SISÄLLYS:
I. Karhu-Jooseppi
II. Taipumaton
III. Hyljätty
IV. Murzoll'in lapsi
V. Yksi päivä kotona
VI. Kovaa ainetta
VII. Klotz'it Rosen''issa
VIII. Erämaassa
IX. Ylimystalon emäntä
X. Viimeinkin
XI. Yö
XII. Isälle takaisin
XIII. Armoa
Oetz-laakson pohjassa kulki vieras matkustaja. Pyörryttävän korkealla vuorenrinteellä hänen yllänsä seisoi tyttö, joka tuolta alhaalta ei näyttänyt suuremmalle, kuin alppi-ruusu, vaan kuitenkin selvästi näkyi kirkkaan sinistä taivasta vasten ja vuorien loistavain jää-piikkien välissä. Tyynenä ja huoletonna seisoi hän siinä tuulen raivotessa hänen ympärillään ja katsoi pyörtymättä alas syvyyteen, jossa Ache kuohuen syöksi eteenpäin ahtaassa laaksossa ja auringon säteet loivat hohtavia ilmankaaria sen hyrskystä. Hän näki myöskin matkustajan ja tämän saattajan kun he, hyvin pienille näyttäen, kävivät yli kapean portaan, joka oli korkealla Achen yli, mutta tuolta ylhäältä oli ainoastaan olenkorren näköinen. Hän ei kuullut heidän puhettaan, sillä tuosta syvyydestä ei muuta kuulunut sinne ylös, kuin veden jyrisevä pauhu. Hän ei huomannut että saattaja, pulska vuorivuohen ampuja, uhaten nosti nyrkkinsä häntä vastaan ja osoittaen häntä lausui vieraalle:
— Se on varmaankin Kotka-Wappu, joka tuolla ylhäällä seisoo, sillä tuommoiselle rinteelle niin likelle syvyyttä ei kukaan toinen tyttö uskalla mennä; katsokaa vaan, näyttää siltä kuin tuulen pitäisi la'asta hänet alas, mutta hän aina tekee toisin, kuin muut kristityt ihmiset.
He astuivat nyt pimeään nuoskeaan ja kylmään havumetsään. Vielä kerran saattaja seisahtui ja katsahti haukantapaisella silmällänsä siihen paikkaan, jossa tyttö seisoi ja pieni kylä somasti levisi kapealla vuori-lakealla aamu-auringon kirkkaassa valossa, vaikka tämä ei vielä uskaltanut luoda salaisintakaan silmäystä tuohon ahtaasen laaksoon, joka oli kolkko kuin hauta.
— Älä sinä niin ylpeästi katsele tänne alas, tuonne ylös käy myöskin yksi tie! — Näin hän mutisi ja katosi vieraan kanssa.
Ikäänkuin tätä uhkausta pilkataksensa päästi tyttö kimakan huudon, joka herätti kai'un vuoriloissa ja lähetti sen kepeillä siivillä alas havumetsän syvään hiljaisuuteen. Siellä se laantui vaadintahuutona Oetz-laakson tuimilta haltioilta vuorivuohen-ampujalle.
— Huuda sinä vaan — huudan minä kuitenkin kovemmin! — uhkasi mies taas, ja pitäen molemmat kätensä niskassansa, rupesi hän posti-torven äänellä toitottamaan pilkka-laulua vuorelle päin. — Kuuliko tyttö sen?
— Miksi nimitit tuota tyttöä Kotka-Wapuksi? kysyi vieras pimeässä humisevassa metsässä.
— Sentähden, Herra, että hän jo lapsena kerran oli käynyt erään korppikotkan pesän kimppuun, — vastasi tyrolilainen. Hän on kauniin ja voimakkain tyttö koko Tyrolissa sekä julmasti rikas, ja pojat ottavat vastaan rukkasia häneltä niin, että on oikein häpeä. Ei ainoakaan heistä vielä ole uskaltanut näyttää itsensä olevan hänen voittajansa! Notkee hän on kuin metsäkissa ja niin väkevä että sanotaan häntä voittamattomaksi; — jos joku häntä lähestyy enemmin kuin häntä mielyttää, niin hän lyö sen maahan. Mutta — jos minä kerran sinne lähtisin, niin kyllä häntä opettaisin, tai itse repisin höyhentupsun hatustani!
— Miksi et ole jo koettanut onneasi hänen luonaan, koska hän on niin rikas ja kaunis? — kysyi vieras.
— Ah, tiedättekö — en kärsi tuommoisia tyttöjä, jotka ovat puoleksi poikia. Hän on kyllä syytön siihen: — Vanhus — Stromminger on hänen nimensä — on ilkeä, paha ihminen. Hän oli aikanansa suurin tappelija ja kamppailija koko vuoristossa ja sama veri vielä tänä päivänä hänessä kuohuu. Hän on häpeemättömästi rääkännyt tuota tyttöä ja kasvattanut häntä niinkuin poikaa; äiditöin on hän myöskin ollut, sillä hän oli niin iso ja vahva lapsi, että vaimo ei voinut jäädä eloon hänet synnytettyänsä, vaan kohta kuoli. Sillä tavoin on tyttö varmaankin tullut noin villityksi.
Näin kertoeli tyrolilainen vieraalle laaksossa, eikä hän erehtynyt. Tyttö, joka seisoi tuolla korkealla, syvyyden ääressä, oli Walburga Stromminger, mahtavan "talollis-kuninkaan" lapsi, jota myös sanottiin Kotka-Wapuksi; hän puhui totta, tyttö ansaitsi tämän nimen. Voimakas ja uskalias oli hän kuin kotka; luontonsa oli niin karkea ja lähestymätöin, kuin nuo kallio-piikit, joille korppi-kotkat pesiänsä rakentavat ja jotka repivät repaleiksi taivaan pilvet.
Semmoisissa asioissa, joissa rohkeutta kysyttiin, oli Wappu lapsuudesta asti ollut osallisna ja voittanut kaikki pojat. Kun Wappu tuskin oli neljätoista vuotta täyttänyt, oli eräs talonpoika jyrkällä kallion-seinällä havainnut korppi-kotkan pesän, poikanen pesässä, vaan ei kukaan kylässä uskaltanut mennä sinne sitä hävittämään. Silloin ilmoitti ylimys-talollinen, pilkataksensa kylän miespuolista nuorisoa, että hän antaisi Walburgansa toimittaa sen työn. Aivan oikein, Wappu oli valmis siihen, naisten kauhistukseksi ja miesten harmiksi. — Stromminger'in tahto oli tapahtuva, koko mailman piti tietämän että Stromminger'in suku lapsissa ja lasten lapsissakin oli verraton.
— Saatte nähdä että yksi tyttö Stromminger'in suvusta maksaa enemmän kuin kymmenen teidän poikia, — huusi hän nauraen talonpojille, jotka olivat kokoontuneet näkemään uskomatonta. Moni sääli tuota kaunista komeata tyttöä, joka tulisi isänsä ylpeyden uhriksi. Mutta nähdä sitä he kumminkin tahtoivat. Se kallioseinä, johonka pesä oli rakennettu, oli pystysuora, jotta oli mahdotointa päästä sinne käymällä; sentähden köytettiin nuora Wapun vartalon ympäri. Neljä miestä, hänen isänsä etupäässä, piti kyllä siitä kiinni, vaan kamalaa oli kuitenkin nähdä kuinka uljas lapsi rohkealla hyppäyksellä heittäysi syvyyteen. Köyden solmut voisivat heltyä, korppi-kotka voisi repiä häntä palasiksi, hänen päänsä voisi sattua johonkin kallioon ja musertua! — Oli jumalaton teko Stromminger'ilta noin leikkiä lapsensa hengen kanssa. Vaan Wappu purjehti pelkäämättä ilmojen läpi alas syvyyden keskipaikoille, jossa hän iloiten tervehti pientä korppi-kotkaa, jonka höyhenet nousivat pystyyn, kun se näki outoa vierasta ja kitisten avasi muodotonta nokkaansa häntä vastaan. Ilman pitkää miettimistä tarttui hän vasemmalla kädellään lintuun, joka päästi surkean äänen, ja pisti sen kainaloonsa. Samassa kuului suhina ilmassa, hänen ympärillään pimeni päivä, tuntui niinkuin rakeita tuiskuttaisi hänen päällensä. Hänen ainoa ajatuksensa oli: — silmät, pelasta silmät! — ja pitäen kasvot likellä kallioseinää, taisteli hän, veitsi oikeassa kädessä, raivoavan eläimen kanssa, joka terävällä nokallaan, kynsillä ja siivillä syöksi hänen päällensä. Vielä hetken matkaa ilmassa ylöspäin — silloin korppi-kotka yht'äkkiä lähti alaspäin; Wapun veitsi oli varmaan sitä haavoittanut. Wappu tuli ylös verisillä kasvoilla, kotkan poikanen sylissä, — hän ei millään lailla olisi tahtonut jättää sitä.
— Miksi et päästänyt tuota linnunpoikaista, Wappu, — huusi väki hänelle vastaan — olisithan samassa päässyt emälinnustakin.
— No — vastasi tämä yksinkertaisesti — eihän se raukka vielä osannut lentää; jos minä olisin sen päästänyt, olisi se saanut surmansa syvyydessä.
Nyt hänen isänsä ensimmäisen ja ainoan kerran elämässään häntä suuteli, ei hänen jalomielisyydestään turvatointa eläintä kohtaan, se ei häntä liikuttanut, vaan siitä, että Wappu oli tehnyt uljaan teon, ja tehnyt kunniaa Stromminger'in vanhalle urhoolliselle suvulle.
Se oli sama tyttö, joka seisoi tuolla tuskin jalan leveällä kalliokielellä ja uneksien katsoi alas syvyyteen, jonka partaalla hän seisoi. Keskellä vallattomuuttansa joutui hän outoon mielentilaan, hän kävi hiljaiseksi ja tyyneksi sekä katseli eteensä surumielisesti, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin, jota hän halasi eikä kuitenkaan voinut saavuttaa. Se oli muuttumatoin kuva, ja yhdentekevä oli, katseliko hän sitä aamuhämärässä, kultaisessa päivänpaisteessa, iltaruskossa tai kalpeassa kuutamossa. Vuoden aikaa se kuva oli häntä seurannut joka paikassa, istuessa ja astuessa, laaksossa ja vuoriloilla. Kun hän seisoi tuolla niin yksinänsä ja suurilla levottomilla gaselli-silmillään katseli milloin valkoista, hohtavaa jäätiö-merta, milloin hämärää syvyyttä, jossa Ache kuohuen syöksi eteenpäin, silloin etsi hän sitä, joka oli tuon kuvan muotoinen. Kun joku vaeltaja kulki ohitse tuolla alhaalla laaksossa, niin hän aatteli: on mahdollista että se on hän, ja huimaava ilon tunne valloitti sydämmensä sitä aatellessa, jos kohta hän ei voinut eroittaa muuta, kuin tuon ihmis-olennon, joka tuskin oli näyttelykaapin pieniä kuvia isompi. Nytkin luuli hän taas näkevänsä tuota lemmittyä kuvaa, kun matkustaja ja tyrolilainen, joka häntä pilkkasi, kulkivat ohitse. Hän tunsi ensin kummallisen ahdistuksen, mutta sitten nousi ilon kaikuva riemu-ääni vapautettuna peipposena taivasta kohden. Ja samaten kuin metsämies kuuli heikon kaiun tästä riemuhuudosta hiljaisessa metsässä, samaten vei kaiku myöskin hänen vastauksensa tytölle, joka kuunteli sitä ihastuneena — voisihan se olla hänen äänensä! Ja lempeä tunne levitti ruusujansa noille tuimille, ynseille kasvoille. Hän ei ollut kuullut että se oli pilkkalaulu. Jos hän olisi sen kuullut, niin hän arvattavasti olisi puristanut nyrkkiänsä ja koettanut käsivartensa vahvuutta, hänen kasvonsa olisivat synkistyneet ja vaalistuneet kuin jäätiöt jälkeen auringon laskun. Hän istui alas kalliokielelle ja heilutti jalkojansa yli syvyyden. Hän painoi hienon päänsä käsihinsä ja mielensä kuvaeli uudelleen sitä hetkeä, jolloin ensi kerran oli ihanteensa nähnyt.