III.
Hyljätty.
Hochjoch'ille! Se oli kamala sana. Sillä Hochjoch'in autioilla kentillä ei eletä vuorilaakson iloista elämää, jossa kellot soivat ja paimenten huilaaminen kaikuu lauheassa, tuoksuvassa ilmassa, — siellä on ijankaikkinen talvi, kuolon äänettömyys. Surumielisesti aurinko suutelee näitä vuorihuippuja, niinkuin äiti kuolleen lapsensa kalpeaa otsaa suutelee. Harvat ruoho-maat, viimeiset jäännökset sitkeästä elimellisestä elämästä, vetäyvät kadotettuina takaisin talviseen erämaahan, siksi kuin viimeinen korsi on kuollut ja viimeinen vesipisara jäätynyt. Tämä on luonnon hitainen kuoleminen. Mutta säästäväinen talonpoika imee hyötyä tästäkin viimeisestä vähäisestä jäännöksestä. Hän lähettää karjansa sinne ylös, syömään mitä vielä voivat löytää, ja syötteellä oleva lammas, joka mielukkaasti tavoittaa ruohoa, joka sinne asti on eksynyt, saa usein surmansa jääloukoissa.
Sen ylpeän ylimys-talollisen lapsi, jonka tilukset ulottuivat penikulmittain ylt'ympärille ja ylös pilvien rajalle asti, oli siellä viettäminen kukoistuksensa ajan ikuisen talven vallassa. Silloin kun suvituulet kuiskailivat, kukat puhkesivat, linnut pesivät ja kaikki rupesi yhteiseen iloiseen liikkeesen, silloin hänen täytyi tarttua paimensauvaan ja kukoistavasta keväästä mennä ylös vuorijäitten erämaahan, ja vasta kun syystuuli tuolla alhaallakin suhisi ja talvi valmistihe matkustamaan laaksoon, vasta silloin hänkin saisi astua alas, talven morsiamena.
Ei mikään talonpoika lähettänyt paimeniansa sinne ylös, vaan vuokrasivat siellä olevat laitumet Schnalzerilaisille toisena puolen Hochjoch'ia. Nämät lähettivät sinne muutamia puolivilliä, jotka kävivät nahkoihin puettuina ja asuivat peninkulmien päässä toisistaan kuin erakot kivi-majoissa. Ja nyt ylimys-talollinen, joka aina oli vuokrannut laitumensa siellä, tuomitsi ainoan lapsensa tuohon minielämään. Vaan ei mitään valitusta kuulunut Wapun huulilta. Hiljaa hän valmistihe ilottomalle alppi-retkelle. Aamulla, isän, renkien ja piikojen nukkuessa meni Wappu pois isänsä talosta — vuoriloille. Ainoastaan vanha Luckard, joka kortissa muka oli nähnyt kaiken tämän, oli koko yön valvonut Wapun kanssa ja auttanut häntä vetämään matkalaukun kiinni, pisti jäähyväisiksi kukkasen Wapun hattuun ja meni saattamaan häntä kappaleen matkaa tielle. Vanhus itki niinkuin hän olisi ruumista saattanut. Klettermaier seurasi tavarain kanssa. Hän oli vanha uskollinen palvelija, ainoa joka oli harmaaksi tullut Stromminger'in palveluksessa, kun oli kuuro eikä kuullut kun Stromminger torui ja riehui. Tämän oli hän pannut tyttärensä saattajaksi. Luckard saattoi heitä siksi että tie tuli jyrkäksi ja kiviseksi, silloin hän kääntyi, sillä hänen täytyi olla kotona aamiais-ajaksi. Wappu nousi vuorta ylös ja katseli alas tielle, jota vanhus astui itkien esiliinansa suojassa, ja hän melkein heltyi itse. Luckard oli kuitenkin aina ollut hänelle ystävällinen; vaikka hän oli kivulloinen vanha raukka, oli hän kuitenkin aina Wappua rakastanut. Vanhus kääntyi vielä kerran tiellä, osoittaen ylös ilmaan. Wappu katsoi sinnepäin, ja katso, siellä tuli jotakin purjehtien vuoriseinää myöten kömpelösti, vaivaloisesti, niinkuin paperi-leija, jolla ei ole tarpeeksi tuulta kannattimena — kappaleen matkaa kerrassaan, sitten taas pudoten alas ja suurella vaivalla jälleen nousten. Se oli kotka, joka noin liehahteli leikatuilla siivillään Wapun jälkeen. Nyt sen voimat nähtävästi loppuivat, sillä se vaan repytteli nyt turhaan siivillään.
— Hans — oma Hanseni — oi kuinka minä taisin unohtaa sinua! — huudahti Wappu ja juoksi niinkuin vuori-vuohi kiveltä kivelle suorinta tietä takaisin uskollista eläintä noutamaan. Luckard seisoi liikahtamatta paikallaan siksi kun Wappu taas tuli oikealle polulle takaisin ja tervehti häntä niinkuin pitkän poissaolon jälkeen. Vihdoinkin oli Wappu ehtinyt Hans'in luo ja otti linnun syliinsä, painoi sitä sydäntänsä vastaan niinkuin lasta. — Eilisestä illasta asti oli tämä kotka Wapun mielessä niin yhdistynyt hänen aatoksiinsa Joosepin suhteen, että se ikäänkuin oli muuttunut mykäksi välittäjäksi hänen ja Joosepin välillä, tai että Jooseppi ikäänkuin oli ottanut kotkan muodon ja nyt oli painettu hänen rintaansa, niinkuin kotkakin. Samoin kuin harras usko luo itselleen näkyviä vertauskuvia, lähestyäksensä lähestymätöintä, käsittääksensä käsittämätöintä, niinkuin puuristi tai maalattu pyhimys-kuva tälläiselle uskolle muuttuvat ihmetöitä toimittaviksi, samoin on innokkaalla rakkaudella myöskin vertauskuvia, joihin se kiintyy, kun lemmitty on saavuttamatoin ja kaukana, ja siten toi kotkakin Wapulle sanomattoman lohdutuksen.
— Tule, Hans, — sanoi hän hellästi, — sinä seuraat minua ylös vuoriloille. Me emme ikinä erkane toinen toisestamme me kaksi!
— Mutta lapsi, — sanoi Luckard, — ethän sinä voi ottaa kotkaa mukaasi sinne ylös, se kuolisi nälkään, siellä ei sinulla ole mitään lihaa, ja mitä muuta tuommoinen eläin syö?!
— Sinä olet oikeassa, sanoi Wappu alakuloisesti, vaan minä en voi erota Hans'ista, tottakai minulla sentään tulee olemaan jotain siellä erämaassa. Enhän myöskään voi jättää lintua yksinään kotia, kuka sitä hoitaisi, kun minä olen poissa?
— Oh, ole sinä huoleti siitä, — sanoi Luckard, — kyllä minä pidän kotkasta huolta.
— Niin, mutta se ei seuraa sinua, — arveli Wappu, — sinä et tule toimeen sen kanssa.
— Oh, — sanoi Luckard aivan viattomasti, — olenhan minä niin kauan tullut toimeen sinun kanssasi — kyllä sitten onnistuu tulla toimeen kotkankin kanssa! Annappas se tänne vaan, minä kannan sen kotia. — Ja hän otti kotkan Wapun kädestä. Mutta suuresti oli hän pettynyt, sillä jalo eläin teki ankaraa vastarintaa, hyökkäsi rajusti nokallaan Luckard'in päälle, jotta tämä säikähtyneenä antoi sen mennä. — Ei ollut ajattelemistakaan ottaa sitä mukaan.
— Näetkös! — riemuitsi Wappu, — se ei luovu minusta, minun täytyy pitää sitä, käyköön kuinka käy. Onhan minua sanottu Kotka-Wapuksi, ja siksi tahdon jäädäkin. Oi, mun Hanseni, niin kauan kun me olemme yhdessä, ei ole hätää! Tiedätkö Luckard, nyt minä annan sen siivet kasvaa, ei se enää lennä luotani pois, ja sitten se voi itse hakea elatustansa.
— Ota se sitten mukaasi Herran nimessä. Juoksu-pojan kanssa minä lähetän sinulle vähän tuoretta lihaa, jota voit antaa sille aluksi, kunnes voi lentää pitempiä matkoja.
Ja niin se oli päätetty. Wappu pisti kotkan kainaloonsa, niinkuin kanan, ja erosi Luckard'ista, joka uudestaan rupesi itkemään. Nyt astui hän pysähtymättä vuorta ylös Klettermaier'in jälkeen, joka yhä oli jatkanut matkaansa.
Kuljettuansa kaksi tuntia, saapuivat he Vent'ille, viimeinen kylä jää-maailman rajalla. Wappu rupesi astumaan ylös kukkulalle Vent'in yläpuolelle. Siellä alkoi tie Hochjoch'ille. Vielä kerran hän seisahtui ja katseli vuori-sauvaansa nojautuneena alas nukkuvaan kylään päin ja alas Oetz-laakson viimeisiin taloihin, Rofernerin taloihin, jotka olivat Hochfernagtfernerin juurella ja ikäänkuin uhalla lausuivat: — muserra meitä! — niinkuin Wappu eilen oli sanonut isälleen. Ja kuin Wapun isä, niin veti Hochfernagtferner mahtavan jalkansa yhä kauemmas pois, ikäänkuin se ei olisi tahtonut hävittää rohkeain alppi-poikainsa, Rofernerilaisten kotia. Hänen seisoessaan siinä, katsomassa viimeisiä ihmis-asuntoja, ennenkuin astui erämaahan pilvien toiselle puolelle, rupesivat kellot Vent'in kirkkotornissa soimaan, kutsuen aamupalvelukseen. Pienen pappilan ovesta, jossa orvokit nyykkäyttivät päitänsä aamutuulessa ikkunain ulkopuolella, astui kappalainen ulos ja meni kädet ristissä kirkkoon velvollisuuttansa täyttämään. Siellä täällä avasivat puumajat unisia silmiänsä, ja toinen asukas astui toisensa perästä ulos majoista, ojensi itseänsä ja kävi hiljaa kirkolle.
Varovasti, ainoatakaan säveltä kadottamatta, kantoivat valkosiipiset enkelit pyhät säveleet aamuhämärän kautta ylös vuorelle, jotta ne Wapun korvissa soivat kuin rukoilevan lapsen äänet. Ja niinkuin lapsi suloisella leletyksellänsä herättää äitiä, niin näyttivät Vent'in kellon äänet aurinkoa herättäneen; se avasi silmänsä ja ensimäisen silmäyksensä säteet loistivat lumi-vuorien yli, luoden idässä vuorien huipuista äärettömän, leimuavan rovion. Paksu sumu muuttui äkkiä sinertäväksi kirkkaudeksi, mahtavat säteet loistivat yli koko taivaan kannen; viimein aurinko nousi täydessä ihanuudessaan pilvipukuisten vuorten yli ja käänsi hohtavat kasvonsa lempeästi maalle päin. Ja vuoret riisuivat sumuiset pukunsa päältään ja niiden paljastetut muodot uiskentelivat valo-virrassa. Syvyyksissä vuoriloukoissa aaltoili sumu ylös alas, niinkuin kaikki pilvet kirkkaasta taivaasta olisivat vaipuneet sinne. Yli-ilmoissa kävi suhina niinkuin rajuista riemu-lauluista, maa itki kyyneleitä autuaallisesta heräyksestänsä, ikäänkuin morsian hää-aamunansa. Ja niinkuin kyyneleet morsiamen silmäripsissä, niin kaste vapisi kukkasilla ja pensailla. Ilo vallitsi kedoilla, ilo vuoriloilla, jossa säteet kuvautuivat vuorivuohen kauas-katsovassa silmässä, ilo vallitsi alhaalla laaksossa, missä leivonen liverrellen lensi vilja-peltojen yli!
Hurmauntuneena Wappu katseli heräävää mailmaa ja silmänsä tuskin yht'aikaa voi käsittää koko tätä suurta ja ylevää kuvaa aamun puhtaassa ihanuudessa. Kotka hänen olkapäällään nosti siipiänsä tervehtivänä, toivovana auringolle päin. Alhaalla Vent'issä oli täll'aikaa kaikki heränneet. Kirkkaassa aamunvalossa Wappu näki kaikki aivan selvästi. Pojat suutelivat tyttöjä kaivolla. Kattojen savutorvista nousi valkoisia savupilviä, jotka jälkeä jättämättä hävisivät kirkkaasen kevät-ilmaan — niinkuin surullinen aatos onnellisessa mielessä häviää. Kirkko-kentälle kokoontuivat miehet, puhtaissa paitahihoissa, hopea-helaiset piiput suussa. Oli toinen helluntaipäivä, jolloin kaikki työ oli lakkautettu ja kaikki iloitsivat. Oi, pyhä helluntai-juhla! Tällaisena päivänä varmaankin Herran henki laskeusi opetus-lagsiin, pyhällä sädeloisteellansa heitä valistaen, niin että kävivät ulos maailmaan saarnaamaan rakkauden evankeliumia — saarnaamaan — hartaille keväisille sydämille, jotta keväisen maan päällä ihmiskunnan kevät rupesi kukoistamaan. — Rakkauden uskonto! Ainoastaan tytöllä tuolla vuorella ei ollut mitään helluntai-juhlaa, ei mitään rakkauden juhlaa. Ei mitkään lempeät huulet olleet hänelle eläväksi tehneet tätä rakkauden evankeliumia. Kuollut kirjain oli se hänelle, siemen, jolta oli puuttunut auringon lämpöä, mikä olisi saattanut sitä itämään ja kasvamaan hänen sydämessään. Hänelle ei mikään rauhan kyyhkynen laskeunut tumman siniseltä taivaalta — peto-lintu hänen olkapäällänsä oli hänelle ainoa lemmen sanansaattaja!
Viimein Wappu heräsi uneksuvasta katsomisestaan. Vielä lähetti hän jäähyväis-silmäyksen ihmisille noissa iloisissa kylissä tuolla alhaalla, sitten kääntyi hän pois ja astui ylös Hochjoch'in hiljaisille lumi-kentille — maan-pakolaisuuteen!