VIII.
Erämaassa.
Taas kevättuuli kävi yli maan. Kuohuvissa vuoripuroissa virtaili sulannut lumi alas; ujosti, melkein epäilevästi pistivät ensimäiset alppikasvit esiin ja kurkistivat aurinkoon päin, ikäänkuin kysyäksensä, loistiko se vaan leikillään vai oliko se todentekoa, jotta uskaltaisivat astua esiin lumesta. Siellä täällä oli vielä valkoisia kinoksia, ikäänkuin lakanoita, joita oli jälkeen unohdettu.
Iäti vihriöivissä hongistoissa ja kuusistoissa nostivat linnut siipiään, pitivät liverrellen keskusteluitaan ja virittivät pieniä kurkkujansa yhteiseen riemulauluun.
Vuori-huipuilta syöksivät lumivyörteet pauhulla alas laaksoihin, ja nuo kauheat liikkuvat lumijoukot mursivat muuria ja hirsiä, puita ja pensaita. Nyt oli taistelua ja elämää — pauhua ja kauhua, pelkoa ja toivoa vuorilla ja laaksoissa; ja tuo alituisesti ylpeä tyhmän-rohkea ihminen rupesi taas liikkeelle menemään pitkän talvisen torkkumisensa jälkeen, aloitti koetella vuoria alppi-sauvallansa, missä uskaltaisi jalkaansa asetella haterassa lumessa.
Ainoastaan Rosen makasi vielä taivaankorkuisten vuoriseinien varjossa ikäänkuin uneksien valkosen lumi-vaipan alla. Oven ulkopuolella seisoi Leander ja syötti Hanselille suurta hiirtä, jonka oli pyytänyt sille. Hansel oli tullut Leander'in lemmikiksi siitä asti kun hän sai tietää että se oli Wapun oma, ja uskollinen eläin ei kärsinyt mitään puutetta Rosen'issa.
Nyt Benedikt vuorisauva kädessä palasi eräältä matkalta. Hän oli tutkiskellut tietä Murzoll'ille ja useita kertoja ollut elämän ja kuoleman vaiheella. Hän katseli sinne tänne, koko hänen olentonsa oli synkkä ja liikutuksen alainen.
— No'o, — kysyi Leander jännitetyllä mielin — kuinka on laita?
— Tietä voi töin tuskin kulkea! Jos minä menen hänelle saattajaksi, niin hän ehkä uskaltaisi sitä käydä.
— Kuule Benedikt, älä mene, älä laske häntä sinne ylös — minä pyydän sinua.
— Mitä hän tahtoo — sen hän tahtoo! — sanoi Benedikt synkästi.
— Sano hänelle että vuorelle on mahdotoin päästä, niin hän kyllä jääpi tänne.
— Miksi valetta! Ei hän kuitenkaan mieltänsä muuta, vaikka hän jäisi tänne kuinka kauan, ja sinulla ei ole rahtuakaan toivoa, sen hän on sanonut monta kertaa. Semmoinen keltanokka kuin sinä et kelpaa Wapun tapaiselle tytölle. Pysy nyt alallasi!
Hän meni huoneesen. Suuttumuksen ja tuskan kyynelet nousivat Leander'in silmiin. Wappu tuli heinätanko kädessä tallista Benedikt'iä vastaan.
— Wappu, — sanoi tämä, — jos on välttämätöintä, niin tahdon sinua viedä tuonne ylös, minä olen saanut selkoa tiestä, mutta vaarallinen se vielä on.
— Sydämellinen kiitos, Benedikt — sanoi Wappu, menkäämme huomenna.
Hän ripusti heinätangon seinään ja meni kyökkiin. Benedikt löi lumen jaloistaan ja asetti vuorisauvan erääsen nurkkaan. Hän mietiskeli hetken aikaa, vaan sitten hän ei voinut enää itseänsä pidättää — hän seurasi tyttöä.
Wappu oli juuri sitonut helmat ylös, ruvetaksensa kuuraus-työhön.
— Wappu, jätä tuo, minä tahtoisin puhua kanssas.
— Minä en voi, Benedikt, minun täytyy siivota kyökkiä. Kun minä huomenna lähden, niin koko talo täytyy olla siisti. En tahdo jättää mitään epäjärjestystä jälkeeni.
— Olethan sinä meidän luona tehnyt työtä enemmän kuin olet syönyt ja juonut. Anna nyt olla, täällä on hyvä järjestys kyllä — ja kun sinä olet poissa, — on kaikki kuitenkin yhtäläistä. — Hän pureskeli puunkappaletta ja sylki pois tikut, jotka siitä lähtivät. Wappu näki kuinka kauheasti liikutettu Benedikt oli. Hän jätti työnsä kuunnellaksensa häntä.
— Wappu, sanoi Benedikt, mieti vielä kerran etkö tahdo kumpaakaan meistä. Katso, sinun ei pitäisi olla ylpeä, kun olet niin pahassa huudossa että todellakin täytyy suuresti rakastaa sua tahtoakseen sinua vaimoksi.
Wappu kallisti päätänsä myöntäen.
— No, näetkös, me täällä Rosen'issa olemme miehiä, jotka voivat kosia missä hyvänsä, ja mikä tyttö hyvänsä olisi iloinen meitä saadessaan. Sinä voit valita jommankumman meistä veljistä ja heität semmoisen onnen luotas. Katsos Wappu, sitä sinä ehkä kerran kadut!
— Benedikt, sinulla on hyviä tarkoituksia minua kohtaan ja minä pidän niin paljon sinusta ja Leanderista kuin suinkin voi pitää miehistä, joiden kanssa ei tahdo mennä naimisiin. Minä en totta tosiaan mene vaimoksi kellekään, jota en voisi miehenäni rakastaa, ja tahdon paitsi sitä sinulle ilmoittaa — että kerran olen nähnyt miehen, jota en voi unohtaa, ja ett'en ota toista niin kauan kuin hän on mielessäni.
Benedikt vaaleni.
— Näetkös, minä sanon sen sentähden sinulle, että tyyntyisit etkä mua enää ajattelisi. Usko minua, Benedikt, minä tiedän mitä olet minun hyväkseni tehnyt, sinä ja te kaikki. Te olette minut pelastaneet kuolemasta, te olette minua suojelleet, kun isäni tahtoi minua ottaa väkivallalla, ja sangen kaunista oli katsella kuinka sinä puolustit minua ja talosi oikeutta. Minä olisin onnellinen tyttö jos voisin rakastaa sinua ja unohtaa tuon toisen — minä olen sinulle sydämen pohjasta kiitollinen, ja jos se voisi sinua hyödyttää, niin mielelläni uhraisin elämäni puolestas, — vaan sano itse, mikä ilo sinulla olisi vaimosta, joka rakastaisi toista? Se olisi todellakin huono kiitos sinunkaltaiselle miehelle!
— Niin olisi! — sanoi Benedikt sortuneella äänellä ja pyyhki otsaansa.
— No hyvä, nyt sinä ymmärrät että minun täytyy täältä pois, ett'ei tätä tällaista voi jatkaa?
— Ymmärrän! — vastasi hän taas ja meni ulos kyökistä.
Wappu katsoi hänen jälkeensä kun hän astui ulos niin liikutettuna, tuo jalo ylpeä mies, joka oli hänelle tarjonnut kaikkea sitä, joka — hänen lapsellisen käsityksensä mukaan — olisi tehnyt mitä tyttöä hyvänsä onnelliseksi. Ei Wappu itsekään ymmärtänyt miksi hän ei voinut pitää enemmän tästä, joka oli tehnyt niin paljon hänen edestänsä, kuin tuosta vieraasta miehestä, joka ei edes ajatellut häntä. Vaan niin oli nyt kerran laita! Jooseppi oli kuitenkin hänen mielestänsä ihanin ja jaloin kaikista. Hän näki Jooseppia aina edessään semmoisena kuin hän oli heittäessään karhun nahan selästään ja kertoessaan taistelustansa pedon kanssa; hän muisteli kuinka kaikki ihmiset ympärillä ihaellen kuuntelivat, katselivat häntä, tuota ainoata, ihanata, mahtavaa. Ja hän oli voittanut hänen isänsä, tuon väkevän miehen, jota Wappu siihen asti oli pitänyt niin voittamattomana ja peloittavana. Sitten oli hän kuitenkin puhunut niin ystävällisesti Wapulle, huolimatta isän kiukusta. Ei, ei kukaan ollut Joosepin vertainen. Wappu rupesi taas työhön.
— Jos Jooseppi tietäisi, mitä kaikkea olen hyljännyt hänen tähtensä! — ajatteli hän havaitessaan että Benedikt hartaasti koetti selittää asiaa Leander'ille ja että tämä itki.
Vanha Stromminger oli alussa raivossaan kironnut tottelematonta lasta eikä tuo hyvä pappi Heiligkreuz'istäkään voinut häntä hillitä. Kun tuli tunnetuksi että Wappu oli Rosen'issa, lähetti hän väkeä hänet takaisin tuomaan. Vaan ei kukaan niin helposti tuupannut Klotzareja Rosenissa pois tieltä heidän omalla alallansa, he puolustivat ritarillisesti Rosen-kartanoiden vanhoja oikeuksia.
Vaan huomatessaan että veljekset olivat häneen rakastuneet, uskoutui Wappu tuolle tyynelle Nikodemus'elle ja tämä ymmärsi kohta tehtävänsä. Hän meni Stromminger'in luo, ja hänen puhelahjansa sai aikaan sen, että isä heitti vangitsemistuuman sikseen ja tyytyi siihen että hylkäsi tyttärensä. Kesällä hän saisi niinkuin ennenkin paimentaa karjaa Murzoll'illa — "sillä se oli kuitenkin ainoa työ, mihin hän kelpasi". — Talveksi hän saisi etsiä itselleen palvelus-paikkaa missä tahtoi, vaan kotia hän ei saisi tulla.
Kun Nikodemus palasi tällä sanomalla, pyysi Wappu kohta saada seurata käskyä ja lähteä Murzoll'ille odottaakseen siellä karjan tuloa, ja ainoastaan Nikodemus'en jyrkkä kielto sai hänen odottamaan siksi että Benedikt olisi tutkistellut josko oli mahdollista päästä vuorelle.
Se hetki oli tullut, jolloin Wapun taas tuli paeta laakson kevät-tuulia ja lähteä vuorille, erämaahan. Raskaalla mielellä jätti hän hyvästi veljille ja hyvälle Mariannalle. Kaikki he olivat oppineet häntä rakastamaan, nämät hyvät ihmiset, jotka olivat tehneet niin paljon hänen edestänsä.
Benedikt saattoi häntä; sitä oikeutta hän ei antanut riistää itseltänsä.
— Sinä olet ollut niin kauan uskottu meille — me tahdomme ainakin jättää sinua takaisin raittiina ja terveenä. Mitä sinulle sitten tapahtuu, sitä emme me voi estää, Jumala paratkoon!
Kamala oli se tie, jota heidän oli tällä kertaa kulkeminen, ja Benedikt, joka oli mainio ja rohkea opas, sanoi itse ett'ei hän koskaan ollut tehnyt vaikeampaa vuorimatkaa. He puhuivat vähän, sillä he taistelivat lakkaamatta elämästä eivätkä uskaltaneet katsoa oikealle eikä vasemmalle. Se oli raskas työ. Puolen päivän taisteltuansa lumen, jään ja vuoriloukkojen kanssa, olivat he vihdoinkin perillä.
Siinä se vielä seisoi tuo vanha maja, se oli vaan vähän huonompi kuin ennen, suuria lumikinoksia oli katolla ja ylt'ympärillä.
— Sinä tahdot siis mieluummin asua täällä kuin kotona meidän luonamme, emäntänä Rosen'issa, jossa voisit elää toimekasta ja kunnioitettua elämää?
— Minä en voi toisin tehdä, Benedikt! — sanoi Wappu hiljaa ja katseli surumielisesti lumista, kolkkoa majaa. — Minä luulen että vuoren haltijat ovat minua lumoneet, jotta minun täytyy palata heidän luo enkä voi perehtyä laaksoon.
— Sitä melkein voisi uskoa. Jotakin kummallista on sinun tilassasi. Sinä olet aivan toisellainen kuin muut tytöt, ja sinua täytyykin rakastaa aivan omituisella tavalla, paljon, paljon enemmän, ja kuitenkin tuntuu niinkuin sinä et kuuluisi meille, tuntuu ikäänkuin sinua hallitsisi paha henki!
Hän heitti maahan sen tavarajoukon, jonka oli tuonut mukanaan Wapulle, ja rupesi luomaan lunta oven edestä, että Wappu pääsisi sisään tupaan.
— Benedikt, — sanoi Wappu hiljaa, ikäänkuin he olisivat voineet sitä kuulla — uskotko sinä että "vuoren onnellisia neitoja" on olemassa?
Benedikt katsoi miettien maahan ja kohotti olkapäitään.
— Niin, mitä pitää minun sanoman! En minä ole nähnyt ketään heistä — vaan ihmisiä on, jotka voisivat panna elämänsä pantiksi siitä.
— En minäkään usko niitä olevan — vaan kun minä viime vuonna tulin tänne ylös, näin unta, joka oli niin todennäköinen että sitä tuskin olisi voinut uneksi uskoakaan — ja nyt minä aina muistan noita onnellisia neitoja kun jotain minulle tapahtuu.
— Mikä uni se oli?
— No niin, se jota lemmin, on myöskin vuorivuohen-ampuja ja juuri hänen tähtensä isä lähetti minut tänne, ja kohta kun tulin tänne, näin unta että Murzoll ja hänen onnelliset neitonsa uhkasivat että jos en heittäisi häntä mielestäni, niin he syöksähyttäisivät minut alas syvyyteen!
Ja hän kertoi Benedikt'ille koko unensa. Tämä pudisti päätänsä ja tuli varsin alakuloiseksi.
— Wappu, sinun sijassasi minua peloittaisi!
Wappu heitti päätään taaksepäin:
— Kaikkia vielä! sinäkin olet vuorivuohen-ampuja, ja pelkäät noita onnellisia neitoja. Ei saa pelästyä. Sen jälkeen olen minä juossut monen syvyyden yli ja vaikka kyllä olen huomannut että on jotakin, joka minua vetää alaspäin, niin olen kuitenkin pysynyt vakaana ja olen voittanut.
Hän nosti uhaten väkeviä ruskeita käsi varsiansa:
— Niin kauan kuin minulla on nämä molemmat käsivarret, niin minä en pelkää mitään.
Tämä ei mielyttänyt Benedikt'iä. Hän oli yksinäisillä poluillaan Similaun ja Wildspitz'in jäätiöin yli tullut umpimieliseksi ja ajatteli paljon enemmän kuin ihmiset ylimalkain ajattelevat:
— Ole varoillas Wappu; joka tahtoo liian korkealle nousta, satuttaa päätänsä, ja se ei ole heille mieleen tuolla ylhäällä, vaan he syöksähyttävät meitä alas!
Hän oli ääneti.
— On liian aikaista jäädä tänne, — aloitti hän taas — ei kukaan ihminen voi sitä kestää!
— Ah, kun minä viime syksynä olin täällä, oli se paljo pahempi, sanoi
Wappu.
He astuivat majaan.
— Sitä, joka ei tahdo neuvoja vastaan-ottaa, ei voi auttaa. Vaan jos se, jonka tähden tätä kaikkea kärsit, ei sinua kerran palkitse, niin hän ansaitsee tulla hirtetyksi!
— Jos hän vaan sitä tietäisi, niin hän kyllä sitä palkitsisi, sanoi
Wappu ja loi punastuen silmänsä alas.
— Eikö hän sitä tiedä? — kysyi Benedikt kummastuen.
— Ei, hän tuskin minua tuntee!
— No, Jumala antakoon sinulle anteeksi että noin kiinnität sydämesi vieraasen ja luovut niistä, jotka sinua rakastavat, jotka ovat sinua hoitaneet ja suojelleet! Tiedä, se ei voi olla rakkautta, vaan uppiniskaisuutta.
Wappu oli ääneti, Benedikt ei myöskään puhunut. Hän teki niinkuin Klettermaier edellisenä vuotena oli tehnyt. Järjesti majan Wapulle niin hyvin kuin mahdollista ja kantoi sisään hänelle polttopuita. Sitten antoi hän Wapulle kättä jäähyväiseksi:
— Jumala suojelkoon sinua täällä ylhäällä! Ja jos vielä saisin sinulle jotakin sanoa, niin se olisi: valvo ja rukoile ett'et joudu paholaisten valtaan!
Wapun sydäntä särki kun Benedikt'in silmä niin surullisesti häntä katseli. Oli kuin hän olisi jäämäisillään paholaisten valtaan, ja tietämättään piti hän yhä kiinni suojelijansa kädestä, hänen, joka niin uskollisesti oli pitänyt hänestä huolta. Wappu meni saattamaan Benediktiä kappaleen matkaa, niinkuin hän olisi pelännyt jäädä yksikseen.
— Käänny takaisin! Täällä tie tulee huonoksi; kiitoksia siitä että olet minua saattanut — sanoi Benedikt ja erkani Wapusta.
— Hyvästi ja onnea matkalle! — huusi Wappu hänen jälkeensä.
Benedikt ei enää katsonut taakseen. Wappu palasi tupaansa ja oli taas yksin kotkansa ja vuorihaltijainsa kanssa. — Vaan haltijat näyttivät leppyneelle. Murzoll hymyili ystävällisesti kevät-auringon loisteessa takaisin tullutta lastansa vastaan. Wappu ei enää tuntenut itseänsä niin yksinäiseksi tässä mahtavassa seurassa. Jokainen viiru Murzoll'in otsassa oli nyt tuttu hänelle. Hän tunsi hänen hymynsä ja hänen vihansa, se ei enää häntä peloittanut kun synkät pilvet ympäröivät Murzoll'in otsaa tai kun hän raivoissaan heitti lumi-vyörteet alas syvyyteen; hän tunsi olevansa niin rauhassa Murzoll'in kovalla povella ja hänen kylmä hengähdyksensä puhalsi pois sen painon Wapun mielestä, jonka hän oli tuonut mukanansa sieltä alhaalta. Sillä myrskyllä on parantava voima, se jäähdyttää verta, se kantaa sielun mahtavilla siivillään yli ohdakkeisen maan, jossa se tuskissansa liehahtelee. Kun lapsi on satuttanut itsensä ja itkee, puhallamme me tuota sairasta paikkaa ja lapsi hymyilee meille jälleen. Niin isä Murzoll puhalsi pois tuskan lapsensa sydämestä, ja se katseli loistavin silmin ja helpommalla mielellä ulos avaraan maailmaan ja — toivoi ja odotti.
Näin kului taas viikkoja ja kuukausia. Heinäkuun aurinko paahtoi taas niin että vuori oli aivan paljas; tuo keveämpi talvilumi oli nimittäin sulanut aina ikuisen lumen rajalle asti, missä Wappu asui. Silloin tällöin tuli joku veljeksistä Rosen'istä kysymään eikö hän vielä ollut muuttanut mieltänsä. Mutta tämä tapahtui ainoastaan harvoin ja häiritsi Wapun yksinäisyyttä ainoastaan noin neljännestunniksi.
Eräänä päivänä pistivät auringon säteet tavattoman terävästi. Kun aurinko "pistää", niin se neuloo pilviä yhteen ja jo päivällis-aikana oli se vetänyt paksun pilvi-hunnun ympärilleen; siihen se hävisi ja lyijyn-harmaa hämärä peitti raskaasti maan. Kummallinen levottomuus valloitti pienen karjan, silloin tällöin hohtava leimaus lensi pimeyden läpi, niin kuin nukkuva välistä silmiänsä aukaisee — ja jättiläis-tapainen suru-harso peitti Murzoll'in pään. Siellä täällä se repesi rikki, ja silloin sai katsahtaa etäälle, vaan uusia harsoja kutoutui ahkerasti, kunnes näytti kuin ei olisi mitään väliä taivaan ja maan välillä.
Wappu tiesi mitä tämä kaikki merkitsi; hän oli kestänyt monta myrskyä täällä ylhäällä. Hän ajoi pienen karjansa erään kalliokielen alle, jonka hän ajan kuluessa oli valmistanut hätä-tilaa varten. Vaan pikkunen kili oli eksynyt ja Wapun täytyi lähteä sitä hakemaan. Ei mikään raju-ilma vielä ollut noussut tällaisella ankaruudella. Vinkuen lensi tuuli eteenpäin, heittäen muutamia rakeita sinne tänne. Nyt hänellä oli vaan muutamia minuutia jälellä eikä kiliä näkynyt missään. Wappu sammutti tulen takassa ja astui ulos luonnonvoimain taistellessa, niinkuin uljas kuningatar kapinallisten alamaistensa keskelle. Katsantonsa oli todellakin ruhtinaallinen hänen tietämättään ja tahtomattaan. Hän oli pannut pienen vaski-kattilan kypäriksi päähänsä ja vaippana riippui paksu hevosenpeite olkapäistä alas. Raudoitettu paimensauva keihäänä kädessä riensi hän ulos myrskyä vastaan, ja noin taistellen saapui hän kallioseinälle, josta hän taisi katsella ympärilleen, etsien kadonneen eläimen jälkiä. Vaan tässä sumussa oli mahdotoin nähdä mitään.
Wappu nousi yhä korkeammalle, sille tielle asti, joka Hochjoch'in yli viepi Schnalzerthal'iin. Ja siellä, hyvin alhaalla riippui kili kalliokielellä syvyyden ääressä vavisten pelon ja kovien rakeitten vallassa. Hän sääli turvatointa eläintä — hänen täytyi sitä armahtaa. Yhä tiheämmin satoi rakeita ja myrsky vei sateen hänen kasvojansa vastaan, raju-ilma läheni lähenemistään vedenpaisumuksen pauhulla — vaan se ei häntä estänyt, säikähtyneen eläimen mykkä avunhuuto soi raju-ilman läpi häntä vastaan, ja tarkemmin miettimättä astui hän alas sumuiseen syvyyteen. Sanomattomalla vaivalla pääsi hän niin pitkälle tuolla liukkaalla tiellä että voi sauvallaan vetää eläimen luoksensa, sitten heitti hän sen olkapäälleen ja kiipesi taas ylös käsin jaloin. Oli nyt kuin tulivirta keskitaivaalta olisi syössyt alas syvyyteen, ryskeellä meni siellä mänty pirstaksi; ja, ikäänkuin taivas ja maa olisivat yhdessä kiljuneet, niin kuului jyske ylhäältä alas, syöksevistä virroista ja kivistä, jotta näytti yksinäiselle vaeltajalle tuolla kalliolla kuin taivas ja maa hurjassa raivossa olisivat pyörineet hänen ympärillänsä. Melkein tainnuksissaan nousi hän viimein varmalle tielle. Hänen täytyi vähän hengähtää ja pyyhkiä vettä kasvoiltaan, sillä hän tuskin mitään näki enää ja kili olkapäällä hypähti niin että Wapun oli pakko sitä sitoa, päästäksensä kulkemaan. Ylhäällä ja alhaalla jyrisi jyrisemistään; ikäänkuin taivas olisi ollut ravistunut astia täynnä tulta, niin vuosivat salamat virtoina alas. — Silloin — mikä se oli? — ihmis-ääni! avunhuuto kuului selvästi kautta jyrinän ja pauhun. Wappu, joka ei ollut vapissut raju-ilmasta eikä myrskystä — vapisi nyt. Ihmis-ääni — ja nyt! — täällä ylhäällä hänen luonansa luonnon kauheassa raivossa tässä sekasorrossa! Se säikähytti häntä enemmän kuin hurjistuneet luonnonvoimat. Henkeänsä vetämättä kuunteli hän: mistä huuto tuli, eikö hän ollut pettynyt. Silloin kuuli hän sitä taas ja tällä kertaa aivan takanansa:
— Hoi, sinä siellä — auta toki minua.
Ja sumusta ja sateesta ilmestyi ihmis-haamu, joka näytti kantavan toista.
Wappu seisoi kuin kivi-patsas: kenenkä kasvot nuo olivatkaan? Nuo tuliset silmät, tuo musta parta ja hienosti muodostunut nenä; hän katseli ja katseli eikä voinut paikasta liikahtaa autuaallisesta pelosta — olihan se hänen pyhä Yrjänänsä — Karhu-Jooseppi!
Jooseppikin säikähtyi nähdessänsä Wappua, kun tämä kääntyi, vaan toisesta syystä.
— Jesus Maria — onhan se tyttö! — sanoi hän melkein arasti — ja katseli Wappua kummastellen. Nähdessään hänen selkäpuoltansa oli Jooseppi, Wapun ko'osta päättäen, luullut häntä paimeneksi — ja nyt seisoi tyttö hänen edessänsä. Ja katsellessaan tyttöä edessänsä, joka oli tuohon pitkään vaippaan puettu, sotaisella päähineellä rakeita vastaan, tummat hiukset hajalla ja märkinä kasvojen ympäri, paimensauva kädessä, kili leveillä hartioillaan, suuret leimuavat silmät häneen luotuina, hämmästyi Jooseppi niinkuin hänellä olisi ollut jotakin yli-luonnollista edessänsä. Koko elin-aikanansa ei hän ollut nähnyt niin mahtavaa naisen hahmua ja hän tarvitsi hetken aikaa tointuaksensa.
— Ah, sanoi hän viimein mietittyänsä, sinä olet, kuin oikein ajattelen, Stromminger'in Wappu — Kotka-Wappu?
— Niin olen! — vastasi tyttö hengähtämättä.
— Oikeastaan ei minulla siis pitäisi olla mitään tekemistä sinun kanssasi!
— Miksi ei? — kysyi Wappu ja vaaleni. Samassa näkyi salama, jonka leimu kuvautui hänen vaski-kypärässään.
Joosepin täytyi pidättää vastauksensa, sillä salamaa seurasi kauhea jyrinä ja rae-sade. Jooseppi katseli arasti Wappua, joka seisoi liikkumatonna sill'aikaa kuin jää-kappaleet löivät suuria kuhloja vaski-kattilaan hänen päässänsä, Jooseppi kallistui tuon hengettömän olennon yli, jota hän kantoi.
— Tiedä siis että minun ja isäsi väli on sotainen siitä asti kun tuo juttu Sölden'issä tapahtui, ja ihmiset sanovat ett'ei ole juuri helpompi tulla toimeen sinun kanssasi. — Vaan tämä tyttö parka ei jaksa enää; salama iski maahan hänen viereensä, jotta hän kaatui ja meni tainnoksiin. Mene meidän edellämme majaasi, että tyttö saa levätä siksi kun myrsky on laannut raivoamasta — sitten me kohta menemme — emmekä enää sinua vaivaa!
Wappu katseli häntä niin oudosti, kun Jooseppi lausui nuo sanat — puoleksi uhalla ja puoleksi tuskissaan. Hänen huulensa vapisivat kuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin, vaan hän pidätti itseänsä ja sanoi hetkisen sisällisen taistelun jälkeen ainoastaan: — Tule! — ja meni edellä. Vähän ajan perästä hän seisahtui ja kysyi: — Ken se on, joka on sinun kanssasi?
— Se on tyttö raukka Vintshgau'ista, joka on menossa palvelukseensa Zwiefelstein'iin. Äiti on kuollut ja sentähden täytyi minun lähteä perintö-asioita varten Vintschgau'iin, josta hän oli kotoisin, ja kun meillä oli sama matka edessämme — niin otin tytön seuraani — vastasi Jooseppi.
— Äitisi — on kuollut? — Oi Jooseppi parka — sanoi Wappu osanottavaisuudella.
— Niin — se oli kova onni! — sanoi Jooseppi syvällä murheella; minun hyvä äitini!
Wappu näki että hänen oli tuskallista puhua siitä, ja vaikeni. He eivät puhuneet sitten ennenkuin saapuivat majalle.
— Tämä on kurja pesä! — sanoi Jooseppi sisään astuessaan, kun satutti otsaansa, vaikka oli syvästi kumartunut: — Syitä tarvitaan ennenkuin lähettää lastansa tämmöiseen koira-talliin! No, vaan pakoitithan sinä isäsi siihen.
— Vai niin — sinä tiedät sen? — sanoi Wappu katkerasti, vapauttaen kilinsä ja laskien sn erääsen nurkkaan. Korjasi sitten vuoteensa ja auttoi Jooseppia laskemaan vieraan vuoteelle. Wapun kädet vapisivat sitä tehdessään.
— No niin — jatkoi Jooseppi huolimattomasti: — Tietäähän jokainen että sinä olet yhtä raju luonnoltasi kuin isäsi — että melkein olit tappaa Gellner-Vincentz'in ja kiukuissasi sytytit isäsi heinäladon tuleen. Minä tarkoitan vaan että kun näin aikaisin olet aloittanut, niin voi vielä pitkälle päästä!
— Tiedätkö miksi minä löin Bincentz'iä ja sytytin ladon tuleen? — kysyi Wappu vapisevalla äänellä: — Tiedätkö miksi minä olen tässä koiran-tallissa, kuin sinä sanoit? Tiedätkö sitä? — Ja hän taittoi polveansa vasten paksun oksan niin että se ritkahti ja Joosepin täytyi kummastella hänen voimaansa.
— En, — sanoi hän, — kuinka minä voisin sitä tietää.
— No, koska et sitä tiedä, niin ei siitä ole puhumista! — torui hän hiljaa ja sytytti valkeaa, maitoa keittääksensä.
— Kerro minulle miksi, jos arvelet että teen sinulle väärin!
Silloin Wappu taas nauroi tuolla katkeralla kimakalla tavalla, niinkuin hänen oli tapa tehdä kun sydän verta vuosi.
— Sinulle, — sinulle minä sen sanoisin?! — lausui hän. — Niin, — sinä olisit todellakin oikea mies, jolle sitä sanoisin!
Hän pesi kuumeen kaltaisella innolla pientä pataa, kaasi maitoa siihen ja ripusti sen rätisevän tulen yli.
Jooseppi ei huomannut sitä tuskaa, joka tässä pilkassa kätkyi — hän huomasi vaan pilkkaa, ja kääntyi suuttuneena pois Wapun luota.
— Sinun kanssasi ei ole puhumista, siinä ihmiset ovat oikeassa! Ja tästä hetkestä oli hänen huomionsa vaan kääntynyt sairaan puoleen.
Wappu oli myös ääneti ja katseli ainoastaan silloin tällöin askarrellessaan Jooseppia, jota takan valkea valaisi. Hänen silmänsä hohtivat kuin tuliset hiilet valkean valossa, joka milloin leimusi kirkkaammin, milloin heikommin ja varsin oudosti kirkastutti metsämiehen kauniita ankaria kasvoja, jotta ne välistä näyttivät ystävällisille, välistä synkille.
Silloin Wappu muisti unen, jota oli nähnyt ensimäisenä yönä täällä ylhäällä. — Jos nuo onnelliset neidot nyt näkisivät Jooseppia, niin ne varmaankin sulaisivat kuin lumi tulen edessä! — jotakin tämänkaltaista hän ajatteli, ja tuntui hänestä kuin hän vaan verta vuotaen voisi irroittaa silmänsä Jooseppia katsomasta, ja pari kuumaa pisaraa putosi hänen silmistään, ei kuitenkaan veripisaroita, vaikk'eivät sentähden olleet vähemmän tuskalliset.
Vieras tyttö tointui nyt ja kysyi hämmästyneenä:
— Mitä tämä on?
— Ole huoleti Asra, — sanoi Jooseppi — tiedä että salama melkein oli iskeä sinuun, ja sitten otti Stromminger'in Wappu meidät majaansa.
— Jesus Maria! olemmeko Kotka-Wapun luona? — huudahti nuori tyttö säikähtyneenä.
— Ole huoleti, — sanoi Jooseppi — niinpian kuin sinä jaksat menemme edemmäksi!
— Sinä olet siis Vintschgau'issakin kuullut minusta, — juo nyt vähän pelästyksen päälle, — sanoi Wappu tyynesti hyväntahtoisella ivalla, antaessaan tytölle lämpöstä maitoa, johon oli sekoitettu muutamia viinipisaroita. Jooseppi oli noussut ylös että Wappu pääsisi sinne juoman kanssa. Asra koetti nousta istumaan, vaan se ei onnistunut, ja Wappu tarttui häneen, auttaen häntä; hän piti tyttöä kuin lasta sylissään ja antoi hänelle toisella kädellä juoda. Asra joi janossaan muutamia kertoja Wapun puumaljasta, vaan oli niin voimaton että hänen päänsä vaipui Wapun olkapäälle, kun oli juonut. Wappu viittasi Joosepille että hän ottaisi pois maljan ja jäi itse istumaan, ett'ei häiritsisi sairasta.
Jooseppi katseli häntä miettivästi hänen istuessaan vuoteen reunalla sairas tyttö sylissään.
— Sinä olet kaunis tyttö, sanoi hän rehellisesti, — vahinko vaan että olet niin rajuluontoinen!
Hieno puna lensi Wapun poskille, kun hän kuuli nämä sanat.
— Vaan onhan sinullakin sydän, — sanoi Asra, — minä tunnen kuinka se tykkii.
Virkistyneellä voimalla nosti Asra päänsä ja katseli Wapun kauniita päivettyneitä kasvoja ja hänen suuriin tummiin silmiinsä. Wappu katseli myöskin tarkemmin vierasta. Hän näki että sillä oli suloiset kasvot, tunnokkaat siniset silmät ja kultaiset silkin-hienoiset hiukset; häntä katsellessa valloitti Wappua outo tunne. Hän katsahti Joosepin puoleen ja rupesi taas askaroimaan tuvassa.
— Onko se todellakin Kotka-Wappu? — kysyi nyt Asra saattajaltaan, ikäänkuin hän ei olisi voinut käsittää että pahassa huudossa oleva Wappu voisi olla niin hyvä.
— Tuskin voisi sitä uskoa, mutta sanoohan hän itse että niin on.
— Ja minä voin kohta toteen näyttää että olen se sama — huudahti
Wappu, avasi oven ja kutsui: — Hansel — Hansel, missä olet?
Kimakka huuto vastasi hänelle ja Hansel lensi alas katolta ja ovesta sisään.
— Jesus, mitä se on? Huusi Asra tehden ristin-merkkiä, ja Jooseppi kävi hänen eteensä seisomaan, häntä suojellakseen.
— Se on sama kotka, jonka lapsuudessani otin pesästään — tuolta
Burgstein'in kalliolta. Siitähän minulla on tuo nimi — Kotka-Wappu!
Ja hän katseli lintua yhtä ylpeästi kuin sotilas voitettua lippua: — Katso kuinka olen sitä kesyttänyt että se vapaasti saa lentää ympäri eikä kuitenkaan lennä pois luotani!
Hän asetti linnun olkapäällensä ja levitti sen siivet että Jooseppi näkisi ett'eivät olleet leikatut.
— Se on komea lintu — sanoi Jooseppi ja hänen metsästäjäsilmänsä katseli halullisesti kaunista saalista, jota ei kukaan metsästäjä olisi toiselle suonut, vielä vähemmin tytölle.
Hänen silmäyksensä nähtävästi ärsytti kotkaa, sillä se päästi kummallisen vinkuvan äänen, köyristi kaulaansa ja pystytti höyheniänsä Joosepille.
Wappu huomasi tämän oudon liikutuksen ja koetti rauhoittaa sitä hyväilemisellä.
— No Hansel — mitä sinun on, eihän ole tapasi olla tuommoinen!
— Aha, poikaseni — sinä tunnet metsästäjän — nauroi Jooseppi ylpeästi ja ojensi uhaten kättänsä ikäänkuin olisi tahtonut ottaa kotkaa Wapun olkapäältä.
Silloin ärsytetty lintu äkkiä vimmastui, levitti siipiänsä, lensi ylös katolle ja sitten alas vihamiehensä päälle. Kauhistuksen huuto pääsi Wapun huulilta. Asra pakeni nurkkaan ja lentelevä peto, jok'ei enää huolinut emäntänsä käskyistä, täytti melkein tuon ahtaan majan, koettaessansa peloittavalla nokallaan päästä likelle Jooseppia, iskeäkseen kynnet hänen kylkiinsä. Nyt oli vaan kamala sekasotku taistelevien nyrkistä ja siivistä, höyheniä lenteli ympäri ja seinät tulivat punaisiksi missä Joosepin veriset kädet niihin koskivat.
— Veitseni, jos vaan voisin saada veitseni esille, — huusi Jooseppi.
Wappu heitti oven auki:
— Tänne Jooseppi, ulos vapaasen ilmaan — tuossa ahtaassa pesässä et voi sille mitään.
Vaan Karhu-Jooseppi ei juossut pakoon.
— Niin totta kuin Jumala elää, en liikahda paikasta — ähkäsi hän. Vielä hetken aikaa voitto oli epätietoinen. Silloin Joosepin onnistui, kasvot muuria vasten painettuina, tarttua kotkan kynsiin rautakourillaan ja pakoittaa vastustavaa eläintä jättiläisvoimalla loukkuun, sill'aikaa kun tämä nokallaan hakkasi hänen käsiänsä ja käsivarsiaan.
— Veitseni, vedä ulos veitseni — minulla ei ole yhtään kättä vapaana, — huusi hän Wapulle.
Mutta Wappu käytti tätä hetkeä toisella lailla, hän juoksi sinne ja heitti liinan yli kotkan pään. Nyt oli Joosepin helppo sitoa kotkan jalat nuoralla yhteen ja näin se ei ollut enää vahingollinen. Jooseppi heitti sen maahan. Voitettuna koetti jalo eläin vapauttaa itseänsä. Jooseppi nousi ja latasi pyssynsä.
— Mitä teet? — kysyi Wappu hämmästyneenä.
— Minä lataan pyssyni, — vastasi hän ja puri hampaansa yhteen, haavoitettuin käsien kirvellessä. Kun oli ladannut, otti hän vangitun linnun, heitti sen ovesta ulos, kävi seisomaan kappaleen matkaa siitä, ojensi pyssynsä ja sanoi hiljaa käskien Wapulle: — laske se nyt irti!
— Mitä pitää minun tekemän? — kysyi Wappu, joka ei tahtonut korviansa uskoa.
— Sinun pitää laskea se lentämään!
— Miksi?
— Että voin sitä ampua — etkö tiedä ett'ei kunnollinen metsästäjä koskaan ammu otusta muutoin kuin lennossa tai juoksussa?
— Vaan ethän Jumalan tähden ai'o ampua Hanseliani?
Jooseppi katseli häntä vuorostaan ihmetellen:
— Pitäisikö minun ehkä antaa tuon hurjan otuksen elää?
— Jooseppi — huusi Wappu ja astui vakaasti hänen etehensä: — jätä Hanselini rauhaan! Minä olen sen tuonut ylös pesästä eikä kukaan muu minusta huoli kuin tämä lintu — se on kaikki mitä minulla maailmassa on — sinä et saa mitään tehdä Hanselille!
— Vai niin, — sanoi Jooseppi äkäisesti ja katkerasti, — se riiviö on melkein hakannut silmät päästäni enkä minä saa mitään tehdä?
— Eihän se sinua tuntenut! Mitä lintu voi siihen ett'ei se viisaampi ole — ethän sinä tahdo kostaa järjettömälle eläimelle?
Jooseppi polki jalkaa.
— Laske se irti että osaa lentää, muuten ammun sen semmoisena kuin on.
Hän ojensi pyssyä.
Nyt tuo kuuma veri taas nousi Wapun päähän ja häneltä unohtui kaikki, paitsi eläin raukka.
— Saammepa nähdä, huusi hän kiihtyen — saatko menetellä omaisuuteni kanssa mielesi mukaan. Pane pois pyssy! Lintu on minun! Kuuletko? Se on minun! Minä en salli että sille vahinkoa tehdään, tapahtukoon mitä tahansa. Pyssy pois tai sinä saat oppia tuntemaan minua.
Ja voimakkaalla kädellä löi hän pyssyn Joosepin kädestä, niin että laukaus pamahtaen iski kiviseinään.
Wapun käytöksessä oli jotakin, joka voitti tuon väkevän miehen, uljaan karhun-tappajan, niin että hän teeskennellyllä huolimattomuudella otti pyssynsä, sanoen katkeralla pilkalla:
— No kernaasti minun puolestani! Saat rauhassa pitää koukkunokkasi. — Se on luultavasti ainoa, minkä eläissäsi saat! — Sillä sinä olet totta tosiaan Kotka-Wappu!
Ja Wappua katsomatta repäisi Jooseppi nenäliinansa palasiksi ja koetti näillä kääriä haavoitettuja käsiänsä. Wappu juoksi Joosepin luo ja tahtoi häntä auttaa; nyt vasta huomasi hän kuinka pahat nuo haavat olivat, ja tuntui siltä kuin hänen oma sydämensä olisi verta vuodattanut sitä nähdessään.
— Oi Jesus, — minkänäköiset kätesi ovat! lausui hän — tule, anna minun pestä ja kääriä niitä!
Mutta Jooseppi sysäsi hänet pois tieltä.
— Älä koske! — Asra sen kyllä tekee!
Hän meni majaan. Kuolettava tuska ahdisti Wappua. Hän tunsi äkkiä että oli tehnyt Joosepin vihollisekseen, ehkä ainiaksi; tätä ajatellessa hänestä tuntui kuin hänen täytyisi kuolla. Masennettuna meni hän Joosepin jälkeen ja silmänsä seurasivat mustasukkaisuudella tuon vieraan tytön liikuntoja, kun tämä sitoi Joosepin haavoja.
— Jooseppi, sanoi Wappu tukehtuneella äänellä, — sinä et saa luulla ett'en huoli sinun haavoistasi siitä syystä, ett'en antanut sinun ampua Hanselia. Katso, jos ne siitä parantuisivat, saisit mielellään ampua sekä Hanselin että emäntänsäkin — vaan asian laita on nyt semmoinen, että kumpikin olisi sinulle yhtä hyödytön.
— Hyvä, hyvä! ei sinun tarvitse puolustaa itseäsi — sanoi Jooseppi kiertelemällä. — Asra, — kysyi hän, — voitko nyt käydä eteenpäin?
— Voin, — vastasi tämä.
— Laita itses' valmiiksi siis, niin menemme!
Wappu vaaleni.
— Jooseppi, etkö tahdo levätä hiukan — enhän ole vielä saanut tarjota sinulle mitään! Minä keitän kohta sinulle jotakin, vai tahdotko juoda vähän maitoa?
— En, kiitoksia vaan vierasvaraisuudesta — vaan minun täytyy pyrkiä kotiin ennen yötä. Ei enää sada ja Asra jaksaa jo käydä.
Hän auttoi tyttöä valmistuksissa, ripusti pyssyn olkapäälleen ja otti vuorisauvan käteensä.
Wappu otti sulan, jonka Hansel taistelussa oli pudottanut, ja pisti sen
Joosepin hattuun:
— Tätä sulkaa sinun pitää kantaa, Jooseppi, koska olet voittanut kotkan, olisihan se tullut sinun saaliiksi, jos et olisi sitä lahjoittanut minulle.
Mutta Jooseppi otti sulan hatustaan:
— Tarkoitukses voi olla hyvä, mutta tätä en kanna — minä en ole tottunut jakamaan saalistani tyttöjen kanssa.
— Ota sitten koko kotka, vaan anna sen elää! sanoi Wappu tuskissansa.
Jooseppi katseli häntä kummastellen.
— Mitä sinä ajattelet! Enhän tahdo ryöstää sinulta eläintä, johon sydämesi on niin kiintynyt. Ehkä minun joskus onnistuu vangita karhun-pentua, ja sen tuon sinulle, jotta seura tulisi täydellisemmäksi! Vaan sitä ennen me emme tapaa toisiamme, sillä voisi tapahtua että minä ampuisin tuon linnun, jos se joutuisi minun tielleni — on siis parasta välttää tätä tienoota! Jumalan rauhaan ja kiitoksia kohteliaisuudestasi!
Näillä sanoilla astui hän ylpeästi ja tyynesti ulos tuvasta.
Asra kumartui ja otti maasta poisheitetyn sulan.
— Lahjoita se minulle — pyysi hän — minä panen sen rukouskirjaani, ja niin usein kuin sitä näen, tahdon rukoilla: "Isä meidän" sinun puolestasi!
— Kernaasti minun puolestani! — vastasi Wappu kolkosti, hän oli tuskin kuullut mitä Asra puhui. Hänen rinnassaan tikitti ja kolkutti, hänen korvissaan suhisi, niinkuin myrsky olisi käynyt hänen ympärillänsä. Hän astui ulos tuvasta pois lähtevien jälkeen. Rajuilma oli tauonnut, mustat pilvihunnut riippuivat repaleina vuorien piikistä alas, ja etäisyys pilkoitti hämärästi sumun läpi. Etenevän ukkosen tohina kuului vielä ja purot syöksivät pauhaten alas syvyyksiin; muuten oli kaikki hiljaista ja äänetöintä, ja valkoinen ruumiin-vaate lumesta ja rakeista oli peittänyt vuoren.
Wappu seisoi liikkumatonna, kädet rintaa vasten painettuina.
— Eihän hän voinut käsittää kuinka köyhäksi on käynyt ennenkuin sydän noin lintuun kiintyy! — sanoi hän itsekseen. Sitten laskeutui hän polvilleen ja irroitti puoleksi paleltunutta kotkaa, joka horjuen kiipesi ylös hänen käsivarrelleen ja niin viisaasti katsoi hänen silmiinsä kuin se olisi tahtonut anteeksi pyytää. — Niin katsele vaan minua, nyyhkytti Wappu — oi Hansel, Hansel — mitä olet minulle tehnyt!
Wappu istui majansa kynnykselle, laski Hanselin maahan ja itki oikein sydämen pohjasta, kunnes väsyi kuulemasta omaa itkuansa. Hän katsoi ylös; hänen takanansa nousi pystysuora lumiseinä, tuolla alhaalla edessänsä oli kuolema vuoriloukoissa kylmän vuoteensa valmistanut, harmaassa etäisyydessä riippuivat pitkät repaleet sadepilvistä taivaasta maahan asti, ja Wappu tunsi taas yht'äkkiä täydellisesti ja katkerasti kuin ensimäisenä olopäivänänsä täällä, että hän oli — ja jäi yksinänsä erämaahan!