KOLMAS LUKU.
Nämät sanat lausuttuansa lankesi Amos mitä kovimpaan haavakuumeesen ja oli useat päivät elon ja kuolon vaiheella. Vihdoin voitti kuitenkin hänen voimallinen luontonsa ja hän rupesi parantumaan, vaikkapa hyvin hitaasti ja tuskallisten kipujen vaivatessa.
Kun hän nyt makasi vuoteellaan ja luki noita kitkeriä hetkiä, kahdenkertaisesti pitkät tuskan ja kärsimättömyyden kautta, silloin oli usein hänen ainoa lohdutuksensa ajatella syntymäkaupunkiansa, usein päiväkaudet Weilburg'issa kuljeskella ja tervehtää kaikkia vanhoja ystäviänsä. Ainoastaan harvoin oli hän sotaretkillään saanut tietoja vanhemmiltansa ja viimeisinä aikoina ei enään ensinkään; sillä mitään kirjevaihtoa ei ollut ajattelemistakaan, suulliset tiedot, joita edes takaisin marssivat sotajoukot toivat, olivat ainoat. Rauhallinen yhdistys oli näinä ankaran hädän ja väkivaltaisuuden päivinä melkein tykkänään tauonnut.
Nyt sepitsi itselleen Amos lisäksi mitä noissa niukoissa, usein ristiriitaisissa tiedoissa oli vaillinaista ja eleli mielenkuvituksessaan innokkaimmalla mieltymyksellä taas isänhuoneessa. Silloin oli hänestä melkein kummallista, että eräs uusi ja kuitenkin vanha olento alituisesti ja vastaanseisomatta tunkeutui esiin: koulumestarin Marthan kuva. Usein hän nuhteli itseään siitä ja sanoi: "Näyttää siltä kun kävisin vanhempien luona tavatakseni Marthaa kotona". Ja vaikka hänen aikanaan Martha vaan harvoin oli tullut räätäliväen luokse ja tunnetuista syistä ei edes kernaasti siellä ollut nähty, oli hänestä kuitenkin nyt niin kuin jos tyttären aina täytyisi olla hänen vanhempiensa luona, hän ei itse tietänyt minkätähden.
Sitte jatkoi hän hereillään uneksien: "Marthan kuva seisoo aivan selvästi edessäni, niinkuin hän eli ja oli; vanhempien muoto on minulle himmeämpi. Mikä siihen on syynä? Voi, kenties ovat kaikki kolme jo aikoja sitte kuolleet, koko talo hävitetty, ja kaupunki suurena hautausmaana, rauniona! ja nuo vanhat tuttavani viittaavat ja huutavat minulle vaan sen vuoksi niin ystävällisesti, että he todellakin seisoivat aivan lähellä, tässä vuoteeni vieressä, kuolleitten haamut! Sanotaan että semmoisia ikävöiviä kuvia kierättämällä saattaa usein vainaja oman kuolinsanomansa kaukaiselle ystävälle, jos ei löydy mitään elävää sanansaattajaa".
Mutta pian karkoitti hän taas nämä surulliset ajatukset mielestään ja kysyi itseltään, miltä Martha nyt näyttänee? Ensimmäisessä nuoruuden kukoistuksessa ei hän ollut; hän oli yhtaikainen hänen kanssa ja kävi siis yhdeksättäkolmatta vuotta. Marthan kasvot olivat kuitenkin hänen mielestään muuttuneet paljoa kauniimmiksi. Löytyyhän semmoisia tyttöjä ja nuorukaisia, joissa vasta ruumin täysivoimaisena ollessa kauneuskin kehkeytyy. Tosin olivat hänen silmänsä vielä yhä edelleen vähän pienenmäiset, suu olisi saattanut olla hienompi ja nenä kauniimpi. Mutta hänen pulskeaan vartaloonsa sopivat nuo voimakkaat kasvot, ja se ihmeellinen sulous, joka loisti hänen silmistään ja puhui hänen suustaan, todistaen lempeää, hyvää sielua, kirkasti kaikki vaillinaisuudet muodossa. Maalatulta nukelta sitä vastoin näytti hänestä tämän kuvan rinnalla räntmestarin sievä Dorothea; alussa oli hän vielä monta kertaa ajatellut häntä rakkauden suuttumuksella, nyt karkoitti hän hänen muistonsa ylenkatseen täydellä vihalla. "Kuinka sokea olin, kun niin peräti väärin Marthan tunsin", pitkitti hän silloin. "Löytyy maisemia, joita ensiksi on kerran täytynyt nähdä etäältä, voidaksensa sitte likeltäkin tuntea niitten suotuisaa suloutta. Eikö löydy semmoisia ihmisiäkin?"
Ja niin muutti hän itselleen mielenkuvituksessaan tämän etäisyyden yhä lähemmäksi ja eli uudestaan vielä kerran nuoruutensa ajat ainoan nuoruuden ystävänsä rinnalla, johon nyt hänkin oli uskollisimmalla ystävyydellä mieltynyt. Vielä kerran otti hän hänen kädestään vastaan kaikki nuo lohduttavaiset voileivät, mutta hän kiitti aivan toisin kuin ennen. Hän antoi Marthan vielä kerran aika lailla läksyttää itseään, ja häntä kovin pahoitti, että vaan perästäpäin hiljaisuudessa taisi kiittää häntä voimatta seurata hänen uskollista neuvoansa. Ja kun kohtaus värvääjien kanssa taas juohtui hänen mieleensä, silloin olisi hän tahtonut langeta tytön eteen niinkuin pyhimyksen eteen polvilleen ja hänen rinnallaan käydä kotia. Niin katkera kuin tämä myöhäinen katumus hänelle olikin, niin lohdutti se häntä kuitenkin, ja hänestä tuntui ettei se kuitenkaan vielä tulisi aivan myöhään, se kova tauti, jossa hän ensikerran elämässänsä oikein ja levollisesti oppi luomaan silmäyksen itseensä, oli silloin sopiva rangaistus, mutta semmoinen Jumalan rangaistus, jossa hänen armonsa ja hyvyytensä meille syvimmin ilmestyy.
Häntä elähytti kuitenkin taas pian uusi elämäninto, silloin piti hän sen ihan varmana, että vielä kerran olisi näkevä Marthan. Mutta jos tämä sillaikaa olisi mennyt naimisiin? Turhamainen kysymys. Rakkaudesta ja avioliitosta eihän hän ollenkaan tahtonut puhua hänen kanssaan, vaan ainoastansa hyvästä vanhasta ystävyydestä. Ja kuitenkin olisi se häntä kovin suututtanut, jos hän olisi joutunut naimisiin. Hän ei tahtonut sitä ajatella. Mutta Weilburgilaisille tahtoi hän vielä näyttää, että hänestä kuitenkin oli tullut jotain kelvollista, vänrikki muka ja ehkä enemmänkin, ja tahtoi kouluystävänsä kanssa kävellä pitkin katuja, ja hän arveli, että pulskea Martha ja hän, se olisi toki pari, jota saattaisi katsoa — tietysti vaan ystäväpari.
Hänen tätä itselleen juuri kuvitellessaan astui sotavälskäri uneksijan vuoteelle. Amos oli käskenyt hänen tuoda pienen peilin muassaan, kun tulevan kerran ottaisi kääreen pois päästä, sillä hän tahtoisi kuitenkin mielellään tietää, miltä itse nyt näytti. Käärettä avattaissa, oli Amos vielä komeasti kävelevinään Marthan rinnalla; silloin asetti lääkäri peilin hänen eteensä.
Taivas! mikä näky! Nuo pitkät kauniit hiukset olivat paljaaksi leikatut muutamain kirveeniskuin tähden, joita kova Nassau-Weilburgilainen pääkallo onnellisesti oli vastustanut; mutta pahimmat iskut olivat kasvoissa. Vasen silmä oli juossut ulos, siitä meni mitä rumin haava punaisena ja sinisenä nenän yli koko oikean posken poikki aina korvaan asti, ja välskäri oli parsinut tuon sormensyvyisen haavan kiinni yhtä ruokottomasti kuin kerjäläinen vanhat housunsa. Amos, joka tietysti itse paraiten tiesi, mitä iskuja hän oli saanut, oli kuvaillut itselleen kasvonsa oikein rumiksi, mutta todellisuus voitti hirveällä tavalla hänen rohkeimmankin luulokuvansa!
Kauan ja tarkasti katsoi hän peiliin. Hän tahtoi hymyillä, mutta tämä pieni jänneliikunto viilteli häntä niinkuin puukko haavan läpi. Vaivalla pidätetyllä hymyllä ja syvällä huokauksella huusi hän sen jälkeen: "Jumalan kiitos! Nyt en enää ole kaunis!"
Silloin kuuli hän, niinkuin kaiun huokauksestansa, tukahutetun naurun päänalustansa takana. Se oli Ramsay, joka oli siinä katsellut koko tätä surkean komillista kohtausta. Hän astui esiin, ja pudisti ystävyydellä sairaan kättä ja pyysi häntä lohduttamaan itseään kaunisten kasvojensa hukkauksesta, joiden kautta hän oli pelastanut sotapäällikkönsä hengen. Onni olisi tästä alkaen suotuisammin myhäilevä näille miehekkäille arville kuin ennen sileille poskille, ja yhdellä silmällä tulisi hän näkemään kunniarikkaampia päiviä kuin tähän asti kahdella. Sitte lupasi hän hänelle alituista rajatonta suosiota, pikaisen palaamisen palvelukseen ja runsaan kipurahan hyvässä kullassa, niin totta kuin hänen nimensä oli Jaakko Ramsay.
Amos kuulteli tätä kaikkea jotensakin kylmällä mielellä; tällä hetkellä olisi hänelle melkein ollut lohduttavampaa, jos Ramsay yhtä varmaan olisi vakuuttanut hänelle, ettei koulumestarin Martha Weilburg'issa vielä ole naitu.
Hafelborn raukan paraneminen kesti odottamattoman kauan, varsinkin erään kolmannen suuren haavan tähden lonkassa, jota hänen ei tarvinnut peilillä katsella. Jo oli helmikuu ja hän makasi vielä sairashuoneessa.
Silloin kuuli hän eräänä päivänä varhain aamulla hurjaa meteliä kadulta, sitte aseitten kalsketta, pyssynlaukauksia, outoja sotahuutoja ja merkkejä; yhä likemmäksi läheni taistelevain melske. Sitte kaikki yhtäkkiä vaikeni. Eräs haavoitettu ruotsalainen riensi sairassaaliin ja huusi: "Kaikki hukassa! — aselepo rikottu; — kaupunki äkillisellä päällekarkauksella valloitettu; Ramsay kuolijaksi ammuttu!"
Haavoitetut, joita pian sen jälkeen keisarilliset sotamiehet toivat lasarettiin, vahvistivat tiedon Hanau'in valloituksesta. Ramsay, joka jo kuukausia sitten hieroi sopimusta Mainz'in vaaliruhtinaan kanssa kaupungin antautumisesta, katsoi kaiken varovaisuuden tarpeettomaksi, aselepo kun oli muotoperäisesti tehty, ja hänen sotilaansa olivat jo kauan aikaa eläneet niinkuin syvimmässä rauhassa. Mutta kun ruotsalaisten päällikkö ei laskenut ulos Hanau'in kreiviä, joka oli tullut kaupunkiin, niin väittivät keisarilliset hänen omavaltaisesti rikkoneen aselevon, karkasivat Nassau-Dillenburg'in kreivin ja evesti von Metternich'in johdolla äkkiä melkein vartijattomaan varustukseen ja voittivat tuon pienen ruotsalaisjoukon, joka Ramsay'n johtamana urhoollisesti tappeli, lyhyen ottelun perästä. Johtaja joutui taistelussa vihollisten keskeen ja ammuttiin siellä selkään. Voittajat odottivat joka hetki mainion kenraalimajorin kuolemaa; siitä huolimatta parantui pahasti haavoitettu päällikkö, jos pitkällistä, kurjaa kivulloisuutta voi parantumiseksi sanoa. Vangiksi otettu linnaväki pistettiin senaikaisen sotatavan mukaan kohta keisarillisiin rykmentteihin.
Amos pelastui tästä kohtalosta ainoastaan haavainsa tähden. Kun yksisilmäinen mies sauvain nojassa nilkuttaen taisi jättää leirin, sai hän käskyn kahdeksanneljättä tunnin kuluessa lähteä kaupungista. "Jumalan kiitos, etten enää ole kaunis", lausui kukistumaton Amos, "muuten olisi minun vielä kerran, niinkuin kymmenen vuotta takaisin, täytynyt vannoa uskollisuutta keisarille".
Ennenkuin hän kuitenkaan meni, kutsuttiin hän vangitun Ramsay'n luo.
Haavoitettua kenraalia kohtelivat voittajat kaikella kunnioituksella ja he eivät kieltäneet hänen pyyntöänsä sanoa jäähyväiset henkensä pelastajalle, niinkuin hän Amosta nimitti. Syvästi liikutettuna astui nyt kaunis Amos kauniin Ramsay'n vuoteelle, joka tuskasta ja harmista riutuen myöskin nyt enää oli varjokuva entisestä kauneudestaan. Mutta kyyneleet tulivat molempien kovasti koeteltujen miesten silmiin, kun ei Ramsay voinut tarjota mitään muuta kuin kiitoksen ja jäähyväisien sydämellisiä sanoja pois lähtevälle Amokselle, ja tämä tuli tästä kiitoksesta paljoa syvemmin liikutetuksi, kuin kaikesta siitä suosiosta, jota mahtava mies hänelle äskettäin oli luvannut hänen tautivuoteellaan. Vieressä seisovissa voittajissakin syntyi sääliväisyyden tunne ja he lahjoittivat, enemmän osanotosta Ramsay'n surkeaan kohtaloon kuin vänrikin köyhyyteen, tälle sangen runsaan matkarahan.
Mutta ottaessaan vastaan kenraalinsa ja suosijansa viimeisen kädenpuristuksen tunsi Amos, että Ramsay painoi hänen käteensä pienen setelin. Varovaisesti salasi hän hämmästystänsä, ja kun vartijan saattamana meni alas portaista, heitti hän salaisen silmäyksen tuskin sormenpituiseen paperiliuskaan, pisti sen sitte huomaamatta suuhunsa ja nielaisi sen alas, suuresti peloissaan että joku tempaisisi häneltä pois sen sisällön. Vartija ei ollut mitään nähnyt.
Paperilipussa seisoi Ramsay'n sievällä käsialalla kirjoitettuna: "Kauravakassa tallini ylisellä on vaate kalliilla kivillä, kumminkin kahden ritarihovin arvoiset. Puoli on sinun omasi, jos pelastat kivet minulle."
Vielä samana yönä hiipi Amos talliin; kenenkään huomaamatta tuli hän yliselle, jossa vanha kauravakka seisoi. Hyvin tuntien paikan oli hänen helppo pimeässä löytää vakka ja vaate, sekä tästä leikata pois kaikki kivet. Vapisevin polvin tuli hän taas ulkoilmaan ja makuusijalleen. Vaate oli ollut Saksanritarimestarin iso juhlapuku, saalis Meizentheim'istä, jonka Ramsay oli pitänyt itsellensä ja kohta Hanau'in päällekarkauksen jälkeen antanut kätkeä kauravakkaan. Tämän historiallisen loistoteoksen viisi suurta jalokiveä laskettiin kahdentoista tuhannen guldenin arvoisiksi, ja koska siihen aikaan yksi morgeni hyvää peltomaata oli kuudesta guldenista, jopa välistä kuudesta leipäkyrsästäkin kaupaksi, niin olisi Ramsay huoleti voinut kirjoittaa että kalleukset olivat kahdentoista ritarihovin arvoiset.
Jo varhain aamulla käydä nilkutti Amos Hafelborn kalliit kivet taskussa ulos porttiin päin, arasti silmäillen ympärillensä kuin varas. Peloissaan ponnisti hän vielä heikkoja voimiansa niin paljon, että hänen seuraavana päivänä täytyi jäädä sairaana lepäämään erääsen kylään, jotenka hän siis sai lepoa ajatellaksensa, mihin oikeastaan oli menevä. Sillä eilen oli hän vaan, niinkuin on tapa sanoa, käynyt nenänsä perässä; nenä tosin osoitti niinkuin kompassi pohjaista ja pohjaisessa oli Weilburg. Vaan nyt vastentahtoisesti levähtäessään polttivat häntä kivet taskussa, hänellä ei ollut yöllä eikä päivällä mitään rauhaa pelosta että ne keksittäisiin tai varastettaisiin, ja hän päätti ennen kaikkia laittaa aarteen luotettavaan paikkaan taikka vielä paremmin Ramsay'n käsiin. Hanau'issa oli näet jo hänen tiedoksi tullut, että haavotettu kenraali ennen pitkää oli vietävä Dillenburg'iin Hanau'in valloittajan Nassau-Dillenburg'in kreivin Lutvikki Henrikin vuorilinnaan, joka ennen oli ollut Ruotsin puolella, vaan nyt seisoi keisarin palveluksessa. Jokainen odotti, että Ramsay tulisi jäämään sinne helppoon vankeuteen kunniasanaansa vastaan, ja Amos laski, ettei hän varovasti vaeltaen hävitetyssä maassa suinkaan tulisi joutuisammin sauvainsa nojassa Dillenburg'iin kuin kenraali kantotuolissa. Mutta hän laski väärin, Sillä viikkokausia retosteli hän yhdestä kylästä toiseen monenpäiväisillä tuskallisilla levähdyksillä, joita hänen täytyi suoda runneltuneelle ruumiilleen; sotajoukkojen ristimarssit, joita hän hädissänsä väisti, ajoivat häntä aina taas suoralta tieltä takaisin, ja niin tuli huhtikuu eikä Amos vielä ollut Dillenburg'issa. Ryysyisissä vaatteissa, jotka hänestä nyt näyttivät turvallisemmalta kuin haarniska, kerjäili hän Taunus'essa, sillä hän ei uskaltanut ottaa esiin lahjoitettuja kultakappaleita pelosta, että silloin myös voitaisiin nuuskia esiin hänen timanttejansa. Tällä tavoin parani kumminkin vähitellen hänen haavoitettu jalkansa parempaan käytäntöön.
Tähän aikaan kuuli hän mitä ristiriitaisimpia huhuja Ramsay'sta. Toiset sanoivat hänen elävän Dillenburg'issa vapaana ja kunnioitettuna, enemmän kreivin vieraana kuin vankina, toiset taas että häntä siellä pidettiin kovassa vankeudessa. Molemmat olivat oikeassa, sillä itsepäisyytensä kautta oli Ramsay antanut kreiville syytä muutamiksi päiviksi osoittaa itseään ankarana vanginvartijana ystävällisen isännän sijasta. Mutta Amos ajatteli: toisessa tapauksessa voi kenraali nyt vaatia juvelinsa, toisessa tapauksessa tarvitsee hän niitä vaatimatta välttämättömästi. Ja kun hänen kunniansa uskollisena sotamiehenä hänestä oli näissä kivissä pantiksi pantu, päätti hän nyt heti paikalla mennä Dillenburg'iin, maksakoon se vaikka hänen kaulansa.
Mutta Weilburg oli hänen tiellänsä sinne. Hän vannoi kuitenkin itsekseen ennemmin käydä puolen päivämatkaa väärään kuin nähdä syntymäkaupunkiansa ennenkuin oli Dillenburg'issa käynyt. "Hyttysen tulee välttää liekkiä", sanoi hän itsekseen, "ja ken ensiksi kolkuttaa rakkauden ja sitte kunnian luona ei ole mikään hyvä sotamies. Ensin täytyy Dillenburg'issa tulla selville, voitanko ritarihovin vaiko köyden. Jos minulla on ritarihovi, niin menen takaisin palatessani Weilburg'iin ja kysyn Marthalta, tahtooko hän jakaa tavaran kanssani, ja vanhemmiltani, tahtovatko he siellä rauhassa viettää vanhat päivänsä". Paljaasta ystävyydestä ei hän enää ensinkään puhunut, ja arveli että jos vaan ensiksi kolme pientä epäilystä on tyhjäksi tehty, nimittäin jos Martha vielä elää, jos hän ei ole mennyt naimisiin jonkun muun kanssa ja jos hän ylipäänsä huolisi hänestä, silloin ei muka olisi vähintäkään estettä pikaisille häille. Mutta tietäen ei enää olevansa kaunis luotti hän näistä kolmesta epäilyksestä huolimatta onneensa.
Rohkeana lähti hän nyt kulkemaan tietä Dillenburg'iin, vaikka se vilisi partiojoukkoja, sotarosvoja ja roskaväkeä. Eräässä kyläkapakassa juuri aamiaista syödessään, istui hänen viereensä eräs aseisin puettu mies, joka oli puoleksi sotamiehen puoleksi maankuleksijan näköinen. Mies tuli Dill'istä, ja Amos koetti sentähden hyvin varovasti kääntää puhetta niin, että vieras itsestänsä rupesi kenraali Ramsay'sta puhumaan. Kenraali olisi pian pulaan joutuva, arveli tämä; keisari ahdisti Dillenburg'in kreiviä tekemään asiasta pikaisen lopun, jo oli yksi Ramsay'n sihteereistä ja muita hänen uskotuitansa vangittu ja keisarin käskystä kiristyspenkille laskettu. Tahdottiin saada tunnustuksia Ramsay'n salaisesta kirjevaihdosta Hanau'issa, asiakirjoista, jotka todistaisivat häntä vastaan, niinkuin myös kaikenlaisista kalleuksista, joita tuo älykäs skottilainen oli ymmärtänyt salata.
Amos pelästyi kovin ja päätti olla kahdenkertaisesti varovainen.
"Muuten", jatkoi vieras, "eivät he kuitenkaan voi Ramsay'lle tehdä mitään, sillä hän on noituri. Kun hän eräänä iltana yksin käveli Hanau'in porttien edustalla, karkasivat talonpojat hänen päällensä ja tahtoivat hänet kuolijaksi lyödä, mutta samassa silmänräpäyksessä teki Ramsay itsensä näkymättömäksi ja lykkäsi toisen miehen talonpoikain kirvesten alle, ja kun he olivat kaataneet tämän ja luulivat kauniin skottilaisen nyt kuolijaana maassa makaavan, oli se vaan variksenpeljätys ilkeällä marakatinnaamalla!"
Tämä hänen oman itsensä mythillinen kirkastus oli liiaksi paljo Amos paralle. "Jospa se olisikin ollut variksenpeljätys", huusi hän kiukustuneena, "niin oli se kuitenkin vähintään yhtä kaunis kuin Ramsay eikä mikään ilkeä marakatinnaama!"
"Vai niin? Tiedättekö sen tarkoin?" kysyi vieras.
"Totta mar ma sen tiedän, sillä olenhan minäkin ollut siinä läsnä! — — se on talonpoikain puolella, jotka antoivat iskuja".
"Oh veikkoni", vastasi pilkallisesti toinen ja katsoi häntä terävästi raadeltuihin kasvoihin, "jos te olitte siinä, silloin näytätte kuin olisitte saaneet iskut, ettekä antanut".
Amos olisi tahtonut lyödä itselleen korvapuustin ja pelästys varomattomasta sanastaan lensi hänen jäseniensä läpi. Olipa hän nyt taas kauneuden kautta, jota hänellä ei enää ensinkään ollut, antanut houkutella itseään tyhminpään itse-tunnustukseen! Viikkokausia oli hän kaikkialla mitä taitavimmasti voinut salata tuttavuuttansa Ramsay'n kanssa ja kuitenkin hankkinut itselleen tietoja kenraalista; ainoastaan tuo "ilkein marakatinnaama" paljasti äkki-arvaamatta hänen salaisuutensa. Kauneuden kirous kesti kauemmin kuin kauneus itse.
Hän katkaisi äkkiä kanssapuheen, lähti joutuisasti matkaansa ja astui erästä syrjäpolkua pitkin Lahn'iin päin.
Vaan hän ei vielä ollut ehtinyt kauas, kuin jo näki joukon aseellisia miehiä ajavan itseään takaa; hän yritti paeta, mutta hänen heikko jalkansa esti sen, ja takaa-ajajat viittasivat uhaten pistooleilla ja musketeilla. Ne olivat sotilaita erilaisista sotajoukon-osista, ystäviä ja vihollisia sekaisin, jotka vaan omalla uhallaan kävivät ryöstösotaa, ja vieras kyläkapakasta näkyi olevan tämän vorojoukon päämiehenä. Pian olivat he saaneet Amoksen kiinni ja keskeensä. Aluksi pitkitti päällikkö pisteleväisellä kohteliaisuudella keskeytettyä kanssapuhetta, ja käski vihdoin aivan höylisti vastustelevaa Amosta tunnustamaan olevansa Ramsay'n lahkolainen. Siitä ei hänelle muka heidän seurassaan olisi vähintäkään haittaa, sillä heille oli keisari ja ruotsalainen yhtä rakkaat, mutta molempia paljoa rakkaampi kuitenkin hyvä rahasumma. Nyt oli korkeita hintoja luvattu Ramsay'n ympäri kuleksivista uskotuista, joilla oli muassaan joko papereja tai kalleuksia Hanau'in peruista, ja hän näytti aivan senkaltaiselta linnulta ja oli ryysyistään ja arpisesta naamastaan huolimatta liiaksi hieno tavalliseksi kerjäläiseksi. He eivät tahtoneet saattaa häntä keisarin kiristyspenkille, mutta hyvät lunnaat täytyi hänen maksaa ja heti paikalla.
"Yhä vieläkin on siis minun kiroukseni, että olen liian hieno", huokasi Amos itsekseen ja vakuutti sitte kiven kovaan, että hänen suhteensa oli erehdytty ja että hänen oli aivan mahdoton maksaa mitään lunastusrahaa. Hänen vangitsijansa antoivat hänen vielä hyvästi vartijoittuna rauhallisesti marssia keskessään pari tuntia. Mutta tultuansa metsän kautta alas Lahn'ille, siihen missä virta noin tunnin matkaa Weilburg'ista niin kutsutun "noitaläven" kohdalla soukkenee kahden jyrkän kallioseinän välillä, pysähtyivät he. Oikealla rannalla ulottui kallio aina veteen asti, ja suuria kivilohkareita löytyi vielä sen edessä itse virrassakin. Kapea polku, vaan matalan veden aikana käytävä, vei kallioseinän ohitse; oikealla ja vasemmalla oli jylhä metsä. Noitaläpi oli mitä oivallisin paikka murhaan ja rosvoomiseen.
Tässä ilmoitti nyt päämies vangitulle Hafelborn'ille, että leikki oli loppunut ja hänen seuransa alkoi käydä heille ikäväksi; hän antakoon siis pois, mitä hänellä oli hallussaan, papereja tai rahaa tai mitä hyvänsä. Ja yhtä aikaa tarttuivat useat rotevat miehet Amokseen, tyhjentääksensä hänen taskunsa ja repiäksensä pois vaatteet hänen päältään. Nähdessänsä, että kaikki salaaminen nyt enää oli mahdoton, veti hän itse äkisti kulta- ja juvelikukkaronsa taskusta ja heitti sen kauas virtailevaan veteen. Nyt eivät kumminkaan kivet voineet todistaa häntä ja Ramsay'ta vastaan.
Rosvot, jotka tällä tavoin näkivät varman saaliin käsistään luikahtavan, tahtoivat ensin heittää Amoksen hänen kukkaronsa perään, mutta päämies esti sen ja sanoi: "Nyt tiedämme aivan varmaan, että tämä poika on yksi Ramsay'n epäluulonalaisia ystäviä. Vartioitkaa häntä tarkasti, jotta voimme antaa hänet keisarillisille ja hänen vihollisiltansa saada sen hinnan, jota hän ei itse tahtonut maksaa; kiristyspenkki on sitte pusertava ulos, mitä hän nyt Lahn'iin viskasi".
Kiukuissaan rääkkäsivät he Amosta vähän aikaa ja veivät hänet sitte mukaansa Lahn'ia ylöspäin Weilburg'ia kohti. Päästyänsä kuolonkauhistuksista ajatteli Amos itsekseen: "Tuolla vaipuu kaksi ritarihovia ja vähän enemmänkin Lahn'in pyörteihin! Jos ei tuo kirottu kauneudenylpeyteni olisi ilmaissut mua ja jos en yhä vielä olisi liian hieno kerjäläiseksi, niin olisin jo tulevalla kuulla voinut viettää häitäni koulumestarin Marthan kanssa toisessa noissa ritarihoveissa".
Muutaman kummun luona, noin puolen tunnin päässä Weilburg'ista, pysähtyi joukko lepäämään. Sen päältä voi nähdä kaupungin, joka muurineen ja tornineen kohosi eräällä vuoriselänteellä, melkein joka taholta Lahn'in ympäröimänä. Syvästi murehtuneena katseli Amos tuota kaunista, hänelle niin kotoista ja kuitenkin nyt taas eriskummaisen oudonlaista kuvaa. Sillä kovin paljo näkyi kaupungin ympäristössä olevan muuttunut siitä ajasta, kuin nuori vastavärvätty sotamies sen oli jättänyt. Viimeisinä vuosina väkirynnäköllä valloitettu, ryöstetty, poltolla hävitetty, ei se Weilburg, joka tänään oli hänen edessään, tahtonut oikein soveltua yhteen sen kanssa, jota hän kymmenen vuotta oli niin uskollisesti muistossaan säilyttänyt. Tuossa puuttui torni, tässä oli aukkoja huoneriveissä, linna, silloin vielä uusi ja kaunis, näytti nyt vanhalta ja hävinneeltä. — "Suuri Jumala!" ajatteli Amos, "jos lujat muurit noin horjuivat ja kaatuivat, mitenkä lie heikkojen ihmisraukkain käynyt!" Ja häntä alkoi kovin huolestuttaa, että ne rakkaat, joita hän nyt jo useita kuukausia niin hellästi ja innokkaasti oli muistellut, olivat otetut pois, niinkuin tornit ja huoneet.
Vaan tämän surullisen ajatuksen karkoitti nyt vieläkin surullisempi. Hän huomasi selvästi, että se rosvojoukko, joka piti häntä vangittuna, aikoi tehdä päällekarkauksen kaupunkiin ja ryöstää sitä. Jo lähestyi samanlaisia joukkoja likeisiltä ylänteiltä, ikäänkuin yhteisen välipuheen mukaan; Weilburg'issa oli kai vähän tai ei ollenkaan sotaväkeä, ja näillä yhä enenevillä rosvojoukoilla oli siis helppo työ tuon pivontäyden porvarien kanssa. Nyt täytyi Amoksen, joka kumminkin kunniallisena sotamiehenä oli lähtenyt kotoa, palata sinne takaisin näitten roistojen vankina, täytyi aseetonna katsella, kuinka nämä ilkiöt hävittivät ja ryöstivät ehkä hänen vanhempiensa ja Marthan kodin, rääkkäsivät, kuoliaksi löivät asukkaita, sytyttivät kaupungin tuleen, myydäksensä hänen itsen perästäpäin piinalliseen oikeuteen!
Sillaikaa oli joukon johtaja lähettänyt kulkuvahteja Weilburg'iin päin tiedustelemaan, olivatko portit vartijoidut. Ne tulivat pian takaisin, jotensakin hämmästyneinä ja kertoivat, etteivät olleet tunkeneet kaupunkiportille asti, sillä jo Weilsmez'issä, hautausmaan alipuolla, oli tie suljettu paaluituksilla ja laskuportilla. Sen ulkopuolla tosin ei seisonut mitään vartijoita, mutta laskuportilla oli aivan äskettäin naulattu muhkea julistus suurilla kirjaimilla, sisältäen, että vorojoukkoja ja retkeilijöitä, jotka rohkenevat kuleksia ympäristössä tahi lähetä kaupunkia, kohdellaan niinkuin ryövärejä, lyhyellä prosessilla ja pitkällä köydellä.
Tämmöiset sanat olivat rosvoille jotain ihan uutta; he olivat päin vastoin tottuneet siihen, että yksin väkirikkaammatkin kaupungit lähettivät heitä vastaan nöyriä lähetyskuntia ostamaan itsiään vapaaksi ryöstämisestä. Päämies lausui: "Eilen oli vaan muutamia huonoja palkkasotamiehiä kaupungissa, sillä kreivi on poissa ja puoli vähäisestä porvaristosta paennunna. Mutta kreivi on varmaankin saanut vihiä meidän aikeistamme ja menneenä yönä lähettänyt kaupunkiin ne kolmesataa miestä, jotka seisoivat Runkel'in luona. Muuten eivät Weilburgilaiset suinkaan olisi olleet kyllä hävyttömät aivan nenämme edessä ripustamaan tuollaista proklamationia portilleen".
Miehistö oli samaa mieltä kuin päällikkö, ja enempää käskyä odottamatta lähti koko parvi liikkeelle, kääntyen oikealle metsään Braunfels'iin päin. He tahtoivat rosvota, ei taistella, ja yhtä rohkeat kuin olivat turvattomia vastaan, yhtä paljon pelkäsivät he aseellisia. Kun he sentähden puolen tuntia marssittuansa näkivät pienen joukon sotamiehiä Weilburg'ista tulevan vastaansa, hajosi koko vorojoukko hirveästi pakoon pötkien, ja Amoksen onnistui nyt pujahtaa pois vartijainsa kynsistä.
Hän riensi metsästä kaupunkia kohti. Mutta kummastukseksensa huomasi hän nyt, että kumpikin puoli pakeni. Sillä samassa hetkessä, jolloin rosvot olivat huomanneet sotamiehet ja lähteneet pakoon, näkivät myös nämä heidät ja kääntyivät säikähtyneinä takaisin. Sotamiehet, noin kolmekymmentä luvultaan, juoksivat kuin jänekset nilkkuvan Amoksen edestä, ja näytti melkein, kuin jos hän yksinänsä olisi karkoittanut heidät pakoon, ja kuitenkin oli hän taas pakosalla pakenevain rosvoin edestä. Tosin huomasivat sotamiehet pian, että vaan yksi ainoa mies heitä takaa ajoi; he asettuivat sentähden miehuullisesti sotarintaan, tähtäsivät kolmekymmentä muskettiansa häntä vastaan, vaativat häntä antautumaan ja tekivät hänet suurella melulla sotavangiksi, jos nimittäin saattaa vangita sitä, joka vapaehtoisesti juoksee perässämme. Turhaan vakuutti Amos itse olleensa ryövärien vankina ja päin vastoin hakevansa heiltä suojellusta. Sotamiehet — juuri nuo harvat huonot palkkasoturit, josta rosvopäällikkö oli puhunut — tarvitsivat vankia itselleen, todistukseksi onnistuneesta uloshyökkäyksestä, ja jos joku ihminen näytti rosvolta, niin oli se tuo ryysyinen, yksisilmäinen Amos. Siis sitoivat he hänet kiinni ja ajoivat häntä kirouksilla ja pyssynkolahuksilla kaupunkiin.
Turhaan huusi Amos olevansa porvarinpoika Weilburg'ista nimeltä Amos Hafelborn ja kysyi eikö kukaan tunne vanhaa räätäliä Hafelborn'ia? Yksikään ei tahtonut tietää tästä nimestä mitään. Se pelästytti Amosta kovin. Nämä vieraat palkkasotamiehet olivat vasta muutamia kuukausia olleet näillä seuduilla.
Sivumennen vakuutti kuitenkin yksi kuullensa, että yö ja vuosi sitte eräs räätäli Hafelborn vaimoineen oli kuollut ruttoon. Ja kun sotamiehet näkivät, kuinka syvästi tämä epäiltävä tieto koski heidän vankiansa, kohtelivat he häntä vähän leppeämmin ja puhuttelivat häntä muulla tavoin kuin jalanpoljennalla ja kolahuksilla.
Amos nimitti todistukseksensa useita porvareja, jotka häntä vielä kyllä tunsivat ja hänestä takaukseen menisivät. Mutta joka kerta vastattiin, että se jo oli kuollut tai tietämättömiin joutunut, ja sotamiehet eivät tienneet siitä mitään. Sata kertaa paloi koulumestarin Marthan nimi Amoksen huulilla, mutta hän ei saanut sitä kysymystä tehdyksi; hänestä oli, kuin jos viivyttämällä pahinta vastausta voisi viivyttää viimeistä, täydellistä kurjuuttansa. Niin vaikeni hän ja kaupunki, joka yhä läheni, lepäsi hänen kyyneltyneitten silmiensä edessä niinkuin iso hautausmaa.
Silloin tulivat he paaluituksen luo, jossa laskuportti julistuksineen oli. Sotamiehet pysähtyivät, katselivat hymyillen kirjoitusta, ja yksi huusi: "Ompa koulumestarin Marthalla kuitenkin ollut rohkeutta naulata ylös kreivin julistus!"
Tämä huuto avasi vangin kielen. "Koulumestarin Martha siis elää vielä?" kysyi hän vavisten.
"Tietysti! ja on sen lisäksi oikein pirumainen tyttö!"
Se oli kahdenkertainen lohdutus Amokselle, sillä pirumaisen tytön oli mahdoton olla naitu. Mutta kysyessänsä, minkätähden antoivat Marthalle juuri tämän liikanimen, vaikenivat miehet, juuri kuin olisivat hävenneet. Yksi sotamiehistä kuiskasi kuitenkin Amoksen korvaan: "Nämä arkamaiset konnat" (muuten oli hän itse juuri yhtä nopeasti juossut tiehensä kuin muut) "pelkäävät rosvojen kostoa eivätkä tahtoneet ripustaa portille kreivin proklamationia. Porvarit eivät myöskään uskaltaneet sitä tehdä. Silloin sanoi Martha: jos ei kukaan mies uskalla julkaista maaherransa julistusta, niin täytyy kai naisen se tehdä, ja riensi portin eteen paperin kanssa. Mutta kumppanini pelästyivät niin kovin tästä rohkeudesta, että pikeimmiten jättivät kaupungin ja pakenivat Braunfels'iin päin".
Nyt selveni Amokselle koko tämän päivän sotatapaukset. Rosvojoukko oli paennut proklamationin tähden; kun sitte molemmat pakenevat joukot kohtasivat toinen toisensa, luuli kumpikin itsensä päälle hyökätyksi, ja molemmat pötkivät toisiaan pakoon. Mutta Weilburg'issa ei ollut kreiviä eikä parempaa sotaväkeä, vaan Martha oli julistuksen ylös naulaamisella pelastanut kaupungin ja sitä paitse vapauttanut Amoksen rosvojen käsistä. Hänen urhokkaasta työstä tunsi tämä Marthansa taas, joka kerran niin rohkeasti oli astunut värvääjien keskeen pelastaaksensa häntä, ja hän arveli, että mitä silloin hänelle jäi onnistumatta, se oli hänelle tänään vihdoin onnistunut, Martha oli hänen nyt kuitenkin, ja varmaankin ainaiseksi, temmannut pois tuon raa'an sotaväen joukosta.
Kiitollisessa ilossa unhoitti Amos vanhempainsa kuolemankin; siitä huolimatta oli hänen mielensä erinomaisen raskas, astuessansa Weilburg'in kadulle, jossa häntä oli kohdannut niin monta surkeutta, ja hänestä tuntui, kuin jos tänäpänä saisi vielä paljoa pahempaa kärsiä.
Porvarit eivät ensinkään tervehtineet sotamiehiä voittajina, päinvastoin menivät he pois heidän tieltään puoleksi pelkäävällä puoleksi ylenkatseellisella silmäyksellä. Sillä pelokkaimmat palkkasotamiehet olivat tavallisesti myös ilkeimmät. Ainoastaan eräs vanha liinakankuri kysyi heiltä pilkallisesti: "Mitenkähän pulskea vanki tuo on, jonka tänään olette käsiinne saaneet?"
"Oh, hän on yksi teidän miehistä", vastasi vältvääpeli yhtäläisellä pilkalla, "Weilburgilainen porvarinpoika! Tahdotteko hänestä takaukseen mennä vai hirtämmekö hänet, kreivillisen julistuksen mukaan! Amos Hafelborn'iksi kirjoittaa hän itsensä".
Liinakankuri katsoi vankia kasvoihin ja naurahti. "Vanhan Hafelborn'in pahan pojan olen vuosia sitte tosin tuntenut, mutta tuo mies on yhtä paljon kauniin Amoksen näköinen, kuin nokikolari myllärin".
"Jumalan kiitos!" ajatteli Amos, "ihmiset huomaavat, että oikein perinpohjaisesti olen muuttunut".
"Jos muuten tahdotte tarkasti tietää", jatkoi liinakankuri, "onko tämä todellinen Amos Hafelborn vai ei, niin viekää hänet vaan koulumestarin Marthan luo, se oli minun tietääkseni tuon Amoksen kultanen ja on teille tänä iltana antava yhtä hyvää selkoa sotasaaliistanne, kuin tänä aamuna proklamationista".
Tämän sanoi liinakankuri vaan pilkalla; sillä hän arveli, että sotamiehet, kuullessaan Marthan nimenkin, punastuisivat häpeästä aina korviin asti. Mutta nämä olivat aikoja sitte unhoittaneet punastumisen, luulivat puolestaan kostavansa Marthalle, jos veisivät hänelle kotia maankuleksijan muinaisena lemmittynä, ja lähtivät siis torille päin, jonka varrella Martha äitinsä kanssa asui, sillä hänenkin isänsä oli pari vuotta takaisin kuollut.
Amos seurasi ääneti. Siitä hetkestä asti, kuin oli astunut kaupungin sisäpuolelle, oli hänen kielensä ikäänkuin suuhun kiinni kasvannut.
Iltahämärässä istui Martha kamarissaan, kun sotamiehet tunkivat sisään. Hän nousi ylös, osoittamatta vähintäkään pelkoa. Vältvääpeli lykkäsi vangin esiin ja kysyi: "Tunnetko tämän miehen?" Hämmästyen tarkasteli tyttö kauan tuota repaleista olentoa ja noita rouhittuja kasvoja, ja piteli silmiään ikäänkuin tahtoisi selvemmin nähdä. Muoto oli hänelle tuttu ja liikutti häntä syvästi, ja kuitenkaan hän ei tietänyt kenen se oli. Silloin kysyi Amos hiljaa ja vavisten: "Martha! Etkö mua enää tunne?"
Mutta tuskin oli tämä äänen kuullut, niin oli kuin valonsäde olisi lentänyt hänen kasvojensa yli ja hän huudahti säikähtyneenä takaisin astuen, sillä sydämen syvimmällä liikutuksella, johon korkein tuska ja korkein ilo on yhdistettynä: "Amos! Amos! se on Amos Hafelborn!"
Ja vaikka raa'at sotamiehet kohta purskahtivat suureen nauruun, lankesi hän vanki raukan kaulaan ja taisi itkusta ja kyynelistä tuskin tointua. Silloin vaikenivat itse sotamiehetkin ja muutamat heistä hiipivät hiljaa pois.
Amos ja Martha unhoittivat kokonaan, että vielä muitakin ihmisiä oli läsnä, ja tekivät toisiltaan niin ylenmäärin kysymyksiä, ettei molemminpuolisesta kertomisesta tahtonut mitään loppua tulla. Mutta kuin Amos kertoi, kuinka hän oli joutunut rosvojen käsiin ja Marthan ylös naulaaman proklamationin johdosta taas tullut vapaaksi, mutta sitä vastoin pakenevilta Weilburg'in sotamiehiltä kiinni otetuksi, pötki itse vältvääpelikin hiljaisesti ulos ovesta; sillä proklamationista ja sen seurauksista ei hän mielellään tahtonut kuulla puhuttavan, varsinkaan Marthan läsnä ollessa.
Oli tullut aivan pimeäksi tuvassa eikä kumpikaan olisi sitä huomannut, jos ei äiti olisi tullut kynttilää tuoden, ja nyt vasta huomasi Amoskin vielä olevansa sidottu, ja Martha avoi häneltä köydet. Niin istuivat he kaikki kolme yhdessä, ja Amos kertoi, kuinka hän Hanau'issa äkki-arvaamatta oli tullut ihan rutiin ruhjoituksi talonpoikain hirveistä iskuista, ja kuinka hänen sitte tautivuoteella yhtäkkiä oli tullut niin kovin ikävä Marthaa, ja kuinka hän suurimpain tuskain vaivatessa oli tullut ymmärtämään, että Martha kaikista ihmisistä oli osoittanut hänelle suurinta hyvyyttä, omaa etuansa katsomatta. Ja kuin hän sitte muisteli ja ajatteli häntä, silloin oli hänestä kuin kukoistaisi hänelle taas kadonnut nuoruus ja kauneus, kuin kukoistaisi hänelle uudestaan viattomuuden kadonnut paratiisi Marthan uskollisessa sielussa. Se vaan häntä ihmetytti, että Marthakin puolestansa oli pysynyt niin lujana rakkaudessa häneen, olematta sitä koskaan ilmottanut ja vastarakkautta saanut. Mutta Martha kertoi hänelle melkein samoilla sanoilla, että kaikessa hirmuvuosien hädässä muisto kovasta, kauniista, kevytmielisestä ja kuitenkin taas niin hyvästä Amoksesta oli hänelle ollut niinkuin lohduttava takaisin-vajoominen nuoruuden autuaisin aikoihin, ja että hän samanlaisessa ikävöivässä rakkaudessa Amokseen oli uneksinut itsensä tuonne, jossa muistelee viatonta nuoruutta aarteena, jota ei ikinä enää saavuta, mutta joka kuitenkin pysyy katoomatonna.
Mutta siihen sanoi Amos suruisesti: "Meidän sisälliselle onnellemme siis enää tuskin mitään on esteenä, sitä vastoin ulkonaiselle kaikki! Minun kiroukseni oli, että olin liian kaunis, liian ylpeä kauneudesta, ja että liiaksi paljon ajattelin ja puhuin kuinka kaunis olin. Jumalan kiitos! nyt en enää ole kaunis. Vaan minä en myöskään enää ole tarpeeksi kaunis sinulle, sillä sinä olet tullut kauniimmaksi, kuin milloinkaan olisin voinut luulla; sielun täysi voima on kukistanut ja kirkastanut kasvojesi kovaa muotoa. Tänään aamulla vielä luulin voivani jakaa kanssasi ritarihovin; nyt olen kerjäläinen. Minulla ei ole mitään virkaa, ei mitään omaisuutta ja Herra tietää, saanko koskaan enää takaisin jäsenieni täyden voiman, ja niin täytyy rakkautemme jäädä siksi, mitä se oli: unelma katoamattomasta eikä kuitenkaan koskaan enää saavutettavasta aarteesta!"
Vastauksen sijasta rupesi Martha kertomaan Amokselle hänen vanhempainsa viimeisistä päivistä. Ja hän jutteli nyt, että hän jo useat vuodet oli ollut niinkuin oma lapsi heidän luonansa, sukulaistunut ajan vaikean hädän kautta, jota hän koetti yksinänsä jätetylle pariskunnalle lievittää. Hän oli katsonut velvollisuudekseen lahjoittaa kumminkin vanhemmille sen rakkauden, jota hän ei voinut pojalle antaa. Heidän viimeisessäkin taudissaan oli hän hoitanut vanhuksia, ja kuoleva äiti oli antanut hänelle lopun tavarastansa, jotta Martha säilyttäisi sen kadonneelle pojalle. "Summa", päätti hän, "on tosin pienempi kuin vanhempiesi entisinä hyvinä päivinä, mutta kun jo koko maailma on tullut köyhemmäksi, niin on se vielä kyllä suuri, jotta sillä voit isäsi taloon ostaa puutarhan ja pellon ja kunnioitettuna porvarina elää käsiesi työstä".
"Sinä saatat minut tänään häpeälle kaikin puolin", vastasi Amos. "Aamulla luulin minä vielä voivani antaa sinulle ritarihovin, ja illalla lahjoitat sinä kerjäläiselle hänen äitinsä perinnön. Mutta jos en jakamatta olisi tahtonut nauttia edes ritarihovia, niin otan vielä vähemmin perintöä sinun kädestä, jos et sinä ja'a sitä kanssani ja sen lisäksi anna minulle tätä uskollista kättä".
Niin päättyi illan hiljaisessa rauhassa onnellisesti tämän päivän ja koko myrskyisen vuoden kaikki kovat kohtalot. Ja molemmista rakastavista tuntui, kuin olisi heille tässä rauhassa lupaus annettu, että he tämän kauhistavan nykyisyyden yli myöskin vielä tulivat näkemään koko isänmaan ikävöittyä rauhaa, niinkuin he sen uskoivat ennustetuksi Amoksen kastetekstissä: "Sillä minä käännän minun kansani Israelin vankeuksen, että he rakentavat autiot kaupungit ja niissä asuvat; istuttavat viinapuita ja niistä viinaa juovat; tekevät puutarhoja ja niistä hedelmiä syövät. Ja minä tahdon heitä heidän maassansa istuttaa; niin ettei heitä enään temmata pois maastansa, jonka minä heille antanut olen, sanoo Herra sinun Jumalas".
Melkein samaan aikaan kuin Amos ja Martha viettivät häitään, tuli Dillenburg'ista tieto kenraali Ramsay'n kuolemasta ja huhu lisäsi siihen: ylpeä kaunis skottilainen oli harmista kuollut nälkään. Amos tuli syvästi liikutetuksi tästä niin runsaslahjaisen ihmisen surkeasta lopusta ja tunnusti, että kauniin mies armeijassa, räätälinpoikana syntynyt, viimeiseksi kuitenkin voi nousta vielä suurempaan onneen, kuin kauniin kavalierinä syntynyt mies. Ja erittäin oli hän iloinen, ettei Ramsay nyt enää tarvinnut timantteja, sillä nämät rasittivat vielä vähäisen hänen omaatuntoansa.
Hän ei voinutkaan myöhemmin vastustaa viettelystä eräänä yönä vaimonsa seurassa mennä noitalävelle ja siellä yrittää isolla verkolla virrasta pyytää noita kahta ritarihovia. Mutta he eivät vetäneet muuta kuin hietaa, soraa ja lautasellisen särkiä rannalle. "Lähtekäämme taas hiljaa kotia", sanoi vihdoin Amos, "ja keittäkäämme kalat huomenna päivälliseksi. Särki on tosin halpa kala, mutta jos kaksi nuorta aviohenkilöä sitä yhdessä syö, jotka ovat toisilleen kylläksi kauniit ja kylläksi kyllin raakkaat sekä pitävät tarpeellista vaaria monista ruodoista, niin maistuu se toki paremmalta, kuin lihavin lohi kreivinnan tai prinsessan pöydässä — Jumala olkoon äidilleni armollinen!"
Ja kun he näitten sanain jälkeen, kuutamon kirkkaassa valossa, katsoivat toinen toisensa silmiin, silloin ajattelivat molemmat itsekseen, että sydämmen hyvyys, joka loistaa esiin kasvojenuurteesta, tekee toki kaikkein kauniimmat niinkuin rumatkin kasvot täydellisesti kauniiksi, ja yksikään maalari ei voisi tätä kaikkein kauneinta kauneutta kuvailla, vaikkapa hän ymmärtäisikin kirkkoenkelejä maalata.
Mutta kumpikaan ei sanonut sitä tällä kertaa toisilleen.