I.
Karhu-Jooseppi.
Oli Helluntai-päivä juuri ummelleen vuosi sitten, kun hänen isänsä vei hänet ripille ensi kerran Sölden'iin; piispa tuli sinne joka toinen vuosi, sillä ajotie kävi ihan tälle paikalle asti. Hän ujosteli vähäisen kun oli kuusitoista vuotias ja niin iso. Hänen isänsä ei tahtonut laskea häntä ennemmin ripille, sillä hän arveli että silloin rakkaudet ja kosimiset kohta alkaisivat — ja siihen oli vielä tarpeeksi aikaa! Nyt hän pelkäsi että toiset hänelle nauraisi. Kylässä oli kauhea hälinä heidän tullessaan; Jooseppi Hagenbach Sölden'istä oli nimittäin kaatanut karhun, joka oli näyttäynyt tuolla kaukana Vintschgau'issa ja jota kaikki paikkakunnan nuorukaiset turhaan olivat ajaneet. Jooseppi oli sitten lähtenyt matkalle ja jo viime perjantaina oli hän kaatanut karhun. Hänen maineensa oli rientänyt edeltä, ja nyt piti Joosepin kohta itse saapua paikalle. Sölden'in talonpojat, jotka odottivat ulkopuolella kirkkoa, olivat varsin ylpeät siitä, että Söldeniläinen oli toimittanut tuon urostyön, eivätkä puhuneet muusta, kuin Joosepista, joka kieltämättä oli väkevin ja parhain nuorukainen koko vuoristossa sekä verratoin pyssymies. Tytöt kuuntelivat ihaellen mitä kaikkea suurta Joosepista kerrottiin, kuinka hänelle ei ollut mikään vuori liian korkea, ei mikään tie liian pitkä, ei mikään vuorenloukko liian leveä eikä mikään vaara liian suuri. Erään kalpean ja heikon näköisen vaimon lähestyessä kaikki kiirehtivät häntä vastaan ja toivottivat hänelle onnea siihen suureen kunniaan, jonka hänen poikansa taas oli voittanut.
— Kas sinun Jooseppis, se on mies se, joka voi olla esikuvana meille kaikille — sanoivat miehet hyväntahtoisesti.
— Kuinka iloinen sinun miesvainaja olisi ollut jos olisi elossa tänä päivänä! — sanoivat naiset. — Tuskin voisi uskoakaan, — huudahti joku kohteliaasti, — tuskin voisi uskoakaan että tuo roteva mies on sinun poikasi — varsinkin kun näkee minkä näköinen sinä olet.
Äiti hymyili ylpeästi. — Niin, se on kookas poika ja hyvä lapsi, parempaa ei voi löytää. Mutta uskokaa pois, minä elän alituisessa pelossa ja vavistuksessa tuon uskalikon tähden; ei päivääkään kulu ilman että ajattelen: tänä päivänä hän ehkä kannetaan kotia muserretuilla jäsenillä. Se aatos on risti!
Nyt korkea-arvoinen papisto ilmauntui paikalle ja teki lopun keskustelusta. Ihmiset tunkeusivat pieneen kirkkoon, taluttaen kukkasilla koristetut, valkosiin esi-liinoihin puetut rippi-lapset, ja pyhä toimi alkoi.
Mutta Wappu ei koko aikana muuta ajatellut kuin karhun kaatajaa ja kaikkia hänen toimittamiansa ihmetöitä — kuinka ihanata olisi olla noin väkevä ja uljas ja olla niin kunnioitettu ett'ei kukaan voinut hänestä mitään pahaa puhua. — Jospa Jooseppi vaan tulisi niin kauan kuin hän olisi Sölden'issä, että saisi häntä nähdä; se oli nyt hänen tulisin toivonsa!
Viimein oli jumalan-palvelus ohitse ja lapset vastaan-ottivat siunauksen; silloin kuului kirkon ulkopuolelta rivakkaita hurraa-huutoja. — Se on hänellä muassa, karhu on äänellä! — Pappi tuskin oli ehtinyt lopettaa siunauksen ennenkuin väki syöksi ulos ja riemuten kokoontui nuoren vuorivuohen-ampujan ympäri, joka tuli pulskan nuorukaisjoukon seurassa Schnalferthal'ista ja Vintschgau'ista. Mutta vaikkapa toiset nuorukaiset olivat kyllä pulskat, ei kukaan voinut Joosepille vertoja vetää. Hän oli pitempi kaikkia muita ja niin kaunis hän oli — niin mainion kaunis! Hän ikäänkuin loisti jo kaukaa. Hän oli pyhän Yrjänän näköinen tuolla sisällä kirkossa. Olkapäällä kantoi hän karhun nahan, jonka julmat kynnet heiluivat edestakaisin hänen leveällä rinnallansa. Hän kulki jalon näköisenä kuin keisari, aina astuen yhden askeleen, kun toiset astuivat kaksi. Ja hänestä tehtiinkin semmoista melua ikään kuin olisi hän ollut keisari puettu vuorivuohen-ampujaksi. Toinen kantoi hänen pyssyänsä, toinen äänen takkiansa, kaikki olivat vähän päihtyneet, huusivat ja lauleskelivat; hän yksin oli selvä ja tyyni. Hän astui ujosti papin eteen, joka tuli kirkosta, ja otti seppelöityn hattunsa päästään. Vieras piispa teki ristin-merkin hänen päällensä ja sanoi:
— Herra oli väkevä sinussa, poikani! Hänen avullansa olet toimeen saanut mitä ei kukaan muu osannut. Ihmiset kiittäkööt sinua — vaan kiitä sinä Herraa!
Kaikki naiset itkivät liikutettuina: Wapunkin silmiin nousivat kyyneleet. Oli ikäänkuin se mielenhartaus, jota hän kirkossa kaipasi, nyt olisi valloittanut hänet, nähdessään tuon ko'okkaan metsästäjän laskevan jalon päänsä papin siunaavan käden alla. Papit vetäysivät sen jälkeen takaisin. Joosepin ensimmäinen kysymys oli:
— Missä on mun äitini? Eikö hän ole täällä?
— On! — vastasi tämä ja vaipui poikansa syliin. — Täällä minä olen.
Jooseppi sulki hänet hellästi syliinsä ja sanoi: — Katsos äiti, sinua minun olisi ollut sääli jos en koskaan olisi palannut, — mitä tekisit ilman minutta, rakas äiti, enkä myöskään olisi tahtonut kuolla sinua vielä kerran suutelematta.
Oi kuinka kauniille kuului kun hän lausui nuo sanat. Wappu tunsi aivan omituisen tunteen, jotakin kateuden tapaista äitiä kohtaan, joka niin rauhallisna lepäsi pojan hellässä syleilyksessä ja ikäänkuin hiipi hänen voimakkaan vartalonsa turviin. Kaikkein silmät mielihyvällä katselivat tätä — Wappu oli niin oudossa mielentilassa.
— Mutta kerro nyt kuinka se kävi! — pyysivät talonpojat.
— Kyllä, kyllä kerron kaikki, — sanoi hän nauraen ja heitti karhun nahan maahan kaikkein nähtäväksi. Hän ympäröittiin ja isäntä antoi kantaa ulos yhden astian parasta viiniä, sillä messun jälkeen piti juoda, varsinkin tällaisessa erinomaisessa tilaisuudessa oli se tehtävä aika lailla, eivätkä kaikki mahtuneet pieneen ravintola-tupaan. Miehet ja naiset koettivat päästä likelle kertojaa, rippilapset nousivat penkille ja puihin, voidaksensa katsoa ympäri. Wappu oli ensimmäinen erään petäjän latvassa, josta taisi nähdä kertojaa ihan silmiin, vaan toiset kadehtivat tätä hyvää sijaa ja kun Wappu ei tahtonut luopua siitä, niin syntyi sen johdosta suurta melua.
Nyt pyhä Yrjänä katseli heitä, hänen säkenöivät silmänsä kohtasivat Wapun kasvoja ja katselivat hetken aikaa hymyillen niitä. Silloin Wapusta tuntui ikäänkuin kaikki hänen verensä olisi noussut kasvoihin; hän säikähtyi niin että kuuli sydämensä sykkivän. Ei hän vielä eläissään koskaan ollut niin säikähtynyt, eikä hän kummakseen tietänyt miksi! Hän kuuli ainoastaan puoleksi, mitä Jooseppi kertoi, hänen korvissaan suhisi eikä hän voinut muuta ajatella kuin: — Jos hän taas katsahtaisi ylös! — Hän ei tietänyt toivoiko hän sitä vai pelkäsikö? Kun se vielä kerran tapahtui kertomuksen aikana, loi Wappu äkkiä silmänsä alas, ikäänkuin häntä olisi havaittu jossakin pahassa työssä. Oliko paha että hän noin oli Jooseppia katsellut? Varmaankin. Eikä hän kuitenkaan voinut sitä estää, vaikka hän vapisi pelosta että Jooseppi sitä huomaisi. Vaan hän ei sitä huomannut. Mitä rippilapsi tuolla puun latvassa häneen koski. Pari kertaa oli hän katsellut Wappua niinkuin jotakin oravaa katsellaan, ei muuta mitään. Näin ajatteli hän itsekseen ja kummallinen ahdistus valloitti hänet. Hän ei koskaan ollut tuntenut mitään tämänkaltaista ennen; — hän oli hyvillään siitä, ett'ei hän mitään viiniä juonut matkalla, muuten hän olisi luullut olevansa humalassa. Hämmästyksissään hän leikki rukousnauhansa kanssa. Se oli kaunis uusi rukousnauha pienoisista koralleista hopearistineen. Hän oli saanut sen isältänsä ensimmäisen ripillä-käyntinsä muistoksi. Nyt nauha katkesi hänen kääntäessään ja vääntäessään sitä, ja punaset helmet putosivat kuin veripisarat alas puusta. Se tietää pahaa, kuiskasi hänelle sisällinen ääni; Luckard sanoo että tietää pahaa kun jotain menee rikki sill'aikaa kun jotakin ajattelee. — Jotakin ajattelee! — Niin, mitä hän sitten ajatteli? — Hän mietti tätä, vaan ei saanut siitä selkoa. Ei hän oikeastaan ollut mitään erinomaista ajatellut. Miksi häneen niin kipeästi koski että nauha juuri nyt katkesi? Oli ikäänkuin päivä olisi vaaleunut ja raaka tuulenpuuska koskenut häneen. Vaan ei ainoatakaan ruohonkortta liikkunut ja tuo kylmä maailma hänen ympärillänsä hohti loistavassa päivänvalossa. Synkkä varjo oli käynyt hänen ohitsensa — hänessäkö — vai hänen ulkopuolellansako? Mitä hän tiesi? Jooseppi oli täll'aikaa lopettanut karhu-juttunsa ja näyttänyt sen 40 guldenia sisältävän kukkaron, jonka Tyrolin hallitus oli maksanut tapporahaksi, eikä kiitokset ja kädenpuserrukset tahtoneet ikinä loppua. Ainoastaan Wapun isä pysyi kaukana suuttuneen näköisenä. Häntä aina harmitti kun joku oli saanut urostyön aikaan; ei kukaan maailmassa olisi saanut olla väkevä, — paitsi hän ja hänen tyttärensä. Kolmenkymmenen vuoden kuluessa oli häntä kieltämättä tunnustettu väkevimmäksi mieheksi vuoristossa, eikä hän kärsinyt tulla vanhaksi ja jättää sijaa nuorille. Mutta kun eräs mies innostuksissaan niin pitkälle meni että sanoi olevan luonnollista että Jooseppi oli tullut aika mieheksi — se oli hänen perintönsä isältä, joka myöskin oli ollut paras pyssymies ja painin-lyöjä seudussa — silloin vanhus ei enää voinut itseänsä hillitä, vaan astui esiin lausuen:
— Kuuleppas, ei saa laskea ihmistä hautaan ennenkuin se on kuollut!
Kaikki hämmästyivät kuullessansa tätä uhkaavaa ääntä ja sanoivat melkein peljästyneinä: — Stromminger!
— Niin, Stromminger elää vielä, eikä koskaan ole tietänyt Hagenbach'in olleen parhaan painin-lyöjän! Suulla kyllä — vaan ei työssä!
Nyt Jooseppi kääntyi niinkuin haavoitettu villikissa ja katseli Strommingeria säkenöitsevin silmin: Kuka sanoo että minun isäni oli lörpöttäjä ja kerskuri?
— Minä sen sanon, minä, ylimys-talollinen Sonneplatten'ista, ja minä tiedän mitä sanon, sillä kymmenkunta kertoja olen minä lyönyt hänet maahan niinkuin säkin.
— Se ei ole totta! — huusi Jooseppi — Minä en salli että isääni soimataan!
— Ole ääneti Jooseppi, se on ylimys-talollinen, eikä hänen kanssansa ole väittelemistä, — kuiskattiin hänelle.
— Mutta, ylimys-talollinen sinne, ylimys-talollinen tänne — jos Herra itse astuisi alas taivahasta soimaamaan isääni — niin en kärsisi sitä. Tiedän kyllä että minun isäni ja Stromminger elivät alituisessa kiistassa, sillä isä oli ainoa, joka uskalsi mennä Stromminger'in kimppuun. Hän on juuri ummelleen yhtä monta kertaa lyönyt Stromminger'in maahan kuin tämä hänet.
— Se ei ole totta, huusi Stromminger. — Sinun isäsi oli haitukka minuun verrattuna. Jos siellä on joku kunnallinen mies teidän vanhain joukossa, niin hän voi sitä vakuuttaa — vaan jos ei se sittenkään pysty sinuun, saanpa sitten koettaa piiskan vakuutusvoimaa!
Kuullessaan sanaa haitukka, oli Jooseppi vimmattuna syössyt
Stromminger'ia vastaan:
— Sinä otat tuon sanan takaisin taikka —
— Jesus Maria! — parkuivat naiset.
— Jätä hänet rauhaan, — sanoi äiti, — hän on vanha mies, häneen ei saa ruveta!
— Ohoo! huusi Stromminger, punoittaen harmista. — Vai tahdotte tehdä minua vanhaksi raukaksi? Ei ole Stromminger vielä niin heikko vanhuudesta ett'ei hän uskaltaisi ruveta tuommoiseen keltanokkaan! Tule vaan tänne, kylläpä näytän sulle että minulla vielä on ydintä luissa, sekä ett'en vielä pitkään aikaan ai'o pelätä sinua, vaikkapa sitten olisit kaatanut kymmenen karhua.
Hurjistuneena karkasi roteva mies nuoren metsästäjän päälle, jotta tämä vasten tahtoansa horjahti taaksepäin ankarassa ottelussa. Mutta tämä horjuminen kesti yhden ainoan silmänräpäyksen, sillä Joosepin hoikka vartalo oli jäntevä ja taipuisa — taivuttuaan nousi se taasen pystyyn, niinkuin hongat näillä paikoin, jotka olivat ikäänkuin rautalangoilla kallioiseen maahan juurtuneet, kestäen kaikkia tuulia ja vuorentapaisia lumivyörteitä. Stromminger olisi yhtä hyvin voinut irrottaa tuommoisen puun, kuin nostaa Joosepin maasta. Lyhyen taistelun jälleen Jooseppi löi käsivartensa kovasti Stromminger'in ympäri, kiersi ne yhä kiinteämmin ja kiinteämmin hänen ruumiinsa ympäri, jotta hän melkein oli tukehtua, viimein pääsi kova voivotus Stromminger'in ahdistetusta rinnasta, eikä hän enään voinut irroittaa kumpaistakaan kättä. Nyt nuori jättiläinen rupesi ravistamaan ja vääntelemään vanhaa miestä sinne tänne, hitaasti ja perinpohjaisesti, nostaen häntä milloin toiselle, milloin toiselle jalalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut musertaa vanhusta pala palaselta. Ympärillä seisovaiset tuskin uskalsivat hengittääkään katsellessaan outoa näytelmää; oli kuin eivät olisi uskaltaneet katsella vanhan puun kaatumista maahan. Nyt — nyt oli Stromminger kadottanut jalan pidäkkeen — nyt hänen täytyi kaatua, — vaan ei, — Jooseppi kannatti häntä, ja kantoi hänet väkevillä käsivarsillaan lähimmäiselle penkille ja laski hänet alas siihen. Sitten otti hän aivan tyynesti liinansa esille ja pyyhkäsi hikipisarat Stromminger'in otsasta:
— Kas niin, ylimys-talollinen, nyt olen voittanut teidät, minä olisin voinut lyödä teidät maahan, mutta Jumala varjelkoon minua saattamasta vanhaa miestä semmoiseen häpeään! Ja nyt olkaamme hyvät ystävät taas — tarkoitus ei ollut paha, Stromminger!
Hän nauroi hyväntahtoisesti ja ojensi kätensä Stromminger'ille — mutta tämä ei ottanut sitä, vaan huusi vihaisella silmäyksellä: — Perkele sen sinulle palkitkoon, sinä konna. — Ja te kaikki, Sölden'in miehet, jotka olette ilolla nähneet kuinka Stromminger on tehty lasten narriksi, te saatte vielä havaita kuka Stromminger on. Nyt hän ei enää tahdo mitään tekemistä teidän kanssanne, eikä mene enää takaukseen, vaikka koko Sölden kuolisi nälkään. — Hän meni sen puun juurelle, jossa Wappu istui kuin kuumehourauksissa, ja veti häntä hameesta, sanoen: — Tule alas sinä! Täällä ei tule mitään päivällistä. Minulta ei kukaan Söldeniläinen saa kreuzeriäkään nähdä!
Mutta Wappu, joka enemmän oli pudonnut kuin astunut alas puusta, seisoi niinkuin lumottuna, ja hänen silmänsä katselivat rukoillen Jooseppia. Wapun mielestä Joosepin täytyi niin selvästi nähdä kuinka katkerata oli mennä pois, että hänen olisi pitänyt tarttua Wapun käteen ja sanoa: — jää vaan luokseni — olethan sinä minun omani ja minä sinun — eikä kenenkään muun! — Vaan hän seisoi hämmästyneitten miesten joukossa, jotka kuiskailivat keskenään, sillä kylässä moni oli velkaa Stromminger'ille; hänen rikkautensa juoksi koko seudun suonissa.
— No, tuleeko siitä mitään? — sanoi Stromminger ja tuuppasi tyttöä, jotta hänen täytyi mennä vasten tahtoansa, vaan hänen huulensa vapisivat, hänen rintansa aaltoili tuskasta ja turhan, salamantapaisen vihan-silmäyksen loi hän isäänsä. Tämä ajoi tyttöä edellään niinkuin vasikkaa. Näin he kulkivat muutamia askeleita, kunnes ihmisiä tuli heidän jälessänsä, ja kääntyessään huomasivat he takanansa Joosepin ynnä pari miestä. Jooseppi sanoi: — Älä ole niin äkäinen, ylimystalollinen! Ettehän kuitenkaan voi juosta tuota pitkää matkaa Sonneplatte'lle syömättä.
Hän seisoi aivan likellä Wappua ja tämä tunsi Joosepin hengähdyksen ympäröivän itseänsä — Joosepin silmä oli häneen luotu — sääliväisesti oli hänen kätensä laskettu Wapun olkapäälle. Tämä ei tietänyt mitenkä laita oli — Jooseppi oli niin hyvä, niin ystävällinen ja kuitenkin tuntui hänestä kuin silloin, kun hän, ryöstettyänsä kotkan pesää, tunsi tämän siivet suhisevan ympärillään, niin ett'ei hän voinut kuulla eikä nähdä! Yhtä huimaava oli Joosepin läheisyys Wapun nuorelle sydämelle. Hän ei ollut vapissut kun tuo peloittava eläin lensi hänen päälleen, pimentäen päivää suurilla siivillään, hän oli uljaasti puolustanut itseänsä, mutta nyt koko hänen ruumiinsa vapisi, ja siinä hän seisoi hämmästyneenä ja ujona.
— Pois tieltä! — huusi ylimystalollinen ja näytti nyrkkinsä Joosepille. — Minä lyön sinua vasten kasvoja jos et päästä minua pois täältä, maksakoon vaikka henkeni.
— No jos ette tahdo jäädä, niin olkaa jäämättä — te olette hupsu, ylimystalollinen! — sanoi Jooseppi tyynesti, kääntyi ja meni takaisin muiden luo.
Nyt ei kukaan heitä pidättänyt, he kävivät esteettä eteenpäin — yhä kauemmaksi pois Joosepin luota. Wappu katsoi taaksepäin, vielä hetken aikaa näki hän Joosepin pään, joka kohosi muiden yli, kuuli iloisen huminan ja naurun kirkkokentältä. Vielä hän ei voinut uskoa että hänen todellakin täytyi mennä pois, eikä enää saisi Jooseppia nähdä — ehk'ei koskaan enää. Nyt he kiersivät erään kalliokolkan ympäri ja kaikki oli hävinnyt, kirkkomäki, lukuisa ihmisjoukko ja Jooseppi — kaikki, kaikki oli mennyt. Nyt hänestä tuntui ikäänkuin suuri onni olisi ollut tarjona, vaan nyt auttamattomasti menetetty. Hän katseli ympärilleen, hakien apua sydämen tuskaa — outoa, tuntematonta surua vastaan. Mutta ei löytynyt ketäkään, joka olisi hänelle sanonut: — Ole huoleti — päivä vielä koittaa!
Kolkot ja kylmät olivat kalliot ja rotkot hänen ympärillään; kolkosti ja kylmästi vuoret katselivat häntä; jotka olivat nähneet tähtien syttymistä ja sammumista, mitä tämä pieni vapiseva sydänraukka heihin koski? Mykkänä kuin kävelevä harmaa kallio kulki isä hänen rinnallaan. Olihan hän kaikkeen syypää. Hän oli paha, kova, armoton mies, ei kukaan ihminen maan pinnalla Wapusta huolta pitänyt. Näin aatellessa ja taistellessa itsensä kanssa, astui hän yhä edemmäksi isänsä edellä, vuorta ylös, vuorta alas, niinkuin hän olisi tahtonut paeta omaa tuskaansa. Aurinko paahtoi paljasta kallioseinää, hän hengitti raskaasti, kieli tarttui suulakeen, kaikki suonet tykyttivät. Viimein hän kadotti kaiken mielenmalttinsa, heittäysi maahan ja nyyhkytti ääneen.
— Ohoo, mitä tämä merkitsee? sanoi Stromminger, suuresti kummastellen, sillä hän ei ollut nähnyt tyttärensä itkevän lapsuudesta saakka. — Oletko hullu?
Wappu ei vastannut, hän antausi kokonaan kamalan sydämentuskan ilmoittamiseen.
— Puhu! — käski Stromminger: — Mitä tämä kaikki merkitsee? Avaa suusi — taikka —!
Silloin puhkesi suora totuus rajusti sykkivästä sydämestä, ikäänkuin vuorivirta hävittää kaikki sulut, ja Wappu antoi vihansa virtana kuohua vanhuksen yli. Hän sanoi kaikki, sillä hän oli aina puhunut totta eikä ollut tottunut valehtelemiseen. Hän sanoi että Jooseppi oli mielyttänyt häntä ja tullut hänelle rakkaaksi, rakkaammaksi kaikkia ihmisiä maailmassa, sekä että hän paljon oli iloinnut siitä, että saisi puhua Joosepin kanssa. Silloin Jooseppi olisi saanut kuulla että hän oli niin väkevä tyttö ja että hän jo oli niin monen uljaan työn toimittanut; sitten hän varmaankin olisi tanssinut hänen kanssansa ja olisi ruvennut hänestä pitämään ja kaiken tämän hänen isänsä nyt oli häneltä ryöstänyt, kun hän mielettömänä oli syössyt Joosepin päälle ja Wappu häpeän ja pilkan alaisena oli saanut juosta pois juhlasta, niin ett'ei Jooseppi koskaan maailmassa enää häntä katselisi! Vaan semmoinen isä aina oli, ilkeä ja paha kaikille ihmisille, jonka tähden kaikki nimittivätkin häntä pahaksi Stromminger'iksi, ja siitä hänkin, Wappu, sai kärsiä!
Silloin huusi Stromminger äkkiä:
— Nyt olen kuullut tarpeeksi! — Ilmassa kuului suhina ja isän keppi lankesi Wapun selkään semmoisella voimalla että Wappu pelkäsi selkäluun menneen poikki ja kalpeana kallisti päätään. — Tällä hetkellä satoi rakeita sielun äsken puhenneelle kukkaselle. Silmänräpäyksen tunsi hän itsensä niin kipeäksi, ett'ei voinut liikahtaa. Raskaita kyyneleitä tunkeutui ummistuneista silmistä, ikäänkuin neste oksasta, joka on katkaistu, muuten kaikki hänessä oli kuollutta ja mykkää. Stromminger seisoi itsekseen, kiroillen hänen vieressänsä ja katseli häntä odottaen, niinkuin ajaja katselee elukkaa, joka on kaatunut hänen lyömisestään eikä pääse edemmäksi.
Ylt'ympärillä oli kaikki hiljaa ja autiota. Ei linnun viserrys, ei puun humina häirinnyt äänettömyyttä. Kapealla vuoripolulla, jota myöten isä ja tytär kävivät, ei puuta löytynyt viheriöivää, eikä lintukaan ollut pesäänsä rakentanut sinne. Vuosituhansien kuluessa olivat luonnon voimat siellä riehuneet kauhistavassa hurjuudessa ja niin kauas kuin silmä näki, näkyi ainoastaan pirstaleita kauhean mullistuksen jälkeen. Mutta nyt se tuli oli sammunut, joka oli särkenyt maata, ja ne vedet olivat kuivuneet, jotka raivoisessa kuohussaan olivat vieneet maan mehun. Siinä nyt makasivat nuo liikkumattomat jättiläis-lohkareet mullin mallin; ne voimat, jotka niitä olivat liikuttaneet, olivat kuolleet, kalmiston rauha vallitsi siellä niinkuin haudoilla, ja puhtaina, jäykkinä, ikäänkuin taivasta tavoittava aatos, nousivat valkoiset jäätiö-huiput yli tämän kaiken. Ainoastaan ihminen, tuo aina rauhatoin, sielläkin lakkaamatta jatkoi taisteluansa ja häiritsi tuskillansa luonnon ylevää rauhaa!
Viimein Wappu nosti silmänsä, kokosi kaikki voimansa, mennäksensä eteenpäin. Ei mitään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, hän katseli isäänsä niinkuin hän olisi ollut vieras, niinkuin hän ei koskaan olisi häntä ennen nähnyt; hänen kyyneleensä olivat kuivettuneet.
— Nyt olet nähnyt kuinka käy, jos vielä kerran uskallat ajatella tuota konnaa, joka on tehnyt Stromminger'in lasten pilkan alaiseksi — sanoi isä tarttuen hänen käsivarteensa, — sinä tiedä että minä mieluisammin heitän sinut alas Sonneplatte'lta, kuin sinut Joosepille annan!
— Hyvä on! — sanoi Wappu katsannolla semmoisella, että itse Strommingerkin hämmästyi, niin paljon voittamatointa uhkaa soi siitä ainoasta sanasta ja näkyi siinä silmäilyksessä, tulista vihaa täynnä, joka samassa kohtasi isää.
— Sinä olet paha, ilkeä olento! — mutisi tämä, hampainsa välissä.
— Sitä omaisuutta en ole varastanut! — vastasi hän samalla lailla.
— Vaan odotappas, kyllä sen ajan sinusta ulos; kiristeli isä.
— Niin, niin! sanoi tyttö nyykyttäen; se kuului kuin: — koetappas vaan.
Sitten he eivät koko matkalla enää puhuneet toisilleen.
Kun tulivat kotiin ja Wappu meni huoneesensa, riisumaan päältään juhlakoristukset, pisti vanha Luckard, joka jo oli ollut hänen äitinsä ja iso-äitinsä luona ja äitin sijassa oli Wappuakin kasvattanut, päänsä ovesta sisään, kuiskaten:
— Wappu, oletko itkenyt?
— Miksi? — kysyi tyttö tavattoman äkäisesti.
— Tänään ensimäisenä rippipäivänäsi panin korttia sinulle ja ne ilmoittivat kyyneleitä ja onnettomuutta: Sinä tulit ulos kahden sota-miehen välillä: se oli kapealla tiellä ja kaikki oli niin selvää, kuin se olisi tänäpänä tapahtunut.
— Vai ni-in? sanoi tyttö huolimattomasti ja pani äiti-vainajansa kauniin hameen isoon puukirstuun.
— Mikä sinun on, lapsi? — kysyi Luckard, sinä näytät niin huonolle ja olet myös tullut niin aikaisin kotia. Sinä et ole tanssinut!
— Tanssinutko! — tyttö nauraa hohotti niin kovasti ja kimakasti, kuin olisi vasaralla kanteleen kieliä lyönyt, jotta olisivat päästäneet kimisevän, valittavan äänen. — Minäkö olisin tanssinut!
— Jotakin on sinulle tapahtunut, lapsi! Sano minulle mitä se on — ehkä minä voin sinua auttaa.
— Minua ei kukaan voi auttaa — sanoi Wappu ja löi kiinni kirstun kannen, ikäänkuin hän sen alle olisi tahtonut haudata kaikki, mikä häntä huoletti. Oli kuin hän olisi kätkenyt nuoruudentoivonsa ruumiin-arkkuun ja nyt naulannut kannen kiinni. — Mene nyt, — sanoi hän käskeväisesti, niinkuin hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, — minä tahdon hetkeksi levätä!
— Jesus Maria, — valitti Luckard, — siinähän rukous-nauhat makaa katkaistuna, missä ovat korallit?
— Poissa!
— O Jesus Maria, se tietää onnettomuutta, ainoastaan risti jälellä ja tyhjä nauha, — rukous-nauha katkaistu ensimäisenä rippi-päivänä, ja surun kortti lisäksi. O, Jumalani ja isäni, mitä siitä lähtenee!
Näin parkui vanhus, jonka Wappu jo puoleksi oli ajanut ulos, ja Wappu salpasi oven hänen jälkeensä. Wappu heittäysi sitten vuoteelleen ja tuijotti liikkumatonna Jumalan äitiin ja Kristuksen kuviin, jotka seinällä riippuivat. Pitikö hänen ilmoittaa huolensa niille? Ei! Jumalan äiti ei ollut hänelle hyvä, koska antoi tämän tapahtua hänen ensimäisenä rippi-päivänänsä. Ei hän myöskään tietänyt miltä rakkauden tuska tuntui, sillä hän oli ainoastaan tuntenut tuskaa pojastansa ja se oli sentään aivan toista, kuin se sydämen-suru, jonka Wappu nyt tunsi. Ja Herra Jesus Kristus! — hän ei ainakaan huolinut rakkauden-jutuista — hänen luo ei uskallettu mennä semmoisten asiain kanssa. Hän tahtoi ainoastaan että lakkaamatta pyrkisimme taivaan valtakuntaan. Oi! koko Wapun nuori sykkivä sydän halasi jok'ainoalla tykityksellään tuota armasta, lemmittyä miestä täällä alhaalla maan päällä, ja taivaan valtakunta, olihan se niin kaukainen ja niin vieras, kuinka hän olisi voinut pyrkiä sinne tällä hetkellä, jolloin voittamatoin luonto ensi kerran käskien osansa vaati! Katkeralla uhalla katsoi Wappu ylös pyhän äidin ja pojan kuviin, jotka vaativat aivan toisellaisia tunteita, vaativat sitä, joka oli mahdotointa. Heille hän ei enää suonut ainoatakaan hyvää sanaa; he pahoittivat hänen mieltänsä, samoin kuin lapsen mieltä pahoittaa vanhemmat, jotka siltä ovat suotta kieltäneet jonkun ilon. Kauan hän noin soimaten katseli pyhiä kuvia, vaan pian hän ainoastaan näki Joosepin armaita, kauniita kasvoja, ja tietämättään koski hänen kätensä siihen olkapäähän, johon Jooseppi oli koskenut, hän ikäänkuin tahtoi säilyttää tunnon siitä. Milloin taas oli Joosepin äiti, jonka suhteen Wappu oli mustasukkainen, hänen sylissään ja Jooseppi hyväili häntä niin hellästi; milloin Wappu taas hiipi äidin sijaan Joosepin rinnalle, ja hän piti käsivartensa Wapun ympärillä ja Wappu katsoi syvään hänen mustiin leimuviin silmiinsä — ja Wappu koetti itsekseen aatella mitä Jooseppi silloin sanoisi — vaan hän ei tietänyt muuta kuin: — sinä rakas tyttö, — niinkuin oli sanonut äitille: — sinä rakas äiti. Ja se olikin kauniimpi, ihanampi kaikkea muuta. Oi, mitä taivas olisi voinut olla, johonka nuo tuolla ylhäällä tahtoivat häntä, sen autuuden rinnalla, josta hän oli osallinen ainoastaan Jooseppia aatellessaan, puhumatta siitä, mitä todellisuus olisi voinut olla?
Joku koputti ikkunalle, hän hypähti ylös niinkuin unesta. Se oli kotka, jonka hän kaksi vuotta sitten oli ottanut pesästänsä ja joka sitten oli häntä seurannut uskollisena kuin koira. Se sai vapaasti juosta, se ei tehnyt kellenkään pahaa ja lensi hänen jälkeensä niin hyvin kuin leikatut siipensä sen sallivat. Wappu avasi pienen akkunansa, lintu hyppäsi sisään ja katseli häntä uskollisesti keltaisilla silmillään. Hän hyväili sen kaulaa ja leikki sen siipien kanssa, milloin levittäen niitä, milloin pannen ne kokoon. Raitis tuulenpuuska puhalsi ikkunasta sisään.
Aurinko oli jo laskenut alemmaksi vuoren taakse, ahtaat ikkunanpielet ympäröivät rauhaisaa kuvaa vuorien kukkuloista, keveän sinisen sumu-hunnun peitossa.
Wapun mielikin tyyntyi; ilta-ilma rohkeutti häntä; hän asetti linnun olkapäälleen:
— Tule Hans, — sanoi hän — otaksukaamme ett'ei ole mitään vaivaa olemassa maailmassa!
Uskollinen eläin oli tuonut hänelle kummallisen lohdutuksen. Tämän kotkan oli hän tuonut itselleen sieltä, mihinkä ei kukaan uskaltanut lähteä, jyrkältä, korkealta kalliolta; hän oli siitä taistellut sen äitin kanssa elämän ja kuoleman vaiheella, hän oli kesyttänyt sitä, ja nyt se oli kokonaan hänen omansa.
— Ja hän on myös kerran oleva minun omani! — lausui hänelle sisällinen ääni hänen painaessa lintua sydäntänsä vastaan.