IX.
Ylimystalon emäntä.
Taas oli kulunut vuosi, raskas vuosi Wapulle, sillä kun tuo hiljainen kesä erämaassa oli ohitse ja Stromminger tuotti karjan takaisin, astui Wappu vuoren toiselle puolelle Schnalferthal'iin, jossa oli tykkänään tuntematoin, ja etsi siellä palvelusta. Rosen'iin hän ei tahtonut mennä, sillä täytyihän hänen vastustaa veljesten kosimista. Vaan täällä oli hänen yhtä vaikea saada paikkaa kotkan kanssa, kuin Oetz-laaksossakin oli ollut, ja viimein hän heitti kaikki palkan-vaatimukset, jotta vaan saisi Hanselinkin vastaanotetuksi. Tietysti hänen kohtalonsa, tämän "hulluuden", tähden — joksi sitä sanottiin — tuli hyvin kurjaksi. Naiset nauroivat ja halveksivat häntä ja sill'aikaa sai hän kaikin voimin vastustaa miesten raakaa hävyttömyyttä, jotka täällä kuten muuallakin rakastuivat kauniisen tyttöön. Tätä kaikkea hän kärsi äänettömyydellä, sillä hän oli liian ylpeä valittaaksensa takan painoa, jonka vapaaehtoisesti oli ottanut kantaaksensa.
Vaan täll'aikaa tuli hän luonteeltaan yhä kovemmaksi, juuri semmoiseksi, joksi tuo hyvä kirkkoherra oli häntä varoittanut tulemasta. Kaikki murhatut nuoruuden ilot kulkivat aaveina hänen edessänsä ja vaativat kostoa. Elämän lyhyenä kevät-aikana on kolme kadotettua vuotta paljon. Valittivathan muut nuoret tytöt yhtäkin tanssia, joka oli mennyt heiltä hukkaan! Wappu ei surrut kaikkia niitä tuhansia ja tuhansia riemuja, jotka olivat hänen ikänsä mukaiset ja joita hän oli kadottanut, hän suri kadotettua rakkauttansa ja hänen mielensä, jota ei mikään onnen säde kohdannut, kävi katkeraksi ja kovaksi kuin varjossa kypsynyt hedelmä.
Kevään tullessa meni hän taas ylös vuorille. Kevät oli kylmä ja kesä myrskyinen, satoi vettä, lunta ja rakeita ehtimiseen, jotta Wapun vaatteet vuorokausien kuluessa usein olivat kuivamatta, ja hän sai elää viikkokausia keskellä pilviä ja pimeyttä samanlaisessa mullistuksessa kuin ensimäisenä luomisen päivänä, jolloin ei päiviä ottanut koittaakseen.
Tämä mullistus kuvautui Wapun sydämessä — harmaata harmaassa. Maailma oli hänestä synkkä, kolkko uni, kylmä kuin sumut hänen ympärillänsä — eikä näkynyt se Jumala, joka olisi lausunut: "Olkoon päivä!"
Vaan eräänä päivänä, pitkien viikkojen päästä lausui Hän kuitenkin tämän mahtavan luomis-sanan, ja ensimäinen auringonsäde tunki pilvien läpi, ja vähitellen ilmestyi tästä mullistuksesta ihana järjestetty maailma vuorineen laaksoineen, peltoineen, järvineen ja metsineen. Kaikki tämä ilmauntui niin äkkiä Wapulle, jotta hänkin virkistyi uuteen elämään, kuin kerran ihmissuvun isä, ja iloitsi tästä maailmasta, jonka Jumala oli niin ihanaksi luonut, ett'ei Hän tahtonut yksistään siitä iloita, vaan loi muita olentoja, jotka myöskin saivat siitä iloita.
Eikö todellakaan löytyisi mitään onnea tässä ihanassa maailmassa? Ja miksi oli Jumala pannut tämän Eva paran tänne erämaahan, jossa se, jota varten hän oli luotu, ei voinut häntä löytää?
— Oi, sinne, sinne, minä olen saanut tarpeeksi olostani täällä ylhäällä! — sanoi hänessä sisällinen ääni, ja rajusti halusi hän nyt saada elää, rakastaa, nauttia, ja kaipauksella ojensi hän kätensä valoisalle hymyilevälle maailmalle tuolla alhaalla!
— Wappu, sinun täytyy paikalla tulla pois — isäsi on kuollut.
Paimenpoika seisoi hänen edessänsä.
Wappu tuijotti poikaan kuin unessa kävijä.
Oliko tuo vale, jonka oli luonut hänen oma sydämensä, mikä niin hartaasti vaati onnea? Hän tarttui pojan olkapäihin, tullaksensa vakuutetuksi siitä, että se oli todellisuutta eikä valekuva!
Poika kertoi asiansa:
— Isäsi jalka tuli yhä pahemmaksi. Viimein siihen tuli kylmän vihat, ja tänä aamuna hän kuoli. Nyt sinä olet ylimystalon emäntä ja Klettermaier lähettää sulle terveisiä.
Se oli siis totta! Rauhan, vapauden sanansaattaja seisoi ihka elävänä hänen edessänsä. Sentähden oli Jumala näyttänyt hänelle maailman ihanuutta ikäänkuin olisi Hän tahtonut hälle sanoa: — kas, nyt se on sun! Tule alas ja ota lahjani vastaan!
Hän meni äänetönnä majaansa ja sulki oven. — Hän laskeutui polvilleen, kiitti ja rukoili — rukoili pitkän ajan perästä taas sydämen pohjasta, vuodattaen kuumia kyyneleitä isänsä tähden, joka oli mennyt pois eikä koskaan uskaltanut tai voinut häntä rakastaa; vaan nyt kyyneleet tulivat Wapun vapautetusta, hellästä sydämestä!
Sitten astui hän ales kotia kohden, joka taas oli koto hänelle ja jossa hänen jalkansa astui omalla pohjalla ja maalla. Klettermaier seisoi oven ulkopuolella ja heilutti riemuten lakkiansa Wapun lähestyessä. Se piika, joka kaksi vuotta sitten oli ollut niin hävytön Wappua kohtaan, toi nyt itkien ja nöyrästi avaimet hänelle, ja ovella vastaan-otti Bincenz häntä.
— Wappu, — aloitti hän, — sinä olet menetellyt hyvin pahasti minua kohtaan, mutta — —
Wappu katkaisi tyynesti, mutta vakaasti hänen puheensa:
— Bincenz, jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, niin Jumala minua rangaiskoon niinkuin hän parhaaksi näkee. Minä en voi sitä katua enkä parantaa, en myöskään pyydä että antaisit minulle anteeksi! Nyt tunnet minun ajatukseni ja nyt pyydän sinua jättämään minut yksikseni!
Ja katsomatta Bincenz'iin sen enemmän meni Wappu huoneesen isänsä ruumiin luo ja sulki oven. Ilman kyyneleitä seisoi hän siinä. Hän oli itkenyt ajatellessansa kirkastettua isäänsä, joka oli vapautettu tästä maallisesta kuoresta; vaan tuon saman ruumiin vieressä, joka raskaalla kädellään oli hänen elämänsä autioksi tehnyt, joka oli häntä lyönyt ja jalkojensa alla polkenut, tämän ruumiin vieressä hän ei voinut itkeä, hän oli kuin kivettynyt!
Hän rukoili tyynesti "isämeidän", vaan hän ei polvilleen laskeunut. Samanlaisna kuin oli seisonut elävän isänsä edessä, jäykkänä ja tyynenä, samanlaisna seisoi hän kuolleenkin edessä, vaan nyt ilman vihatta, kuoleman sovittamana.
Sitten meni hän kyökkiin valmistuksia tekemään siksi kun naapurit tulisivat, tavan mukaan, rukoilemaan ja valvomaan kuolleen luo. Siellä oli hänellä työtä yltä kyllin ja keski-yön paikoilla oli tupa niin täynnä rukoilevaisia että Wappu tuskin sai niille kaikille ruokaa ja juomaa; sillä mitä rikkaampi talollis-vainaja on ollut, sitä enemmän naapuria saapuu paikalle valvomaan ja rukoelemaan.
Wappu katseli tätä sisällisellä iletyksellä. Siinä kuollut mies — ja täällä joivat ja söivät vieressä kuin kärpäset. Tämä surina ja melu oli hänelle niin outoa, tottunut kun oli vuoriinsa ja niiden juhlalliseen äänettömyyteen; kaikki näytti hänestä niin joutavalle ja pienemmoiselle että hän olisi suonut olevansa siellä jälleen.
Mykkänä ja kylmänä kulki hän ihmisten välillä, jotka itkivät, söivät ja joivat, ja hänestä arveltiin että hän oli hyvin isävainajansa näköinen. Kolmantena päivänä olivat hautajaiset. Kaikkialta, likeltä ja kaukaa riensi ihmisiä paikalle osoittamaan peloittavalle ja arvoisalle ylimystalolliselle viimeistä kunniaa taikka imartelemaan tuota pahaa Kotka-Wappua, joka nyt kaikissa tapauksissa oli Strommingerin avarain tilusten haltija. Vaikka hän aina tähän asti oli ollut "murhapolttaja" ja "kelvotoin", — oli hän nyt kuitenkin rikkahin perillinen vuori-piirissä ja se oli toista!
Wappu tunsi aivan hyvin tämän muutoksen ja tiesi hyvin mikä siihen oli syynä. Kun samat ihmiset, jotka vuosi sitten olivat ajaneet hänet ulos häpeällä ja pilkalla, kun hän palvelusta haki, nyt kumarruksella ja teeskennellyllä hymyllä seisoivat hänen edessänsä — niin hän kääntyi inhoten pois — ja tästä hetkestä asti hän ylenkatsoi ihmisiä!
Kirkkoherra Heiligkreuz'istä ja veljekset Rosen'ista olivat myöskin tulleet. Nyt oli se hetki, jolloin hän ainakin ulkonaisesti voisi palkita heidän hyvyytensä häntä kohtaan kun hän oli ollut köyhä ja turvatoin, ja hän kunnioitti heitä ennen kaikkia muita ja oleskeli ainoastaan heidän seurassaan.
Kun peijaiset olivat ohitse ja vieraat olivat hävinneet, viipyi Heiligkreuz'in kirkkoherra vielä hetken aikaa Wapun luona ja puhui hänelle monta hyvää sanaa.
— Sinä olet nyt monen palvelijan käskijä, — sanoi hän, — vaan muista että se, joka ei voi itseänsä hallita, ei myöskään voi hallita muita! Vanha sananlasku sanoo: "joka ei voi totella, se ei myöskään voi käskeä". Opi tottelemaan, lapseni, että osaisit käskeä!
— Vaan, teidän korkea-arvoisuutenne, ketä minun pitää totella, eihän nyt kelläkään ole mitään käskemistä minun suhteeni?
— Jumalaa!
Wappu vaikeni.
— Tämän, — sanoi kirkkoherra ja otti jotakin kauhtanansa väljästä taskusta, — tämän olen jo aikoja sitten sinulle määrännyt, siitä asti kun kävit minun luonani, mutta matkoillasi et kuitenkaan olisi voinut viedä sitä mukaasi.
Ja eräästä laatikosta otti hän hienosti veistetyn pyhimys-kuvan puisella jalasteella.
— Kas, tämä on suojelijattaresi, pyhä Wallburga. Vieläkö muistat mitä sinulle sanoin kovasta ja pehmeästä aineesta ja hyvästä Jumalasta, joka oksa-sauvasta voi veistää pyhimys-kuvan?
— Muistan, — sanoi Wappu.
— No näetkös, ettet sitä unhoittaisi, olen Sölden'istä tuottanut sinulle tuommoisen kuvan. Ripusta se sänkysi yli ja rukoile sen edessä ahkerasti, se tulee tekemään sinulle hyvää.
— Suuri kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Wappu nähtävästi iloisena ja otti varovasti tuon heikon kapineen koviin käsiinsä. — Sitä nähdessäni tulen aina ajattelemaan teidän oivaa selitystä! Tämän kaltaiselta pyhä Wallburga siis näytti! — Oi mikä hyvä ja suloinen ihminen hän lienee ollut! Se joka olisi hurskas ja hyvä kuin hän!
Ja kun Klettermaier tuli hänen luo, näytti hän kuvan hänelle ja huusi:
— Katso, Klettermaier, mitä minä olen saanut: pyhän Wallburgan, suojelus-pyhäni! Mutta siitäpä lähetämmekin kirkkoherralle ensimäisen kauniin lampaan, jonka saamme.
Tuo hyvä kirkkoherra vastusti hartaasti tätä vaihtokauppaa, mutta Wappu ei iloissaan ottanut sitä korviinsa.
Kun pappi oli lähtenyt, meni Wappu huoneesensa ja ripusti kuvan seinään vuoteensa yli, ja sen ympäri naulasi hän vanhan Luckard'in kortit seppeleeksi. — Sitten meni hän ulos katsomaan mitä olisi tehtävää kyökissä tai kartanossa.
— Hansel, — huusi hän ohitse mennessä kotkalle, joka istui puupinolla, — nyt me olemme herroina täällä! — Ja tuo herruuden tunto oli hänelle pitkän orjuuden jälkeen kuin janoovaiselle hurmaava viini, joka nääntyvän suonia virvoittaa!
Pihalla oli Bincenz'in pestaama palvelus-väki kokoontunut, ja Bincenz niiden parissa. Hän oli tullut laihaksi ja keltaiseksi iholtaan; keskellä mustia, paksuja hiuksiaan oli hänen päässänsä paljas paikka, ikäänkuin muukin ajeltu päälaki. Palavat silmät olivat vaipuneet syvälle päähän ja näyttivät suden silmille, jotka vuoriloukosta saalista katselevat.
— Mikä nyt on? — kysyi Wappu ja seisahtui.
Tuo muinoin niin ylpeä talonpoika lähestyi pelkääväisellä nöyryydellä.
— Me tahdomme ainoastaan kysyä sinulta josko nyt kohta aiot meitä pois käskeä — kun olimme niin pahoja sinua kohtaan Stromminger'in eläessä? Vaan sinä tiedät että meidän täytyi noudattaa hänen tahtoansa.
— Te teitte velvollisuutenne, —- sanoi Wappu tyynesti. En eroita ketään ennenkuin huomaan että hän on kunnotoin palvelluksessaan, ja jos ette niin pahasti matelisi edessäni, niin te mielyttäisitte minua enemmän! Menkää työhönne, että saan nähdä mitä te toimitatte — se on parempi kuin kaikki nämät temput!
Väki meni pois. Bincenz jäi jälelle ja hänen silmänsä olivat Wappuun kiinnitetyt. Tämä kääntyi ja ojensi kätensä hänelle.
— Ainoastaan yhden minä kiellän tulemasta kartanooni ja maalleni, sinun, Bincenz! — sanoi Wappu.
— Wappu! — huusi Bincenz, tämänkö — tämänkö kaikesta siitä, mitä olen isällesi tehnyt?
— Sinun pitää tulla palkituksi siitä, että isäni kivulloisuuden aikana tiluksien hoitajana olet häntä auttanut — minä lahjoitan sinulle ne niityt, jotka ovat talosi rajalla, ja arvelen että työsi ja vaivasi siten ovat palkitut — jos ei, niin ilmoita se vaan, minä en tahdo olla sinulle velkaa — pyydä mitä tahdot — vaan älä enää näytä itseäsi minulle.
— Minä en tahdo mitään muuta kuin sinua, Wappu — ilman sinua kaikki on minulle yhtä arvotointa. Sinä olet melkein tappanut minut, olet rääkännyt minua niin usein kuin olet minua nähnyt — ja — paholainen minut periköön — en sittenkään voi sinusta luopua! Katso sinun tähtesi olisin valmis mihin hyvänsä. Sinun tähtesi voisin tehdä vaikka murhaa — sinun tähtesi voisin myydä sieluni autuuden — ja sinä tahdot maksaa minua muutamilla niityillä? Luuletko noin pääseväsi minusta? Tarjoo minulle koko omaisuutesi ja koko Oetz-laakso lisäksi — minä syljen siihen jos et anna minulle omaa itseäsi — katsele minua: rakkauteni sinuun on minua kalvannut — en tiedä kuinka lienee, vaan yhdestä ainoasta suudelmasta sinulta minä lahjoittaisin minun kaikki tavarani ja kultani ja sitten itse vaikka nälkää kärsisin koko elinaikanani! Lähetä nyt luokseni luvun-laskija ja anna hänen vielä kerran tuumia kuinka monella ruohonkorrella ja pennillä sinä voit minua maksaa.
Ja hurjimmalla, katkerimmalla pilkan silmäyksellä jätti Bincenz hämmästyneen Wapun seisomaan ja lähti pois kartanosta.
Hän saattoi Wapun värisemään. Tuommoisena hän ei ennen ollut häntä nähnyt — hän oli luonut silmäyksen semmoiseen himojen syvyyteen, jonka vaikutukset olivat epätietoiset, ja tunsi sekä inhoa että sääliä.
— Mitähän minussa lieneekään, joka tekee kaikki miehet niin hulluiksi? — ajatteli Wappu. Oi, ainoastaan yksi ei tullut; se ainoa, jota hän piti hyvänä — se halveksi häntä. Ja mitä — hyvä Jumala, jos hän ajan kuluessa olisi mennyt naimiseen? Tätä ajatellessaan lakkasi Wapun sydän tykyttämästä. Hän ajatteli taas tuota vierasta tyttöä, jonka Jooseppi oli vienyt seurassaan Hochjoch'in yli. Vaan ei — olihan se palvelus-tyttö!
Mutta pian jotakin oli tapahtuva! Nyt hän oli rikas ja kunniassa pidetty, ja nyt hän voisi Jooseppia lähestyä yhtä askeletta! Hänen naisellinen ylpeytensä vastusti kuitenkin tätä ajatusta, ja odottaa — aina odottaa oli kaikki, mitä hän taisi tehdä.
Rauhatoinna kuljeskeli Wappu ympäri talossa ja ulkona. Viikko toisensa perästä kului, eikä hän voinut tottua tähän elämään. — Pian kyllä huomattiin ett'ei hän enää kelvannut tämmöiseen hiljaiseen elämään. Hän oli ja jäi Murzoll'in lapseksi, kesyttömäksi Wapuksi. Hän pilkkasi armottomasti sitä, joka hänestä oli turhaa ja naurettavaa. Hän ei järjestänyt päivätöitä, eikä huolinut maan tavoista. Hän ei ketäkään pelännyt. Mitä pelko oli, sen oli hän unohtanut ylhäällä vuoriloilla; samalla rohkeudella kuin hän siellä oli seisonut keskellä raivoovia luonnonvoimia, seisoi hän joka-päiväisessä elämässä täällä alhaalla. Voimakkaana niin sielun kuin ruumiinkin puolesta seisoi hän kylän asukkaitten parissa, ikäänkuin olento toisesta maailmasta. Kun ei hän kyläläisten toimia tuntenut, oli hän heidän epäluulonsa esineenä, vaikk'ei kenkään uskaltanut astua liian likelle tuota mahtavaa ylimystalon emäntää. Mutta Wappu tiesi varsin hyvin tämän vihollisuuden ja myöskin sen pelkurimaisuuden, joka selän takana häntä vainosi ja kantoi ystävällisyyden naamaa hänen edessänsä. "En tarvitse huolia kestään", oli hänen ylpeä sananpartensa, ja sentähden teki hän sitä, mihin hurja mielensä häntä johdatti. Jos se pisti hänen päähänsä, työskenteli hän päiväkaudet kuin orja, kiihoittaaksensa laiskoja palvelijoita ahkeruuteen; jos joku heistä ei osannut työtänsä tehdä, tempasi hän sen kärsimättömästi palvelijan käsistä ja teki sen itse. — Toisinaan hän taas surumielisyydessä uneksi päiväkaudet tai kuljeskeli vuoriloilla, jotta ihmiset arvelivat ett'ei hänen laitansa ollut oikea. Täll'aikaa rengit ja piiat tekivät mitä tahtoivat ja talonpojat kuiskasivat ilkkuen keskenänsä että Wappu sillä lailla pian menettäisi sekä talon että maan.
Ja vaikka hän näin loukkasi maan tapoja, oli hän toisissa asioissa, joista talonpojat eivät niin paljon väliä pitäneet, kovin ankara. Jos hän havaitsi epärehellisyyttä tai väärää peliä jossakin rengissä, haastatti hän sen maan-oikeuteen. Jos joku eläintä rääkkäsi, tarttui Wappu hänen kaulukseensa ja pudisti häntä aika lailla vihansa vimmassa. Jos joku tuli illalla juopuneena kotiin, antoi hän sen häpeäksi ja häväistykseksi sulkea siltä oven, satoipa sitten vettä taikka lunta. Jos sai piikojansa kiinni irstaisuudesta, ajoi hän paikalla ne pois talosta. Sillä hänen sielunsa oli säilynyt puhtaana, saastuttamattomana kuin ne jäätiöt, joilla hän niin kauan oli elänyt yksinäisyydessä. Kuiskutteleminen ja muiskutteleminen ovissa ja ikkunoissa ja juokseminen iletti häntä aina.
Tämä kaikki pani kuitenkin sen huhun liikkeelle, että hän oli kova ja armoton ja saattoi hänen yhtä kammotuksi, kuin isänsä oli ollut.
Kaiken tämän ohessa näytti kuin hän olisi lumonut miespuolista nuorisoa. He eivät halunneet hänen rikkauttansa, vaan häntä itseänsä, kaikessa hänen omituisuudessaan. Kun hän seisoi heidän edessänsä niin korkeana, niin hoikka-vartaloisna ja kuitenkin niin voimakkaana ja pulskana, että korkea rinta melkein uhkasi halaista ahtaita liiviä, kun hän uhaten nosti jäntevää käsivarttansa, jäntevää kuin nuorukaisen, heitä vastaan ja pilkallinen leimaus salamoi hänen mustista silmistänsä, silloin nuoret miehet joutuivat rakkaudesta ja taistelunhalusta raivoon, he taistelivat elämän ja kuoleman uhalla hänen kanssansa, saadaksensa häneltä yhden ainoan suudelman. Mutta voi heitä! He eivät olleet tarpeeksi väkeviä voittamaan tätä naista; häpeällä täytyi niiden vetäytyä takaisin eikä hänen vertaisensa vielä ollut tullut — tulisiko hän koskaan? Yhtä kaikki, Wappu häntä odotti!
— Se, joka voi sanoa että olen antanut hänelle suudelman, sen kanssa minä menen naimiseen — vaan siitä ei ole mieheksi ylimystalon emännälle, joka ei voi ottaa minulta suudelmaa! — sanoi hän eräänä päivänä ylpeydessään. Pian tämä sana oli koko seudussa tunnettu ja nuorukaisia tuli läheltä ja kaukaa onneansa koettamaan ja hänen sanoistansa kiinni pitämään. Viimein tuli oikein kunnian asiaksi kosia Wappua, niinkuin rohkea teko ainakin uljaalle miehelle.
Pian ei löytynyt koko Oetz-, Gurgler- ja Schnalferthal'issa ainoatakaan naimaijässä olevaa talonpoikaa, joka ei ollut koettanut valloittaa Wappua ja pakoittaa häntä antamaan suudelmaa, jota ei kukaan saanut. Ja hän iloitsi tästä hurjasta leikistä ja voimastansa; hän tiesi että hänestä tällä tavoin puhuttaisiin; että Jooseppi välttämättömästi saisi kuulla hänestä, ja arveli että hänen pitäisi katsoa vaivan maksavaksi tulla voittamaan, jos kohta vaan voimansa näyttämään, samaten kuin karhua kaataessa. Ja jos hän kerran tulisi, aatteli Wappu — miksi hän ei samaten kuin muutkin rupeisi häntä rakastamaan, jos Wappu vaan olisi oikein "siivo" häntä kohtaan? Vaan hän ei tullut. Hänen asemesta tuli kerran eräs matkustaja Vent'istä ja kävi istumaan "Hirven" edustalle, joka oli Stromminger'in kyökki-tarhan rajalla. Wappu, joka juuri istui siinä kitkemässä ja kuuli Joosepin nimeä mainittavan, kuunteli pensas-aidan takana sanansaattajan kertomusta.
Äitin kuoleman jälkeen poikkesi Jooseppi Hagenbacher usein "Lammas" nimiseen ravintolaan Zwiefelstein'issa, kertoi matkustaja, ja huhu tiesi kertoa jostakin rakkauden kaupasta Joosepin ja kauniin Asran välillä, joka oli ravintola-neitsyenä "Lampaassa". Eilen oli hän tapansa mukaan taas ollut siellä ja oli istunut yksinään Asran kanssa pöydän ääressä sill'aikaa kuin emäntä kävi kyökissä. Silloin oli sonni äkkiä päässyt irti ja tuulen nopeudella juossut kylän läpi. Ampiainen oli nimittäin mennyt sen korvaan. Kaikki pakenivat huoneisinsa ja "Lampaan" isäntä aikoi tehdä samaten, kun hän äkkiä huomasi nuorimman lapsensa, viidenvuotiaan tytön makaavan kadulla. Hän ei päässyt pakoon, sillä lapset olivat juuri leikkineet postikuletusta ja pienokainen oli valjastettu raskaitten työntö-kärryjen eteen, kun kauhistava huuto kuului että sonni tulee. Toiset lapset juoksivat pois, vaan Liisan ei ollut niin helppo päästä raskaitten kärryjensä kanssa; hän kaatui ja takeltui nuoriin kiinni — näin hän makasi, kun sonni, sarvet alaspäin kuorsaten syöksi eteenpäin. Ei ollut enää aikaa irroittaa lasta taikka vetää sitä pois kärryineen päivineen, sillä sonni oli siinä, — "Lampaan" isäntä ja Asra huusivat niin että kuului läpi koko kylän — vaan silloin — silloin oli Jooseppikin siinä ja pisti heinä-hangon hirviön kylkeen — nyt kaikki ihmiset ikkunoissa huusivat apua, vaan ei kukaan häntä auttanut. Jooseppi tarttui sonnin sarviin ja sysäsi sen jättiläis-voimalla pari kolme askelta taaksepäin. Täll'aikaa oli "Lampaan" isäntä ehtinyt saada pois pienokaisen, vaan nyt kysymys oli Joosepista, jonka kaikki jättivät oman onnensa nojaan. Asra väänteli käsiänsä ja huusi apua, sonni heitti Joosepin maahan ja tahtoi häntä musertaa, vaan Jooseppi pisti altapäin veitsen sen kurkkuun, niin että veri vuosi hänen ylitsensä. Nyt nousi eläin pystyyn ja nosti Joosepinkin mukanansa, sillä Jooseppi piti sarvista kiinni; sonni syöksi taas eteenpäin kappaleen matkaa hänen kanssansa, milloin nostaen häntä ilmaan, milloin laahaten häntä maata myöten. Jooseppi ei päästänyt sitä irti; hän tahtoi pakoittaa sitä seisahtumaan. Sonni vuodatti verta viidestä haavasta; se heikontui vähitellen. Pari kertaa Jooseppi asettui jaloilleen, vaan sitten sonni taas sai voiton ja veti häntä mukanansa tuskissaan sinne tänne.
Nyt talonpojat vihdoin olivat saaneet niin paljon rohkeutta että tulivat Joosepin avuksi ja riensivät esille heinä-hangoilla ja veitsillä. Mutta kuullessansa melua takanansa, ojensi sonni taas sarvensa puskeakseen ja heittäytyi Joosepin kanssa erään liiterin ovea vasten, jotta näytti kuin Joosepin pitäisi musertua; ovi heltyi ja avautui tuosta kauheasta puuskasta, sonni syöksi liiteriin ja viertelihe kiertelihe siinä tikapuiden, vaunujen ja aurojen välissä, niin että kaikki meni mullin mallin. Vaan Jooseppi oli noussut ylös orsille ja heitti oven kiinni, ett'ei tuo raivoisa eläin vielä kerran pääsisi ulos. Kuultiin hänen salpaavan oven sisäpuolelta. Hän oli suljettu raivoovan eläimen kanssa tuohon ahtaasen huoneesen, ja ulkopuolella olevat eivät voineet mitään tehdä. Sieltä kuului semmoinen jyske ja jyrinä ja mylvinä, että ihmiset kauhistuivat sitä kuullessansakin. Viimein oli kaikki hiljaa. Hetken levottoman odottamisen jälkeen avattiin ovi ja Jooseppi astui ulos hoiperrellen märkänä verestä ja hi'estä. Luultiin että sonni oli kuollut, mutta Jooseppi arveli, että olisi ollut sääli kaunista eläintä; haavoja voisi vielä parantaa, ne eivät olleet kuolettavia. Liiterissä näytti oudolle, kaikki ylösalasin, muserrettuna ja pirstaleina, vaan sonni makasi sidottuna lattialla. Se makasi liikkumattomana ja puhkaili kuin vasikka teurastus-penkillä. Jooseppi oli voittanut sen elävänä ja ihan yksinään! Semmoista ei kukaan mene tekemään paitsi hän!
Näin kertoi sanansaattaja Ventistä, ja sitten taas juteltiin ja kummasteltiin ja ihailtiin Jooseppi Hagenbacher'ia ja ihmeteltiin miks'ei hän koskaan tullut tänne. Ylimystalon emännällä oli niin monta kosijaa, ainoastaan Jooseppi ei näyttänyt hänestä huolivan.
Wappu meni pois pensas-aidalta. Nuo sanat saattoivat hänen punastumaan: siis ihmisetkin jo puhuivat siitä, että Jooseppi häntä halveksi?! Ja Asran jälkeen hän juoksi? Se oli sama tyttö, jonka hän vuosi sitten oli vienyt seurassaan Hochjoch'in yli ja jonka tähden hän oli ollut niin huolissaan.
Wappu istui eräälle kivelle ja kätki kasvot käsiinsä. Hänen sydämessään myrsky raivosi. Rakkautta, ihailusta, mustasukkaisuutta! Hänen sydämensä oli kuin repaleiksi revitty. Wappu rakasti Jooseppia — rakasti häntä enemmän kuin koskaan ennen; näytti siltä kuin se äkkinäinen hengähtäminen, millä hän oli kertomusta kuunnellut, olisi puhaltanut lemmen hehkua ilmi-tuleen. Tuon oli Jooseppi taas toimittanut — vaan hänellä ei ollut mitään osaa siinä. — Asran isännälle oli hän sen tehnyt — rakkaudesta Asraan! — Oliko se mahdollista? Täytyikö Wapun väistyä palvelus-tytön tieltä, Wapun, ylimystalon emännän? Eikö hän ollut rikkahin ja niinkuin kaikki miehet vakuuttivat, kaunihin tyttö koko maassa? Oliko ketään näillä seuduin, joka voimassa ja kelvollisuudessa olisi häneen verrattava, eikö hän lajiansa ollut ainoa — ja heistä ei tulisi pariskuntaa? Maailmassa oli ainoastaan yksi Jooseppi ja tämä ei tulisi hänen omakseen. Hänkö heittäisi itsensä pois Asralle, karanneelle piikaraukalle? Ei, niin ei voinut tapahtua, se oli mahdotointa! Miksi ei Jooseppi välistä voisi poiketa "Lampaan" ravintolaan ilman että hän juuri sinne menisi Asran tähden? Hän kävi sielläpäin metsästysretkillä ja "Lammas" on Zwiefelstein'issa, jossa kaikki tie-haarat yhtyvät! — "Oi Jooseppi, Jooseppi — tule!" huokasi hän ääneensä ja heittäysi maahan, kasvot maata vasten, niinkuin hän olisi tahtonut sammuttaa lempensä liekkiä yön kasteessa. Sitten muistui taas mieleensä että sanansaattaja oli sanonut että Asra oli langennut Joosepin kaulaan hänen palatessaan. Tämä ajatus häntä vavistutti. Ja äkkiä hänen mieleensä juolahti kuinka olisi jos hän itse olisi Joosepin vaimo ja saisi häntä syliinsä vastaan-ottaa, kun hän moisen teon jälkeen palaisi kotia, väsyneenä, haavoitettuna, ja hän silloin saisi häntä hoitaa ja virvoittaa. Oi kuinka hän kylmällä vedellä hautoisi hänen tulista otsaansa, ja lemmittynsä saisi levätä hänen sydämellään, nukkua hänen hyväillyksistään! Tällaista hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, mutta kun tämä kaikki nyt tuli hänen mieleensä, vapisi hän ennen tuntemattomasta tunteesta, ikäänkuin kukkanen vavahtaa kun sen kotero halaistaan.
Tässä hetkessä oli hän kypsynyt vaimoksi, vaan raju-luontoinen kun oli niin se, joka teki hänet vaimoksi, samalla herätti hänessä nukkuvat pahat voimat taisteluun häntä itseä vastaan, ja kauhea mullistus tapahtui hänessä.
Iltatuuli puhalsi hänen ylitsensä, hän ei sitä tuntenut, yö tuli ja ijäti tyynet tähdet katselivat kummastunein silmin vapisevaa olentoa tuolla alhaalla, joka makasi yön kasteessa ja repi tukkaansa.
— Emäntä ei ole tänäkään yönä ollut kotona — kuiskasi emäntä-piika aamulla toisille palvelijoille. — Mitähän se toimittanee? Ja he painoivat päänsä yhteen ja kuiskasivat keskenänsä.
Vaan he hajosivat kuin ruumenet tuulessa joka haaralle, kun Wappu tuli kyökkitarhasta pihan yli. Hän oli kalpea ja näytti ylpeämmälle ja ankarammalle kuin koskaan ennen. Ja tämmöiseksi hän jäikin. Tästä päivästä alkaen oli hän ikäänkuin muuttunut, ei noudattanut oikeutta, oli kärsimätön, oikullinen, äreä, niin ett'ei kukaan muu kuin Klettermaier uskaltanut häntä puhutella, sillä häntä Wappu vieläkin piti muita parempana. Hänen ylpeytensä paisui täll'aikaa mahdottomasti, joka kolmas hänen sanoistansa oli "ylimystalon-emäntä!" — Ei mitään ollut "ylimystalon emännälle" liian hyvää — "ylimystalon emännälle" ei kelvannut tämä tai tuo, "ylimystalon emäntä" sai tehdä mitä ei kukaan muu uskaltanut — y.m., y.m.
Joka päivä puki hän päällensä niinkuin olisi ollut sunnuntai, antoi teettää uusia vaatteita itselleen, antoi tuottaa Imsistä täydellisen hopea-koristuksen n.s. filigrammityötä, niin raskaan ja kalliin ettei semmoista vielä ollut nähty Oetz-laaksossa. Hän heitti päältänsä surupuvun juhlakulkua varten Kristuksen ruumiin juhlana ja oli niin puettu silkkiin, samettiin ja hopeaan että ihmiset tykkänään unhottivat rukoilemisen ja alinomaa katselivat häntä. Se oli ensimäinen kerta kun hän oli osallisna juhlakulussa. Minkälainen kristitty hän oikeastaan oli, ei kukaan tietänyt; selvää oli että hän nyt seurasi ainoastaan näyttääksensä koreita vaatteitansa ja hopeakoruansa, kun kaikki kyläläiset Vent'istä Zwiefelsteiniin asti kokoontuivat. Kahisi ja kilisi raskaissa poimeissa ja hopeakoruissa, kun hän laskeusi polvilleen: sen kaltaisia ainoastaan ylimystalon emäntä taisi itselleen hankkia!
Kun viimeinen evankeliumi luettiin, joutui juhlakulku vähän epäjärjestykseen, jotta niitä ihmisiä, jotka olivat olleet Wapun takana, joutui hänen edellensä. Niiden joukossa oli "Lampaan" emäntä ja hänen vieressänsä kaunis, hoikkavartaloinen Asra.
Tämä kääntyi Wappuun päin ja nyykkäsi hänelle. Sitten katsahti hän Jooseppiin, joka oli taempana miesten parissa. Sinä hetkenä Asra näytti niin suloiselle, että Wappu mustasukkaisuudessaan unhoitti vastata hänen tervehdykseensä. Silloin kuuli hän Asran lausuvan naapurilleen:
— Kuulkaa emäntä, tuolla meidän takanamme käy Kotka-Wappu, joka antoi lintunsa niin pahasti rääkätä Jooseppia. Nyt hän ei edes tervehdi minua enää — ja minä olen kuitenkin rukoillut niin monta kertaa "isä-meidän" hänen edestänsä!
— Olisit voinut olla vaivaamatta itseäsi, — katkaisi Wappu hänen puheensa, — minun puolestani ei kenenkään tarvitse rukoilla; minä pidän siitä kyllä itse huolen.
— Vaan näyttää kuin — et sitä tekisi! sanoi Asra.
— Ei se mulle olekaan niin tarpeen kuin monelle muulle! Minulla on yltä kyllin mitä tarvitsen eikä minun tarvitse rukoilla hyvältä Jumalalta niin paljon kuin esim. poloinen palvelus-piika, joka saa rukoilla "isä-meidän" jokaisesta kenkä-nauhasta, jota tarvitsee.
Nyt Asrakin punastui suuttumuksesta.
— Oi, kenkä-nauha, josta on rukoillut Jumalaa, voipi tuottaa ihmiselle suurempaa onnea kuin — hopeakorut, joita ilman Jumalaa kantaa.
— Niin, niin sekauntui "Lampaan" emäntä puheesen — siinä Asra on ihan oikeassa!
— Jos hopeakoruni pistävät silmiinne, voitte käydä takanani, jotta pääsette näkemästä niitä — eikä ylimystalon emännän juuri sovellukaan käydä piian takana.
— Tahdon vaan antaa sulle tiedoksi ett'ei ensinkään olisi sinulle haitaksi käydä Asran jäljissä! — jatkoi ravintolan emäntä.
— Hävetkää toki "Lampaan" emäntä, älkääkä ruvetko piikanne toveriksi! — huudahti Wappu säkenöitsevin silmin. Joka ei pidä itseänsä arvossa, häntä ei muutkaan arvossa pidä!
— Oi, oi — onhan palvelus-piikakin ihminen! — sanoi Asra, vavisten koko ruumiissaan. — Hyvän Jumalan edessä ei silkkihame paljoa merkitse. Hän taitaa katsoa siihen, mitä sen sisäpuolella on — hyvään tai pahaan sydämmeen!
— Epäilemättä, — lausui Wappu kiihtyvällä vihalla; — niin hyvä sydän kuin sinulla on, valitettavasti ei jokaisella ole — ei ainakaan miehiä kohtaan. Hyi häpeä!
— Wappu! — huudahti Asra ja kyyneleet syöksivät hänen silmistänsä. Vaan hänen täytyi vai'eta, sillä nyt oltiin kirkolla, siunaus jaettiin ja juhla-kulku lakkasi. Nyt Wappu astui Asran sivutse kuin kuningatar, jotta tämän täytyi pitää "Lampaan" emännästä kiinni, ett'ei kaatuisi, ja kaikkien silmät seurasivat Wappua. Miehet arvelivat ett'ei kauniimpaa naista löytynyt koko Tirolissa, ja naiset olivat menehtyä kateudesta.
— Nyt hän näyttää vähän toisenlaiselle kuin ylhäällä Hochjoch'illa, kun asui koiran tallissa kampaamattomilla hiuksilla ja oli villin näköinen! — sanoi Jooseppi, joka ei ollut kaukana ja katseli suurilla silmillään Wapun jälkeen. Sitten astui hän pois juhlakulusta; hän tahtoi olla kotona ennen päivällistä.
Mutta Asra riensi Wapun jälkeen. Hänen kauniit siniset silmänsä hohtivat kyyneleistä, niinkuin olisi vettä hiilille kaadettu; hän oli vimmastunut ja "Lampaan" emäntä samoin. He saavuttivat Wapun ravintolan luona. Hänkin oli kauheasti liikutettu. Hän oli nähnyt Joosepin lempeän, tuttavan tervehdyksen Asralle, ja Wappua hän ei ollut katsellut ainoallakaan silmäilyksellä, miten luuli — ja nyt hän oli poissa, ja kaikki, mitä Wappu oli odottanut tästä päivästä, oli turhaa. Tämä Asra! — Koko hänen vihansa kääntyi Asraan; hän olisi tahtonut musertaa Asraa! Ja nyt seisoi Asra hänen edessänsä, pidätti häntä ja puhui hänelle uhaten ja suuttuneena — hän — tuo kurja palvelus-piika!
— Ylimystalon emäntä, — sanoi Asra hengästyneenä, — — sinä sanoit jotakin, mitä en ai'o pitää hyvänäni, sillä se koskee kunniaani — mitä sinä tarkoitit tuolla "hyvällä sydämellä miehiä kohtaan?" Minä tahdon tietää mitä sillä tarkoitat!
— Tahdotko rakentaa riitaa ylimystalon emännän kanssa? huusi Wappu ääneen ja hänen säkenöitsevät silmänsä mittasivat tyttöä kiireestä kantapäähän. — Luuletko että minä rupeisin riitaan sinun kaltaisesi kanssa?
— Minun kaltaiseni kanssa? — huusi tyttö, — mikä minä sitten olen? Minä olen köyhä tyttö, jolla ei ole ollut ketään, joka olisi pitänyt huolta minusta — vaan en ole kellekään vahinkoa tehnyt enkä polttanut kenenkään taloa — minun ei tarvitse kärsiä semmoista sinulta, tiedä se!
Wappu säpsähti, niinkuin käärme olisi häntä pistänyt.
— Sinä olet hepakko — hävytön hepakko, joka kaikkein ihmisten nähden heittäyt miesten kaulaan! — huusi hän, unohtaen itsensä ja kaikki ympärillänsä, jotta ihmisiä kokoontui paikalle.
— Mitä — minkä — kenenkä kaulaan minä olisin heittäynyt? — änkytti nuori tyttö ja vaaleni.
— Pitääkö minun sanoa se sinulle? Pitääkö minun?
— Sano vaan, minulla on puhdas omatunto ja "Lampaan" emäntä voi todistaa sen valheeksi.
— Vai niin! Eikö siis ole totta että sinä viisi vuotta sitten, jolloin tuskin tunsit Jooseppia, lankesit hänen kaulaansa, niin että hänen täytyi viedä sinut mukanansa Hochjoch'in yli ja kantaa sinua kun muka et jaksanut käydä? Eikö ole totta että sinä pidät häntä verkoissasi aina siitä asti, jotta teitä ihmisten kesken aina mainitaan yhdessä? Eikö ole totta että sinä tahdot ryöstää Joosepin kaikilta muilta tytöiltä, joilla olisi häneen enemmän oikeutta ja jotka olisivat hänelle sopivammat kuin sinun kaltaisesi? Eikö ole totta että hiljakkoin, tuon tapauksen jälkeen sonnin kanssa, koko kylän nähdessä lankesit hänen kaulaansa niinkuin hänen kihlattu morsiamensa? Eikö se ole totta? Vai kuinka?
Asra kätki kasvot käsihinsä ja itki ääneen:
— Oi Jooseppi, Jooseppi, että minun pitää kärsimän tätä!
— Ole huoleti, Asra, — lohdutti häntä hyväntahtoinen "Lampaan" emäntä. — Hän on paljastanut itsensä, se on ainoastaan kiukkua siitä, ett'ei Jooseppi juokse hänen jälkeensä eikä tahdo polttaa sormiansa hänessä niinkuin kaikki muut. Oi, jos Jooseppi vaan olisi täällä, hän kyllä opettaisi hälle toista!
— Niin, epäilemättä hän ei heittäisi kultaansa oman onnensa nojaan — ja Wappu nauroi niin kimakasti ja kamalasti, että kaiku vuoriloilta kuului valitushuudolle.
— Semmoinen kulta, joka kohta heittäytyy kaulaan, on tietysti paljoa mukavampi kuin se, josta ensin saapi taistella ja kentiesi häpeällä palata takaisin! Semmoinen kulta on itse ylpeälle Karhu-Joosepillekin mukavampi kuin Kotka-Wappu!
Nyt "Lampaan" isäntä astui esille.
— Kuuleppas! — sanoi hän; nyt olen saanut tarpeeksi! Tyttö tuossa on kelpo tyttö — vaimoni ja minä takaamme molemmat hänestä — ja me emme salli että häntä solvaistaan. Sinä otat sanasi takaisin, minä käsken sinua, ymmärrätkös?
Wappu nauroi taas.
— "Lampaan" isäntä, oletko ikinä kuullut että kotka antaa lampaan käskeä itseänsä?
Kaikki nauroivat tälle sanasolmulle, sillä "Lampaan" isäntä oli yleensä tunnettu vähän lampaanmaiseksi, koska hän oli heikko, hyväntahtoinen mies, joka piti kaikki hyvänänsä.
— Niin sinä ansaitset nimeäsi, sinä, Kotka-Wappu!
— Laskekaa minut sisään, — huusi Wappu — minä olen saanut tarpeeksi tästä lörpöttelemisestä. Pois tieltä! — Ja hän tahtoi sysätä Asran sivulle.
Mutta "Lampaan" emäntä piti Asraa käsivarresta kiinni.
— Oi, sinun ei tarvitse mennä pois hänen tieltänsä, sinä et ole huonompi häntä! — Ja hän tahtoi tunkeutua Asran kanssa ovesta sisään Wapun edelle.
Silloin Wappu tarttui tytön vyöhön ja heitti hänet ulkona seisovien syliin:
— Ensin emännät — sitten piiat!
Sen jälkeen kävi hän kaikkein edellä istumaan pöydän päähän.
Kaikki nauroivat ja taputtivat käsiään tälle oivalliselle leikille. Asra itki ja häpesi niin ett'ei hän enää tahtonut mennä sisään, ja isäntäväki palasi hänen kanssansa kotia.
— Odota vaan, Asra — minä lähetän Joosepin hänen kimppuunsa, kylläpä hän tuota opettaa! — lohdutti Asraa "Lampaan" emäntä kotimatkalla. Mutta Asra pudisti päätänsä ja arveli ett'ei Jooseppi voinut asiaa parantaa, hän muka oli häväisty ja jäi siksi.
— Niin miksi sinä puutuit ollenkaan tuohon pahaan Stromminger'in
Wappuun, jokainen, ken suinkin voi, astuu pois hänen tieltänsä — torui
"Lampaan" emäntä hyväntahtoisesti.
Tällä aikaa istui Wappu ikkunan sisäpuolella ja näki kuinka Lammas-ravintolan väki meni Asran kanssa pois. Hänen sydämensä tykytti niin että hopeakorut hänen rinnassansa hiljaa helisivät.
Wappua kehoitettiin syömään ett'ei ryynisoppa jähtyisi: vaan hänestä soppa oli huono ja lampaanliha sitkeää kuin nahka, hän heitti yhden gulden'in pöydälle, eikä tahtonut siitä mitään takaisin ja astua suhisi hämmästyneitten talonpoikien ohitse ulos ovesta.
Niinkuin viisi vuotta takaperin ripille pääsemisen jälkeen, repäisi Wappu, tultuaan huoneesensa, kauniit vaatteet päältänsä ja lukitsi ne kirstuun. Hopeakoristukset polki hän murskaksi. Mitä nuo kalleudet olivat häntä auttaneet? Sitä, jota oli tahtonut mielyttää, ei hän ollut mielyttänyt! Hän heittäysi sitten vuoteelleen ja soimasi niinkuin silloinkin kaikkia pyhiä. Tuskassa sydämensä kirveli. Nyt loi hän silmänsä pyhään Walburgaan ja ajatteli että tämä tuska kentiesi tuli Jumalan veitsestä, joka veisteli kovaa ainetta, tehdäksensä siitä pyhimyksen, josta kirkkoherra oli puhunut. Vaan miksi hänestä juuri pitäisi pyhimys tulla? Hän olisi ennemmin tahtonut tulla onnelliseksi vaimoksi! Ja se olisi ollut niin helppoa, eikä hyvän Jumalan ensinkään olisi tarvinnut veistää häntä — vaimoksi hän kyllä olisi kelvannut semmoisena kuin olikin!
Hän nurisi ja väänteli itseään tuon veitsen leikkauksista.