II.
Taipumaton.
Tämä oli se lyhyt rakkauden ja piinan-historia, joka nyt taas heräsi Wapun nuoressa sydämmessä kaikkine tuskineen, kun hän näki molemmat vaeltajat, joista hän luuli toisen olevan Joosepin, joka niin usein kulki ohitse, löytämättä koskaan tietä ylös vuorelle. Hän pyyhkäsi otsaansa, sillä aurinko rupesi paahtamaan, ja hän oli jo niittänyt koko tuon maapalstan talosta tänne "Sonneplatte'lle"; se oli nimittäin kalliokielen nimi, jolla hän seisoi. Siksi sitä nimitettiin syystä että oli korkein paikka ja aurinko ensin sattui siihen. Koko kylä oli saanut nimensä siitä.
— Wappu, Wappu! — joku huusi hänen takanansa. — Sinun pitää tulla isän luo, hän tahtoo sanoa sinulle jotakin.
Vanha Luckard tuli talosta. Isä kutsutti häntä? Mitä hän tahtoi? Hän ei ollut puhunut Wapun kanssa tuon tapauksen jälkeen Sölden'issä, paitsi mitä koski työtä. Pelon ja mielipahan alaisena nousi hän ja seurasi Luckardia.
— Suuria uutisia, sanoi Luckard. — Katso sinne!
Nyt Wappu näki isän seisovan huoneen ulkopuolella ja hänen vieressänsä erään kylän nuorista talollisista, Gellner-Vincentz, suuri kukkasvihko napin-lävessä. Se oli roteva, mustaverinen nuori mies, jonka Wappu lapsuudesta tunsi olevan kovan ja umpimielisen. Hän ei vielä ollut sanonut kellekään ihmiselle, paitsi Wapulle, hyvää sanaa.
Wappua hän jo koulussa oli takaa ajanut rakkaudellaan. Pari kuukautta sitten olivat hänen molemmat vanhempansa äkkiä kuolleet toinen toisensa jälkeen. Nyt hän oli itsenäinen, ja Stromminger'in perästä seudun rikkahin talollinen.
Wapun veri jäätyi suonissaan, hän tiesi mitä oli seuraava.
— Vincentz tahtoo naida sinun, — sanoi Stromminger. — Hän on saanut minun suostumukseni — ensi kuulla pidetään teidän häänne! — Näillä sanoilla hän kääntyi ja meni sisään talohon, niinkuin ei muuta olisi ollut sanottavaa.
Silmänräpäyksen Wappu seisoi niinkuin ukkosen nuoli olisi iskenyt häneen. Hänen täytyi ensin tointua. Sill'aikaa astui Vincentz rohkeasti esiin ja tahtoi panna käsivartensa hänen vartalonsa ympäri. Silloin juoksi Wappu taaksepäin kauhistuksen huudolla ja nyt hän myöskin hoksasi mitä hänen tuli tehdä.
— Bincentz, sanoi hän tuskasta vavisten. — Minä pyydän sinua, mene kotia takaisin, minä en koskaan voi tulla vaimoksesi, en koskaan. Sinä et voi tahtoa että isäni minua pakoittaa siihen, ja minä sanon viimeisen kerran: Minä en tahdo sinua!
Jotakin salaman tapaista näkyi Bincentz'in kasvoissa, hän puri huultansa ja hänen mustat silmänsä katselivat Wappua tulisesti.
— Vai sinä et tahdo minua. Mutta minä tahdon sinua. Ja minä vannon elämäni kautta että olet tuleva omakseni! Isäsi on antanut minulle lupauksensa — sitä minä en koskaan anna takaisin ja minä ajattelen että olet miettivä asiaa, joka on isäsi tahto!
— Bincentz, — sanoi Wappu, — jos olisit ollut viisas, niin olisit nyt ollut puhumatta noin, sillä sinun olisi pitänyt ymmärtää ett'ei tuo ollut keino saada minua — pakoittaa itseäni en koskaan salli, tiedä se. Ja nyt voit mennä Bincentz, meillä ei ole mitään sanottavaa toisillemme.
Näin sanoen hän kääntyi ja meni sisään taloon.
— Voi sinua! — huusi Bincentz tuskastuneena ja suuttuneena hänen jälkeensä ja puristi nyrkkiänsä. — Sitten hän tyyntyi ja mutisi hampaittensa välissä:
— No, minä voin odottaa — ja minä tahdon odottaa!
Wappu meni suoraan isänsä luo. Hän istui tilikirjansa edessä ja kääntyi hitaasti kun tyttö astui sisään.
— Mitä tahdot?
Auringon säteet loistivat ahtaasta ikkunasta, kirkastaen Wappua, niin että hän seisoi isänsä edessä ikäänkuin säteikössä. Tämän täytyi itse ihmetellä lastansa, niin kaunis hän tällä hetkellä oli.
— Isä — aloitti hän tyynesti, — minä tahtoisin ainoastaan sanoa teille ett'en mene Bincentzin vaimoksi.
— Vai niin? — huusi Stromminger, hypähtäen seisaalle. — Mitä se tietää? Sinä et mene hänen vaimokseen?
— En, isä, minä en rakasta häntä!
— Vai niin — olenko minä kysynyt sinulta, rakastatko häntä vai etkö?
— Ette ole, minä sanon sen teille kysymättänne.
— Ja minä sanon sulle kysymättäsi että neljän viikon päästä menet naimiseen Bincentz'in kanssa jos rakastat häntä tai ei. Minä olen antanut sanani hänelle, eikä Stromminger sanaansa syö. Mene nyt tiehesi.
— Ei isä, — sanoi Wappu, — niin ei käy laatuun. Minä en ole elukka, jota isäntä mielensä mukaan voi myydä taikka luvata pois. Minusta minullakin pitää olla sananvuoro tässä asiassa, koska kysymys on minun naimisesta!
— Ei, sitä sinulla ei ole, sillä lapsi on isänsä omaisuus yhtä hyvin kuin vasikka tai lehmä, ja sen täytyy noudattaa isän tahtoa.
— Kuka sen on sanonut, isä?
— Kuka sen on sanonut? Bibliassa se seisoo! — ja uhkaava puna lensi
Stromminger'in kasvoille.
— Bibliassa seisoo ainoastaan että meidän tulee kunnioittaa ja rakastaa vanhempiamme, vaan ei että meidän täytyy mennä miehelle, joka meistä on inhoittava — ainoastaan siitä syystä että isä niin tahtoo! Katsokaa isä, jos se voisi olla teille avuksi jollakin lailla, että minä menisin Bincentz'ile, jos sen kautta voisin pelastaa teidät kuolemasta tai kurjuudesta, niin minun ehkä olisi pakko sitä tehdä, vaikka sydämeni kärsisikin siitä. Mutta te olette rikas mies, jonka ei tarvitse huolia kestään — jolle voi olla juuri yhdentekevää kenenkä kanssa minä menen naimiseen — ja te annatte minut ainoastaan pahuudesta Bincentz'ille, ett'ei minua saisi Jooseppi, jota minä rakastan ja joka epäilemättä rakastaisi minua jos hän oppisi minua tuntemaan — ja se on pahasti tehty teiltä isä, ei Bibliassa sanota että lapsen täytyy myöntyä semmoisiin!
— Sinä hävytön kappale, minä lähetän sinut kappalaisen luo, että hän opettaa sulle mitä Bibliassa seisoo!
— Se ei auta, isä, vaikka lähettäisitte minut kymmenen kappalaisen luo ja kaikki kymmenen minulle saarnaisi että minun tässä pitäisi totella teitä, minä en kuitenkaan sitä tekisi.
— Ja minä sanon että sinun täytyy, niin totta kuin nimeni on Stromminger. Sinun täytyy tehdä se taikka minä ajan sinut talosta pois ja teen sinut perinnöttömäksi.
— Sen voitte tehdä, isä, minulla on kyllä voimia ansaita leipääni itse. Niin, isä, antakaa Bincentz'ille kaikki paitsi minut.
— Joutavaa lorua, — sanoi Stromminger. — Pitääkö ihmisten sanoa minusta ett'en voinut edes omaa lastani hallita? Sinä otat Bincentz'in, vaikkapa sitten mun täytyisikin piiskalla ajaa sinut kirkkoon.
— Ja jos ajaisittekin minut piiskalla sinne, niin minä alttarin edessä vastaisin "en". Te voitte lyödä minut kuoliaaksi, mutta myönnytys-sanaa ette voi pakoittaa suustani, — ja jos senkin saisitte, niin minä juoksisin alas kalliolta tuolla, ennenkuin seuraisin miestä kotiin, jota en rakasta.
— Kuule nyt! — huusi Stromminger, ja hänen leveää otsaansa ikäänkuin halkaisi leveä vihan suoni, kasvot olivat paisuneet ja silmät verittyneet — kuule minua nyt äläkä tee minua hulluksi! Myönny tahtooni — muuten tästä tulee huono loppu meille molemmille!
— Huono loppu tuli jo vuosi sitten, isä! Kun te löitte minua ensimäisen rippikäyntini päivänä — silloin jo tunsin, että kaikki oli lopussa meidän keskenämme. Niin, isä, siitä asti on minulle yhdentekevä oletteko minulle hyvä vai paha, hyväilettekö minua vai tapatteko — kaikki on minusta yhtä — minussa ei enää mitään sydäntä teille syki, te olette minulle yhtä rakas kuin nuo lumivuoret Similaun, Vernagt ja Murzoll!
Hurjistuneen Stromminger'in rinnasta tunkeusi pidätetyn vihan ääni, sitten kun hän puoleksi kivettyneenä oli Wappua kuunnellut. Hän syöksi tytön päälle, tarttui hänen ruumiisensa, nosti hänet lattialta päänsä yli, puristi häntä ilmassa siksi että itse oli aivan hengistynyt, heitti sitten hänet lattialle taas ja pani raudoitetun saappaan korkonsa hänen rinnalleen:
— Pyydä anteeksi sanasi, taikka muserran sinun kuin matosen — änkkäsi hän.
— Tee niin! — sanoi tyttö, silmät vakaasti isään luotuna. Vaivalla hän hengitti, sillä isän jalka painoi hänen rintaansa, vaan hän ei liikkunut, silmälaudat eivät vapisseet.
Nyt oli Stromminger'in voima murrettu. Hän oli uhannut mitä hän ei voinut täyttää; sillä ajatellessa että hän musertaisi lapsensa ihanaa, viatonta rintaa, hänen vihansa vaaleni ja hän tuli äkkiä selväksi. Hän oli voitettu. Melkein hoiperrellen otti hän pois jalkansa.
— Ei, vankihuoneessa ylimys-talollinen ei kuitenkaan tahdo lopettaa elämäänsä — sanoi hän kolkosti ja vaipui voimatonna tuolille.
Wappu nousi; hänen silmissään ei ollut kyyneleitä, kiillottomat ja kivenkaltaiset olivat ne. Hän odotti liikkumatonna mitä oli seuraava. Minuutin aikaa oli Stromminger kolkko ja miettivä, sitten hän sanoi sortuneella äänellä.
— Minä en voi ottaa sinulta henkeä, mutta koska Similaun ja Murzoll ovat sinulle yhtä rakkaat kuin isäsi, niin saat tästälähin olla Similaun ja Murzoll'in luona. Sinä olet nyt niiden omana. Minun pöytäni alle et saa koskaan enää pistää jalkaasi. Sinä lähdet Hochjoch'ille paimentamaan karjaa ja jäät sinne siksi kun huomaat että kuitenkin on parempi Bincentz'in lämpöisessä talossa kuin Murzollin lumikinoksissa. Laita matkalaukkusi reilaan, sillä minä en tahdo nähdä sinua enää. Huomis-aamuna varhain sinä lähdet sinne ylös. Minä purkaan Schnallzerilaisten arennin ja paimenpoika saa ensi viikolla tuoda karjan sinne; ota leipää ja juustoa mukaan sen verran kuin tarvitset kunnes elukat tulevat. Klettermaier saa saattaa sinut vuorelle. Mene nyt tiehesi, se on viimeinen sanani ja sen pituinen se!
— Hyvä on, isä! — sanoi Wappu hiljaa ja kallisti päätänsä, jättäen isän huoneen.