TOINEN LUKU.
Helpommin kuin olisi voinut luullakaan, lohdutti itseänsä tänäpänä selväpäinen Amos siitä hurjasta askeleesta, jonka eilen humalapäinen Amos oli astunut, sillä ei ainoastaan tuota, huonoa kevytmielisyyttä ollut hän saanut myötäjäisinä kauneutensa kanssa, vaan myöskin hyvän ja keveän mielen. Hän ajatteli että sitä, joka tuhansien joukosta oli jaloimmalla Jumalanlahjalla niin nähtävästi varustettu, täytyy vielä kerran suuri onni kohdata, ja se olisi sisällinen ristiriitaisuus luonnolta, jos hänen kunniatonna pitäisi kokonaan vaipua häpeään ja kurjuuteen; hän uskoi kauneutensa tähteen. Että hän nyt raa'an roskaväen keskessä kulki tätä tähteä kohti, ei häntä ensinkään häirinnyt uskossaan. Häntä virvoitti nähdä ympärillänsä paljaita outoja kasvoja ja tahtomattansa olla heitettynä aivan tuntemattomalle uralle. Hän tunsi kai, että hän vanhassa läheisössään olisi täydellisesti menettynyt ja että hänen uusien ihmisien joukossa täytyi alkaa uutta elämää.
Kovin murheellisena ajatteli hän kuitenkin vanhempiansa. Erään Herborn'in vaatekauppiaan, joka lähti Weilburg'iin, käski hän sanoa isällensä että hän oli hyvin vastaan-otettu siihen rykmenttiin, johon suurimmaksi osaksi kuuluu maamiehiä, ja että hän yön ja vuoden kuluttua varmaankin evestinä ja varakkaana miehenä on taas kotiin palaava, mutta äidille, että hänen Amoksensa nyt on tullut ratsumieheksi, huippulakki päässä, rautakaulus hartioilla, puolihaarniska rinnalla ja kahdeksantoista jalkaa pitkä piikki kädessä, edelleen että hän joka päivä saa kaksi naulaa leipää, mitan viiniä, naulan lihaa ja kausittain puolineljättä taaleria rahaa. Hänen ei siis tarvitse murehtia häntä, muuten älkööt vanhemmat vihastuko häneen, vaan antakoot hänelle hiljaisen siunauksensa matkalle.
Se suuri tuska, joka silloin leveni koko avaran maan yli, hajoitti vanhempien pienen tuskan kadonneesta pojastansa. Missä koko kansa tylsentyy kurjuudesta, siinä yksityinenkin helpommin kantaa yksityistä ristiään. Räätäliväki, ryöstöstä, poltosta, rutosta, sodasta ja nälästä tuskastuneena ja rasitettuna, muisti aivan usein sitä profeetta Amoksen värssyä, joka nyt oli sanasta sanaan toteuntunut: "Sinä päivänä pitää veisut temppelissä itkuksi kääntymän, sanoo Herra. Monta kuollutta ruumista pitää joka paikassa makaaman, jotka viedään salassa pois". Mutta he eivät silloin enää usein muistaneet poikaansa, jonka kasteen johdosta olivat tämän värssyn mieleensä teroittaneet; sillä hän oli noina pitkinä tuskavuosina vihdoin tullut heille myös niinkuin yksi noista kuolleista ruumiista, joita salaisesti oli pois viety.
Amoksella oli sillaikaa sotaleirissä kovat päivät, Pähkinäkepin ankaran kurin alla luopui hän taas latinalaisesta "Corylofontanus" ja palasi takaisin rehelliseen saksalaiseen "Hafelborn". Jos hän vaan samalla kertaa olisi voinut luopua olentonsa latinaisuudesta, niin olisi hänen ehkä käynyt paremmin noiden villien soturein joukossa. Mutta sentähden että hän oli niin kaunis, oli häntä niin hienosti kasvatettu, ja nyt oli hän kuitenkin taas liian hieno ja liian kaunis ratsumieheksi. Hän oli uneksinut ritarillisesta sodasta, jossa hän kunnianhimonsa rohkeudella ja ulkomuotonsa loistolla pian tahtoi kohota ritariksi, ja hän vietiin ryöstöön, rosvoamiseen ja murhapolttoon, ihmisnyljentään ja maanhävitykseen. Tappelussa kenties ensimmäinen, oli hän näissä urostöissä kuitenkin kaikkina aikoina viimeinen kumppaniensa joukossa, ja vaikka hän, silloisen tavan mukaan, usein myi nahkansa toiselle sotaherralle, ei hän kuitenkaan koskaan joutunut varsinaiseen tappeluun.
Kerran oli kuitenkin Amos tulemaisillaan tilaisuuteen tekemään loistavan urostyön. Oli vuonna 1632. Jo oli ratsumiehemme kierreskellyt neljä vuotta sotapalveluksessa ja seisoi nyt ruotsalaisten joukossa kenraalimajuri von Baudiss'in johdolla, mutta oli kuitenkin yhä vielä alhainen sotamies. Baudiss tahtoi saada valtaansa Rhein-tien Koblenz'in ja Köln'in väliltä, ja sitä varten oli ensin välttämätöntä valloittaa ne linnat, jotka suojelivat tätä tietä. Yksi niistä oli väkirynnäköllä otettava, ja se oli kova papu purra. Kenraalimajuri lupasi niille, jotka vapaaehtoisesti asettuisivat ensimmäisiksi rynnäkönjohtajiksi koroituksen paikalla ja kahdenkertaisen osuuden saaliista. Amos astui ennen kaikkia eturintaan; mutta paitse häntä pyrki vielä niin monta muuta tuohon suureen vaaraan ja kunniaan, että kenraalin täytyi valikoida. Ja kun hänen silmänsä lankesi nuoreen Hafelborn'iin tuli se ikäänkuin heijaistuksi tämän miehekkäästä kauneudesta. Hän ajatteli itsekseen, että puolessa tunnissa makaavat kaksitoista ensimmäistä kaikki kuolijana vallihaudassa; olisi kuitenkin vahinkoa, jos lähettäisin komeimman pojan koko rykmentissä varmaan kuolemaan. Ja hän asetti Hafelborn'in muitten ylilukuisten kanssa takapuolelle. Mutta sattumus johti niin, että nuo kaksitoista ensimmäistä kaikki pelastuivat ja saivat kunnian sekä voiton siitä; vaan Amos tuli tyhjänä takaisin, vaikka hän kyllä urhoollisesti taisteli ja yltäkyllin sai iskuja. Jos räätälinpoika olisi kohta evestinä tullut sotapalvelukseen, olisi hän kauneutensa tähden varmaankin saavuttanut loistavan tulevaisuuden.
Niin eleli hän niinkuin vieras raakain kumppaniensa joukossa, ilman ystävittä ja kadehdittuna, olematta todellakaan kadehdittava. Mutta jos kauneus sotamiehelle on kiroukseksi, niin oli se kumminkin ihmiselle joksikin siunaukseksi. Sillä koska Amos tunsi itsensä niin paljoa hienompana ja kauniimpana kun muut, ja luotti kauneutensa tähteen, ei hän kuitenkaan koskaan vajonnut alas kumppanien raakaan mielialaan ja irstaasen elämään. Myötäsyntyneessä kauneudessansa näki hän aateliskirjan, todellisen sukuaatelin, joka myös velvoitti aateliseen elämään, ja kumppanit, jotka sattumalta saivat vainua hänen salaisista ajatuksistansa, kutsuivat häntä mielellään aateliseksi räätäliksi.
Silloin tapahtui, että Amos Hafelborn partioretkillään muutamana päivänä tuli erääsen kylään Rehin'in varrella, jossa nälkäytyneiden sotamiesten piti virvoittaa itsiään ja seuraavaksi päiväksi hankkia ruokavaroja. Sen he toimittivat yksinkertaisimmalla tavalla. He eivät kauan kysyneet, missä syötävää ja juotavaa oli kaupaksi, vaan löivät huoneenovet rikki niinkuin myös kistut ja kaapit ja ottivat, mitä löysivät. Mitä he eivät voineet syödä, heittivät he likaan tahi kaivoihin, ja kun he kellarissa olivat juoneet itsensä täyteen, niin antoivat he tynnyrien juosta kuiviin maahan. Meidän on tekeminen pöytä puhtaaksi, sanoivat he, jotta huomenna tulisi kaunis ilma. Ja koska sotamiehelle oli vaivaloista ottaa mukaansa ruokavaroja useiksi päiviksi, niin etsivät he ahkerasti hopeaa ja muita kalleuksia; se oli helpompi kantaa ja auttoi heitä perästäpäin kuitenkin taas leipään ja viiniin. Ja kun kansa kernaasti kätki rahansa sänkyvaatteisin, niin leikkasivat he rikki kaikki patjat ja pudistivat höyhenet ulos kadulle, niin että tämä keskellä mätäkuuta melkein näytti semmoiselta kuin olisi satanut lunta.
Tätä ja vielä pahempaa sen lisäksi nimittivät sotamiehet suurustamiseksi ja ruokavarain hakemiseksi tulevaa nälkää varten.
Jos ei Amos tahtonut ilmasta elää, niin täytyi hänen seurata kumppanien esimerkkiä; sillä se, joka semmoisena myrskyisenä aikana koetti pyytää ja ostaa, ei suinkaan mitään saanut. Sentähden astui hän ikkunasta sisään lukittuun pappilaan, tähtäsi pistoolilla kirkkoherraa vasten rintaa, jotta hän vähän vikkelämmin löytäisi kellarinavaimet, ja näytti hänen rouvallensa paljaan miekanterän, jotta tämä paremmin muistaisi, mihin oli kätkenyt kinkkunsa ja myöskin rahakukkaronsa. Tarpeeksi syötyään ja juotuaan ja itselleen vähän rahaa seuraaviksi päiviksi hankittuansa, pani hän maata asuintuvan penkille, vähän nukkuaksensa ja ajatuksiaan koossa pitääksensä. Tämä penkki oli ainoa eheä huonekalu koko tuvassa, sillä raivoisammat kumppanit, jotka hänen kanssa tunkivat sisään, olivat jo lyöneet kaikki muut kalut murskaksi.
Kun nyt oli tullut aivan hiljaista, Amoksen vielä yksinään penkillä maatessa, niin luuli kai kirkkoherra että sotaväki oli lähtenyt pois, ja Amos kuuli kuinka hän vaikeroiden lähihuoneessa vaimonsa kanssa etsiskeli mitä ryöstäjät hänen tavarastansa ehkä vielä olisivat jättäneet. Mutta ryöstetyn avioparin kanssapuhe kääntyi äkkiä niin, että se syvästi koski kauniisen räätälinpoikaan ja hän kavahti ylös penkiltä, kuin jos kyykärme olisi häntä pistänyt. Kirkkoherra virkkoi näet: "Nuo miehet ovat paljaita lihaksi muuttuneita piruja; mutta pirullisin kaikista oli kuitenkin tuo ihmeen ihana nuori mies, joka ensiksi sisään tuli ja miekkaansa nenäsi edessä tanssitteli".
Kirkkoherran rouva sitä vastoin arveli, että kaunis nuorukainen päin vastoin oli ollut paras kaikista. Sillä eihän tämä ollut häntä enempää rääkännyt eikä myöskään mitään rikki lyönyt tai hävittänyt, vaan ainoastaan ottanut mitä hän oli tarvinnut.
Mutta kirkkoherra vastasi: "vaimo, sitä et sinä ymmärrä! Tosin vahingoittivat ja kiusasivat meitä muut paljoa pahemmin, mutta näitten raakain heittiöitten ilkeihin kasvoihin jo on Jumala kirjoittanut, että heidän ihmiskunnan vitsauksena tulee vaeltaa läpi maailman. Tämä poika sitä vastoin on muodoltaan niinkuin Herra Kristus ja harjoittaa kuitenkin hirmutöitä muitten rosvojen kanssa. Jospa hän raivookin vaan puolen sen vertaa, niin tekee hän kuitenkin kolme kertaa pahempaa syntiä kuin hänen kumppaninsa. Ei ainoastaan hänen kasvonsa, vaan myöskin kieli ja joka liike osoittivat hänen olevan hyväin ihmisten lapsi. Vaan hienot ja kauniit konnat ovat kaikkina aikoina pahimmat ja useimmiten myös sisällisesti julmimmat; sillä he tekevät syntiä ehdon tahdon, eikä ainoastaan lakia, vaan myös omaa luontoansa vastaan. On varsin väärin ajatella pirua rumimmaksi pedoksi. Hän ei ole niin musta kuin häntä maalataan. Sillä jos hän näyttäisi niin hirveän rumalta, niin ilmoittaisipa hänen muotonsa totuuden. Mutta hän on valehtelija kokonansa; ja siis käy hän täällä kauniina kuin Jumala ja on tässä äärettömässä valheessa vasta pirullisin piru".
"Ei! tämä käy liiaksi pojalle!" huusi Amos, astuen läheisen kamarin oveen; ja kirkkoherra rouvineen seisoivat säikähtyneinä, ikäänkuin olisivat nyt nähneet kaikkein kauniimman saatanan elävältä. "Jokaiseen ammattiin ja onneen olin minä liian kaunis, ainoastaan piruksi olen siis kylläksi kaunis! Katsokaa, herra kirkkoherra, jos en olisi niin kaunis, niin olisin tullut hurskaaksi kirkkoherraksi niinkuin tekin, ja sen sijasta että nyt ryöstän teitä, olisin itse tullut ryöstetyksi. Te arvelette kauneuden olevan vapaakirjan kaikkeen hyvään. Mutta minä sanon teille, noitten ilkeäkasvoisten miesten on kymmenen kertaa helpompi maan päällä saavuttaa onnea ja taivaassa autuutta, kuin minun, jolle kauniit kasvoni alituisesti ovat esteenä. Mitä vapisette ja vaikeroitsette te? Enhän minä suinkaan ole piru enkä teitä tahdo niellä. Mutta rangaistukseksi teidän herjauksistanne toivoisin minä että teidän vaan yksi ainoa vuosi olisi kantaminen sitä kirottua kauneutta, jonka kanssa minä nyt jo viisikolmatta vuotta olen kiusakseni tepastellut: Te tuomitsisitte silloin lempeämmin muita kristityitä ja oikeammin pirua. Sillä jos tämä halveksii kauniimpien ihmisten muotoa, niin tekee hän sitä vaan sen vuoksi, että hän on liian älykäs ja hyvin tietää, että hän kauniimmilla kasvoilla ikuisesti pysyisi yhtäläisenä vaivaisena piruna, kuin teidän nöyrin palvelijanne Amos Hafelborn".
Vaivalla tointui kirkkoherra pelästyksestään ja tuli vähitellen vakuutetuksi että hänellä edessään oli aivan sivistynyt ja hyväntahtoinen nuori mies, jonka vaan hätä ja sodan hirveä tapa pakoitti väkivaltaisuuksiin ja jota hänen viisaalla tavalla tuli koettaa pidättää luonansa omaksi suojakseen. Se ei ollut hänelle vaikea: sillä hänen tarvitsi vaan saattaa ratsumiestä hänen elämänsä vaihetten kertomiseen, joihin hän jo oli viitannut, ja pian ryhtyi Amos mieluiseen pakinaan ja juttelemiseen, itse iloisena taas kerran saada kohdata sivistyneen miehen.
Niin istuivat he kauan yhdessä hävitetyssä tuvassa, ja kirkkoherran rouva toi kannun parasta viiniä, jonka kätköä uhkaava pistooli ei kuitenkaan ollut voinut ilmi saattaa. Ja niin saattoi sen lopuksi kai ilmi juuri nuoren sotilaan kauneus ja hieno käytöstapa.
Mutta kun Amos oli lopettanut elämäkertansa ja kirkkoherra siihen lisännyt monta sopivaa sanaa, tuntui molemmista kuitenkin melkein kummalliselta, että he keskellä kaikkea hävityksen kauhistusta viisastelivat kauneuden kirouksesta, ja kirkkoherra lausui, saattaaksensa puhetta tyydyttävään päätökseen, surumielisesti hymyilevällä syrjäsilmäyksellä rikkilyötyihin huonekaluihinsa:
"Se ei ole ainoastaan teidän oman pahan onnenne, vaan koko tämän aikakauden kirous, että mitä meissä on ihaninta ja jalointa tulee kovimmalla tavalla rangaistuksi, jopa pahimmaksi viholliseksemmekin, ja se, joka voi peittäytyä raakuutensa ja rumuutensa haarniskaan, elää tuvallisimmasti näinä kauhistuksen päivinä".
"Nyt olen pian kyllästynyt elämään!" huusi Amos puoleksi hymyillen, puoleksi suuttuen. "Minä olin liian kaunis räätälinpojaksi, kirkkoherraksi, kirjuriksi, ratsumieheksi, liian kaunis sotaonneen, lempionneen, liian kaunis mieheksi ja kunnialliseksi ihmiseksi, nyt olen liian kaunis koko tälle aikakaudelle, ja ainoastaan piruksi olen ollut kyllä kaunis!"
"Te ette ole antanut minun päättää puhettani", keskeytti häntä kirkkoherra. "Esilauseeseni tahdoin lisätä: siitä huolimatta löytyy nytkin vielä ihmisiä, jotka ovat saavuttaneet onnen semmoisen kuin heidän luonnonlahjainsa loisto lupasi. Ja sen suhteen ajattelen minä lähinnä ruotsalaista kenraalimajoria Jaakko Ramsay'ta, kotoisin Skottlannista. Häntä pidetään kauniimpana ja pulskeimpana miehenä koko Ruotsin armeijassa, ja kun nyt teitä tässä katselen, olette minusta niinkuin veli hänen muotoisensa. Sen lisäksi on Ramsay älykäs, hienosti kasvatettu, Kustaa Adolfin oppilas ja ystävä, ritarillisesti urhokas ja onnenlapsi ilman vertaista, joka oivaltaa kaikki ja jolle kaikki onnistuu. Rahaa ja tavaraa on hän Saksan valtakunnassa jo yltäkyllin voittanut, ja sitte kuin hän Würzburg'in linnan valloituksessa oli kovin urhoollisesti tapellut ja voitolle joutunut, seisoo hänelle tie suuren sotaherran korkeimpaan arvoon avoinna".
"Onko tämä Ramsay myös räätälinpoika?" kysäisi Amos.
"Ei! Hän on vanhaa aatelista sukuperää!"
"Vai niin!" sanoi Amos aivan sävyisästi. "Jos minä olisin syntynyt kavalierina, niin olisi minullekin kauneuteni ollut sangen edullinen. Sitä on mulle usein sanottu. Valitettavasti tulin erehdyksestä räätälinpojaksi".
Mutta kirkkoherra vastasi: "Sotamiehen ei ikinä tule epäillä onnestansa. Minä olen tuttu Ramsay'n kanssa ja tämä on minulle jossakin kiitollisuuden velassa. Teidän tähtenne tahdon kirjoittaa Hanau'iin, jossa Ramsay'lla nyt on komento. Hän tuntee jokaisen miehen ihmeteltävän tarkalla silmällä, ja tietää asettaa kunkin oikealle paikalle, ja varsinkin on hän mieltynyt teikäläiseen hienoon käytöstapaan. Ramsay'n luona voisitte saavuttaa onnenne, ja koska te kuulutte ruotsalaiseen rykmenttiin, on kenraalimajorille oleva helppo vaihtaa teidät toiseen. Ehkä ryhdymme molemmat tähän kokeesen?"
Herkkäluontoinen Amos suostui siihen kohta, kirkkoherra kirjoitti ja kolmen kuukauden kuluttua oli kaunis ratsumies Ramsay'n sotaväessä Hanau'issa. Kenraali miellytti häntä niinkuin hän kenraalia. Kultaiset unelmat täyttivät nyt hänen mielenkuvitustansa. "Jumalan kiitos", huusi hän, "nyt on kauneuteni toki vihdoin viimein tullut johonkin hyvään hyödylliseksi!" Mutta sen hän huusi vaan aivan itsekseen; sillä kirkkoherra oli antanut hänelle sen hyvän neuvon matkalle, ettei vastedes enää puhuisi niin paljon omasta kauneudestansa; se miellyttäisi Ramsay'ta yhtä vähän kuin kaikkia muitakaan ihmisiä.
Tämä sotapäällikkö piti Nördling'in tappelun jälkeen Hanau'ta melkein neljä vuotta valloitettuna, ja sen porvarit kiittivät hänen hallitustansa, sillä heillä oli silloin paljoa parempi kuin monella naapurikaupungilla. Ympärillä olevalle maaseudulle sitä vastoin oli tuo Ruotsin palveluksessa oleva skottilainen sotaväkinensä hirmuna ja kauhistuksena. Sillä uloshyökkäystensä ja alituisten kahakkain kautta keisarillisten kulkujoukkojen kanssa vahingoitsi ja vaivasi hän lakea maata sanomattomasti. Yhdessä semmoisessa uloshyökkäyksessä valloitti Ramsay väkirynnäköllä kurmainzilaisen kaupungin Aschaffenburg'in ja toi sen tuomioherran vankina Hanau'iin. Hafelborn käytti itsensä tässä tilaisuudessa niin urhoollisesti, että hän vihdoin koroitettiin vänrikiksi. Ja kun Ramsay sittemmin Mainz'in vaaliruhtinaan ja Hanau'in kreivin Filippi Moritz'in kanssa sangen edullisilla ehdoilla hieroi sopimusta Hanau'in antautumisesta, jota alkoi käydä vaikeaksi puolustaa, mitään avunlähetystä kun ei ollut toivomista, käytti hän tuota yhtä kirjoitustaitoista kuin älykästä Hafelborn'ia moneen salaiseen kansliatoimeen. Niin näki Amos nyt kaikin puolin toiveensa alkavan toteutua; kumppanit ennustivat hänelle loistavaa tulevaisuutta, kadehtivat hänen onneansa ja sanoivat: tuossa näkee kuitenkin, kuinka kaunis mies aina joutuisasti käy eteenpäin.
Tänä aselevon aikana käveli Amos eräänä kirkkaana talvi-iltana ulkopuolla kaupunkien portteja pitkin Kinzig'iä. Ramsay'llekin oli tämä turvallinen lyhyt käytävä mieleinen, ja Amos toivoi tänä iltana kohtaavansa kenraalin, joka mielellään jutteli hänen kanssansa. Mutta kenraalin sijasta ilmestyi äkisti kolme ryysyistä talonpoikaa, jotka sulkivat häneltä tien. Ja yksi niistä huusi: "Tuo on Ramsay, joka meidät kerjäläiseksi tehnyt on; nyt olet sä konna saava makson murhapoltoistasi!" ja löi Amos parkaa kirveellä päähän, niin että hän meni tainnuksiin. Toiset karkasivat niinikään hänen päällensä, ja kun Amos verissään makasi maassa, kuuli hän vielä yhden sanovan: "Nyt on hän kuollut!" ja toisen: "Oletteko myös varmat siitä, että se oli kaunis Ramsay?" johon kolmas vastasi: "Kyllä! koko armeijassa ei löydy semmoista vartaloa ja semmoisia kasvoja toistamiseen".
Valitettavasti ei Amos ollut voinut heille ajoissa sanoa, että nyt löytyy kaksi kauniinta miestä Ruotsin armeijassa.
Kun hän nyt hirmuisia tuskia kärsien taas hetkeksi tointui, huomasi hän olevansa Hanau'issa lasaretissa. Eräs yövartija oli löytänyt hänet ja kantanut kotia. Kenraalimajori istui vuoteen vieressä ja puhutteli häntä ystävällisesti. Vaan Amos sanoi: "Hyvä kenraali, minulla on kylliksi ja minä tunnen kuoleman lähestyvän. Minä olin kaikkiin asioihin liian kaunis; sentähden ei minulle ole koskaan eikä missään ollut onnea, nyt olen siunatuksi lopuksi juuri kauneuteni tähden erehdyksestä kuolijaksi lyöty!"