VII.
Klotz'it Rosen'issa.
Monta päivää Wappu kulki ympäri etsien palvelusta, vaan ei kukaan tahtonut häntä ottaa kotkan kanssa, ja kotkaa hän ei jättänyt. Jos hän olisikin luopunut siitä, olisi se kuitenkin aina palannut hänen luo, ja että hän voisi tappaa tuota uskollista eläintä, se aatos ei hänen päähänsä pistänyt, tapahtui mitä tahansa. Nyt hän todellakin oli Kotka-Wappu, sillä hänen kohtalonsa oli nyt sidottu Kotkan kohtaloon. Luckard'in vanha serkku olisi mielellään pitänyt Wappua luonansa, kun Wappu hetkeksi poikkesi hänen asuntoonsa, mutta siellä eli hän liian likellä kotoansa — siellä hän tykkänään olisi ollut isänsä vallassa. Hänen täytyi mennä kauas, niin kauas kuin jalat kantoivat. Vuoden aika tuli yhä ankarammaksi, lunta rupesi satamaan ja yöt, joiden kuluessa Wappu tavallisesti oleskeli heinä-ladoissa, olivat kylmät. Hänen vaatteensa tulivat kuluneiksi ja hän rupesi näyttämään mieron-kulkijalle; yhä jyrkemmin kiellettiin sisäänpääsy häneltä, kun hän seuralaisensa kanssa kolkutti jotakin ovea. Hän näytti jo niin oudolle ett'ei mikään rehellinen talonpoikaisvaimo tahtonut antaa hänelle työtä muutamaksi tunniksikaan eikä ruokaa pöydältänsä. Armosta pistettiin hänelle leipäpala joskus ulos ovesta. Ja Wappu, tuo ylpeä Strommingerin Wappu istui kynnykselle sitä syömään! Sillä kuolla hän ei tahtonut. Elämä, tämä ahdistettu, vainottu, kurja, paljas elämä oli sentään ihana niinkauan kuin hän toivoi että Jooseppi kuitenkin joskus rupeisi häntä rakastamaan. Tämä toivo antoi hänelle voimaa kaikkia kärsimään, nälkää, vilua, pilkkaa. Mutta hänen muuten niin voimakas ruumiinsa rupesi horjumaan alituisesta kalvavasta surusta ja mielenjännityksestä, hänen silmänsä kävivät himmeiksi, jalat eivät tahtoneet häntä totella enään ja missä tahansa hän pani maata, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi ja hän makasi kuumeentapaisessa unenhorroksessa. Hän joutui tuskallisen ahdistuksen alaiseksi, ajatellessansa että hän kentiesi sairastuisi. Se vielä! Jos hän jäisi tainnoksissa makaamaan johonkin heinälatoon, niin hän kannettaisiin isänsä luo ja hän olisi taas hänen vallassansa. Hän oli kävellyt ympäri Gurgler-laaksossa ja, etsittyänsä turhaan palvelusta siellä, oli hän aloittanut vaivaloista matkaa Oetz-laaksoon. Vent oli houkuttelevainen hänelle, se oli, isä Murzoll'in rauhoitetulla alalla, se oli hänelle ikäänkuin kappale kotoa. Vaan mitä kovempi ilman-piiri oli, sitä kovemmat myös ihmisten sydämet — ja ennenkuin Wappu oli sinne ehtinyt oli huhu hänen te'ostansa ehtinyt sinne, ja kauhistus ja inhoitus häntä kohtasi kaikkialla. Hän ei vetonut Heiligkreuz'in kirkkoherraan, sillä olihan tämä kieltänyt sitä, ja hyvällä syyllä, sen Wappu ymmärsi. Sentähden hän ei mennytkään enää pappien luo; eihän kukaan saanut ottaa häntä suojelukseensa.
Vent'in kylän viimeinen talo oli juuri sulkenut ovensa Wapulta. Hänen eteensä nousivat nyt Platteykugel'in taivaankorkuiset seinät ynnä Wildspitze ja Hochvernagtferner, jotka sulkivat laakson ja joidenka yli ei ollut mitään tietä. Täällä maailma sulkeutui umpi-latuun ja hän seisoi sen lopussa. Hän seisoi ja katseli ylös vuorille, jotka jyrkkinä nousivat ylt'ympäri. Oli harmaa aamuhämärä; yöllä oli satanut lunta, jotta koko laakso näytti suurelle lumikinokselle. Jok'ainoa tien jälki oli hävinnyt. Wappu istui lumeen ja ajatteli: Jos minä nyt nukun ja palellun, niin se on helppo kuolema. — Mutta niin kylmä ei vielä ollut, lumi suli hänen altansa ja pian oli hän läpimärkä. Silloin hyppäsi hän ylös ja nousi sille kukkulalle, joka on Vent'in takana ja vie ylös Hochjoch'ille. Sieltä näki hän kauas ympärille. Huomasipa sieltä vanan, joka kävi kylän takana Thalleitspitz'in juurella ja ikäänkuin vuoren sydämen läpi. Se voisi olla polku, vaan mihinkä se vei? Hän astui vielä korkeemmalle, voidaksensa nähdä kauemmas, ja silloin putosi ikäänkuin side hänen silmiensä edestä, — olihan tämä se tie, joka Ventistä vei Rosen'in taloille. Rosen, korkein asuttu paikka koko Tyrolissa, viimeinen Oetz-laaksossa, missä ihmiset vielä asuivat kuin kotkat, vaan ainoastaan kaksi perhettä: Klotz'it ja Gestrein'it. Rosen, rauhallinen kätketty Rosen, kauhean Vernagt-jäätiön juurella, jääjärven reunalla, minne ei vuosien kuluessa ihmisjalka eksynyt ja joka, vanhana satuna, lepäsi salakähmäisen hunnun alla. Tämä oli sopiva paikka Wapulle, tämä oli hänen viimeinen turvansa, viimeinen paikka, josta hän toivoi apua tai ainakin kuolemaa, niinkuin erämaan pedot. Sinne hän tahtoi mennä Klotz'ien luo Rosen'iin! He olivat Tyrolin mainioimmat oppaat, he olivat niin tutustuneet vuorten kanssa kuin vuori-haltijat, he voisivat ymmärtää että Wappu ennemmin sytytti ladon tuleen, ennemmin kuolisi kuin antoi itseltään ryöstää oikeuden vapaasti hengittää, ja he voisivat suojella Wappua koko maailmaa vastaan, sillä Rosen'in taloilla oli turvapaikan oikeus. Herttua Fredrik oli suonut heille sen, kiitollisuuden osoitteeksi siitä, että kerran Rosen'issa oli löytänyt turvapaikan vihollisiansa vastaan. Viime vuosisadalla oli Josef toinen ottanut pois heiltä mainitun oikeuden, vaan talonpoika riippuu kiinni tavoissansa ja Oetz-laakson asukkaat kunnioittivat vapaa-ehtoisesti tuota oikeutta vieläkin. Se, joka Rosenissa sai suojelusta, oli hyvässä turvassa, sillä Rosenilaiset eivät ottaneet vastaan ketäkään, joka ei sitä ansainnut, ja heitä pidettiin samassa arvossa kuin heidän esi-isänsäkin. Heidän talo-oikeutensa loukkaaminen olisi ollut yhtä kuin pyhyyden häväistys. Wappu nosti kätensä taivasta kohtaan sydämestänsä kiitollisna siitä että Jumala oli näyttänyt hänelle tämän tien, ja pyörryksissä, horjuen kävi hän tälle viimeiselle matkalleen, viimeisen voimansa avulla.
Tunnin aikaa, joka mielestänsä oli ijankaikkisuuden pituinen, oli hän kulkenut lumisella polulla. Siinä makasivat hänen edessänsä nuo hiljaiset kunnialliset Rosen'in talot ikäänkuin lumessa uneksien. Niitä oli hän usein Murzoll'ista nähnyt, niinkuin kotkan pesät kallioseinällä. Sydämensä tykytti niin että hän kuuli sen tykytystä, polvensa vapisivat. Jos häntä täältäkin pois näytettäisiin? Lumipyry alkoi taas, kiertäen kaikki valkoiseen huntuunsa. Wappua pyörrytti, kylmänä liehui valkoinen huntu hänen päänsä ympäri, vaan hänen kuumeenkuumalla otsalla se suli ja vuosi vetenä alas hiuksia ja kasvoja myöten ja hän värisi vilusta. Viimeinkin seisoi hän Nikodemus Klotz'in oven edessä ja haparoi oven-kolkutinta, vaan tätä tehdessä kävi kaikki niin oudon vaaleaksi hänen silmissään, hän kaatui ovea vasten ja vaipui sitten maahan.
Kauas, kauas lentelivät valkoiset lumihiuteet alas ahtaasen laaksoon ja muodostivat rauhallisen valkoisen kummun Nikodemus Klotz'in salvatun oven eteen tuon liikkumattoman olennon yli, joka siinä oli vaipunut maahan.
Nikodemus Klotz istui lämpösellä piisinpenkillä, poltti pientä piippuansa ja katsoi hyvillään ulos ikkunasta ulkona raivoavaa pyry-ilmaa. Niin kului neljännestunti toisen perästä; nuorin veli Leander, pulska metsästäjä, istui tutkistellen erästä viikkolehteä.
— Pyryttää taas kauniisti, — sanoi Nikodemus yhä polttaen.
— Niin, — sanoi Leander katsellen pyryä ja tuiskua pienen ikkunan toisella puolella. Silloin musta siipi yht'äkkiä löi ikkunaa vastaan valkoisessa pyörteessä, ja lentää liehutteli sitten ylös katolle.
— Oli jotakin! — sanoi Leander ja nousi.
— Mitä se olisi ollut, — mörisi vanhin veli, — eihän kukaan ihminen mene ulos tällaisella ilmalla.
— Oh, se oli lintu, kertoi Leander, ottaen pyssyn naulasta, sillä metsästäjänä hän pystytti kohta korvansa kun kuuli siiven suhinata. Hänen täytyi tarkastella mitä se oli. Hän meni ja avasi varovasti oven ett'ei peloittaisi lintua pois. Nyt tuli joukko lunta sisään ja hän havaitsi kinoksen rapulla. Hän ei päässyt ulos, vaan meni ensin hakemaan lapiota, jolla poistaisi lumen. Harmistuneena pani hän pyssyn pois ja rupesi luomaan lunta.
— Jesus, mitä tämä on? — huusi hän äkkiä. — Nikodemus, tule tänne, täällä makaa jotakin oven edessä lumessa, auta minua!
Veli joutui paikalle, yks kaks oli kinos kaivettu läpi, ja käsivarsi, kaunis ympyriäinen käsivarsi tuli ilmi. Pian vetivät he pehmosen lumen alta hengettömän olennon.
— Hyvä Jumala, tyttö — ja mikä kaunis tyttö! — kuiskasi Leander, kun tuo ihana pää ja muhkea rinta tulivat näkyviin.
— Kuinka hän lienee tänne eksynyt? — sanoi Nikodemus ja pudisti päätänsä sill'aikaa kun hän, ei ilman vaivaa, nosti raskaan ruumiin lumesta.
— Onko hän kuollut? — kysyi Leander ja koski häneen, katsellen kalpeita ruskeita kasvoja puoleksi hämmästyneenä ja puoleksi ihastuneena.
— Täällä kysytään hieromista — käski Nikodemus — vaan ensin sisään huoneesen hänen kanssansa.
Ja he kantoivat Wapun sisään ja laskivat hänet Nikodemus'en vuoteelle.
— Kyllä hän jo on maannut tuolla ulkona puolen tunnin aikaa, sillä niin kauan ainakin on siitä kun olin kuulevinani kolkutusta ovella, vaikka luulin että oli lumipallo, joka putosi katolta alas.
Leander toi vadillisen lunta sisään ja tahtoi hyväntahtoisesti olla avullisna nutun riisumisessa nuoren tytön päältä.
— Ei niin, — kielsi vanhempi ja viisaampi mies, — se ei sovi tuommoiselle nuorelle pojalle kuin sinä olet — jos tyttö saisi tietää siitä, niin saisi hän hävetä! Sinä menet ulos ja koetat saada tänne jonkun Gestrein'istä, — Katarinan tai Mariannan. Mene!
Leander ei voinut kääntää silmiänsä hengettömästä ruumiista.
— Mikä kaunis tyttö! — mutisi hän säälien mennessään.
Tyynellä toimeliaisuudella riisui nyt kokenut mies vaatteet tytön päältä ja hieroi ruumista niin kauan ja niin kovasti lumella, että iho taas rupesi näyttämään elävän ihmisen iholle ja veri vapaasti juoksemaan. Sen jälkeen pyyhki hän tyttöä hyvästi, peitti häntä lämpösesti ja antoi hänelle muutamia pisaroita jotakin väkevätä yrtti-juomaa.
Viimeinkin Wappu tointui, liikkui ja ojensi itseänsä sekä katseli kerran ympäri huonetta. Vaan silmänsä olivat lasintapaiset, hourailevaiset, ja sopertaen muutamia käsittämättömiä sanoja sulki hän silmänsä jälleen. Hän on kipeä, — sanoi Nikodemus Leander'ille, joka juuri astui sisään, sill'aikaa kuin roteva talonpoikaisnainen seisoi rapulla ja pudisti lumen päältänsä.
— Marianna, — sanoi Nikodemus — tämä oli hänen nainut sisarensa — nyt sinun täytyy auttaa meitä, sillä minä ja Leander, me molemmat miehet emme kuitenkaan voi tyttöä hoitaa, Leander silmäilee sitä jo vallan ihastuneena.
Hän katsahti moittivasti tuohon nuoreen mieheen, joka taas seisoi vuoteen pää-puolella ja ihastuksissaan katseli sairasta. Punastuen käänsi Leander pois kasvonsa.
Marianna astui nyt vuoteen viereen ja ensimäinen kysymyksensä oli tietysti:
— Kuka se lienee?
— Jumala tietää! Arvattavasti joku mieron kulkija, — arveli
Nikodemus.
— Niin miksi ei? — mörisi Leander — jokaisen pitäisi nähdä että hän ei ole mieron kulkija.
— Niin, niin, — sanoi Marianna, — sentähden että hän on kaunis ja mielyttää sinua! Vaan tiedä, että monella on kauniit kasvot ja ruma sielu, — siitä ei voi päättää. Siivo tyttö ei tähän vuoden aikaan yksinään kuljeskele ympäri maata siksi että hän uupuu. Siihen hänellä kyllä on omat syynsä ja Jumala tietäköön kuka tällä lailla on saatu taloon!
— No, se voi olla yhden tekevää — arveli hyväsydäminen Nikodemus, — emme kuitenkaan voi ajaa häntä ulos lumeen ja viluun, olkoon hän sitten kuka hyvänsä.
— Kernaasti minun puolestani — sanoi vaimo, — minä tulen tänne häntä hoitamaan, jos tahdotte, vaan talooni en ota häntä, sen vaan sanon teille!
— Ei ole tarpeellista — kyllä me häntä pidämme itsekin! — vastasi Leander suuttuneena, ja kun Wappu taas sopersi jotakin itseksensä, kallistui hän hellästi alas: — Mitä tahdot, mitä toivot?
Vanhemmat sisarukset katselivat toisiansa.
— Kuuleppas sinä, — sanoi Nikodemus, — minä sanon sinulle jotakin. Nyt sinä teet niin hyvin ja olet pistämättä nenääsi tähän huoneesen siksi kuin tiedetään kuka tämä ihminen on. — Tuohon on salvomies tehnyt aukon, mene sinä ulos sen kautta, äläkä enää tule sisään, jos et tahdo että minun pitää ajaa tyttö tiehensä, kipeä kun on! Ymmärrätkös?
— No kyllä kai saa katsella tyttöä? — mutisi Leander. — En totta tosiaan ymmärrä mitä hirvittävää se on sinun mielestäsi.
— Laita itses pois täältä; minä en ai'o kärsiä sitä niin kauan kun olen herra talossani ja sinun holhojasi. — Sen sanottuansa sysäsi hän veljensä ovesta ulos ja jäi sisaren kanssa yksinään sairaan luo.
Wappu ei selvinnyt, hän makasi kuumeen horroksissa. Kurkku oli paisunut, jäsenet kankeat ja kipeät. Sisarukset huomasivat pian että vieras oli pahasti vilustunut ja uupunut ja hoitivat sitä niin hyvin kuin voivat. Täll'aikaa Leander toimettomana ja levottomana kuljeskeli talossa. Niin pian kun joku tuli sairashuoneesta oli hän aina vastassa ja kysyi kuinka oli sairaan laita. Hän oli julmistunut myöskin siitä ett'ei saanut hoitaa tyttöä. Kun lumipyry illalla lakkasi, otti hän pyssynsä ja meni ulos.
Vaan oltuansa hetken aikaa ulkona tuli hän sisään jälleen ja kutsui
Nikodemus'en ulos sairashuoneesta.
— Tuolla ulkona katolla istuu kotka, oiva kotka ja katselee ihmiseen niin tyynesti ja tuttavasti kuin jos olisi kotona täällä! — lausui hän innoissansa.
— Ah — sanoi Nikodemus, — sepä olisi kummallista!
— Tule itse katsomaan! huusi Leander ja veti veljen ulos mukaansa.
— Siellä — siellä se istuu eikä liikahda paikasta. Mikä komea lintu — ja sitä ei saa ampua — se voi tehdä ihmisen hulluksi!
— Miksi et voi sitä ampua? — sanoi Nikodemus.
— Ah enhän minä voi pamahuttaa, kun tyttö parka tuolla sisällä makaa! — sanoi Leander ja potki jalkaa.
— Aja se pois sitten, — neuvoi Nikodemus — ja laita niin että saat sitä ampua kaukana, josta se ei kuulu.
Leander rupesi heittämään lumipalloja ylös katolle peloittaaksensa lintua. Mutta kotka vaan pystytti höyheniänsä, tirskui ja lensi vihdoinkin ylös. Vaan pois ei se lentänyt, se kierteli ilmassa pari kertaa ja istui sitten katolle jälleen.
— Ah se on merkillistä! Se ei tahdo pois täältä. Se on juuri niin kuin se olisi kesyt!
Vielä pari kertaa yritti Leander peloittaa sitä — mutta turhaan.
— Se on kuin olisi lumottu! — arveli Leander tehden ristin-merkkiä lintua vastaan; tämä ei ollut siitä millänsäkään, luultavasti sillä ei ollut kuitenkaan mitään yhteyttä paholaisen kanssa.
— Minusta näyttää kuin sitä olisi ammuttu niin ett'ei se osaa lentää.
Kaikissa tapauksissa ei se enää mitään vahinkoa tee! selitti Nikodemus.
— Anna sen istua rauhassa siksi että putoo alas, jos et tahdo tyttöä
peloittaa ampumisella.
— Niin, se on jo puolikuollut. Luulen että voisi sitä kädelläkin vangita.
Hän otti tikapuut, asetti ne kattoa vasten ja nousi varovasti niitä myöten. Lintu antoi hänen lähestyä aivan likelle. Leander veti liinansa taskusta ja tahtoi heittää sen kotkan pään yli. Vaan silloin lintu hakkasi häntä niin että hänen nopeasti täytyi poistua.
Nikodemus nauroi.
— Se näytti sinulle tuo kuinka kotkia kädellä vangitaan. Minä olisin voinut sanoa sen sinulle kohta.
— En ymmärrä mikä lintu tuo lienee, — sanoi Leander, pudistaen päätänsä. — Odotappas vaan — jos minä tapaan sua muualla!
— Huomenna voit sitä ajella jos ei se yöllä kuole. Kun se taas jaksaa lentää, niin se kyllä lähtee kauemmas ja liian kauas ei se missään tapauksessa pääse.
Jo pimensi ja Marianna tuli ulos ilmoittamaan että hänen nyt täytyi mennä kotia laittamaan illallista miehelleen.
Veljekset astuivat sisään ja Nikodemus otti esiin leipää ja juustoa aamiaiseksi varastohuoneesta.
Sill'aikaa kun hän oli ulkona avasi Leander hiukan ovea, joka tuvasta vei Nikodemus'en makuuhuoneesen ja tirkisteli Wappua raon kautta. Hän makasi nyt hiljaa ja nukkui rauhallisesti Nikodemus'en lämpösellä vuoteella. Eihän hän pitkään aikaan ollut vuoteella maannut; taisi oikein nähdä että se teki hänelle hyvää unessa, niin pehmoista ja hyvää oli siinä maata.
— Jumala suojelkoon sinua, lapsi raukka, Jumala suojelkoon sinua! — kuiskasi hänelle Leander ja sulki nopeasti oven, kun kuuli Nikodemus'en lähestyvän. Kun tämä astui sisään ruoan kanssa, istui Leander viattomasti piisin penkillä.
— Tänään kyllä käy päinsä kun Benedikt on poissa, sillä nyt minä voin maata sinun kanssasi Benedikt'in vuoteella. Vaan kun hän huomenna palaa on meidän vaikea tulla toimeen kahdella vuoteella.
— Oh, minä en tarvitse mitään vuodetta, — huusi Leander innostuneena. — Hänen tähtensä tuolla sisällä minä kyllä makaan piisin penkillä taikka heinä-ladossa, se on minulle juuri yhdentekevä. Jos jonkun pitää kärsiä epämukavuutta hänen tähtensä, niin minä tahdon olla se.
— Saat varsin mielellään jos se sinua huvittaa; vaan ei heinäladossa eikä piisin penkillä, sillä se on liian likellä sairashuonetta, — ymmärrätkös?
— Niin, niin ymmärrän kyllä, — sanoi Leander ja puri juustoansa, niinkuin se olisi ollut hapan omena.
Nuorempien Klotz'ien makuuhuone oli vastapäätä Nikodemus'en, ja tämä pani nyt maata poissa olevan vuoteelle. Pari kertaa yöllä hän nousi ja meni Wapun ovelle kuuntelemaan kuinka hänen oli laita. Hän puhui ja houraili paljon, ja kerran Nikodemus selvästi kuuli hänen puhuvan kotkasta.
— Aha, — arveli hän, — varmaankin näki hän kotkan kun tuli tänne.
Nyt hän vieläkin unessa sitä pelkää.
Varhain seuraavana aamuna ennen aamiaista levottomuus taas ajoi
Leander'in ulos.
Vasta päivällis-aikana palasi hän kotia.
— No, kuinka jaksetaan siellä sisällä? — kysyi hän astuessansa sisään.
— Samalla lailla. Hän ei tahdo selvitä. Ja paitsi sitä on hänellä kauhea tuska ihmisistä, jotka tahtovat vangita häntä.
Leander raappasi korvan taustaa:
— Siis minä en voi vieläkään ampua! Aatteleppas vaan, kotka istuu yhä vielä katolla.
— Miks'ei!
— Niin, kun minä aamulla tulin ulos en ollenkaan sitä nähnyt. Luulin että se oli lentänyt matkoihinsa ja kuljeskelin kolmen tunnin aikaa sitä tapaamassa. Kun tulen kotia, istuu se taas ihan levollisna katolla.
— Jos ihminen olisi taika-uskoinen, niin voisi kyllä pelästyä tämmöisestä!
— No niin! voisi melkein uskoa että vuoren "onnelliset neidot" tekevät minulle koiran kuria.
— Jumalan rauhaa! — lausui samassa karhea syvä ääni, ja Benedikt, toinen veli, joka oli ollut matkoilla, astui sisään.
— Ah! Jumalan rauhaa, oletko jo kotona! huusivat veljekset hänelle vastaan. Mitä uutta, mitä olet toimeen saanut?
— Oh, ei paljo mitään, he ovat taas lähettäneet meitä Pontiuksen luota Pilatuksen luo ja syöttäneet minulle lupauksia. Minä sanon sentähden että kaikki Oetz-laakson asukkaat, niin ihmiset kuin elukat, ehtivät taittaa niskansa ennenkuin saamme ajotietä tänne. — Puhuja heitti suuttuneena laukun selästänsä ja istui piisin penkille. — Saammeko pian jotain syödäksemme?
— Kohta! — sanoi Nikodemus, joka itse oli kokkina ja toi sisään lihalientä.
Pienen maito-maljan toi hän myöskin ja vei sen sisään sairaalle.
Leander'in silmäykset seurasivat häntä kateudella.
Benedikt oli nälkäinen ja rupesi heti liemeen käsiksi, huomaamatta mitä veli teki tai oli tekemättä. Nikodemus palasi pian, ja ääneti söivät kaikki kolme sitten talonpojan juhlallisella tavalla, jonka mukaan lusikat käyvät määrätyssä tahdissa, niin ett'ei kukaan saanut liian paljon eikä liian vähän.
Lopetettuansa syömisen, sytytti Benedikt piippuaan ja ojensi itseänsä mukavasti piisinpenkille.
— Mitä uutta muuten maailmasta kuuluu? Kerro nyt jotakin! pyysi
Leander, joka tunsi veljen harva-puheisuutta.
Tämä pisti piipun toiseen suupieleensä ja haukotteli.
— Minä en tiedä mitään! Vaan hetken kuluttua sanoi hän kuitenkin:
— Rikkaan Stromminger'in tytär, — tuon, joka asuu Sonneplatte'lla —
Kotka-Wappu, te tiedätte — on sytyttänyt isänsä taloa tuleen ja
juoksee nyt kerjäten ympäri maata.
— Ah, mikä juttu se on? — kysyivät veljekset kummastellen.
— Se taitaa olla kappale tytöksi! jatkoi Benedikt. — Isänsä täytyi lähettää hänet Hochjoch'ille, kun ei voinut häntä hallita — nyt hän palaa ja hänen ensimäinen tekonsa on että puoleksi tappaa Gellner-Vincentz'in ja sytyttää tuleen isän talon.
— Jesus Maria!
— Sen tehtyänsä pötki hän tietysti pakoon ja kuljeskelee nyt ympäri maata. Eilen oli hän Vent'issä ja kulki ovelta ovelle, etsien palveluspaikkaa — vaan kuka ottaisi semmoisen taloonsa? Vielä päälliseksi kulettaa hän mukanansa kotkaa, jonka hän kerran vangitsi, ja se pitäisi ihmisten myöskin ottaa hänen kanssansa. Luonnollista on että jokainen kiittää kunniasta!
Nikodemus katseli Leanderia, joka kävi tulipunaiseksi.
— Kaunis juttu! sanoi Nikodemus — nyt minä tiedän kuka tuolla sisällä makaa! — Kotka, joka ei tahdo katolta poistua — ja hän on koko yön kotkasta houraillut — ei hullumpaa! — Kotka-Wappu on meidän talossa!
Benedikt hypähti ylös.
— Mitä?
— No, älä toki huuda niin kauheasti, — sanoi Leander, — pitääkö tuon sairaan tyttöparan välttämättömästi kaikkea kuulla? Nikodemus kertoi nyt kuinka Leander oli löytänyt hänen puolikuolleena ulkona lumessa ja että oli mahdotoin tehdä muuta kuin pitää häntä talossa ainakin siksi kun jaksaisi käydä. Vaan Benedikt oli ankara mies ja arveli että koko sairaus ainoastaan oli vale sekä että veljet olivat olleet hupsuja ja antaneet vetää itseään nenästä. Kyllä hän pian pääsi irti tytöstä.
— Murha-polttajille ei meillä ole turvapaikkaa, — huusi hän ja terävät silmänsä iskivät tulta paksujen kulmakarvojen alta.
— Jos sinä olisit nähnyt tätä tyttöä, niin sinäkin olisit ottanut hänet taloon, se ei olisi ollut ihminen, joka olisi voinut ajaa häntä ulos lumeen ja myrskyyn!
— Vai niin? Ja sillä lailla me pian saisimme kaikki seudun roistot ja rosvot taloomme — jotta pian sanottaisiin että Rosen on roistokansan turva-paikka! Se olisi juuri makupala herroille tuolla maanoikeudessa! Jos te annatte ulos-ajetun mieronkulkijan houkutella itsiänne, niin minun täytyy ylläpitää järjestystä Rosen'issa.
Hän lähestyi ovea. Nikodemus asettihe seisomaan oven eteen ja sanoi tyynesti, mutta vakavasti:
— Benedikt, minä olen vanhin ja olen yhtä pallon kuin sinä herra Rosen'issa, tiedän myös yhtähyvin kuin sinä mitä me Rosenilaiset olemme velkaa itsellemme! Minä annan sinulle kunniasanani että tämä tyttö ei tule jäämään tuntiakaan kauemmin taloon kuin inhimillinen ja kristillinen oikeus vaatii, vaan nyt hän on kipeä, enkä minä salli että häntä rääkätään. Niin kauan kuin minä istun Rosen'issa, ei kellekään ihmiselle vääryyttä tehdä sen katon alla.
Silloin Leander katkaisi hänen puheensa:
— Nikodemus! sanoi hän luottavaisesti ja loistavin silmin, — anna hänen vaan mennä sisään, kun hän on tytön nähnyt, ei hän koskaan enää tahdo lähettää häntä pois!
— Sinä saatat olla oikeassa, keltanokka! — hymyili Nikodemus ja avasi hiljaa oven.
Benedikt astui suutuksissaan melulla sisään. Tällä kertaa Leanderkin sai luikahtaa mukaan eikä Nikodemus'ella ollut mitään sitä vastaan että hän piti Benedikt'iä silmällä ja esti häntä raivoomasta.
Marianna istui vuoteen vieressä ja neuloi uusia vaatteita sairaalle, sillä vanhat olivat niin ryysyiset ett'ei hänellä olisi ollut mitään panna päällensä, kun taas saisi nousta ylös. Marianna viittasi että heidän piti olla hiljaa, kun Benedikt astui melulla sisään. Vaan tämä oli tuskin sairasta nähnyt ennenkuin hän käveli hiljemmin ja hitaasti lähestyi vuodetta. Tyttö nukkui raskaasti. Hän makasi selällään ja oli pannut kauniin pyöreän käsivartensa pään yli. Tuuheat tummat hiukset valuivat alas valkoiselle rinnalle, joka ei ollut ruskeaksi tullut karhean talonpoikaisen nutun alla ja jota tuo väljä paita nyt osaksi paljasti. Nukkuva oli ikäänkuin hymyten puoleksi avannut huulensa ja kaksi riviä valkosia helmihampaita tuli näkyviin punaisten huulien väliltä — vaan nukkuvan otsa puhui kauniimmin kuin sanoilla voi lausua puhtaudesta ja jaloudesta. — Benedikt oli vaiennut — hän oli ihan ääneti. Hän katseli kauan niinkuin hämmästyneenä tuota ihastuttavaa ja kuitenkin puhdasta kuvaa. Hänen ruskeat kasvonsa rupesivat vähitellen hohtamaan niin kuin Leander'in. Sitten puri hän hampaansa yhteen ja kääntyi pois:
— Hän on todellakin kipeä, sanoi hän, kuin olisi ajatellut: — tähän ei voi mitään — ja meni sitten varpaisillaan ulos huoneesta.