VI.
Kovaa ainetta.
Oli pimeä yö, kun Wappu avasi silmänsä jälleen; valkea oli sammunut, kellon-soitto vaiennut, alhaalta syvyydestä kuului Achen yksitoikkoinen kohina ja korkealla taivahalla loisti yksinäinen tähti. Kauan makasi hän liikkumatonna katsellen tähteä, sen ystävällinen valo puhui hänelle anteeksi saamisesta. Oudon lohdutuksen toi hänelle lauhkea yö-tuuli. Se jäähdytti hänen kuumaa otsaansa, hän nousi istumaan ja ajatuksiansa kokoelemaan. Aivan myöhää ei voinut olla, sillä kuu ei vielä ollut nousnut. Siis oli valkea nopeasti sammutettu. Luonnollistahan se olikin kun kaikki olivat läsnä ja kohta valmiit sammuttamaan; kuinka se olisikaan voinut päästä valloilleen! Hän ei tietänyt mitenkä asian laita oli — hän tutkisteli itseänsä sisimmässä sielussaan, vaan ei voinut tuomita itseänsä syylliseksi. Olihan hän sitä tehnyt ainoastaan pakosta suojellaksensa itseään siten että hankki vihollisilleen muuta tekemistä! Hän tiesi kyllä että hän tästälähin saisi pitää "murha-polttajan" nimen — vaan ansaitsiko hän sitä todellakin? Hän loi silmänsä tähteen tuolla ylhäällä. Oli kuin hän nyt vasta ensi kerran olisi puhunut hyvän Jumalan kanssa; mitä hänelle puhuttiin, se oli sovitusta. Rauhaa täynnä katseli kirkas ilta-taivas alas häneen, olihan hän tehnyt tekonsa rakkaudesta tähän taivaasen! Ainoastaan tämän korkean tähtitaivaan alla oli hänellä tarpeeksi ilmaa hengittääksensä; makaaminen vankina ahtaassa kellerissä ilmatta, valotta viikkokausia, kuukausia, kunnes lähtisi pakoon inhotun kosijansa taloon ja pilkan alaisena julkisesti matelisi isänsä edessä polvillaan, pyytäen anteeksi — se olisi ollut pahempi kuin kuolema, se oli mahdotointa!
Tämä tyttö, joka aivan yksinänsä oli ollut vieraana jäitten kovassa kodissa, joka myrskyn ja jääsateen kodissa oli valvonut yö-kausia kuunnellen niiden pauhinaa, jonka otsaa taivaan tuli oli suudellut ennen maahan iskettyänsä, tämä tyttö, joka päivä päivältä kuoleman uhalla oli hypännyt pohjattomien syvyyksien yli, pelastaaksensa eksynyttä lammasta — tämä tyttö ei kauemmin voinut olla ahdasmielisyyden orjana, ei voinut antaa sitoa itseänsä, niinkuin eläin, hänen täytyi elämän ja kuoleman vaiheella itseänsä varjella. Ihmisillä ei enää ollut mitään oikeutta häneen — he olivat hylänneet hänet ja tehneet hänet luonnonvoimain toveriksi, ihmekö sitten että hän kutsui avuksensa yhden noista tovereista — tulen — taisteluhun ihmisiä vastaan?
Wappu ei voinut selvittää tätä kaikkea itselleen, hän ei ollut oppinut ajattelemaan itseänsä, hän ei tietänyt miksi? Vaan hän tunsi ett'ei Jumala häntä tuominnut, että Hän korkeudessansa mittasi toisellaisella mitalla kuin ihmiset. Kun Wappu oli vuoriloilla, näyttihän silloin kaikki täällä alhaalla niin pienelle ja mitättömälle, jota hän ennen oli suureksi arvellut — näyttäisikö se toisin Hänelle taivaan korkeudessa! Jumala yksin häntä ymmärsi — vähän siitä jos täällä maan päällä arvelivat häntä murha-polttajaksi — Jumala häntä vapautti!
Silloin nousi hän ja heitti pois sen painon, joka hänen mieltänsä oli ahdistanut, ja oli taas tuo entinen rohkea toivova Wappu, väkevä ja vakaa.
— No Hansel, — mitä nyt teemme? — kysyi hän kotkalta, jolle oli tottunut puhumaan ääneen paremman seuran puutteessa. Hansel ajeli par'aikaa jotakin itikkaa, jonka sai suuhunsa. — Aivan oikein. Hansel, meidän täytyy etsiä leipäämme. Sinä miekkoinen löydät sitä kaikkialla, mutta minä.
Äkkiä Hansel tuli levottomaksi ja lensi ylös ikäänkuin tiedustelemaan.
Nyt juohtui Wapun mieleen että, kun valkea oli sammutettu, häntä kentiesi etsittäisiin ja että hänen täytyi paeta. Mutta mihin? Sölden oli hänen ensimäinen ajatuksensa! Vaan samassa puna lensi hänen poskilleen — Jooseppi voisi kentiesi luulla että hän juoksi hänen jälkeensä? Ja pitäisikö Joosepin nähdä häntä tässä häpeässä ja alennuksessa, köyhänä, kodista karannunna, kammottuna ja "murha-polttajaksi" julistettuna?
Ei, tämmöisenä Jooseppi ei saisi häntä nähdä, kaikista ihmisistä hän viimeiseksi! Ennemmin kulkea niin kauas kuin taivas sinertää!
Kauemmin miettimättä otti hän kotkan olkapäälleen — hänen ainoa tavaransa — ja meni samaan suuntaan, mistä hän aamulla oli tullut — Heiligkreuz'iin päin.
Kaksi tuntia oli hän kulkenut, hänen jalkansa olivat revityt, hän oli uupumaisillaan, kun Heiligkreuz'in kirkontorni pimeästä ilmestyi hänen eteensä: niinkuin valo tulitornista loisti nouseva kuu sen aukkojen läpi, osoittaen äänettömälle vaeltajalle tietä.
Menehtyen väsymyksestä veti hän itsensä kirkolle nukkuvan kylän kautta. Siellä täällä rupesi koira haukkumaan, kun hän hiljaa kulki ohitse. Se, joka nyt sattuisi näkemään häntä, pitäisi häntä tietysti varkaana. Hän vapisi niinkuin hän todellakin olisi ollut varas. Mitä oli tullutkaan tuosta ylpeästä Strommingerin Wapusta!
Kirkon takana oli pappila. Oven vieressä oli puupenkki ja pienien ikkunoiden ulkopuolella riippuivat kuihtuneet kukkasvarret alas puulaatikoistaan. Täällä tahtoi Wappu odottaa päivän nousua, pappi suojelisi häntä ainakin rääkkäyksistä. Hän pani maata penkille, Hansel istui puitteilla jalkapuolella, muutamain minuuttien kuluttua täytti luonto vaatimuksensa ja Wappu nukkui.
— Herra Jumalani, mikä löytö-lapsi täällä on! — kuuli Wappu lausuttavan, ja kun hän avasi silmänsä, oli jo kirkas päivä eikä kukaan muu kuin kirkkoherra itse seisonut hänen edessään.
— Kiitetty olkoon Jesus Kristus, — sanoi Wappu ujosti ja laski jalkansa alas penkiltä.
— Ijankaikkisesti amen! Lapseni, kuinka sinä tulet tänne, kuka sinä olet — ja mikä kummallinen toveri sinulla on? — Voisi melkein pelästyä — sanoi pappi ystävällisesti hymyillen.
— Teidän korkea-arvoisuutenne, — sanoi Wappu yksinkertaisesti, — omatuntoni on raskautettu ja minä tahtoisin mielelläni tehdä tunnustuksen teille! Nimeni on Wallburga ja minä olen ylimys-talollisen Stromminger'in tytär Sonnenplattesta. Minä olen karannut kotoa. Tietäkää: minä jouduin riitaan Gellner Bincentz'in kanssa ja löin haavan hänen päähänsä, ja sitten olen minä sytyttänyt tuleen ladon isäni talossa! —
Kirkkoherra löi kätensä kokoon: — Jumala auttakoon meitä — minkälaisia juttuja! Niin nuori ja niin paha!
— Teidän korkea-arvoisuutenne — en minä muuten ole paha, en suinkaan — en tahtoisi kärpästäkään vahingoittaa — mutta he ovat tehneet minut tämmöiseksi! — sanoi Wappu ja katseli kirkkoherraa suurilla rehellisillä silmillään, jotta hänen täytyi uskoa häntä, vaikk'ei olisi tahtonutkaan.
— Astu sisään, — sanoi hän, — ja kerro minulle kaikki, mutta jätä tuo otus tänne, hän tarkoitti, kotkaa. Wappu heitti kotkan ylös ilmaan, niin että se lensi katolle, ja seurasi sitten pappia pieneen taloon.
Pappi antoi hänen astua sisään kamariinsa.
Siinä oli niin hiljaista ja rauhallista. Uudukossa seisoi karhea sänky, johon kaksi palavaa sydäntä oli maalattu; kirkkoherralle ne merkitsivät Vapahtajan ja neitsyt Maarian sydämet. Sängyn ylipuolella oli vihki-vesiastia porslinistä ynnä pieni hylly, jolla oli hengellisiä kirjoja. Huoneessa oli vielä useita hyllyjä toisia kirjoja varten, ja vanha kirjoituspöytä, ruskea penkki suuren raskaan pöydän takana, muutamia puutuolia, rukous-palli suuren Kristus-ristin alla, jonka päältä riippui Edelweiss-seppele, sekä seinällä siellä täällä kirjavia kuvia paavista ja pyhimyksistä. Katossa riippui linnunhäkki, jossa asui kiero-nokka. Muinais-aikuinen piironki, varustettu messinkisillä jalopeuran päillä renkaat suussa, joidenka avulla noita raskaita laatikkoja avattiin, oli ainoa korukapine. Tällä piirongilla seisoi kaikenlaista kaunista. Pyhänjäännös-arkkunen veistetyllä pyhimyksen kuvalla, lasi-laatikko, jossa seisoi punanen silkki-kehto, missä vahasta tehty Kristus-lapsi makasi, pieni lasinen rukki, ja keltaisessa maljakossa kellastunut kukkasvihko, jommoisia luostarissa tehdään, myös lasi-kupukan alla. Pieni rasia kirjavia näkinkenkiä. Pienistä pienin vuori-kaivos, jonka keski-paikka oli sommiteltu seimeksi sammaleista ja kimeltävistä kiilukoista, ja sen ympärillä näkyi vielä hienosti veistetyitä ihmisten ja eläinten kuvia. Kauniita vaskikannuja ei puuttunut, ja molemmin puolin Kristuksen seimeä oli kaksi kristallista suolakkoa. Ja tämä kaikki oli niin puhdasta ja somaa kuin ei maailmassa tomua löytyisikään, tämä piironki kaluineen oli se lapsellinen alttari, jonka tämä yksinäinen pappi oli pystyttänyt kauneuden jumalattarelle kuusituhatta jalkaa yli meren pinnan ja kaukana uuden-aikuisesta sivistyksestä. Täällä seisoi hän usein, kun lumi-tuisku kävi tuolla ulkona ja myrsky tärisytti hänen pientä puurakennustansa, katsellen pientä taide-maailmaansa sisäpuolella, ja sanoi hymyten ja päätänsä pudistaen — mitä kaikkia ihmiset osaavat tehdä!
Juuri samaa Wappukin aatteli kun hän ohitsemennen ujosti silmäili kauniita kaluja. Vaikka hänen isänsä oli rikas, eivät semmoiset kalleudet koskaan olleet eksyneet hänen taloonsa, ja mitä raa'at talonpojat sitten niillä tekisivätkään. Koko elin-aikanansa hän ei ollut semmoista nähnyt, mielestänsä rukki jo oli ollut hyvinkin hienonlainen kapine hänen viikatteittensa ja haravainsa rinnalla. Oli hänestä kuin ei hän uskaltaisi liikkua tässä pienessä huoneessa jotakin musertamatta, ja että hänen siis täytyi olla kauhean siivo. Hän tahtoi välttämättömästi ovella ottaa pois raskaat raudoitetut ett'ei valkoiseksi pesty lattia likaantuisi, vaan pappi ei sitä sallinut, ja hän astui siis niin hiljaa kuin mahdollista ja istui sen penkin viimeiseen päähän, jota pappi hänelle osoitti. Pappi tarkasteli häntä ystävällisellä silmäyksellä ja näki ett'ei hän voinut la'ata ihailemasta piirongin kalleuksia. Vanha herra oli ihmistuntija.
— Sinä tahdot ehkä ensin katsella minun kauniita kapineitani? Tee niin lapseni — muuten ei sinun ajatuksesi pysy niissä tärkeissä asioissa, joita meidän tulee keskustella.
Ja hän vei Wapun tuon salakähmäisen piirongin luo ja selitti hänelle mitä siellä oli ja mistä hän oli ne saanut.
Wappu ei uskaltanut puhua, katseli ja kuunteli vaan kunnioitusta täynnä. Kun viimein kysymys oli seimestä, niinkuin parhaimmasta, sanoi kirkkoherra:
— Näetkös, tuolla on Jerusalemi ja kolme kuningasta, jotka vaeltavat Kristus-lapsen luo — katso tuossa on tähti, joka heitä johtaa ja tuolla — tuolla lapsi makaa seimessä eikä tiedä että on maailmaan syntynyt maailman syntien edestä kärsimään, sillä se ei osaa vielä ajatella eikä ole muistoja tuonut mukanansa taivaallisesta kodistaan, sillä Jumalan pojan täytyi tulla juuri semmoiseksi ihmis-lapseksi, kuin muutkin, — olisivathan ihmiset muuten voineet sanoa ett'ei ollut vaikea olla hyvä ja kärsivällinen kun jumalallista voimaa omisti, sekä sekä ett'ei tavallinen kuolevainen ihminen voinut ottaa seurataksensa semmoista esikuvaa. Niin väitetään usein vielä, Jumala paratkoon, ja syntiä tehdään sen johdosta!
Wappu katseli kaunista pientä paljasta lasta, jolla oli säteikkö kultapaperista päässä, joka niin kärsivällisesti makasi siinä ja kuunteli kirkkoherran sanoja, ja aatellessansa ankaraa, synkkää Herraa Kristusta ristillä tuommoisena köyhänä turvattomana ihmis-lapsena. — tunsi hän sääliä, ja hänen oli paha mieli siitä että eilen Luckard'in kuolinvuoteella oli ollut niin "paha", tuolle ristillä kärsivälle.
— Mutta miksi hän myöskin kärsi kaikkea semmoista? — lausui hän vasten tahtoansa enemmän itsekseen kuin kunnian-arvoiselle papille.
— Sillä hän tahtoi opettaa ihmisiä olemaan palkitsematta pahaa pahalla, olemaan kostamatta, sillä Jumala on sanonut "kosto on minun!"
Wappu punastui ja loi silmänsä alas.
— Ja tule nyt tekemään tunnustuksesi, lapseni — sanoi viisas mies.
— Se on pian tehty, teidän korkea-arvoisuutenne, — sanoi Wappu. Rehellinen kun oli, kertoi hän kaikki kaunistelematta, vaikkapa ujosti ja matalalla äänellä, ja kirkkoherra käsitti pian selvästi asian laitaa. Suurenmoinen elämän kuva oli näin, rohkeilla viivauksilla hänelle kuvattu, ja hän sääli sydämen pohjasta jaloa nuorta tyttöä, joka oli villistynyt karheain vuorihuippujen ja raakain ihmisten keskellä.
Kauan istui hän syvästi miettien, kun Wappu oli lopettanut. Silmäyksensä kiintyi vanhaan kuluneesen kirjaan eräällä hyllyllä; eräs vieras, jolle hän oli osoittanut hyväntahtoisuutta, oli sen hänelle lahjoittanut. Kansilla seisoi kultakirjaimilla: "das Nibelungen Lied".
— Herra kirkkoherra — sanoi Wappu, joka tuon miettiväisen katsannon luuli moittivaiseksi, — sinä päivänä olikin kaikki satanut minun päälleni, suuttumus vielä kiehui minussa Luckard'in tähden ja silloin hän päälliseksi tuli lyömään Klettermaier'ia! Katso, minä en voinut nähdä kuinka hän löi tuota vanhaa miestä, ei kaiken maailman edestä, ja jos se vielä kerran tapahtuisi, niin tekisin juuri samalla tavalla! Ja murhapolttaja en ole, vaikkapa sanovatkin minua siksi. Eikö niin? Jos kirkkaalla päivällä, kun koko maailma on läsnä, pistää jotakin tuleen, ei paljon voi palaa. En tietänyt mitään neuvoa ja aattelin: jos heidän täytyy ruveta sammuttamaan, niin eivät ehdi juosta minun jälkeeni! Ja jos se on synti, niin en todellakaan tiedä kuinka tässä maailmassa toimeen tullaan, kun ihmiset ovat niin pahat, että tekevät toisilleen kaikenlaista kiusaa.
— Meidän tulee tehdä niinkuin Jesus Kristus: kärsiä! — vastasi pappi.
— Kuulkaa, teidän korkea-arvoisuutenne, — sanoi Wappu, — jos Herra Jesus Kristus salli kaiken tuon tapahtua itselleen, niin hän tiesi, miksi — hän tahtoi opettaa ihmisille jotakin! Mutta miksi minä kärsisin, en totta tosiaan ymmärrä, sillä ei kukaan ihminen koko Oetz-laaksossa tahtoisi minulta mitään oppia! Ja vaikka minä kuinka kärsivällisesti olisin antanut pistää itseni kelleriin, niin se ei olisi ketäkään hyödyttänyt, sillä ei kukaan minun esimerkkiäni seuraisi, mutta minä kenties olisin sen saanut hengelläni maksaa!
Hetken aikaa kirkkoherra mietiskeli, siten katseli hän ystävällisesti
Wappuun viisailla silmillään.
— Sinä vallaton lapsi, tahdotko minunkin kanssani riidellä? He ovat varmaankin sinua pahasti ärsyttäneet ja rääkänneet, koska sinä joka paikassa olet näkevinäsi vihollisia ja vastustajia. Malta nyt mieltäsi ja huomaa missä olet — sinä olet Jumalan palvelijan luona ja Jumala sanoo: minä olen rakkaus, eikä tämä saa olla vaan tyhjä sana, minä tahdon näyttää sinulle että se on totuutta! Minä sanon sinulle että vaikka koko maailma sinua vainoisi ja tuomitsisi, niin armas Jumala sinua rakastaa ja antaa sinulle anteeksi! Semmoiseksi kuin olet, ovat sinun tehneet kovat ihmiset, jylhät vuoret ja myrskyiset ilmat, ja tämän hyvä Jumala varsin hyvin tietää. Hän katsoo sydämeen ja näkee että sinun sydämesi on hyvä ja rehellinen, vaikka oletkin rikkonut. Hän tietää myöskin ett'ei ryytimaan kasvit erämaassa kasva sekä ett'ei kirveettä hienoa veisto-työtä tehdä. Vaan huomaa! Jos Herramme ja mestarimme katsoo tuota karheasti tehtyä kapinetta niin hyväksi aineeksi että maksaa vaivaa tehdä siitä jotakin parempaa, niin tapahtuupa silloin että hän tarttuu veitseen ja rupee tuohon huonoon ihmistyöhön ja veistää sitä kauniiksi. Nyt minä neuvoisin sinua ottamaan tarkasti vaaria ett'et paaduta sydäntäsi, sillä jos Jumala rupee veistotyöhön ja huomaa aineen liian kovaksi, niin hän katuu vaivaansa ja heittää koko työn. Katso siis lapseni että sydämesi on hellä ja antaa Jumalan käden itseänsä muodostaa. Jos asia sinua niin rasittaa että se sinusta on kärsimätöintä, niin ole nöyrä ja ajattele että se kentiesi on Jumalan käsi, joka sydäntä veistää. Ja jos joku suru oikein sieluasi leikkaa, niin ajattele että se on Jumalan veitsi, joka leikkaa pois joitakuita epätasaisuuksia. Ymmärrätkö minua?
Wappu nyykäytti päätänsä vähän epäillen.
— No hyvä, — sanoi vanha herra — tahdon tehdä sen sinulle vielä selvemmäksi. Kumpaako mieluummin tahtoisit olla: karhea ryhmy-sauvako, jolla voi ihmisiä tappaa ja joka, kun se on lahonnut, taitetaan ja poltetaan, vaiko tuommoinen hieno pyhimyksen-kuva kuin tuo tuolla, joka pannaan komeroon ja jota hartaasti kunnioitetaan.
Nyt Wappu oli ymmärtänyt ja vastasi vilkkaasti:
— Niin, niin — ennemmin tuommoinen pyhimyksen kuva!
— No katso! Kovat kädet ovat hakanneet sinua ryhmy-sauvaksi, mutta Jumalan käsi voi sinusta tehdä pyhimyksen kuvan jos teet niin kuin olen sinulle neuvonut.
Wappu katseli pappia suurilla hämmästyneillä silmillä, hänestä tuntui niin oudolle — hän oli iloinen ja kuitenkin oli hän itkeä. Pitkän äänettömyyden jälkeen sanoi hän ujosti:
— En tiedä mitenkä lienee, mutta teidän luonanne, herra kirkkoherra, kaikki on toisenlaista kuin muualla. Näin ei kukaan ihminen vielä ole minulle puhunut! Kirkkoherra Sölden'issä torui minua aina, puhuen perkeleestä ja meidän synnistämme, enkä minä käsittänyt häntä ensinkään, kun en ollut silloin vielä mitään pahaa tehnyt. Mutta te puhutte niin että toinen voi ymmärtää; jos minä saisin jäädä teidän luoksenne, olisi se minulle parasta! Kyllä tekisin työtä yöt päivät ansaitakseni leipääni.
Kirkkoherra mietti kauan ja pudisti sitten päätänsä surumielisesti.
— Se ei sovi, lapseni. Vaikka kuinka ajattelisin, niin se ei käy laatuun. Jos kohta Jumalan puolesta voinkin antaa sinulle anteeksi, niin en voi sitä tehdä ihmisten puolesta. Sillä Jumala katsoo tarkoitukseen, ihmiset vaan tekoon. Pappi on ripitys-tuolissa toinen — seurakunnassa toinen. Ripitys-tuolissa edistää hän armoa — seurakunnassa lakia. Hänen täytyy sanoissa ja teoissa kehoittaa ihmisiä lakia kunnioittamaan ja pyhänä pitämään. Aatteleppas mitä ihmiset sanoisivat siitä, jos kirkkoherra pitäisi luonansa tunnetun valkeavaaran-tekijän? Luuletko että he ymmärtäisivät miksi sen tekisin? Ei suinkaan, siitä he vaan päättäisivät että minä suojelen murha-polttajaa, ja sen johdosta syntiä tekisivät. Ja kun me toinen kerta saisimme kuulla murha-poltosta, niin minä saisin katkerasti katua käytöstäni sinua kohtaan ja luulla että ihmiset sen kautta ehkä olivat tulleet rohkeiksi! Voitko ymmärtää tätä ja nurisematta ottaa sitä vastaan tekosi seurauksena?
— Kyllä! — vastasi Wappu kolkosti, ja silmät tulivat punaisiksi pidätetystä itkusta. Sitten hän nousi nopeasti ja sanoi kovasti:
— Suuri kiitos, herra kirkkoherra, ja hyvää huomenta!
— He he! — sanoi kirkkoherra — kohta tulessa ja liekissä? Eikö sinusta olisi suorempi tie seinän kuin oven kautta? Sinun sijassasi minä mieluummin menisin seinän kautta!
Wappu seisahtui ujosti ja katseli äänetönnä lattiaan. Vanha herra katseli häntä lystillisellä hymyllä.
Paljoko maksanee ennenkuin tuo kuohuva veri sinussa asettuu! Pötkitäänkö kohta tiehensä tuolla lailla? Sanoinko ett'en millään lailla sinua auttaisi sentähden ett'en voi sinua pitää kotonani? Ensiksikin pitää sinun syödä aamiaista luonani, sillä syödä täytyy ihmisen, ja Jumala tietää kuinka kauan on siitä kun sen teit. Jatketaan sitten puhettamme.
Hän astui erään luukun luo, joka vei kyökkiin ja huusi vanhalle palvelijalle että hänen piti kattaa pöytä kolmelle hengelle. Sen jälkeen istui hän yksinkertaisen kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti Wapulle muutamain talonpoikien nimet, joita tiesi hyviksi ihmisiksi.
— Katso tänne, tässä on sinulla koko luettelo rehellisistä ihmisistä Oetz- ja Gurglerlaaksoissa, — sanoi hän Wapulle; hae itsellesi paikka niiden luona. Täällä vuorien takana ei vielä tunneta sinun pahantekoasi, ja kun se tulee tunnetuksi, olet sinä myöskin tunnettu hyvänä palvelijana, niin että he kyllä ovat siitä huolimatta. Ei saa sekoittaa minua asiaan, mutta sinä olet iso ja väkevä kuin mies, niin että kyllä mielellään ottavat sinua palvelukseen. Jos tahdot, niin voit hyvästi työtä tehdä ja tulla hyödylliseksi. Mutta sinun täytyy oppia tottelemaan ja elää maassa maan tavalla, muuten ei käy! Minä en vaadi sinulta että palaat isäsi luo ja annat heittää itsesi kelleriin, sillä se olisi väärä rangaistus, joka tekisi sinua kovemmaksi eikä paremmaksi. En myöskään vaadi että tottelisit isääsi ja menisit Bincentz'ille, tullaksesi onnettomaksi koko elämäksi. Mutta minä vaadin sinulta, että hyvien ihmisten palveluksessa järjellisessä ja järjestetyssä työssä koetat hallita vallatonta luontoasi ja taas tulla hyödylliseksi jäseneksi ihmiskunnassa. Lupaatko minulle sen?
— Minä tahdon koettaa! — sanoi Wappu järkähtämättömässä rehellisyydessään.
— No, siinä kaikki, mitä aluksi pyydän sinulta, sillä tiedän ett'et hyvällä omallatunnolla voi enempää luvata. Mutta koeta rehellisesti parastas ja muista aina että Jumala heittää pois liian kovat puut! — Vielä tänä päivänä tahdon lähteä isäsi luo ja puhua hänen omalletunnollensa, jotta hän antaa sinulle anteeksi ja rakentaa sovintoa sinun kanssasi, tai että hän ainakin on sinua vainoamatta. Anna minun pian tietää missä olet, että voin sinulle kirjoittaa kuinka on asian laita.
Marianne toi aamiaisen sisään ja pappi luki aamurukouksen. Wappukin pani kätensä ristiin ja rukoili sydämen pohjasta hyvää Jumalaa että Hän auttaisi häntä tulemaan hyväksi; hartahin toivonsa oli tulla hyväksi, vaan hän ei tietänyt miten menetellä.
Rukouksen jälkeen kaikki kolme istuivat aamiaiselle, hän, kirkkoherra ja Marianne. Vaan tuskin olivat koskeneetkaan siihen ennenkuin melua kuului ulkopuolelta:
— Kotka! — katsokaa katolla on kotka! Ampukaa se, pyssyjä tänne!
— Jesus, mun Hansel'ini — huusi Wappu, hypähti seisomaan ja tahtoi lähteä ulos.
— Tahdotko suotta joutua vaaran alaiseksi, kun isäsi lähettiläät voivat olla täällä milloin hyvänsä sinua vangitsemassa?
— En jätä kotkaani, tapahtukoon mitä hyvänsä! huusi Wappu ja oli silmänräpäyksessä rientänyt ulos.
Kirkkoherra seurasi häntä, pudistaen päätänsä.
— Kotka on kesyt, — huusi hän vä'elle — se on minun omani, antakaa sen olla.
— Vaan tuommoisen eläimen ei niinkään anneta olla, — nurisi ihmisjoukko.
— Onko se ryöstänyt teiltä lampaan taikka lapsen? kysyi Wappu ylpeästi.
— Ei!
— No jättäkää minut sitten rauhaan lintuineni päivineni, — sanoi tyttö ja seisoi siinä niin ylpeänä ja uhkaavana että ihmiset hämmästyneinä tuijoittivat häneen.
— Wappu, Wappu, — varoitti pappi hiljaa — muista tuota kovaa ainetta!
— Minä ajattelin sitä juuri, kirkkoherra — ja hän viittasi kädellään kotkalle: Hansel tule: nyt mennään edemmäksi! Lintu lensi katolta alas, niin että ihmiset pelästyneinä poistuivat. — Jumala teitä suojelkoon kirkkoherra, — sanoi Wappu hiljaa, — minä kiitän teitä kaikesta!
— Etkö tahdo tulla sisään lopettamaan aamiaista? kysyi hän.
— En, en jätä koskaan tuota lintua yksinänsä — täytyyhän minun kuitenkin lähteä pois, mitä minä odottaisin?
— Olkoot sitten Jumala ja kaikki pyhät sinun kanssasi — sanoi kirkkoherra huolistuneena, sill'aikaa kuin vanha Marianne kaikessa hiljaisuudessa pisti joitakuita hyviä palasia Wapun taskuun.
Hetken aikaa viipyi Wapun jalka tuolla kynnyksellä, joka oli tullut hänelle rakkaaksi — sen jälkeen kävi hän hiljaa eteenpäin läpi ihmis-joukon, joka kummastellen katseli hänen jälkeensä.
— Kukahan tuo oli?
— Se oli noita! — kuuli hän kuiskuttavan takanansa.
— Se on vieras, — lausui kirkkoherra, — joka on tehnyt tunnustuksensa minulle!