaneen ja lisätä elämänsä päiviin vielä kolme. Minä surmaisin hänet oman lietensä ääressä, jos hän söisi minulle antamansa sanan — sen tekisin kautta meidän molempien Luojan!"
Nuoren soturin katse ja ryhti pitivät Elspatia tovin pelossa; hän ei ollut tottunut näkemään poikansa ilmaisevan syvällistä kiivautta, joka voimakkaasti muistutti hänen isästään. Mutta kuitenkin antausi äiti jälleen moitiskeluunsa, pysyen äskeisessä ärsyttävässä sävyssään.
"Poika-raiska!" hän päivitteli; "ja sinä luulet puolen maailman takaa uhkaustesi kuuluvan tai muistuvan! Mutta mene — mene — ojenna niskasi hannoverilaisen ikeen alle, jota vastaan jokainen oikea geeliläinen taisteli kuolemaan asti. Mene, hylkää kuninkaallinen Stuart, jonka puolesta isäsi ja hänen isänsä ja äitisi isät ovat punanneet monia kenttiä hurmeellaan. Mene, ota hoivasi Dermidin heimosta, jonka lapset murhasivat — niin", hän lisäsi kirkaisten, "murhasivat äitisi isät heidän rauhallisissa asunnoissaan Glencoessa! Niin", huudahti hän yhä hurjemmin ja kimakammin, "minä olin silloin syntymätön, mutta äitini on kertonut minulle — ja minä kuuntelin äitini ääntä — hyvin muistan hänen sanansa! Ne tulivat rauhan miehinä, ne otettiin vastaan ystävyydessä, ja tulella ja veren vuodatuksella tuhottiin viaton heimo!"[13]
"Äiti", vastasi Hamish murheellisesti, mutta lujasti, "kaikkea tuota olen harkinnut. Barcaldinen uljasta kättä ei tahraa pisarakaan Glencoen verta; kirous kohtaa Glenlyonin onnetonta sukua, ja sitä onkin Jumala rangaissut."
"Jo sinä puhut kuin saksilainen pappi", ivasi äiti. "Eikö olekin parempi jäädäksesi ja pyytääksesi MacAllan Mhorilta kirkkoa, jotta saarnaat anteeksiantamusta Dermidin heimolle?"
"Eilispäivä oli eilinen", vastasi Hamish, "ja tänään on päivä toinen. Kun heimot on rusennettu ja survottu yhteen, on oikeaa ja viisasta, että niiden vihat ja kiistat eivät säily pitempään kuin niiden itsenäisyys ja valta. Ken ei kykene miehen tavoin toimeenpanemaan kostoa, hän ei saisi raukan lailla hautoa hyödytöntä vihamielisyyttä. Äitiseni, nuori Barcaldine on rehellinen ja urhoollinen. Tiedän MacPhadraickin neuvoneen häntä olemaan sallimatta minun hyvästellä sinua, jottet sinä käännyttäisi minua tolaltani. Mutta hän sanoi: 'Hamish MacTavish on urhon poika, ja hän ei riko lupaustaan.' Äiti hyvä, Barcaldine johtaa sataa geeliläisten uljainta poikaa heidän kansallisessa asussaan ja heidän isiensä aseissa — sama sykkii sydän kaikilla — saman asian hyväksi omistaa kukin kuntonsa. Olen vannonut lähteväni hänen kanssaan. Hän on luottanut minuun, ja minä tahdon luottaa häneen."
Kuullessaan tämän niin lujasti ja päättävästi lausutun vastauksen jäi Elspat tyrmistyksiin ja epätoivoon. Todisteet, joita hän oli pitänyt vastustamattoman pätevinä, olivat tuntuneet yhtä vähän kuin aalto kallioon. Pitkällisen vaitiolon jälkeen hän täytti poikansa pikarin ja ojensi sen hänelle alakuloisen kunnioittavana ja nöyränä sävyltään.
"Juo", hän sanoi, "isäsi kurkihirren muistoksi, ennen kuin jätät sen ainiaaksi. Ja sano minulle, — koska isäsi poika on kytketty uuden kuninkaan ja uuden päällikön kahleisiin, miesten, joita sinun isäsi pitivät pelkkinä verivihollisinaan, — sano minulle, kuinka moneksi päivää minun sallii sinua katsella niiden tahto, jotka olet ottanut isänniksesi? Montako siis on minulla vielä elämän päivää — sillä lähdettyäsi ei minulle jää maailmaan mitään elämisen arvoista?"
"Kuusi vuorokautta saan viipyä luonasi, äiti", vastasi Hamish MacTavish, "ja jos tulet liikkeelle minun kanssani viidentenä päivänä, niin vien sinut turvallisesti uuteen asuntoosi. Mutta jos jäät tänne, niin lähden seitsemäntenä aamun koittaessa — se on viimeinen hetki, jolloin minun täytyy lähteä taivaltamaan, Dunbartonia kohti, sillä jollen kahdeksantena päivänä ole paikalla, joudun karkurin rangaistuksen alaiseksi ja tahraan kunniani soturina ja urhona."
"Isäsi jalka", sanoi Elspat, "oli vapaa kuin nummen tuuli. Olisi ollut yhtä turha kysyä häneltä lähtönsä määrää kuin tiedustaa tuolta pilvien ajelijalta, minkätähden se puhaltaa. Sanohan minulle, minkä rangaistuksen uhalla sinun täytyy — koska kerran olet käsketty ja halukas lähtemään — palata orjuuteesi?"
"Orjuudeksi älä sitä sano, äiti; se on kunniallisen soturin palvelusta — ainoa ura, joka on nyt avoinna MacTavish Mhorin pojalle."
"Sano kuitenkin, mikä on uhkana, jollet palajaisi?" tivasi Elspat.
"Sotilaallinen karkurin rangaistus", vastasi Hamish; mutta hänen äitinsä huomasi nuoren soturin vääntelehtivän sisäisten tunteiden vallassa ja päätti niitä seuloa sisintä myöten.
"Ja se on tottelemattoman koiran kuritus, eikö niin?" sanoi hän teennäisen tyynenä, mutta silmien välähdys puhui toista.
"Älä kysy minulta enempää, äiti", pyysi Hamish. "Se rangaistus ei ole mitään sille, joka ei sitä joudu koskaan ansaitsemaan."
"Minulle se on jotakin", väitti Elspat, "koska tiedän paremmin kuin sinä, että missä on valta koveta, siinä on usein tahtoa siihen ilman aihetta. Tahtoisin rukoilla puolestasi, Hamish, ja minun on tiedettävä, miltä vaurioilta minun pitäisi anoa suojelusta nuoruudellesi ja yksinkertaisuudellesi Häneltä, joka ei jätä ketään turvattomaksi."
"Äiti", haastoi Hamish, "vähätpä on väliä sillä, mitä rikollinen voi joutua kokemaan, jos mies on päättänyt pysyä velvollisuuden polulla. Ylämaalaisilla päälliköillämmekin oli tapana rangaista vasallejaan, ja kuulemani mukaan ankarasti. Muistaakseni juuri Lachlan Maclanilta, jota paljon mainitaan, lyötiin hänen päällikkönsä käskystä pää poikki, kun Lachlan ampui uroshirveä hänen edellään?"
"Niin kyllä", myönsi Elspat, "ja oikein olikin, koska hän häpäisi väen isää ihan koollaolevan heimon nähden. Mutta päälliköt olivat ylväitä vihassaan — he rankaisivat terävällä säilällä eivätkä patukalla. Heidän tuomionsa vuodattivat verta, mutta ne eivät tuottaneet häpeätä. Voitko sanoa samaa niistä laeista, joiden ikeeseen olet alistanut vapaasyntyisen kaulasi?"
"En voi, äiti, en kylläkään", vastasi Hamish murheellisesti. "Näin niiden rankaisevan erästä saksilaista, joka heidän puheentapansa mukaan oli karannut lippunsa alta. Hänet suomittiin — sen tunnustan — suomittiin kuin hurtta, joka on loukannut käskeväistä herraansa. Minua tympäisi se näky — myönnän sen. Mutta koirien rangaistus on varattu ainoastaan koiria kehnommille, jotka eivät osaa pysyä uskollisina."
"Tähän häpeään olet kuitenkin alistanut itsesi, Hamish", huomautti Elspat, "jos annat tai upseerisi ottavat aihetta loukkaannukseen sinua vastaan. — En puhu sinulle enempää aikeistasi. Jos kuudes päivä tämän aamun auringosta lukien olisi minun kuolinpäiväni ja sinun pitäisi jäädä ummistamaan silmäni, niin sinulla olisi vaarana tulla sidotuksi kuin koira patsaaseen — niin, jollei sinulla olisi sydämen uljautta jättääksesi minut kuolemaan yksinäni ja autiolle pankolleni, — taattosi tulen ja hyljätyn emosi elämän viimeisen kipinän sammumaan yhtähaavaa!"
Hamish mitteli permantoa kärsimättömin ja vihaisin askelin.
"Äiti", virkkoi hän viimein, "älä vaivaa mieltäsi tuommoisilla seikoilla. Minä en voi joutua sellaiselle häpeälle alttiiksi, sillä minä en sitä ikinä ansaitse; ja jos minua sillä uhattaisiin, tietäisin kuolla ennen kuin se tahra minut leimaisi."
"Siinä puhui sydämeni puolison poika!" vastasi Elspat.
Hän muutti puheenainetta ja näytti surumielisen myöntyväisenä kuuntelevan, kun poika muistutti hänelle, kuinka lyhyt aika heille oli suotu seurusteluunsa ja pyyteli, että se vietettäisiin ilman hyödyttömiä ja ikäviä muisteloja olosuhteista, joissa heidän oli piakkoin erottava.
Elspat oli nyt vakuutettu siitä, että hänen poikansa oli muutamien muiden ominaisuuksien ohella perinyt isänsä korskean miehekkyyden, joka saattoi mahdottomaksi käännyttää häntä kerran harkitusti tekemästänsä päätöksestä. Hän oli senvuoksi ulkonaisesti alistuvinaan heidän välttämättömään eroonsa, ja jos hän tuolloin tällöin puhkesi valituksiin ja nurinaan, oli syynä se, että hän joko ei kyennyt tyyten taltuttamaan luontaista kiivauttansa taikka älysi noudattaa varovaisuutta juuri täten, koska täydellinen ja ehdoton taipuminen olisi saattanut pojasta näyttää väkinäiseltä ja epäiltävältä sekä saada hänet varomaan ja tekemään tyhjiksi keinot, joilla Elspat vielä toivoi estävänsä Hamishin lähtemästä luotansa.
Hänen kiihkeä, vaikka itsekäs kiintymyksensä ainokaiseensa, kykenemättömänä tuntemaan vaikutusta hellyytensä onnettoman esineen todellisten etujen ajattelemisesta, muistutti eläinten vaistomaista rakkautta jälkeläisiinsä; ja tunkeutumatta paljoakaan pitemmälle tulevaisuuteen kuin luontokappale hän vain tunsi, että Hamishista erkaneminen oli kuolemaa.